En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Mieheni ajattelee ääneen, mikä häiritsee vastaavasti mun ajatteluani.

Kyselee myös tavaroiden sijaintia, koska muistan hyvin, missä meillä kaikki on.

Just nyt aprikoi vastausta odottavasti, ettei taida tarvia enää kipulääkkeitä töihin mukaan.

-Joo et tarvikaan, piti vastata ja sit hän pystyy jatkamaan taas.

En kestä! Nyt jutteli ääneen, että eikö se tänä aamuna kakka tulekaan. Yleinen puheenaihe meillä.

-Jos se kohta alkaa puskemaan, vastaan.

Sit hän kertoo, miten eilen aamulla tuli kakka kolmesti.

Vastaan että oho, no voihan se jäädä tänään tulematta.

Sit menee vessaan ja sieltä tultua ilmoittaa tulleen vähän kakkaa. Vastaan joo.

Hetken hiljaista, menee olkkariin. Sit palaa ähisten vessaan, että taitaa lisää tulla.

Sen jälkeen kysyn No tuliko?

Hän vastaa ei, pieretti vaan...

Meillä on näitä kakkakeskusteluja... joskus mietin, onko joka wc-käynnistä ilmoittaminen ihan tarpeellista.

Miehellä on tarve kommunikaatiolle. Se on sööttiä, mutta syö mun omaa henkistä rauhaa. Päivä yksin on luksusta.

On muhun tukeutuva, mutta tukee kyllä kans mua. Huomioiva, läsnäoleva ja ihana. Pitää vain komentaa olemaan joskus hiljaa!

Niin....

Toisaalta hyvä et tukeutuu muhun ja keskeyttää!

Haksahtaa nimittäin huonomman nettilukutaidon takia facebookin mainoksiin eikä erota feikkisivuja niin hyvin kuin mä.

Ilman mun valvovaa silmää olisi tilannut netissä näkemiensä mainosten huuhaasivustoilta kiinavaatteita jotka ei vastaa kuvia, ja pankkitiedot päätyneet ties minne.

Joudun toistuvasti saarnaamaan, ettei kaikkea pidä klikkailla. Nykyään hän osaa kysyä aina ennen tilaamista multa, onko sivusto ok.

Joskus ilmoitan etukäteen että on minun (elokuvahetki, sarjahetki, puuhahetki, askarteluhetki, somehetki). Sanon kylmästi, että nyt ei puhuta sit ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan myös! Mieheni vapaapäiviksi pyrin kehittämään aina mahdollisimman paljon tekemistä itselleni kodin ulkopuolelle. Mieheni on varsinainen energiasyöppö. ....Aina jos aloitan itselleni mieluisaa hommaa niin päänsä pilkistää jostain raosta ja alkaa, "mitä syötäisiin" eli toisinsanoen "minulla on nälkä teetkö ruokaa". Sitten hän pahastuu jos sanon että itse ajattelin syödä leipää koska lapset ovat vaikka mummolassa. Ei huvita kokata. Sitten hän alkaa paasaamaan säännöllisen ruokavalion tärkeydestä eikä huomaa sitä että siihen aikaan kun on minua häirinnyt, olisi voinut käydä kaupassa ja loihtia itselleen sen terveellisen annoksensa. 

Mies on sellainen joka myös aloittaa omia projekteja mutta sisällyttää minut kaikkeen. Laskujen maksamiseen tarvitaan minun silmiä "jotta menee oikein maksuun" ja jonkun tuolin lapsen lelun korjaamiseen, katsomaan mikä patteri siihen kuuluu ja missä on oikea ruuvimeisseli sen avaamiseen. 

HUOH

Oiii meillä on IHAN SAMANLAINEN RUOKASAARNA! Ei muka saa aikuinen pärjätä yhtenä päivänä leivällä ja leikkeleillä ja hedelmillä. Mulle on tullu oikein ahdistus ruoanlaittoa kohtaan. Sinkkuna tein lämpimän ruoan 2x viikossa.

Mies vahtii myöskin mun syömisiä. Jos elän päivän jogurtilla ja muroilla, aina sama nuhtelu. Ja on ihan tavallinen perunaa ja makkaraa syövä työukko itse.

Vierailija kirjoitti:

Lisätäänpä tähän soppaan iäkkäät vanhemmat, muistiongelmat yms. Puhelut ja ovelle tupsahtamiset. Jatkuvat ongelmat, usein ne samat, joita pitää ratkoa ja jankata, vaikka olisi tekemässä töitä tai kun kuvitteli, että saisi olla yksin ja tehdä omia juttuja. Jatkuva juttujen höpöttäminen tai ääneen lukeminen, vaikka ihan merkityksettömät asiat kyseessä. Aaaargh!

Miten tässä kohtaa toimitaan? Ei tunnu yhtään yksinkertaiselta eikä voi samalla tavalla loogisesti järkeillä ja pitää rajoista kiinni, kun toisen osapuolen ymmärrys ei enää toimi kunnolla ja on yksinäinen ja jo tavallaan aika hauras ihminen henkisesti, vaikka itsenäisesti vielä selviääkin, enimmäkseen. Help!?

Ainoa, mitä olen keksinyt selviytymiskeinoksi, on että turhan höpinän aikana selaan samalla nettiä tai facebookia, mutta se kuormittaa silti ja aika menee hukkaan. Se aika, kun minun piti saada jotain tehtyä tai oltua rauhassa.

Vanha äitini ajattelee ääneen. Mitäänsanomattomia asioita niinkuin kahvinkeittoa ja mullanvaihtoa. Se on jatkuvaa. Hirveää. Ennakoi alamäkeä kohti dementiaa?

Mulla ihan sama homma vaikka olen mies. Toki kolmiossa on lääniä, että saa olla itsesseenkin. Harrastukset myös auttavat, jos vapaata töistä. Pitkät pyörälenkit ja oma muunlainen tekeminen kotona. Siis mulle riittää, että saan tehdä yksin, eli huonejaottelu toimii.

Vierailija kirjoitti:

Mulla ihan sama homma vaikka olen mies. Toki kolmiossa on lääniä, että saa olla itsesseenkin. Harrastukset myös auttavat, jos vapaata töistä. Pitkät pyörälenkit ja oma muunlainen tekeminen kotona. Siis mulle riittää, että saan tehdä yksin, eli huonejaottelu toimii.

Niin ja vielä lisätäkseni, että välillä naida napsauttaa niin kyllä se tästä.

Introvertti menettää energiaa toisten läsnäollessa, ja etenkin omien asioiden teko hankaloituu. Vaikka siis toisesta kuinka tykkäisi taikka ei. Toisen läsnäolo aiheuttaa häiriötä arkeen ja siksi hommat ei etene.

Jos se on semmonen "seuraa johtajaa" ongelma..toinen makaa sohvalla,niin pitää itsekin levätä.Itse puuhaillen on sit itsensä johtaja. Suunnittelulla toi voisi kohentua eli tänään teen seuraavaa,vaikka mies on kotona...

Vierailija kirjoitti:

Minuun iski tosi kovaa, kun luin Tove Janssonin elämäkertaa tai jotain vastaavaa, ja hän jossain kirjeessa totesi että on nyt päättänyt, että ei tule menemään koskaan naimisiin. Se oli siinä kuvattu jotenkin tosi hyvin - ei nostettu erikseen esille mitään kotitöiden tai lasten sitovuutta tai muuta, mutta oli vaan jotenkin sanottu että siihen päättyisi minun maalaamiseni ja minusta tulisi miehen ympärillä hiipivä palvelija, niin kuin käy kaikille naisille. Hän myös oli surullinen siitä, miten oman äitinsä elämä oli mennyt juuri näin toisen varjona, vaikka ulospäin hänen äidilläänkin oli hienon näköinen ura.

Jotenkin tunnistin niin itseni tuosta. Niin se on, minun pitää nykyään kotirauhan (tai miksi sitä nyt kutsutaankaan) nimissä työntää itseni kaappiin. En elä omaa elämääni, vaan harrastelen omia juttuja niissä pienissä väleissä joissa saan hetken olla oma itseni, eli yksin tai vain lasten kanssa. Se toinen taas menee ja tulee mielensä mukaan eikä vaivaa tällaisilla päätään.

Ihan vaikka tänäänkin: laitoin lapsille aamiaista ja siivoilin sotkut kun huomasin että mies oli hävinnyt jonnekin. Ilman puhelinta autotalliin varmaan, mutta en voinut tarkistaa kun jonkun piti vahtia pieniä lapsia. Oli ollut puhetta lähteä jonnekin ehkä, mutta en nyt sitten oikein voinut pakata mihinkään kun en tiennyt minne mennään ja millä porukalla. Kun mies tuli takaisin, lapsilla oli jo nälkä ja piti laittaa lounasta. Mies ei sitten halunnutkaan lähteä mihinkään, eli oltaisiin lasten kanssa voitu liikkua jo silloin kello 10 ja oltaisiin ehditty vaikka minne. Sen sijaan meni iltapäivään kotona notkuessa ja miehen mielenliikkeitä seuraillessa.

Miksi sitten ei vain lähdetty? Koska siitähän mies loukkaantuu. Minne te menette ilman häntä, hänen pitää vielä pakata? Tai sitten hän olisi voinut jälleen kerran ilmoittaa, että on vaikka vieraita tulossa juuri kun ollaan lähdössä.

En kyllä tiedä, onko tämä jotain mistä selviää keskustelemalla. Mutta en oikeasti halua elää näin enää.

"Se oli siinä kuvattu jotenkin tosi hyvin - ei nostettu erikseen esille mitään kotitöiden tai lasten sitovuutta tai muuta, mutta oli vaan jotenkin sanottu että siihen päättyisi minun maalaamiseni ja minusta tulisi miehen ympärillä hiipivä palvelija, niin kuin käy kaikille naisille."

Ei noin sentään onneksi kaikille naisille käy, tunnen sellaisia (taiteilija)naisia itsekin, mutta varmasti sen verran yleistä, että on olemassa oleva ilmiö. Ehkä on niin, ettei niitä hyviä, naiselle luontaisesti tilan ja vapauden antavan, tukevia kumppaneita olevia miehiä ole niin paljoa, että niitä riittäisi kovin monillekaan naisille, eli useiden naisten kannattaisi olla vain sinkkuina, jos hyvää ei osu omalle kohdalle. 

Ja toki niissä tapauksissa, joissa naiselle ei ole käynyt noin ja mies on hyvä mies, se nainenkin on tietyn luonteinen eli ei edes menisi mihinkään hiipivän palvelijan rooliin ikinä. 

Vierailija kirjoitti:

Tätä olen paljon miettinyt viime aikoina. En saa mitään tehtyä, koska parisuhdedynamiikkamme on sellainen, että nainen on statisti. Ohittaa omat tarpeensa, ja miehen tarpeiden ja tunteiden mukaan tahdistuu päivä ja myös minun tunteet. Se on älyttömän raskasta. Olemme olleet yhdessä yli 15-vuotta, mutta nyt vasta tunnistan tämän ja osaan sanoittaa tätä.

Aamulla puoliso odottaa että olen heti hänen "käytettävissään", eli syön mitä hän haluaa syödä ja milloin,ja teemme mitä hän haluaa tehdä. Ei edes ilmaise näitä tarpeitaan sanallisesti, mutta heti jos alan tekemään jotain muuta, niin silloin kyllä huomauttaa. Saattaa alkaa mököttämään, kun nyt "hylkäsi hänet". Ja jos en ole tarpeeksi pirteänä, eli olenkin väsynyt tai olotilani on neutraali, niin siitäkin huomautetaan ja taas ehkä mökötetään. Eli en voi tehdä mitään omaa, en voi harrastaa, keskittyä kirjan lukuun, siivota, lähtä omatoimisesti minnekään yms. Se että menen parin askeleen päähän toiseen huoneeseen voi olla miehelleni liikaa, koska en ole hänen "käytettävissä". Pitkin päivää tulee huomautteluja millon mistäkin, ja viimeisenä nukkumaan mennessä kun haluan mennä aikaisin nukkumaan (klo22) ja puoliso ei. Koko elämäni kaikkineen pitäisi olla tahdistettu mieheni mukaan tekemisiäni ja tunteitani myöten, ja sen lisäksi kuitenkin minun pitäisi siivota yksin, mutta ei silloin kun puoliso on paikalla ja hereillä. Hetket siivota jää melko vähäisiksi, kun puoliso on aikalailla aina kotona. Lisäksi on lukemattomia tilanteita kun minun olisi vain pitänyt maagisesti lukea miehen ajatukset mitä hän haluaa, ja toteuttaa ne. Kun mies vaikka joskus on ollut pois kotoa, niin minun olisi pitänyt olla kotona valmiina heti tekemään mitä hän haluaa kun saapuu, siis olla tehnyt jo esivalmistelut ym (vaikka ruoka, leffailta), vaikka en ole ollut tietoinen tämmöisestä. Ikäänkuin en saisi edes silloin tehdä mitään omaa, kun hän on pois.

Epämääräinen paha oloni sai nimen. Eroa mietin nyt jatkuvasti, ei tämä ole elämää.

Eroa ihmeessä, ei kuulosta mitenkään normaalilta saati terveeltä ihmissuhteelta

Vierailija kirjoitti:

Mulla menee ihan päinvastoin, alan touhuta miehen läsnäollessa ja yksin en saa aikaan niin paljon, vaan haahuilen.

Minäkin välillä haahuilen, puolison läsnäollessa sekä että yksinkin.

Ihan huomaamatta havahtuu asiaan.

Mutta sitten kun tietoisesti päättää ja suunnittelee että tämä, tuo ja se täytyy tehä niin kummasti sitä saa vipinää kinttuihin. Eikä sillä ole merkitystä missä puoliso on.

Se on kyllä hieman ärsyttävää kun siivoaa ja toinen on vaan edessä, mutta samalla periaatteella kun siivoustyössä että otetaan sieltä mistä saa.

vaihda miestä. mielelläni siivoan ja imen paskatkin perseestä jos tunnen vetoa

Vierailija kirjoitti:

Introvertti menettää energiaa toisten läsnäollessa, ja etenkin omien asioiden teko hankaloituu. Vaikka siis toisesta kuinka tykkäisi taikka ei. Toisen läsnäolo aiheuttaa häiriötä arkeen ja siksi hommat ei etene.

Samaa mieltä. Minä olen mies ja vaimoni on nainen ja huomaan tämän joka päivä.

Nämä tarinat on aika järkyttäviä. Oikeastiko elätte näin: toisen varjona ja aina käytettävissä olevana palvelijana?

Miettikää hyvät naiset vielä kertaalleen onko tämä sitä miten haluatte elämänne viettää.

Mä voisin ottaa yhden tommosen ruokamiehen. Kuullostaa hullulta, miksi ootte parisuhteessa jos teitä ahdistaa miehenne.

Mites on oman tilan ottaminen edennyt? Teittekö esim. tähän liittyvää uudenvuoden lupausta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama juttu, mutta olen kyllä lievästi autistinen.

Mieheni on aivan uskomattoman ihana, huomioonottava, rakastava ja kaikin puolin varsinainen aarre mieheksi. Minä vaan en kykene toimimaan, jos joku on samassa tilassa. Kaikki muut ihmiset ovat siis samanlainen ongelma, ei vain mies. Tahdon olla yksin, kun puuhailen. Muutenkin tarvitsen paljon yksinoloa.

Olenkin ratkaissut ongelman siten, että jos mies on kotona, en vaan tee mitään. Luen tai roikun netissä. Jos mies tulee kotiin ennen kuin on aika ruveta laittamaan päivällistä, se kokkaa. Muuten minä. Jne. Tämä on toiminut hyvin, eikä mies ole ainakaan valittanut mitään.

Luin ketjua vähän lisää ja huomaan, että olen kyllä todella onnekas. Joo, olen uupunut ja toimintakyvytön jos mies on "liikaa" kotona, mutta selvästi kyse on vain minun neurologiastani, ei siitä että miehessä olisi jotain vikaa kuten selvästi monilla.

Mieheni on nimittäin ihan käsittämättömän joustava. Se ymmärtää, jos sanon että on pakko saada olla yksin ja menee sitten vaikka kavereidensa kanssa mökille. Eikä loukkaannu. Jos olen menossa lenkille, ja mies kysyy lähtisikö hän mukaan, hän ei loukkaannu, jos sanon, että mun täytyy nyt saada olla yksin.

Ja jos se puhuu jostain, mitä en jaksa kuunnella, voin vaan sanoa, että "en tahdo puhua tästä nyt, ollaan vaan hiljaa" ja se on ihan ok. Ja mieskin sanoo samoin minulle, jos sillä on jotain stressiä ja puhun jotain liian kielteistä, se sanoo että "puhutaan nyt vaan hyvistä asioista/ei puhuta tästä nyt".

Olen myös joskus kysynyt, haluaisiko mieskin joskus olla ihan yksin kotona, mutta ei se ole kuulemma sille tärkeää. Varmistin siis, että en "omi" kotia pelkästään itselleni.

Mutta huomaan, että olen varmaan onnistunut löytämään ainoan ihmisen, jonka kanssa pystyisin olemaan parisuhteessa. Kävi nimittäin tällä viikolla niin, että nousin, kuten aina, juomaan aamukahvit miehen kanssa, joka oli menossa töihin. Miehen lähdettyä tajusin että en sanonut sille sanaakaan koko sinä tuntina, mikä oltiin yhdessä hereillä. Eikä se ole millänsäkään. Kyllä minä jotain meinasin sanoa muttan en saanut kirjaimellisesti suutani auki. Ja mies vaan pussasi minua kuten aina ja lähti tyytyväisenä töihin, vaikka en jaksanut edes sanoa heippa vaan vilkutin vaan. Tietysti se on tottunut minuun, mutta silti.

Ja tosiaan tuollainen kultakimpale sitten silti kuormittaa minua. Masentavaa.

-sama-

Se äärimmäisen joustava kultakimpalekin voi jossain vaiheessa väsyä joustamaan, väsyä huomion puutteeseen, väsyä ymmärtämään loputtomasti.

Olen itse AS-miehen puoliso ja oma kiintiö loputonta joustoa ja ymmärtämistä on tullut täyteen.

Mieheni kaipaa paljon aikaa itsekseen, paljon aikaa akkujensa lataamiseen ja saa sitä. Olen aina huolehtinut siitä, että saa aikansa oman erikoismielenkiinnon kohteensa parissa, ja aikaa himmelöidä itsekseen.

Lapsiperheessä tämän toteuttaminen ei ole aina helppoa, mutta ymmärsin jo lasten ollessa ihan pieniä, että minun on helpompi pyörittää arkea lähes yksin, kuin vaatia miestä sieltä kuplastaan 'avuksi', koska vastentahtoinen assi, joka kiukuttelee, mököttää ja tumpeloi sitten asiat puolijauhoisesti on vain hankaluutta, ei 'apua', mistään tasapuolisesta kumppanuudesta puhumattakaan.

Mieheni on myös oma-ehtoinen ja yksiulotteinen sillä tavalla, että kun hän haluaa huomiota, hoivaa, apua, aikaa perheenä, yhteistä tekemistä, olettaa sen tapatuvan juuri sinä hetkenä, muista viis, ei siis näe, että muilla on jotain muuta kesken, että esimerkiksi minäkin voisin haluta huomiota, hellyyttä, tms, enkä vain olla aina antamassa.

Ero tulee, kunhan teinimme lähtevät opiskelemaan, en jaksa mullistaa kainkien elämää juuri nyt, kun joutuisin koko prosessin vetämään yksin läpi vastentahtoisen assin taistellessa kynsin hampain muutosta vastaan.

Mutta todellakin, kaikki te ääri-introvertit, assit ja muut, se toinen osapuoli voi olla läpeensä uupunut ja kyllästynyt joustamiseen, kultakimpaleena olemiseen, jatkuvaan toisen tarpeiden tyydyttämiseen.

Se on varmaan rikas kun on pitänyt mennä naimisiin ja tehdä vielä lapsiakin. Eihän tuota millään muulla selitä, kun assiksi ei muututa yhtäkkiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on sama juttu, mutta olen kyllä lievästi autistinen.

Mieheni on aivan uskomattoman ihana, huomioonottava, rakastava ja kaikin puolin varsinainen aarre mieheksi. Minä vaan en kykene toimimaan, jos joku on samassa tilassa. Kaikki muut ihmiset ovat siis samanlainen ongelma, ei vain mies. Tahdon olla yksin, kun puuhailen. Muutenkin tarvitsen paljon yksinoloa.

Olenkin ratkaissut ongelman siten, että jos mies on kotona, en vaan tee mitään. Luen tai roikun netissä. Jos mies tulee kotiin ennen kuin on aika ruveta laittamaan päivällistä, se kokkaa. Muuten minä. Jne. Tämä on toiminut hyvin, eikä mies ole ainakaan valittanut mitään.

Luin ketjua vähän lisää ja huomaan, että olen kyllä todella onnekas. Joo, olen uupunut ja toimintakyvytön jos mies on "liikaa" kotona, mutta selvästi kyse on vain minun neurologiastani, ei siitä että miehessä olisi jotain vikaa kuten selvästi monilla.

Mieheni on nimittäin ihan käsittämättömän joustava. Se ymmärtää, jos sanon että on pakko saada olla yksin ja menee sitten vaikka kavereidensa kanssa mökille. Eikä loukkaannu. Jos olen menossa lenkille, ja mies kysyy lähtisikö hän mukaan, hän ei loukkaannu, jos sanon, että mun täytyy nyt saada olla yksin.

Ja jos se puhuu jostain, mitä en jaksa kuunnella, voin vaan sanoa, että "en tahdo puhua tästä nyt, ollaan vaan hiljaa" ja se on ihan ok. Ja mieskin sanoo samoin minulle, jos sillä on jotain stressiä ja puhun jotain liian kielteistä, se sanoo että "puhutaan nyt vaan hyvistä asioista/ei puhuta tästä nyt".

Olen myös joskus kysynyt, haluaisiko mieskin joskus olla ihan yksin kotona, mutta ei se ole kuulemma sille tärkeää. Varmistin siis, että en "omi" kotia pelkästään itselleni.

Mutta huomaan, että olen varmaan onnistunut löytämään ainoan ihmisen, jonka kanssa pystyisin olemaan parisuhteessa. Kävi nimittäin tällä viikolla niin, että nousin, kuten aina, juomaan aamukahvit miehen kanssa, joka oli menossa töihin. Miehen lähdettyä tajusin että en sanonut sille sanaakaan koko sinä tuntina, mikä oltiin yhdessä hereillä. Eikä se ole millänsäkään. Kyllä minä jotain meinasin sanoa muttan en saanut kirjaimellisesti suutani auki. Ja mies vaan pussasi minua kuten aina ja lähti tyytyväisenä töihin, vaikka en jaksanut edes sanoa heippa vaan vilkutin vaan. Tietysti se on tottunut minuun, mutta silti.

Ja tosiaan tuollainen kultakimpale sitten silti kuormittaa minua. Masentavaa.

-sama-

Se äärimmäisen joustava kultakimpalekin voi jossain vaiheessa väsyä joustamaan, väsyä huomion puutteeseen, väsyä ymmärtämään loputtomasti.

Olen itse AS-miehen puoliso ja oma kiintiö loputonta joustoa ja ymmärtämistä on tullut täyteen.

Mieheni kaipaa paljon aikaa itsekseen, paljon aikaa akkujensa lataamiseen ja saa sitä. Olen aina huolehtinut siitä, että saa aikansa oman erikoismielenkiinnon kohteensa parissa, ja aikaa himmelöidä itsekseen.

Lapsiperheessä tämän toteuttaminen ei ole aina helppoa, mutta ymmärsin jo lasten ollessa ihan pieniä, että minun on helpompi pyörittää arkea lähes yksin, kuin vaatia miestä sieltä kuplastaan 'avuksi', koska vastentahtoinen assi, joka kiukuttelee, mököttää ja tumpeloi sitten asiat puolijauhoisesti on vain hankaluutta, ei 'apua', mistään tasapuolisesta kumppanuudesta puhumattakaan.

Mieheni on myös oma-ehtoinen ja yksiulotteinen sillä tavalla, että kun hän haluaa huomiota, hoivaa, apua, aikaa perheenä, yhteistä tekemistä, olettaa sen tapatuvan juuri sinä hetkenä, muista viis, ei siis näe, että muilla on jotain muuta kesken, että esimerkiksi minäkin voisin haluta huomiota, hellyyttä, tms, enkä vain olla aina antamassa.

Ero tulee, kunhan teinimme lähtevät opiskelemaan, en jaksa mullistaa kainkien elämää juuri nyt, kun joutuisin koko prosessin vetämään yksin läpi vastentahtoisen assin taistellessa kynsin hampain muutosta vastaan.

Mutta todellakin, kaikki te ääri-introvertit, assit ja muut, se toinen osapuoli voi olla läpeensä uupunut ja kyllästynyt joustamiseen, kultakimpaleena olemiseen, jatkuvaan toisen tarpeiden tyydyttämiseen.

Se on varmaan rikas kun on pitänyt mennä naimisiin ja tehdä vielä lapsiakin. Eihän tuota millään muulla selitä, kun assiksi ei muututa yhtäkkiä

Ihme kommentti. Eikö AS-miestä voi muka muuten rakastaa?

Minä käyn välillä lomalla parisuhteesta.nyt pari viikkoa pois kotoa. Elän omaan tahtiin. Kuuntelen omia ajatuksiani.

Lapsiperhevuotemme osuivat 1990-2015 ajalle. Tein siivoukset kun mies oli poissa. Nautin esim. parketin vahauksesta ja muustakin puunaamisesta. Pellolla ja kasvimaalla riitti työtä myös, kaikille. Samoin puulämmittömiseen vaativa työ.

Jotenkin otin sisätyöt heti haltuuni. Se sopi meille.

Tietysti voi olla että hän ei koskaan nähnyt siivousurakoita, joten ei niistä maininnut. Se ei kuitenkaan haitannut, kun oli sitä rakkautta.

Olen päässyt eroon avioliitosta, jossa mies eli ikään kuin yksin vaikka oltiin "perhe". Kaikki meni hänen aikataulujen ja halujen mukaan ja toisaalta tuli ja meni kuin muita ei olisi ollut, ja minun tehtävä oli lähinnä olla hiljaa ja huolehtia että lapsi on hiljaa, olla palvelija. Haukkuja tuli kun en ollut hyvä edes siinä. Anoppi sotkeutui kaikkeen ja mies myös haukkui minua anopille suoraan, jonka takia anoppi antoi elämänohjeita minulle. Mm. että parisuhteen ilmapiiri on sellainen kuin naisen mielentila, joten mun pitäis olla positiivisempi jos haluaisin korjata ongelmat. Ei siis niin päin, että parisuhteen tila heijastuu naisen hyvinvointiin :D

Nyttemmin olen päättänyt, että en halua tieten tahtoen ottaa elämääni lisää ongelmia ja stressiä, joten en muuta enää yhteen kenenkään kanssa, jos vaikuttaisi siltä, että suhteen vieminen sille tasolle tuo elämääni ongelmia sen sijaan että toisi plussaa ja puolittaisi taakkaani. Olen sen sanonutkin miesystävälleni. Kuitenkin olen huomannut tuota kuvailemaanne passiivisuutta ja toiminnanohjauksen puutetta itsessäni silloin, kun mies on vain minulla kylässä, ja olen ihmetellyt sitä. Tästä ketjusta sain oivalluksen mistä on kyse. Ei tarvita kuin mies sohvalle istumaan, ja en osaa tehdä mitään. Jotenkin alan heti kokea, että minun pitää olla valmiina muita varten, mutta samalla minua alkaa myös suututtaa se, että minun pitäisi olla muita varten valmiina.

-jatkuu

n38