En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Mulla oli exän aikana samaa. Eikä hän ikinä kysynyt myöskään voisiko auttaa jossain askareessa. Nyt olen pitkiäkin aikoja miesystävän luona välillä ha teen siellä vaikka mitä vaikka mies on läsnä. Hän myös minun luona ollessaan laittelee pyykkejä kuivumaan, tulee auttamaan lakanoiden vaihdossa jne.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän ilmiön. Meille kyllä parisuhde voi hyvin, tehdään paljon yhdessä ja erikseenkin. Käyn harrastamassa 3-4 iltana viikossa, tapaamassa kavereita ja arkiaskareet sujuu ihan hyvin.

Ongelma on kuitenkin vähän isompien projektien kanssa. Esimerkiksi jos minun pitäisi lyhentää verhot, korjata tytön juhlamekon purkautunut sauma, maalta kunnostamani lipasto tai järjestellä vaikka lasten vaatekaapit.

Meillä syynä ei ole niinkään miehen passiivisuus, vaan miehen aktiivisuus. Jos alan tekemään jotain isompaa hommaa, niin mies saa aina päähänsä alkaa tekemään jotain omaa hommaansa myös. Hän ei oikein ikinä osaa mitoittaa projektiensa laajuutta. Jos esimerkiksi kaivan ompelukoneen esille ja alan oikeasti lyhentämään niitä verhoja, niin mies saa päähänsä vaihtaa terassin perustuksen ympärillä olevan laudoituksen, joka on rakentajan tekemä ja ei oman makumme mukainen.

Kun olen saanut ompelukoneen haettua varastosta, niin huutaa minut pihalle kaveriksi, koska ei saa edellisenä kesänä ostettuja lautoja yksin varaston vintiltä, vaan haluaa minut ottamaan laudat vastaan. Palaan ompeluhommiin ja saan verhon oikean mitan mitattua ja aloitettua kankaan kääntämisen nuppineuloilla. Pääsen taas jatkamaan omia hommia, kun mies huutelee pihalta, että tarvitsee kaveria. On huomannut, että yksi terassin pilareista ehkä kaipaa vahvistusta, joten minän kipaisen rautakaupassa ostamassa muutaman laattakiven, kun hän sillä aikaa askartelee tukisysteemin. Käyn ostamassa laatan ja olen vielä kaverina, että hän saa sen valmiiksi.

Palaan oma projektini pariin ja saan ehkä ensimmäisen verhosauman tehtyä, kun mies on huomannut että ei saakaan lautoja yksin paikalleen, vaan tarvitsee minut kaveriksi pitämään lautaa paikallaan. Askartelemme laudat sitten paikalleen ja kello alkaa olla 21. Mies toteaa, että kylläpä ollaan oltu tehokkaita ja voitaisiinkin lämmittää sauna. Saan raivokohtauksen, kun oma ompeluprojektini ei ole vielä kuin alussa. Toinen verho on lyhetämättä. Verhot pitäisi vielä silittää ja ripustaa paikalleen, viedä entiset verhot pesuun tai varastoon. Pakata ompelukone ja viedä se takaisin varastoon jne.

Käytännössä kello on jo niin paljon, etten ehdi kaikkea tekemään, joten raivaan ompelukoneen pois keittiön pöydältä ja yritän jatkaa omaa projektiani seuraavana iltana ja toivon että mies ei keksi mitään omaa projektia.

Varsinkin suhteemme alussa tämä kuvio toistui aina, kunnes opin tunnistamaan, että mistä kenkä puristaa. Vielä edelleenkin täytyy muistuttaa, että jos alan jotain isompaa tekemään, niin ole sitten hänen käytettävissään. Yleensä teenkin nämä hommat miehen ollessa vanhemmillaan viikonlopun.

Täysin sivuhuomautuksena, se ompelukone kannattaa saada johonkin jatkuvasti esille. Jos vain on tilaa.

Paljon nopeampi, ja mielessä helpompi aloittaa kun ei tarvi kuin istahtaa koneen ääreen. Itse en ompelisi juuri koskaan jos kone pitäisi joka kerta raijata jostain varastosta.

Hmm, tämäpä olikin mielenkiintoinen ketju. Tunnistan samaa itsessäni, mutta mä koen että se johtuu enimmäkseen siitä, että haluan viettää vapaa-aikaa mieheni kanssa.. Ja sitten siihen jotenkin "gonahtaa". Tuntuu, että se on oletus töiden ja ruokailun jälkeen että sitten ollaan yhdessä ja maleksitaan sohvalla. Eli siitä tulee tapa, mutta tavoista voi oppia eroon.

Kokeile puhua miehesi kanssa asiasta, voi olla että hän on ihan samaa mieltä ja sitten voitte yhdessä sopia jotkut pelisäännöt siihen että töiden jälkeen tehdään omia juttuja ja vaikka klo 20 laitetaan tietokoneet ja puhelimet pois ja ollaan yhdessä? Tämä auttoi meillä ja toisaalta myös sellainen ihan selkokielinen ilmoitus, että nyt mä menen piirtämään/lukemaan kirjaa/pelaamaan/imuroimaan ja sitten pidät siitä kii. Ei se toinen sua ala estämään. Usein ongelma on (ainakin itsellä) se aloittamisen vaikeus. Mutta sitten kun vaan repii itsensä aloittamaan, niin huomaa tovin päästä että eihän se niin vaikeaa ollutkaan ja kyllä vaikka parikin tuntia riittää sitä sohvalla makoilua..

Musta siis ainakin tuntuu  että välillä ihan alkaa aivot valua nenästä, kun on tarpeeksi monta sellaista iltaa putkeen että vaan maataan sohvalla ja ollaan yhdessä. Siis että kyllä päivässä pitää olla muutakin kuin työnteko ja sohva ja mies. :D Me toki ollaan naimisissa, eli oletus on että kyllä sitä yhdessäoloa vielä ehtii ihan omiks tarpeiks, mutta on tärkeää muistaa ne omatkin  harrastukset ja kiinnostuksenkohteet!

Ja kuten joku täällä jo mainitsikin, niin omat työhuoneet on varmasti parisuhteen pelastus jos siihen vain on mahdollisuus! Meillä on ja en kyllä enää koskaan muuttaisi taloon missä sellaisia pakopaikkoja ei ole.... :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tämä liittyy varmaan eniten sellaiseen, että jos läsnä on muita henkilöitä, huomioin heidät tietoisuudessani edes alitajunnassa. Vert jos pyöräilisin ulkona lapsen kanssa, pitäisin joka hetki kartalla, että missä lapsi menee, olisin tietoinen siitä, että hän on yhä mukana ja ei ole kaatunut tms.

Välillä ulkona näkee niin naisia kuin miehiä, jotka pyöräilevät lasten kanssa niin, että aikuinen menee edellä ja lapsi perässä, ja se aikuinen katsoo eteenpäin. Jos se lapsi kaatuisi tai ajaisi harhaan, tms, niin se aikuinen ei huomaisi sitä pitkään aikaan.

Niin ehkä meitä on erilaisia ihmistyyppejä, on näitä jatkuvasti ympäristön ihmisistä tietoisia ja valppaita, kuten mä, jolla jatkuva ihmisten kassa olo on kuluttavaa. Ja sitten on niitä, jotka voivat olla ilman, että käyttävät energiaa jatkuvasti siihen, että ovat jollain tasolla koko ajan 'yhteydessä' tai 'kartalla' muiden läsnäolevien suhteen. Heitä ei kuluta, vaikka kotona eläisi muitakin.

Esim nyt mun lapsi on pelaillut huoneessaan jo pitkään koulun jölkeen ja teoriassa olen ollut yksin olohuoneessa, mutta toisella korvalla mä rekisteröin koko ajan, mitä hän siellä huoneessa tekee ja jos tulee ikäänkuin 'poikkeavia' ääniä, niin reagoin siihen muutokseen. Tiedän koko ajan, missä hän on ja mitä tekee. Sellaisia ihmisiäkin on varmaan, jotka voivat olla samassa asunnossa ilman, että ovat koko ajan tietoisia lapsen puuhista, osaavat keskittyä vain itseensä. Mulla on jäänyt mieleen kerta, kun oltiin messuilla miehen kanssa ja hän tapasi siellä jonkun lapsuudenystävänsä. Juttelivat ja mies sitten lähti vaan kävelemään johonkin suuntaan ihan vaan olettaen, että muut tulevat perässä, ei yhtään katsonut taakseen, että tulevatko. En olisi ikinä voinut tehdä niin, vaanolisin huomioinut muita ja pitänyt yhteyttä ja liikkumut joukkona, niin että tietää kaikkien kulkevan sinne samaan suuntaan yhdessä.

Tämä oli hyvin kirjoitettu. Just tuollainen olen itsekin. Mun mies on myös tuollainen, että jos ollaan jossain yhdessä perheellä ei yhtään havannoi missä me muut mennään. Jos pysähdyn hetkeksi kaivamaan jotain laukusta, pysähdyn, kun reagoin johonkin lapsen tarpeeseen tms. menee mies menojaan. Ei ollenkaan rekisteröi, että ei tulla enää perässä. Joskus tähän ärsyyntyneenä jäin istumaan ja seuraamaan viereiselle puiston penkille että miten kauaksi ehtii, ennen kuin huomaa ettei minä ja lapset olla enää mukana.

Ärsyyntyykö mies, kun ette olekaan seuranneet häntä? Meillä ärsyyntyy.

Nyt tarkemmin mietittynä, myös oma isäni toimi täsmälleen samoin!

Meillä ärsyyntyy kans. Kerran kävelin kaupasta ulos odottamaan miestä kun hän vaan katosi kauppaan sanomatta mitään taas jälleen kerran, en jaksanut koko ajan juosta miehen perässä kuin mikäkin idiootti. Siitä hän suuttui niin että käveli kotiin odottamatta minua ja lasta. Se oli olevinaan rangaistus siitä etten seurannut miestä vaan hänen piti etsiä minua välillä, ei see vaan mitenkään eronnut normaalista joten mikä rangaistus se nyt sit oli? Mies ei näe omaa napaansa pidemmälle..

Mä jään aina johonkin hyllyn väliin jumiin ja mies joutuu odottelemaan, mikäli hän on tukka putkella alunperin lähtenyt matkaan eikä ole odottanut kun desinfioin kärryjen aisaa tms.

Käännyn yllättäen jonkun hyllyn väliin niin että taakse katsoessaan mies ei enää näekään mihin katosin..

Hän ei tästä ole millänsäkään, enkä minäkään :D Pointti on aina se että hän etsii minut jos "hukun", toisinpäin ei tule tapahtumaan :p

Vierailija kirjoitti:

Eikö tuo siivoamiseen liittyvä ongelma korjaantuisi ihan sillä että pyytäisitte miehen lähtemään vaikka kävelylle tai salille siksi aikaa kun siivoatte? Siivota tarvii max. kerran viikossa, joten eiköhän toinen voi sen hetken olla pois jaloista.

No ei, koska en suostu olemaan se, joka aina siivoaa.

Mutta mulla ongelma on enemmän omissa hommissa. Töiden teko takkusi, jos mies oli kotona, kouluhommat ei suju, en pysty keskittymään esimerkiksi lukemiseen. Omia juttuja on vaikea tehdä. Exällä oli vaikeaa ymmärtää mun tarve mennä toiseen huoneeseen esimerkiksi lukemaan ja nollaamaan. Hän oli sitä koulukuntaa, jossa parisuhteessa pitää sitten olla yhdessä koko aika. Mikä on myös ihan ok, jos toinen ihminen on samanlainen. Väsyin suhteen aikana tosi paljon, enkä itse edes tajunnut miksi.

nepsyt napsut ja toiset kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies voi istua ihan hiljaa paikallaan vaikka puhelintaan räpläten. Ei sen tarvitse mua edes mitenkään häiritä.

Se on kuitenkin tiellä ja en saa sen läsnäollessa samalla tavalla asioita tehdyksi.

Ehkä autististen naisten kannattaisi vain pysyä sinkkuina muutaman kissan kera? Se kissa ei tarvitse sinua suurimmasta osaa päivää ja jos usein toisen pelkkä läsnäolo ärsyttää liikaa, ruokaa kissalle kuppiin ja voit päiväksi kääriytyä torkkupeittoon soffalle ja somettaa ja netfliksiin hypnotisoitua eikä kukaan kysy mitään.

Palstan tabu on se että miesten niskaan saa syytää lokaa miten vain, se on voimaannuttavaa, mutta ei saa sanoa miten moni nainen on pilannut monen p.suhteeseen kelpaavan miehen elämän sillä että jokin tunnesykkyrämykkyrässä toisessa "ärsyttää" eikä osaa edes kuvailla miten sitä muuttaisi.

Kyllä on olemassa miehiäkin, joita liian symbioottinen yhteiselo ahdistaa. Siksipä heillä onkin autotalleja ja citytalleja tms., mihin voi mennä puuhastelemaan omiaan joksikin aikaa. Aivan normaalia ja hyväksyttävää toimintaa.

Nyt pitää vain alkaa hyväksyä se tosiasia, että osa naisista tarvii tuota samaa. Oman citytallinsa, mihin voi paeta puuhastelemaan, kun alkaa ahdistaa liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen mies ja silti samaistun tähän ketjuun eli ymmärrän miltä tuntuu kun toisen läsnäolo passivoi tai jopa ahdistaa.

Mutta kommentoista osa on selkeästi vain tilanteessa että kotitöitä ei ole jaettu. Esim. meillä vaimo siivoaa ja minä laitan ruokaa. Kumpaakaan ei ärsytä se oma homma kun tietää että sitten ei tarvi tehdä sitä toista hommaa. Jakakaa kotityöt ja sassiin.

Meillä parhaita siivouspäiviä on ne, jossa alkuun sovitaan työnjako, minkä jälkeen molemmat laittavat vastamelukuulokkeet päähän ja podcastin/äänikirjan laulamaan. Molemmat keskittyvät täysillä omaan juttuunsa, ja toista häiritään vain äärimmäisessä hädässä. Saa tehtyä siivouksen tehokkaasti (kun ei tarvitse huomioida toista tai pelätä keskeytyksiä) ja samalla jollakin tasolla omaa aikaa. Suosittelen!

Kirjoittelin tuossa aiemmin passiivisuudesta ja siitä, ettei minulla ole mitään omaa. Noh, yritin tuossa edellisviikolla. Mies makasi KOKO PÄIVÄN sohvalla ja katsoi urheilua. Minä ulkoilin, edistin opintojani ja tein ruokaa. Illalla liityin miehen seuraan ja katsoimme leffoja. Lopulta illalla mies vielä kitisi, miten olen hylännyt hänet, enkä ole koko päivänä ollut hänen kanssaan. En jaksa maata sohvalla aamusta iltaan saatika katsoa urheilua. Minua niin ärsyttää tuollainen asenne tai käytös... Kaiken lisäksi sanoi vielä, miten turhaa minun on tehdä kirjallisia koulutöitä, ei niitä kukaan lue. Kiitosta vaan.

Olen nyt muutamaan otteeseen laittanut omat menoni hänen edelle, ja se tuntui jollain tavalla hyvältä. Lähdin lenkille ja hän sai sen koko ajan odottaa paluutani, että päästään yhdessä syömään. En jaksa aina olla se joka joustaa ja jättää tekemättä...

Onko pakko naida koko ajan?

Kun huomasin tämän ketjun niin tajusin että en olekaan ainoa joka painii näiden ongelmien kanssa. Tiedostan myös hyvin että oma saamattomuuteni miehen läsnäollessa on osin omaakin syytäni. En ole ottanut sitä tarvitsemaani tilaa.

Lapsuudenkodissani näin selkeästi tämän saman kuvion. Kun isä oli työmatkoilla, äiti siivosi ja ompeli. Kun isä tuli kotiin niin äiti ei enää ommellut vaikka se oli hänelle rakas harrastus. Hän lähinnä istui toimettomana ja oli heti valmis auttamaan isää.

Ei sitä haluaisi itselleen myöntää mutta lapsuudenkodin kuvio toistuu. Ei mun mies kauhean usein mitään apua pyydä mutta jotenkin kaikki ne hommat jää kun hän on kotona. Kesälomalla olin vain tyytyväinen kun hän lähti saunomaan kavereittensa kanssa. Heti sain kodin siivottua lattiasta kattoon ja pestyä kaikki pyykit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Mistähän johtuu? Tuntuu muutenkin, että menetän parhaat palani itsestäni parisuhteessa ollessani. Aloitekykyisestä, reippaasta ja itsevarmasta naisesta tulee väsynyt, aikaansaamaton ja epävarma vässykkä. Onko vika minussa vai tekevätkö miehet minusta tällaisia?

Oikeasti vika on sinussa, palstan mukaan miehissä (tietenkin).

Sun minä-tunteesi on hauras, se hautautuu alle.

Tätä ketjua lukiessa tuli mieleen, että kuinka moni asuisi miehensä kanssa, jos olisi upporikas. Eiköhän olisi kummallakin vierekkäiset ökytalot. Niin huonosti tuntuvat pariskunnat nauttivat toistensa läsnäolosta. Suhteen alkuvaiheessahan se toisen läsnäolo on ihan parasta. Minne se katoaa  se ilo siitä?

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän ilmiön. Meille kyllä parisuhde voi hyvin, tehdään paljon yhdessä ja erikseenkin. Käyn harrastamassa 3-4 iltana viikossa, tapaamassa kavereita ja arkiaskareet sujuu ihan hyvin.

Ongelma on kuitenkin vähän isompien projektien kanssa. Esimerkiksi jos minun pitäisi lyhentää verhot, korjata tytön juhlamekon purkautunut sauma, maalta kunnostamani lipasto tai järjestellä vaikka lasten vaatekaapit.

Meillä syynä ei ole niinkään miehen passiivisuus, vaan miehen aktiivisuus. Jos alan tekemään jotain isompaa hommaa, niin mies saa aina päähänsä alkaa tekemään jotain omaa hommaansa myös. Hän ei oikein ikinä osaa mitoittaa projektiensa laajuutta. Jos esimerkiksi kaivan ompelukoneen esille ja alan oikeasti lyhentämään niitä verhoja, niin mies saa päähänsä vaihtaa terassin perustuksen ympärillä olevan laudoituksen, joka on rakentajan tekemä ja ei oman makumme mukainen.

Kun olen saanut ompelukoneen haettua varastosta, niin huutaa minut pihalle kaveriksi, koska ei saa edellisenä kesänä ostettuja lautoja yksin varaston vintiltä, vaan haluaa minut ottamaan laudat vastaan. Palaan ompeluhommiin ja saan verhon oikean mitan mitattua ja aloitettua kankaan kääntämisen nuppineuloilla. Pääsen taas jatkamaan omia hommia, kun mies huutelee pihalta, että tarvitsee kaveria. On huomannut, että yksi terassin pilareista ehkä kaipaa vahvistusta, joten minän kipaisen rautakaupassa ostamassa muutaman laattakiven, kun hän sillä aikaa askartelee tukisysteemin. Käyn ostamassa laatan ja olen vielä kaverina, että hän saa sen valmiiksi.

Palaan oma projektini pariin ja saan ehkä ensimmäisen verhosauman tehtyä, kun mies on huomannut että ei saakaan lautoja yksin paikalleen, vaan tarvitsee minut kaveriksi pitämään lautaa paikallaan. Askartelemme laudat sitten paikalleen ja kello alkaa olla 21. Mies toteaa, että kylläpä ollaan oltu tehokkaita ja voitaisiinkin lämmittää sauna. Saan raivokohtauksen, kun oma ompeluprojektini ei ole vielä kuin alussa. Toinen verho on lyhetämättä. Verhot pitäisi vielä silittää ja ripustaa paikalleen, viedä entiset verhot pesuun tai varastoon. Pakata ompelukone ja viedä se takaisin varastoon jne.

Käytännössä kello on jo niin paljon, etten ehdi kaikkea tekemään, joten raivaan ompelukoneen pois keittiön pöydältä ja yritän jatkaa omaa projektiani seuraavana iltana ja toivon että mies ei keksi mitään omaa projektia.

Varsinkin suhteemme alussa tämä kuvio toistui aina, kunnes opin tunnistamaan, että mistä kenkä puristaa. Vielä edelleenkin täytyy muistuttaa, että jos alan jotain isompaa tekemään, niin ole sitten hänen käytettävissään. Yleensä teenkin nämä hommat miehen ollessa vanhemmillaan viikonlopun.

Tämä oli ihan loistava kuvaus tuosta häiritsemisestä ja hyppyyttämisestä!

Tässä ketjussa tuntuu olevan tosi monta erilaista kuviota, joilla on sama lopputulos. Meillä niistä pätee useampi, muttei ihan kaikki. Tämä joutava hyppyytys on kuitenkin itselleni se pahin.

Lisäksi mies ei huomaa eikä tiedosta mitä kaikkea päivän mittaan teen ja mistä huolehdin, kun ainoastaan hän muka tekee hommia. Siksi minua voi hyppyyttää, kun en tee mitään tärkeää = hän ei näe lopputulosta. Teen työt pääasiassa kotona, mutta sehän ei näy hänelle. Jos hän tietää minun olevan töissä, hän kyllä kysyy, ehdinkö tulla avuksi, ehdinkö käydä katsomassa, ehdinkö hakea ruokaa, ehdinkö sitä ja tätä. Pitäisi opetella sanomaan, että en ehdi. Ongelma on se, että työni on hyvin joustavaa ja tavallaan aina ehdin, mutta silloin työni keskeytyy ja joudun aloittamaan keskittymisen uudelleen, ja onhan se myös työajastani pois. Nämä häiriöt näkyvät lopulta myös palkassani, koska voisin tehdä enemmän töitä, jos ehtisin tältä turhalta juoksemiselta.

Myös kotona tekemäni asiat eivät ole niin näkyviä: pyykinpesu, laskujen maksu, siivoaminen, järjestely, aikataulutus, tilaukset jne. Jos mies korjaa terassin tai maalaa aidan tällaisen tehokkaan assistentin avulla, tai on ollut päivän töissä, niin hänhän on ollut aikaansaava! Minä olen vain istunut tietokoneella tai puuhastellut jotain. Ja no vähän auttanut häntä.

Rehellisyyden nimissä tämä jälkimmäinen voi olla omaa syytäni. Koen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten tee tai saa aikaan tarpeeksi. Olen kovaa työntekoa arvostavasta perheestä lähtöisin ja kotityöt jäi yleensä meille lapsille. Nyt tuntuu, että pitäisi pystyä tekemään kovasti töitä JA huolehtimaan kotityöt. Jos en itse arvosta tarpeeksi omaa tekemistäni, niin se varmasti välittyy alitajuisesti miehelle, joka ei ehkä tietoisesti ajattele edes niin, mutta alitajuisesti käyttää sitä hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessa tuli mieleen, että kuinka moni asuisi miehensä kanssa, jos olisi upporikas. Eiköhän olisi kummallakin vierekkäiset ökytalot. Niin huonosti tuntuvat pariskunnat nauttivat toistensa läsnäolosta. Suhteen alkuvaiheessahan se toisen läsnäolo on ihan parasta. Minne se katoaa  se ilo siitä?

Niin, jos on jäänyt huomaamatta, niin kyse ei edelleenkään ole siitä, etteikö lainkaan nauti puolison läsnäolosta, vaan siitä, että kuinka paljon tarvitsee oman palautumisen kannalta aikaa itsekseen. Osa kaipaa paljon ja toiset ei lainkaan.

Mä tykkään mun kavereista ja puolisosta ja tykkään, kun tehdään asioita yhdessä. Tykkään myös luonnossa kävelemisestä, muttei se sitä tarkoita, että jaksan tehdä sitä 24/7.

Eikös se ole ihan tutkittukin juttu että naiset on sinkkuina onnellisimpia, kun taas miehet on tyytyväisimpiä avioliitossa tai parisuhteessa? Että eiköhän toikin todista sen että yhä tänäkin päivänä miehet selvästi hyötyy parisuhteista enemmän kuin naiset. Ja ennen kuin joku vetää herneen nenään, tuohan siis ei tarkoita että kaikki maailman naiset on onnellisimpia sinkkuina tai miehet parisuhteessa vaan puhutaan nyt isosta kuvasta ja isoista aikaväleistä.  

Olen yksi tähän ketjuun kommentoineista aloitukseen samaistuneista naisista, ja olen päättänyt haastaa itseni tekemään asioita vaikka mieheni on kotona! Haaste alkaa tänään ja jatkan koko viikon.

Vierailija kirjoitti:

Olen yksi tähän ketjuun kommentoineista aloitukseen samaistuneista naisista, ja olen päättänyt haastaa itseni tekemään asioita vaikka mieheni on kotona! Haaste alkaa tänään ja jatkan koko viikon.

Sovitaanko, että se jatkuu loppuelämän tai ainakin niin kauan, että siitä on tullut automaattista?

Voitaisiin vaikka raportoida tänne niitä tilanteita ja pieniä onnistumisia. Vinkkejä, miten sai jonkin tilanteen tai ongelman ratkaistua.

Huomasin, että elämässäni on puolison lisäksi monta muutakin ihmistä, joiden kanssa pätee monet näistä asioista. Olen jotenkin jatkuvasti läsnä ja käytettävissä kaikille, paitsi itselleni, ja jatkuvasti uupunut. Osittain tämä johtuu elämäntilanteesta, joka tekee vaikeaksi pitää kiinni rajoista. Osa näistä ongelmista korjaantuu ajan myötä, jolloin pitää muistaa vetää ne rajat uudelleen. Osan kohdalla pitää miettiä ratkaisuja.

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketjua lukiessa tuli mieleen, että kuinka moni asuisi miehensä kanssa, jos olisi upporikas. Eiköhän olisi kummallakin vierekkäiset ökytalot. Niin huonosti tuntuvat pariskunnat nauttivat toistensa läsnäolosta. Suhteen alkuvaiheessahan se toisen läsnäolo on ihan parasta. Minne se katoaa  se ilo siitä?

Olen seurustellut vuoden. En aluksikaan halunnut viettää kaikkea vapaa-aikaani miehen kanssa, enkä halua edelleenkään. Onni on se, että mies on minun laillani introvertti ja tykkää puuhata itsekseen. Yleensä vietämme aikaa yhdessä iltaisin. Olemme todenneet tämän toimivaksi. Yhteen emme muuta, koska tässä ketjussa esiin tulleet ongelmat olisivat heti käsillä.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittelin tuossa aiemmin passiivisuudesta ja siitä, ettei minulla ole mitään omaa. Noh, yritin tuossa edellisviikolla. Mies makasi KOKO PÄIVÄN sohvalla ja katsoi urheilua. Minä ulkoilin, edistin opintojani ja tein ruokaa. Illalla liityin miehen seuraan ja katsoimme leffoja. Lopulta illalla mies vielä kitisi, miten olen hylännyt hänet, enkä ole koko päivänä ollut hänen kanssaan. En jaksa maata sohvalla aamusta iltaan saatika katsoa urheilua. Minua niin ärsyttää tuollainen asenne tai käytös... Kaiken lisäksi sanoi vielä, miten turhaa minun on tehdä kirjallisia koulutöitä, ei niitä kukaan lue. Kiitosta vaan.

Olen nyt muutamaan otteeseen laittanut omat menoni hänen edelle, ja se tuntui jollain tavalla hyvältä. Lähdin lenkille ja hän sai sen koko ajan odottaa paluutani, että päästään yhdessä syömään. En jaksa aina olla se joka joustaa ja jättää tekemättä...

Lopetin tupakanpolton muutama päivä sitten, ja nyt mietin kuumeisesti millä kaikilla tavoilal saan lopetuksen kestämään jopa loppuelämäni. 

Tämä liittyy mieheeni vahvasti, koska hän tupakoi ja käyttää nikotiinipussukoita.

Nyt tilanne on se että en voi olla asunnossa jossa mies haisee tupakalle. En voi myöskään ottaa yhtään saunaolutta, koska tiedän että ratkean tupakoimaan melko varmasti, tai ainakin ilta on pilalla siinä "himoissa" ollessa. 

Eli en voi mennä saunaan, koska tekee mieli saunaolutta jota en voi ottaa ettei tee mieli tupakkaa. 

Yleensä laitan miehelle töihin viestiä että laitanko saunan päälle, mutta nyt en tiedä mitä laittaisin. Varmaan pitää mennä vain suihkuun ja olla laittamatta mitään viestiä.

Melko vaikeaa.