En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen virtsapäitä te ootte. Meillä kumpikin saa aikaan ja paljon. Ei se toinen mitään siihen vaikuta. Vika on ihan teissä itsessänne eikä kessään muussa

En haluaisi olla tyly mutta ihan pakko sanoa tähän yksi asia mikä on tullut huomattua monesti vuosien varrella. Sellaiset jotka sanoo heidän yhteiselonsa olevan helppoa vuodesta toiseen, on myös todella usein sellaisia ihmisiä joilla ei oikeastaan ole mitään suurempia intohimon kohteita tai harrastuksia elämässään, ainaisen sohvalla kiehnäämisen ja telkkarin kattelun lisäksi. Tietysti kahden sohvaperunan on helppo elellä yhdessä eikä toisen tavat tai harrastukset ärsytä. 

Totta tuo meillä ainakin on, ettei ole kummempia harrastuksia, mutta ettäkö toinen ei rasittaisi siksi, no huh, ei :D En saa muiden tavoin mitään aikaan kun mies on kotona :D

Tosin olen vasta tässä nelikymppisenä saanut ahaaelämyksen, että moni ihminen on intohimoinen ja harrastaa vakavasti elämässään, ja käyttää siihen siis paljon aikaakin, vaikka ei olisi ollenkaan keskivertoa kummempi tekemisessään.

Eli ihminen voi surutta ja anteeksipyytelemättä ottaa itselleen aikaa harrastuksen pariin ihan vain siksi kun niin haluaa, vaikka hän ei olisi pyrkimässä maailmanmestariksi siinä. Olen onnistunut ajattelemaan aina että ihmiset oikeuttavat itsekkyytensä (toki terveen sellaisen, ei siinä) sillä, että tästä tulee minulle vielä ammatti/saan tästä kultamitalin/kohta tämä alkaa tuottaa rahaa jne. kunhan vain saan tarpeeksi harrastaa. Sitten ne on jotain sunnuntaipyöräilijöitä vain, jotka vaan nyt haluaa olla viikonlopusta 12h pyöränselässä pois perheen parista ihan vain siksi kun se on kivaa.

Olen aina kuvitellut että ne jotka on pois perheen luota paljon, on sieltä pois jostain muusta syystä kuin siitä että minä nyt vain haluan tehdä mieluummin tätä harrastustani :D

Omat harrasteeni kun eivät ikinä ole olleet mitään, vain sitä sohvalla makoilua ilman mitään intohimoja. 

Eli tässäkin on näkyvissä sukupolvien piiitkä kaava. Se että olen kirjoitanut 30 vuotta ei ole yhtään mitään. Se että olen tehnyt pari (julkaistua) levyä sanoituksia, ja sävellyksiä on vain pikkuinen kupru siinä makaamisen ja intohimottomuuden välillä.  Se että se mitä minä teen kaikista mieluiten ei ole edes tekemisen arvoista, koska siinä ei hiki tai veri lennä, eikä siinä ole tavoitteena maailmanmestaruus tai työllistyminen.

Muttamutta,, oppia ikä kaikki, tästä edes aion ottaa aikaa itselleni että pääsen luovaan vireeseen ja saan kirjoitettua mahdollisimman paljon, koska se on minun intohimoni ja rakas harrastukseni, eikä häviä yhtään muiden inothimoille ja harrastuksille <3

Vierailija kirjoitti:

Keskustelu osui ja upposi, täällä myös yksi. Mies tekee enemmän kotitöitä kuin minä ja suhde on lähes kaikilta osin hyvä ja miellyttävä, mutta jatkuva huolenaihe itselläni on siinä että en ole tapaamisemme jälkeen (9 kk) urheillut käytännössä lainkaan siinä missä sinkkuna urheilin monta kertaa viikossa. Suhde imee kaikki mehut ja urheilu tuntuu ihan käsittämättömän **ttumaiselta ja raskaalta tän ihmisen kanssa. Menen urheillessa sellaiseen tosi vakavaan ja keskittyneeseen moodiin mihin ei toista ihmistä mahdu, ja jälkikäteen tarvitsen monta tuntia omaa aikaa lepäämiseen. Tämä on miehelle iso ongelma koska hän ehkä tahtomattaankin loukkaantuu, kun en suostu urheillessa, sitä ennen tai sen jälkeen vuorovaikuttamaan hänen kanssaan.

Olen tämän ketjun myötä alkanut tarkemmin miettimään tätä "hyvää" suhdettani. Minulla on kaksiossamme koko ajan sellainen tunne, etten saa olla rauhassa. Myös muita mieltä painavia asioita löytyy, kuten se, että mies on minulle omien velkojensa vuoksi aika paljon velkaa (olen ehdottanut, että ostan yhteisiä hankintoja aluksi itselleni ja hän maksaa niistä myöhemmin puolet jos haluaa omistaa ne puoliksi, mutta näitä on kertynyt jo aika paljon), hän on nirso ja valittaa, jos joku tavallinen ruoka ei ole hänen mieleensä/sitä ei ole maustettu riittävästi, on nyt ollut muutaman kuukauden lomautuksen vuoksi _aina_ kotona ja väittää, ettei hänelle ole olemassa mitään vaihtoehtoista tekemistä/harrastusta poissa kotoa että minä saisin omaa aikaa, on todella tarkka siisteydestä ja valittaa jos minulta jää tavaroita esille. Meillä on siis niin päin, että minä olen naisena sotkuisempi, tai oikeastaan tykkään vaan siivota kerralla paljon, en montaa kertaa joka päivä. Mies ei kuitenkaan kiitä tai osoita arvostustaan, kun teen siivousta joka itseä ei huvittaisi, myös tunnetaidot huonot eli masentuu herkästi pettymyksistä ja minä olen sitten se, joka hoivaa ja lohduttaa. Jos minä olen maissa niin mies pyörii ympärillä, mutta vain odottaen että korjaisin ja pähkäilisin tilanteeni itse, jotta hän saisi minulta taas huomiota tai ei tuntisi oloaan syylliseksi. On myös samanlainen kuin monen muun kuvailemat miehet tässä ketjussa, eli että tulee puhumaan, kun minulla on kuulokkeet päässä tai puuhailen omiani, dumppaa myöskin surutta minulle kaikki pienetkin ohimenevät pulmansa odottaen, että osallistun niiden pohtimiseen, uusavuttomuutta löytyy myös jonkin verran, ei esim. avaa kaapin ovea ja etsi astiaa itse vaan kysyy minulta mistä löytyy.

Olen itse erityisherkkä ambivertti ja koko ikäni minulla on ollut sosiaalisissa tilanteissa tuntosarvet pystyssä, varsinkin teininä välillä sosiaaliset tilanteet, vaikka oli kuinka mukavia, oli totaalisen uuvuttavia jatkuvan havainnoinnin vuoksi.

Olen tämä kirjoittaja. Tässä on kulunut muutamia päiviä ja aihe on ollut paljon mietintämyssyssä ja ollaan siitä miehen kanssa myös puhuttu ja ratkaisuja on myös löytynyt nyt kun on kissa nostettu pöydälle. Hän on alkanut lopultakin keksimään tekemistä kodin ulkopuolella, jotta mä saan omaa aikaa ja on jo nyt muutaman kerran sitä tehnyt, käynyt pyörällä vähän pidemmällä kaupassa, etsinyt ahkerammin töitä tai työkokeilua jossa viettää aikaansa kodin sijaan. Itse taas olen huomannut, että mulla on jäänyt ajan myötä ihan retuperälle _oman ajan hallinta_. Vaikuttaa siltä että ehkä miehen läsnäolo on muodostunut ongelmaksi siksi että olen ikään kuin itse tehnyt itsestäni avuttoman, ehkä sen ajatuksen myötä että pitää olla käytettävissä siltä varalta että halutaan viettää yhteistä aikaa. Eli ei ole enää ollut omia rutiineja. Päätin ottaa niitä takaisin ja kirjoitin ihan vapaasti tyhjälle A4-paperille, että millaisia päiviä haluaisin elää. Esim. millainen aamuvuoropäivä, millainen iltavuoropäivä, millainen vapaapäivä. Lisäksi tuli myös koulupäivä ja itsenäisen opiskelun päivä, koska olen oppisopimuksessa. Ne jaoittui niin hyvin että tein jokaisesta oman lappunsa ja muovitin, ja ainakin nyt alkuun jätän keittiön tasolle aina kunkin päivän lapun. Siitä mieskin tietää, mitä aion tehdä: esimerkiksi koulupäivää seuraa aina urheilu, joka on mun omaa aikaa eli mies keksii silloin jotain muuta tekemistä. Ainakin nää muutama päivä mitä ollaan näin eletty on mennyt ihan mielettömän hyvin, itsekin huomaa että ehkä vähän lapsekkaasti sitä aikuisenakin tarvitsee arjessa rajoja ja ennakoitavuutta. Päivän päätteeksi jää silti monta tuntia yhteistä aikaa ja siitä nauttii paljon enemmän, kun on ehtinyt kertyä toiselle kerrottavaa, yleensä myös vähän ikävä. Halusin kertoa, miten meillä menee, jos joku saisi tästä itselleen jotain apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelu osui ja upposi, täällä myös yksi. Mies tekee enemmän kotitöitä kuin minä ja suhde on lähes kaikilta osin hyvä ja miellyttävä, mutta jatkuva huolenaihe itselläni on siinä että en ole tapaamisemme jälkeen (9 kk) urheillut käytännössä lainkaan siinä missä sinkkuna urheilin monta kertaa viikossa. Suhde imee kaikki mehut ja urheilu tuntuu ihan käsittämättömän **ttumaiselta ja raskaalta tän ihmisen kanssa. Menen urheillessa sellaiseen tosi vakavaan ja keskittyneeseen moodiin mihin ei toista ihmistä mahdu, ja jälkikäteen tarvitsen monta tuntia omaa aikaa lepäämiseen. Tämä on miehelle iso ongelma koska hän ehkä tahtomattaankin loukkaantuu, kun en suostu urheillessa, sitä ennen tai sen jälkeen vuorovaikuttamaan hänen kanssaan.

Olen tämän ketjun myötä alkanut tarkemmin miettimään tätä "hyvää" suhdettani. Minulla on kaksiossamme koko ajan sellainen tunne, etten saa olla rauhassa. Myös muita mieltä painavia asioita löytyy, kuten se, että mies on minulle omien velkojensa vuoksi aika paljon velkaa (olen ehdottanut, että ostan yhteisiä hankintoja aluksi itselleni ja hän maksaa niistä myöhemmin puolet jos haluaa omistaa ne puoliksi, mutta näitä on kertynyt jo aika paljon), hän on nirso ja valittaa, jos joku tavallinen ruoka ei ole hänen mieleensä/sitä ei ole maustettu riittävästi, on nyt ollut muutaman kuukauden lomautuksen vuoksi _aina_ kotona ja väittää, ettei hänelle ole olemassa mitään vaihtoehtoista tekemistä/harrastusta poissa kotoa että minä saisin omaa aikaa, on todella tarkka siisteydestä ja valittaa jos minulta jää tavaroita esille. Meillä on siis niin päin, että minä olen naisena sotkuisempi, tai oikeastaan tykkään vaan siivota kerralla paljon, en montaa kertaa joka päivä. Mies ei kuitenkaan kiitä tai osoita arvostustaan, kun teen siivousta joka itseä ei huvittaisi, myös tunnetaidot huonot eli masentuu herkästi pettymyksistä ja minä olen sitten se, joka hoivaa ja lohduttaa. Jos minä olen maissa niin mies pyörii ympärillä, mutta vain odottaen että korjaisin ja pähkäilisin tilanteeni itse, jotta hän saisi minulta taas huomiota tai ei tuntisi oloaan syylliseksi. On myös samanlainen kuin monen muun kuvailemat miehet tässä ketjussa, eli että tulee puhumaan, kun minulla on kuulokkeet päässä tai puuhailen omiani, dumppaa myöskin surutta minulle kaikki pienetkin ohimenevät pulmansa odottaen, että osallistun niiden pohtimiseen, uusavuttomuutta löytyy myös jonkin verran, ei esim. avaa kaapin ovea ja etsi astiaa itse vaan kysyy minulta mistä löytyy.

Olen itse erityisherkkä ambivertti ja koko ikäni minulla on ollut sosiaalisissa tilanteissa tuntosarvet pystyssä, varsinkin teininä välillä sosiaaliset tilanteet, vaikka oli kuinka mukavia, oli totaalisen uuvuttavia jatkuvan havainnoinnin vuoksi.

Olen tämä kirjoittaja. Tässä on kulunut muutamia päiviä ja aihe on ollut paljon mietintämyssyssä ja ollaan siitä miehen kanssa myös puhuttu ja ratkaisuja on myös löytynyt nyt kun on kissa nostettu pöydälle. Hän on alkanut lopultakin keksimään tekemistä kodin ulkopuolella, jotta mä saan omaa aikaa ja on jo nyt muutaman kerran sitä tehnyt, käynyt pyörällä vähän pidemmällä kaupassa, etsinyt ahkerammin töitä tai työkokeilua jossa viettää aikaansa kodin sijaan. Itse taas olen huomannut, että mulla on jäänyt ajan myötä ihan retuperälle _oman ajan hallinta_. Vaikuttaa siltä että ehkä miehen läsnäolo on muodostunut ongelmaksi siksi että olen ikään kuin itse tehnyt itsestäni avuttoman, ehkä sen ajatuksen myötä että pitää olla käytettävissä siltä varalta että halutaan viettää yhteistä aikaa. Eli ei ole enää ollut omia rutiineja. Päätin ottaa niitä takaisin ja kirjoitin ihan vapaasti tyhjälle A4-paperille, että millaisia päiviä haluaisin elää. Esim. millainen aamuvuoropäivä, millainen iltavuoropäivä, millainen vapaapäivä. Lisäksi tuli myös koulupäivä ja itsenäisen opiskelun päivä, koska olen oppisopimuksessa. Ne jaoittui niin hyvin että tein jokaisesta oman lappunsa ja muovitin, ja ainakin nyt alkuun jätän keittiön tasolle aina kunkin päivän lapun. Siitä mieskin tietää, mitä aion tehdä: esimerkiksi koulupäivää seuraa aina urheilu, joka on mun omaa aikaa eli mies keksii silloin jotain muuta tekemistä. Ainakin nää muutama päivä mitä ollaan näin eletty on mennyt ihan mielettömän hyvin, itsekin huomaa että ehkä vähän lapsekkaasti sitä aikuisenakin tarvitsee arjessa rajoja ja ennakoitavuutta. Päivän päätteeksi jää silti monta tuntia yhteistä aikaa ja siitä nauttii paljon enemmän, kun on ehtinyt kertyä toiselle kerrottavaa, yleensä myös vähän ikävä. Halusin kertoa, miten meillä menee, jos joku saisi tästä itselleen jotain apua.

Mä olen myös pohtinut tekemisiäni! Tehnyt siis, tosin päässäni vain, lukujärjestystä päivälle, että mitä MINÄ teen tänään huolimatta siitä mitä muut maailmassa tekee :D 

Todella hyvin on toiminut, eikä miehelläkään ole ollut mitään sanottavaa asiaan. 

Olen myös tunkenut päähäni että teen tätä asiaa nyt siksi että MINÄ teen tätä asiaa. Eli ettei se mitä teen tai jätän tekemättä riipu millään muotoa muista ihmisistä. 

Tsemppiä kaikille teille, jotka otatte oman aikanne ja tilanne haltuun. Toivottavasti saatte nauttia harrastuksista tai ihan vaan hiljaisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.

Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?

Oman lapseni kanssa oli niin että lapsi kuvitteli että olen olemassa kaikkia hänen toiveitaan ja haluamisiaan varten. Asiasta puhuttiin kyllä mutta se johti lapsen loukkaantumiseen. Teininä myös käytti hyväkseen erityispiirteitäni, esim. sitä että pystyn keskittymään paremmin jos voin vaikka pelata pasianssia samalla. Tai piirtää. Hän keksi käyttää sitä ettei lopettanut esim puhelimella somettelua ruokailun ajaksi sillä että hän pystyy paremmin keskittymään ruokailuun.

Nykyään on aikuinen ihminen ja aivan ihana, ei enää tuollainen kuin teininä.

Eli vastaus on että ein löytänyt mitään tapaa keertoa lapselle että olen itsenäinen ihminen joka tarvitsee myös omaa aikaansa, enkä jaksa olla koko ajan toiveiden toteuttaja. Jos vihjasinkaan siihen suuntaan niin minua syyllistettiin huonoksi äidiksi, että kyllä muiden äidit on koko ajan lastensa halujen sammuttajina.

Kirjoittajan viimeinen kappale jäi pohdituttamaan, että voisikohan ketjussa käsitelty rajattomuus ja siitä johtuvat ongelmat parisuhteissa juontua tavallisen suomalaisperheen dynamiikasta?

Lapsiperheissä äiti on edelleen useimmiten se, joka kokopäivätyöstään huolimatta on lapsiensa ensisijainen kuuntelija, temppujen katselija, kannustaja, huolehtija, hoivaaja jne. ja usein vielä ihan omasta halustaan.

Tytöt imevät äidiltään tiedostamattaan mallin epäitsekkäästä ja itsensä häivyttävästä naisesta jota toteuttavat aikuisina, vaikka lapsena olisivat olleet ihan samalla tavalla poikien tavoin huomiota vaativia. Pojat vielä aikuisena miehenäkin olettavat, että samassa taloudessa asuva nainen kuten äitinsä aikoinaan on olemassa heidän tarpeitaan varten; auttamassa, pitämässä seuraa, kuuntelemassa, ymmärtämässä….

Joo tunnustan, että saattaa olla melkoista kyökkipsykologiaa :-)

Oma kokemukseni vahvistaa tuota käänteisesti: mieheni äiti jätti perheensä kun mies oli alle kouluikäinen, ja hän ei todellakaan oleta koskaan yhtään mitään, sen paremmin käytännön kuin henkistäkään huomiota tai tukea. Hän kaipaa muutenkin paljon omaa rauhaa ja on tottunut selviämään omillaan. Se on osaltaan tosi surullista. Mutta sovimme hyvin yhteen siinä mielessä, että minäkin olen tietystä sosiaalisuudestani huolimatta jo lapsesta saakka viihtynyt omissa oloissani. Saamme kumpikin kaipaamaamme rauhaa, vaikka asumme yhdessä, ja meillä on myös läheisyyttä.

Nuorempana menetin itseni aina seurustellessani, ja ihan omasta syystäni. Uppouduin vain niin täysin siihen miehen maailmaan. Ennen nykyistä suhdetta päätin, että enää  niin ei käy, vaan minun on pystyttävä olemaan täysin oma itseni myös suhteessa, yhdessä asuessakin. Se on toteutunut. Silti joskus on vaikeaa keskittyä ja uppoutua omiin asioihinsa, ja silti joskus on mukavaa olla ihan yksin kotona ja tehdä just mitä huvittaa, tai olla tekemättä. Eiköhän tuo jälkimmäinen ole ihan yleisinhimillinenkin ominaisuus, ainakin meillä suomalaisilla :) Jollekin yhteisöllisemmästä kulttuurista tulevalle saattaisi päinvastoin olla kauhun paikka. Ja kyllähän muiden ihmisten läsnäolo väistämättä jollain tavalla vaikuttaa yksinoloon verrattuna, jos muita ottaa ollenkaan huomioon. Kaikki eivät toki ota, ja heille yhdessäolo tuskin koskaan onkaan yhtään häiritsevää tai kuormittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja silti samaistun tähän ketjuun eli ymmärrän miltä tuntuu kun toisen läsnäolo passivoi tai jopa ahdistaa.

Mutta kommentoista osa on selkeästi vain tilanteessa että kotitöitä ei ole jaettu. Esim. meillä vaimo siivoaa ja minä laitan ruokaa. Kumpaakaan ei ärsytä se oma homma kun tietää että sitten ei tarvi tehdä sitä toista hommaa. Jakakaa kotityöt ja sassiin.

Meillä parhaita siivouspäiviä on ne, jossa alkuun sovitaan työnjako, minkä jälkeen molemmat laittavat vastamelukuulokkeet päähän ja podcastin/äänikirjan laulamaan. Molemmat keskittyvät täysillä omaan juttuunsa, ja toista häiritään vain äärimmäisessä hädässä. Saa tehtyä siivouksen tehokkaasti (kun ei tarvitse huomioida toista tai pelätä keskeytyksiä) ja samalla jollakin tasolla omaa aikaa. Suosittelen!

Tämäkään vinkki ei vaan valitettavasti toimi silloin kun on lapsia. Ainakaan pieniä sellaisia.

Joo hei, muistakaa tulla kertomaan mitä muutoksia teitte ja miten niiden kanssa sitten kävi!!! :)

Mullakin on samaa!

Lievenpänä oli samaa myös, kun asuin kämppiksen kanssa. Mutta se oli niin itsenäinen eikä kaivannut seuraa jatkuvasti.

Mies imee energiat.

Mäkin oon introvertti.

Olin eilen sen verran läsnä tässä maailmassa, että sain pidettyä rajoistani tosi hyvin kiinni. Jos pitäisi antaa arvosana 1-5, niin se oli 5-. Miinus tulee siitä, miltä itsestäni tuntui. Vai pitäisikö se olla + siksi, kun se ei ollut helppoa?

Usein ongelmana on se, että olen niin ajatuksissani, etten edes huomaa ja tajua, mitä oikeassa elämässä tapahtuu. Jotenkin siksi reagoin ja "hyppään", kun käsketään. Nyt aion kertakaikkiaan päästä siitä eroon.

Puolison kanssa tullaan hyvin erilaisista perheistä. Meillä sekä roolimalli että vaatimus oli se, että pitää pärjätä itsenäisesti suunnilleen aina ja kaikessa. Puolison kotona on autettu ja hyysätty, sekä myös osataan pyytää apua. Appivanhemmat sekä hyppyyttävät että hyppäävät itse. Järkevä tapa olisi näiden välimuoto, ettei joka risaukseen tarvisi reagoida, vaan voisi välillä pärjätä ihan itse, mutta kun ei pärjää, niin pyytää apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmeen virtsapäitä te ootte. Meillä kumpikin saa aikaan ja paljon. Ei se toinen mitään siihen vaikuta. Vika on ihan teissä itsessänne eikä kessään muussa

En haluaisi olla tyly mutta ihan pakko sanoa tähän yksi asia mikä on tullut huomattua monesti vuosien varrella. Sellaiset jotka sanoo heidän yhteiselonsa olevan helppoa vuodesta toiseen, on myös todella usein sellaisia ihmisiä joilla ei oikeastaan ole mitään suurempia intohimon kohteita tai harrastuksia elämässään, ainaisen sohvalla kiehnäämisen ja telkkarin kattelun lisäksi. Tietysti kahden sohvaperunan on helppo elellä yhdessä eikä toisen tavat tai harrastukset ärsytä. 

Totta tuo meillä ainakin on, ettei ole kummempia harrastuksia, mutta ettäkö toinen ei rasittaisi siksi, no huh, ei :D En saa muiden tavoin mitään aikaan kun mies on kotona :D

Tosin olen vasta tässä nelikymppisenä saanut ahaaelämyksen, että moni ihminen on intohimoinen ja harrastaa vakavasti elämässään, ja käyttää siihen siis paljon aikaakin, vaikka ei olisi ollenkaan keskivertoa kummempi tekemisessään.

Eli ihminen voi surutta ja anteeksipyytelemättä ottaa itselleen aikaa harrastuksen pariin ihan vain siksi kun niin haluaa, vaikka hän ei olisi pyrkimässä maailmanmestariksi siinä. Olen onnistunut ajattelemaan aina että ihmiset oikeuttavat itsekkyytensä (toki terveen sellaisen, ei siinä) sillä, että tästä tulee minulle vielä ammatti/saan tästä kultamitalin/kohta tämä alkaa tuottaa rahaa jne. kunhan vain saan tarpeeksi harrastaa. Sitten ne on jotain sunnuntaipyöräilijöitä vain, jotka vaan nyt haluaa olla viikonlopusta 12h pyöränselässä pois perheen parista ihan vain siksi kun se on kivaa.

Olen aina kuvitellut että ne jotka on pois perheen luota paljon, on sieltä pois jostain muusta syystä kuin siitä että minä nyt vain haluan tehdä mieluummin tätä harrastustani :D

Omat harrasteeni kun eivät ikinä ole olleet mitään, vain sitä sohvalla makoilua ilman mitään intohimoja. 

Eli tässäkin on näkyvissä sukupolvien piiitkä kaava. Se että olen kirjoitanut 30 vuotta ei ole yhtään mitään. Se että olen tehnyt pari (julkaistua) levyä sanoituksia, ja sävellyksiä on vain pikkuinen kupru siinä makaamisen ja intohimottomuuden välillä.  Se että se mitä minä teen kaikista mieluiten ei ole edes tekemisen arvoista, koska siinä ei hiki tai veri lennä, eikä siinä ole tavoitteena maailmanmestaruus tai työllistyminen.

Muttamutta,, oppia ikä kaikki, tästä edes aion ottaa aikaa itselleni että pääsen luovaan vireeseen ja saan kirjoitettua mahdollisimman paljon, koska se on minun intohimoni ja rakas harrastukseni, eikä häviä yhtään muiden inothimoille ja harrastuksille <3

Aivan mahtava oivallus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ärtynyt tänään pitkin päivää jo ja tuntuu, ettensaa olla rauhassa. Kun tässä tarkkailen tilannetta, niin mies ja teinin käyvät vähän väliä puhumassa mulle jotain. Teiniä ei normaalisti saa keskustelemaan, joten olen yrittänyt kannustaa häntä siihen ja huomioida hyvin, kun hän vapaaehtoisesti kerrankin tulee luokse. Mutta tietenkin se siis tapahtuu aina, kun se hänelle sopii, ei silloin, kun mulle sopisi. Mies yekee samoin ja tuntuu jotenkin väijyvän selläni takana vähän väliä. Hän on nyt puhunut pari tuntia jo lähtevänsä salille, muttei ole vieläkään lähtenyt. Lopulta mulla meni vähän kärsivällisyys ja kysyin, että milloin hän oikein meinaa sinne lähteä. Siitä hän loukkaantui ja lähti vihaisena. Koira on vaatimaton pikuraukka, makaa surkeana yksinään lattialla. Tuntuu että pitää välillä mennä velvollisuudesta silityämään sitä, että se ei tuntisi olevan ihan hyljeksitty. Analyysina siis, että mun on pitänyt olla valmiina muiden kohtaamiseen ja huomiointiin koko päivän aina, kun he ovat halunneet. Ei ole ollut omaa oikeasti omassa päätäntävallassa olevaa aikaa.

Koen samantyylistä ongelmaa. Esimerkiksi puhelin tuntuu soivan juuri silloin, kun itsellä ei olisi kiinnostusta jutella. Kenenkään kanssa. Vastaamatta jättämisestä taas tulee huono omatunto. Omien rajojen vetämisessä olisi opeteltavaa, mutta miten sanot lähimmillesi, esimerkiksi lapsillesi, että nyt en jaksaisi kuunnella, kerrotko asiasi myöhemmin?

Oman lapseni kanssa oli niin että lapsi kuvitteli että olen olemassa kaikkia hänen toiveitaan ja haluamisiaan varten. Asiasta puhuttiin kyllä mutta se johti lapsen loukkaantumiseen. Teininä myös käytti hyväkseen erityispiirteitäni, esim. sitä että pystyn keskittymään paremmin jos voin vaikka pelata pasianssia samalla. Tai piirtää. Hän keksi käyttää sitä ettei lopettanut esim puhelimella somettelua ruokailun ajaksi sillä että hän pystyy paremmin keskittymään ruokailuun.

Nykyään on aikuinen ihminen ja aivan ihana, ei enää tuollainen kuin teininä.

Eli vastaus on että ein löytänyt mitään tapaa keertoa lapselle että olen itsenäinen ihminen joka tarvitsee myös omaa aikaansa, enkä jaksa olla koko ajan toiveiden toteuttaja. Jos vihjasinkaan siihen suuntaan niin minua syyllistettiin huonoksi äidiksi, että kyllä muiden äidit on koko ajan lastensa halujen sammuttajina.

Kirjoittajan viimeinen kappale jäi pohdituttamaan, että voisikohan ketjussa käsitelty rajattomuus ja siitä johtuvat ongelmat parisuhteissa juontua tavallisen suomalaisperheen dynamiikasta?

Lapsiperheissä äiti on edelleen useimmiten se, joka kokopäivätyöstään huolimatta on lapsiensa ensisijainen kuuntelija, temppujen katselija, kannustaja, huolehtija, hoivaaja jne. ja usein vielä ihan omasta halustaan.

Tytöt imevät äidiltään tiedostamattaan mallin epäitsekkäästä ja itsensä häivyttävästä naisesta jota toteuttavat aikuisina, vaikka lapsena olisivat olleet ihan samalla tavalla poikien tavoin huomiota vaativia. Pojat vielä aikuisena miehenäkin olettavat, että samassa taloudessa asuva nainen kuten äitinsä aikoinaan on olemassa heidän tarpeitaan varten; auttamassa, pitämässä seuraa, kuuntelemassa, ymmärtämässä….

Joo tunnustan, että saattaa olla melkoista kyökkipsykologiaa :-)

Oma kokemukseni vahvistaa tuota käänteisesti: mieheni äiti jätti perheensä kun mies oli alle kouluikäinen, ja hän ei todellakaan oleta koskaan yhtään mitään, sen paremmin käytännön kuin henkistäkään huomiota tai tukea. Hän kaipaa muutenkin paljon omaa rauhaa ja on tottunut selviämään omillaan. Se on osaltaan tosi surullista. Mutta sovimme hyvin yhteen siinä mielessä, että minäkin olen tietystä sosiaalisuudestani huolimatta jo lapsesta saakka viihtynyt omissa oloissani. Saamme kumpikin kaipaamaamme rauhaa, vaikka asumme yhdessä, ja meillä on myös läheisyyttä.

Nuorempana menetin itseni aina seurustellessani, ja ihan omasta syystäni. Uppouduin vain niin täysin siihen miehen maailmaan. Ennen nykyistä suhdetta päätin, että enää  niin ei käy, vaan minun on pystyttävä olemaan täysin oma itseni myös suhteessa, yhdessä asuessakin. Se on toteutunut. Silti joskus on vaikeaa keskittyä ja uppoutua omiin asioihinsa, ja silti joskus on mukavaa olla ihan yksin kotona ja tehdä just mitä huvittaa, tai olla tekemättä. Eiköhän tuo jälkimmäinen ole ihan yleisinhimillinenkin ominaisuus, ainakin meillä suomalaisilla :) Jollekin yhteisöllisemmästä kulttuurista tulevalle saattaisi päinvastoin olla kauhun paikka. Ja kyllähän muiden ihmisten läsnäolo väistämättä jollain tavalla vaikuttaa yksinoloon verrattuna, jos muita ottaa ollenkaan huomioon. Kaikki eivät toki ota, ja heille yhdessäolo tuskin koskaan onkaan yhtään häiritsevää tai kuormittavaa.

Tämä on hyvä huomio ja ehkä monella meistä on juuri tuo tilanne, että toinen (me, joilla on on tämä ongelma) on itsenäisesti pärjäävä, jopa itseriittoinen.

Muitakin hyviä huomioita viestissäsi.

Tein nyt niin, että merkkasin kalenteriin valmiiksi ne ajat, kun saan olla yksin. Nyt otan ne ajankäytön suunnittelussani huomioon siten, että kuuntelen ensisijaisesti omia tarpeitani. Aluksi varmasti vietän nuo ajat hengähdystaukona ja teen niitä asioita, mitä haluan tehdä ja mitä toinen osapuoli ei ehkä arvosta. Ne on ihan minun omaa, salaista, privaattiaikaani! Elän niin kuin haluan elää. Sovin työt sille ajalle, kun kumppani on kotona. Näin saan maksimoitua oman rauhan ja otettua suurimman hyödyn yksinolosta. Kun saan ladattua akkuja tarpeeksi, niin sitten teen myös hyödyllisiä projekteja yksinollessani, mutta nyt tarvin tätä.

Ihanaa lukea, että moni on viimeinkin inspiroitunut ja tajunnut tämän ketjun perusteella, että omaa aikaa pitää olla ja saa olla. Ihminen on siitä erikoinen eläin, että leikkiminen on meille luonteenomaista läpi elämän. Oma tekeminen, josta tulee hyvä mieli ja saa energiaa, on tämän leikin jatko. On kapitalistista (ja uskonnollista) aivopesua kuvitella, että vain ammattiin tähtäävä tekeminen on OK ja muu aika pitää sitten "suorittaa" perhe-elämää tai töitä. Että aina pitää siinä tekemisessä olla jokin korkeampi fokus kuin vain se, että tämä on ihan hemmetin kivaa.

Ihmekään, jos ihmiset voivat huonosti, jos koko elämä on suorittamista ja leikkimielisyys unohtuu, kun pitää olla nyt niin vakavaa aikuista ja esikuvaa :D

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea, että moni on viimeinkin inspiroitunut ja tajunnut tämän ketjun perusteella, että omaa aikaa pitää olla ja saa olla. Ihminen on siitä erikoinen eläin, että leikkiminen on meille luonteenomaista läpi elämän. Oma tekeminen, josta tulee hyvä mieli ja saa energiaa, on tämän leikin jatko. On kapitalistista (ja uskonnollista) aivopesua kuvitella, että vain ammattiin tähtäävä tekeminen on OK ja muu aika pitää sitten "suorittaa" perhe-elämää tai töitä. Että aina pitää siinä tekemisessä olla jokin korkeampi fokus kuin vain se, että tämä on ihan hemmetin kivaa.

Ihmekään, jos ihmiset voivat huonosti, jos koko elämä on suorittamista ja leikkimielisyys unohtuu, kun pitää olla nyt niin vakavaa aikuista ja esikuvaa :D

Oletan että tämä koski minua, ainakin osittain, ja omasta puolestani vastaankin että en ole iloton tai antileikkimielinen, ihan päinvastoin! Olen myös koko elämäni tehnyt luovia asioita, en vain ole kokenut että niitä pidettäisiin mitenkään tärkeinä. Minullehan ne ovat olleet ihan elinehto.

Lapsena minulla ei saanut olla yhtään harrastusta jonka itse olisin halunnut, vaan olisi pitänyt harrastaa sitä mitä vanhemat määräsivät. Sisaruksellani oli yksi harrastus, ja hän sai harrastaa sitä niin paljon kuin haluisi, ja miten isolla hintalapulla hyvänsä, koska siitä oli tulossa hänelle ammatti ja työ. Kuten tulikin. Kaikki mitä minä tein oli aina laiskuutta ja joutavaa puuhastelua. 

Jos olisin ollut hyvä jossain, olisi varmasti kannustettu, koska siitähän voisi tulla työ. Itse taas olen kieltäytynyt tekemästä rahasta sitä mitä teen, koska tarvitsen tämän ilman paineita ja deadlineja.

Mutta kyllä joo, olen onnistunut luulemaan että muut oikeuttavat itselleen jatkuvan poissaolemisen kotoa, mukavamman puuhan parissa sillä että se on tärkeää muista kuin itsekkäistä syistä, ja ei, en olisi pystynyt olemaan kotoa poissa harrastuksen vuoksi vaikkapa paria viikkoa samalla kun arki jäisi muiden pyöritettäväksi. Lisäksi moni käyttää lausahduksia  kuten "pääni ei kestä jos en pääse 25km juoksulenkille joka ilta" "ilman kuntosalia en jaksaisi pyörittää kiireistä arkea".

Nuo ovat jotenkin aina kertoneet minulle samaa kuin lause "suurin paheeni on syödä greipinsiemeniä kanelilla". 

Että omaa aikaa saa ottaa jos se on sitten sitä hikirääkkiä, ja ihminenhän vaikka rääkkää itseänsä kunhan vain pääsee illaksi pois kotoa :D Vai olisiko muka sama klangi sanoa että tarvitsen joka ilta sixpäkin kaljaa että pää nollaantuu :D

Lisätäänpä tähän soppaan iäkkäät vanhemmat, muistiongelmat yms. Puhelut ja ovelle tupsahtamiset. Jatkuvat ongelmat, usein ne samat, joita pitää ratkoa ja jankata, vaikka olisi tekemässä töitä tai kun kuvitteli, että saisi olla yksin ja tehdä omia juttuja. Jatkuva juttujen höpöttäminen tai ääneen lukeminen, vaikka ihan merkityksettömät asiat kyseessä. Aaaargh!

Miten tässä kohtaa toimitaan? Ei tunnu yhtään yksinkertaiselta eikä voi samalla tavalla loogisesti järkeillä ja pitää rajoista kiinni, kun toisen osapuolen ymmärrys ei enää toimi kunnolla ja on yksinäinen ja jo tavallaan aika hauras ihminen henkisesti, vaikka itsenäisesti vielä selviääkin, enimmäkseen. Help!?

Ainoa, mitä olen keksinyt selviytymiskeinoksi, on että turhan höpinän aikana selaan samalla nettiä tai facebookia, mutta se kuormittaa silti ja aika menee hukkaan. Se aika, kun minun piti saada jotain tehtyä tai oltua rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Lisätäänpä tähän soppaan iäkkäät vanhemmat, muistiongelmat yms. Puhelut ja ovelle tupsahtamiset. Jatkuvat ongelmat, usein ne samat, joita pitää ratkoa ja jankata, vaikka olisi tekemässä töitä tai kun kuvitteli, että saisi olla yksin ja tehdä omia juttuja. Jatkuva juttujen höpöttäminen tai ääneen lukeminen, vaikka ihan merkityksettömät asiat kyseessä. Aaaargh!

Miten tässä kohtaa toimitaan? Ei tunnu yhtään yksinkertaiselta eikä voi samalla tavalla loogisesti järkeillä ja pitää rajoista kiinni, kun toisen osapuolen ymmärrys ei enää toimi kunnolla ja on yksinäinen ja jo tavallaan aika hauras ihminen henkisesti, vaikka itsenäisesti vielä selviääkin, enimmäkseen. Help!?

Ainoa, mitä olen keksinyt selviytymiskeinoksi, on että turhan höpinän aikana selaan samalla nettiä tai facebookia, mutta se kuormittaa silti ja aika menee hukkaan. Se aika, kun minun piti saada jotain tehtyä tai oltua rauhassa.

Kyllä hyvin raskasta. Olen hieman samankaltaisessa tilanteessa, joskaan en yhtä raskaassa. Iäkäs isäni asuu naapurissa ja tulla tupsahtaa milloin vain istumaan ja jaarittelemaan 50 vuotta vanhoja juttuja. Vaikka isä on henkisesti kunnossa, niin vanhemmiten hänellä ei oikein ole pelisilmää tilanteille. Arki-iltanakin saattaa istua tuntikausia höpöttämässä, mutta kun mulla olisi muutakin, eikä pienet vihjeet mene enää perille. Tiedostan sen, ettei isä tuossa enää ehkä kauaa ole, mutta silti...

Oikeanlaisen, itselle sopivan kumppanin valitseminen on äärimmäisen vaikea tehtävä, eikä itselle oikeasti sopivaa kumppania välttämättä löydy tai moni ei edes tunne itseään niin hyvin, että osaisi etsiä oikeanlaista kumppania. Sen vuoksi alkuhuuman häviämisen jälkeen hyvin ihminen kohtaa sellaisen parisuhdetodellisuuden, joka ottaa enemmän kuin antaa. Tämä on myös tilanteesi. Et tunne itseäsi tarpeeksi hyvin, koska et tiedä miksi miehesi läsnäolo aiheuttaa sinussa kuvaamiasi tunteita. Tämän vuoksi kumppanivalintasi, ja mahdollisesti moni muukin valintasi elämässä, on hyvinvointisi kannalta huteralla pohjalla. Ratkaisu on yksinkertainen, mutta ei helppo: tutustu itseesi, tunteisiisi ja tukahdutettuihin haluihisi, ja anna elämäsi seurata omaa sisäistä komppassiasi!

Terapisti kirjoitti:

Oikeanlaisen, itselle sopivan kumppanin valitseminen on äärimmäisen vaikea tehtävä, eikä itselle oikeasti sopivaa kumppania välttämättä löydy tai moni ei edes tunne itseään niin hyvin, että osaisi etsiä oikeanlaista kumppania. Sen vuoksi alkuhuuman häviämisen jälkeen hyvin ihminen kohtaa sellaisen parisuhdetodellisuuden, joka ottaa enemmän kuin antaa. Tämä on myös tilanteesi. Et tunne itseäsi tarpeeksi hyvin, koska et tiedä miksi miehesi läsnäolo aiheuttaa sinussa kuvaamiasi tunteita. Tämän vuoksi kumppanivalintasi, ja mahdollisesti moni muukin valintasi elämässä, on hyvinvointisi kannalta huteralla pohjalla. Ratkaisu on yksinkertainen, mutta ei helppo: tutustu itseesi, tunteisiisi ja tukahdutettuihin haluihisi, ja anna elämäsi seurata omaa sisäistä komppassiasi!

Kumppanin löytäminen ei ole valintatilanne siinä mielessä että valitaan jostain joukosta itselle sopivaa, vaan monesti täysin sattumanvarainen oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen.

Ihminen joka kuvittelee tuntevansa yhtään ihmistä (edes itseään) niin hyvin etteikö hänestä voisi vuosien jälkeen paljastua jotain ihan muuta kuin luuli, on vähän todellisuudesta vieraantunut höppänä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisätäänpä tähän soppaan iäkkäät vanhemmat, muistiongelmat yms. Puhelut ja ovelle tupsahtamiset. Jatkuvat ongelmat, usein ne samat, joita pitää ratkoa ja jankata, vaikka olisi tekemässä töitä tai kun kuvitteli, että saisi olla yksin ja tehdä omia juttuja. Jatkuva juttujen höpöttäminen tai ääneen lukeminen, vaikka ihan merkityksettömät asiat kyseessä. Aaaargh!

Miten tässä kohtaa toimitaan? Ei tunnu yhtään yksinkertaiselta eikä voi samalla tavalla loogisesti järkeillä ja pitää rajoista kiinni, kun toisen osapuolen ymmärrys ei enää toimi kunnolla ja on yksinäinen ja jo tavallaan aika hauras ihminen henkisesti, vaikka itsenäisesti vielä selviääkin, enimmäkseen. Help!?

Ainoa, mitä olen keksinyt selviytymiskeinoksi, on että turhan höpinän aikana selaan samalla nettiä tai facebookia, mutta se kuormittaa silti ja aika menee hukkaan. Se aika, kun minun piti saada jotain tehtyä tai oltua rauhassa.

Kyllä hyvin raskasta. Olen hieman samankaltaisessa tilanteessa, joskaan en yhtä raskaassa. Iäkäs isäni asuu naapurissa ja tulla tupsahtaa milloin vain istumaan ja jaarittelemaan 50 vuotta vanhoja juttuja. Vaikka isä on henkisesti kunnossa, niin vanhemmiten hänellä ei oikein ole pelisilmää tilanteille. Arki-iltanakin saattaa istua tuntikausia höpöttämässä, mutta kun mulla olisi muutakin, eikä pienet vihjeet mene enää perille. Tiedostan sen, ettei isä tuossa enää ehkä kauaa ole, mutta silti...

Juuri tämä, kun ei mitään käsitystä enää siitä, että kiinnostaako ne jutut ketään tai olisiko niille aikaa. Kysyy kyllä, onko aikaa tulla katsomaan jotain asiaa kuntoon, mutta tänne tullessa ei ymmärrä, että se aika menee niin päin yhtälailla. Oikeastaan pahemmin, koska sieltä voin lähteä pois jonkin tekosyyn varjolla, mutta kotona olen vapaata riistaa. En haluaisi lukita ovea ja piileskellä kotona, eikä se onnistukaan. Selaa puhelinta ja lukee sieltä kaiken ääneen ja kommentoi... Olisi edes hiljaa, niin voisi itsekin vain olla. Nyt olen sentään oppinut tämän puhelimen läräämisen, jota pidin niin moukkamaisena ja epäkohteliaana aiemmin. Halusin olla läsnä. Mutta kun EN halua olla läsnä, vaan omissa ajatuksissani!

Paska päivä, mutta kävin tänään uimassa yksin. Ensin mietin, etten enää viitsi lähteä, kun en voinut mitään sille, että aikatauluni sotkettiin taas. Arvelin, että illalla on jo liian kylmää, mutta ehkä lyhytkin rannalla käynti voisi vähän nollata. Mietin, kysynkö kaveria mukaan, mutta kun oli muutenkin myöhä ja halusin välttää turhaa säätöä, niin menin yksin. Se oli hyvä ratkaisu. Onneksi menin, vesikin oli vielä melko lämmintä.

Mitä sinä olet tehnyt tänään tai mitä voisit vielä tehdä, jotain mitä oikeasti haluat, kysymättä muilta? Tee se!