En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä kyllä tätä aloituksen ongelmaa, joku kysyi että miksi valitsette tehdä näin ja 3 sivuun mennessä ei kukaan ole vastannut?

Siis miksi ette kotona puuhaa sitä mitä haluatte vaikka mieskin on kotona? Ja kai se mies joutaa siivoamaan tai kokkaamaan apuna tai voi mennä ulkohommiin välillä? Kyllä yksinoloakin toki tarvitsee. Mulle ei ole mikään ongelma puuhata ja harrastaa omiani päivä vaikka mies olisi kotona, toki välillä haluan olla yksinkin. Jokuhan siinä suhteessa mättää jos kotona olo yhdessä on noin ahdistavaa ettei voi olla oma itsensä.

No itse en puuhaa niitä, koska jostain syystä en saa niitä juttuja tehtyä hyvällä fiiliksellä miehen ollessa kotona, eli tulen jostain syystä huonolle tuulelle jos imuroin ja mies istuu vaikka tietokoneella, yksin kotona ollessa taas siivoan iloisena. Ylipäätään sitä inspiraatiota tai kotihommien aloittamisen fiilistä ei tule kun mies on kotona. Ehkä jollaintapaa myös alitajuisesti odotan että tehdään jotain järkevämpää (kuin siivous tmv) yhdessä kun nyt kotona molemmat ollaan. En tiedä, vaikea juttu.

Tämä! Mäkin jotenkin lamaannun pois rutiinihommista ja kodinhoidosta, kun ehkä oletan tai toivon, että tehtäis yhdessä jotain kivaa. Eli ärsyttää se, että mies tuijottaa telkkaria. En minäkään silloin viitsi yhteisen hyvän eteen puurtaa, jos hänkään ei sitä priorisoi. Jymähdän siihen telkkarin eteen, vaikken ehkä edes pidä filmistä, jota mieheni katsoo.

Mieheni ei myöskään kommunikoi esim. Kotihoitojutuista, että voisimme esim. siivota yhdessä. Ei siis sovita, että siivottaisiin esim torstaina. Vaan hän voi sitten yhtäkkiä vaan alkaa imuroimaan. Mä taas olin ehkä menossa kävelylle, eli ajoitus yhteiseen toimintaan on hankala saada toimimaan. Ehkä sekin lamauttaa mua.

Eli onko kaiken takana tunne epäreiluudesta että itse tekee enemmän kuin toinen, vai halu tehdä yhdessä jotain kivaa? Sopikaa että toinen hoitaa ruuanlaiton kaikkineen aamupaloista lähtien ja toinen siivoaa. Ja vaikka torstaina siivous viikonloppua varten. Jos ok-talo niin toinen järkkää joskus kaappeja sisällä tms ja toinen siivoaa autot, huoltaa polkupyörät, siistii pihaa jne. Tasainen työnjako on avainasia. Ja perjantaina töiden jälkeen on siisti koti ja voitte tehdä yhdessä jotain ja koko vkl on sitten aikaa mille haluaa, olla yhdessä ja erikseen.

Ehkä kyse on näiden molempien tunteiden sekotuksesta. Sekä epäreiluudesta että halusta tehdä yhdessä jotain kivaa. Esim. jos mies pelaa golfia lauantaina, siihen menee työpäivän verran aikaa. Sinänsä siis ihan ok, että hänellä on mukava harrastus. Ja siihen menevä aikakin on siis ok, mutta kierroksen jälkeen hän tosin on väsynyt ja se tarkoittaa sitä, että koko päivänä ei sen enempää tehdä yhdessä mitään kuin että hoidettaisiin kotiakaan.

Tietyt jutut jää kuitenkin yleensä viikonlopuksi, kun arkena ei ehdi/jaksa. Tarkoittaa sitä, että minä teen lauantaiaamupäivänä kotihommia, hän pelaa. Mutta yhdessä ei tehdä mitään retkiä tms edes sen jälkeen kun hän on pelannut ja minä hoitanut kotihommat, koska väsy. Eli koko päivä menee siis hänen harrastuksensa mukaan. Sunnuntaina mulla sit ei enää olekaan intoa tehdä yhdessä mitään. Eli sekin vapaa menee sit pyykinpesuun ja muuhun tylsään.

No kannattaisiko miehen pelata golffia sunnuntaina silloin kun sinä tylsäilet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Perhe-elämää takana 13,5 vuotta ja välillä tuntuu, että tukehdun täällä isossa omakotitalossa oman tilan puutteeseen. Jatkuva sotku ahdistaa, vaikka mielestäni siivoan koko ajan. Tiskikoneen täyttäminen ei lopu todellakaan koskaan ja silti kun menen keittiöön, tiskipöytä on täynnä jonkun muun kuin minun tekemiäni tiskejä. Ja just tuo, että vapaapäivinä en saa tehtyä mitään, kun aina pitää ottaa huomioon jonkun muun aikataulut ja sitten se oma oleminen menee semmoiseen päivystysmoodiin. Nytkin tässä odotan, että mies saa tv-ohjelman katsottua, että voidaan lähteä uimaan.

Etkä osaa yksin lähteä uimaan.

Mies toki lähtisi tilanteessa yksin uimaan. Mitä siitä, että lapsille on luvattu, että mennään uimaan. Enkä sitä paitsi lähtisi yksin kovin pienten lasten kanssa rannalle ainoana aikuisena. Mutta joo, eihän nämä miehelle mieleen tule.

Eri

Vierailija kirjoitti:

Mulla on vähän sama, mutta tiedän syyn asiaan. Mun miehellä on joku ihmeellinen kyky vaistota, kun alan tehdä jotain, ja hän haluaa sillä sekunnilla tehdä jotain yhdessä.

Esimerkki: olen töistä tullessa maannut vähän aikaa sohvalla puhelinta selaten. Päätän, että viimeistelen yhden piirustuksen. Alan kaivella tarvikkeita. Mies pamahtaa sillä sekunnilla toisesta huoneesta, ja alkaa kysellä mitä teen ja haluaisinko tehdä jotain yhdessä.

Tämä on tuttua. Mihinkään keskittymistä ja omaa aikaa vaativaan ei voi ollenkaan alkaa. Mies ilmestyy heti kurkkimaan olkapään yli ja on aivan vakuuttunut, että olen pitkästynyt ja siitä syystä alkanut nyhräämään jotain. Olen kuitenkin rohjennut vain ottaa esille esimerkiksi jonkun harrastukseen liittyvän asian, jota olen jo kauan halunnut tehdä. En siis ole ollenkaan pitkästynyt. Ehdotuksia tulee heti kahvinkeitosta ulos lähtöön. Huomattavaa on se, että jos en tee mitään ja roikotan vain käsiä sivulla, saan olla ihan rauhassa. Onko täällä ketään asiantuntijaa paikalla, joka voisi vähän valottaa mistä on kysymys.

Tämä on mielenkiintoinen ketju. Mielenkiintoista kuinka moni nainen haluaa asua yksin, niin minäkin. Enää naiselle ei riitä, että saa olla pikkuvaimo ja höösätä miehen (ja lasten) ympärillä. Naiset haluavat hyvää seuraa, osallistumista, hyvää seksiä, ystävyyttä ja niin edelleen. Ehkä kuvitelmat siitä, että nainen on tyytyväinen elämäänsä vain miehen kanssa saman katon alla ovat muuttumassa ja hyvä niin. Elämänlaadun pitää kohentua suhteessa, ei laskea. Kompromisseja joutuu toki aina tekemään parisuhteessa, mutta naiset pohtivat, että miten paljon haluavat joustaa.

Onpa silmiä avaava ketju! Juuri näin toimin itsekin, mistäköhän lienee tällainen käytös tulevan. Jos mies kotona, sitä jotenkin aina haluaisi, että tehtäisiin jotain yhdessä. Mies aina välillä suostuu, mutta tiedän, että haluaa oikeasti vain möllöttää Netflixinsä kanssa. Eli se yhdessä tekeminenkin on jotenkin väkinäistä kun mies aina väsynyt. Mutta jos menen itse kävelylle tai mitä vaan niin on olo, että vien meidän yhteistä aikaa. Toisaalta jos jään kotiin niin en osaa itsekään tehdä yhtään mitään. Mies tietää, että on aina väsynyt ja pahoittelee sitä, mutta ei se oikeastaan asiaa muuta. En ole koskaan ennen ajatellut kuinka valtavan paljon menen, teen (ja jätän tekemättä) ihan miehen mielialojen mukaan. Miksen itse voi omana itsenäni päättää mitä ja milloin haluan tehdä? Miksi ihmeessä toimin näin toisen kautta?

Vierailija kirjoitti:

Onpa silmiä avaava ketju! Juuri näin toimin itsekin, mistäköhän lienee tällainen käytös tulevan. Jos mies kotona, sitä jotenkin aina haluaisi, että tehtäisiin jotain yhdessä. Mies aina välillä suostuu, mutta tiedän, että haluaa oikeasti vain möllöttää Netflixinsä kanssa. Eli se yhdessä tekeminenkin on jotenkin väkinäistä kun mies aina väsynyt. Mutta jos menen itse kävelylle tai mitä vaan niin on olo, että vien meidän yhteistä aikaa. Toisaalta jos jään kotiin niin en osaa itsekään tehdä yhtään mitään. Mies tietää, että on aina väsynyt ja pahoittelee sitä, mutta ei se oikeastaan asiaa muuta. En ole koskaan ennen ajatellut kuinka valtavan paljon menen, teen (ja jätän tekemättä) ihan miehen mielialojen mukaan. Miksen itse voi omana itsenäni päättää mitä ja milloin haluan tehdä? Miksi ihmeessä toimin näin toisen kautta?

Hyvä kysymys. Itse mietin samaa. Televisio on tärkeä miehelle ja sieltä tulee aina kiinnostavaa ohjelmaa. Oon miettinyt, että alitajuisesti ehkä pelkään sitä, että jos alan tekemään yksin asioita, niin huomaan, ettei meillä ole enää oikeasti mitään yhteistä. Yritän kai pitää itselleni yllä illuusiota parisuhteesta sellaisena, kuin minä sen haluaisin olevan.

Minä teen miehelleni kunnon frettipaistin, jos hän on pidempään kotona. Sen syömisess riittää hänelle askaretta moneksi päiväksi, eikä hän häiritse minun puuhiani.

FRETTIPAISTI

Kuumenna paistinpannu ja loruta siihen öljyä. Paistele fretin osia niin, että ne saavat kunnon paistopinnan. Lado palaset uunipataan ja ripottele päälle suolaa ja mustapippuria.

Kuori neljä porkkanaa ja leikkaa ne renkaiksi ja kaksi sipulia pieniksi lohkoiksi. Lisää muutama pieni pala palsternakkaa Lisää porkkana-, palsternakka- ja sipulipalat pataan. Kaada lihojen päälle vettä niin että ne peittyvät.

Laita pata 200 asteiseen uuniin ja anna olla siellä noin 2 tuntia, laske lämpöä tämän jälkeen 180 asteeseen ja hauduta kannen alla 1,5-2 tuntia.

Kun liha alkaa irrota luista, lisää runsas desilitra kermaa ja sekoittele. Laita vielä 150 asteeseen ja anna olla noin 45 min.

Vierailija kirjoitti:

Minä teen miehelleni kunnon frettipaistin, jos hän on pidempään kotona. Sen syömisess riittää hänelle askaretta moneksi päiväksi, eikä hän häiritse minun puuhiani.

FRETTIPAISTI

Kuumenna paistinpannu ja loruta siihen öljyä. Paistele fretin osia niin, että ne saavat kunnon paistopinnan. Lado palaset uunipataan ja ripottele päälle suolaa ja mustapippuria.

Kuori neljä porkkanaa ja leikkaa ne renkaiksi ja kaksi sipulia pieniksi lohkoiksi. Lisää muutama pieni pala palsternakkaa Lisää porkkana-, palsternakka- ja sipulipalat pataan. Kaada lihojen päälle vettä niin että ne peittyvät.

Laita pata 200 asteiseen uuniin ja anna olla siellä noin 2 tuntia, laske lämpöä tämän jälkeen 180 asteeseen ja hauduta kannen alla 1,5-2 tuntia.

Kun liha alkaa irrota luista, lisää runsas desilitra kermaa ja sekoittele. Laita vielä 150 asteeseen ja anna olla noin 45 min.

Alkuperäiseen frettipaistiin ei kylläkään laiteta kermaa!

Ihana ketju. Luulen, että palstan naisvaltaisuus antaa sen vaikutelman, että kyse olisi sukupuolten eroista, mutta luulen että kyse on omista henkilökohtaisista taustoista ja mieltymyksistä tms.

Olen itsekin introvertti ja varmaankin erityisherkkä, koska en kestä vihaista ja loukkaantunutta ilmapiiriä, vaan koitan saada puhuttua asiat välittömästi läpi. Mielestäni tämä kirjoittelu ja pohdiskelu ja muiden ihmisten kokemuksien ja näkökulmien havaitseminen on sitä hyvää ja dialogista keskustelua. Ei ole olemassa aina yhtä ja selkeää tekoa ongelmien ratkaisuun, ja jokaisella tässäkin ketjussa on omat erilaiset ominaisuutensa ja lähtökohtansa.

On terapeuttista saada lukea samankaltaisia kokemuksia muiden kirjoittamina, koska itse juuri eilen illalla nukahdin kyyneleet silmissä tuntien yksinäisyyttä, siinä mieheni vieressä, hänen kätensä kylkeni päällä. Ehkä se on yksinäisyyttä siitä, koska tunnen että en ole enää oma itseni, olen yksin koska olen jättänyt itseni tässä suhteessa. Elän arvojeni vastaista elämää, mutta en kykene vielä päästämään irti.

Olen niin sanotusti itsenäinen ihminen, tykkään olla yksin, miettiä ratkaisuja ongelmiin ja korjata esimerkiksi autoani itse. Olen "naisellinen" nainen silloin, kun itse päätän ja haluan. Tällaiset asiat tuntuvat vaivaavan puolisoani, hänen mielestään olen liian itsenäinen, hänen pitäisi saada auttaa ja korjata asioita eikä vain tehdä kotitöitä. Hän on useaan kertaan kertonut, että miehen pitää saada tuntea olonsa tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, ja se että näytän pärjääväni loistavasti yksinkin, saa hänet tuntemaan olonsa mitättömäksi. Eli se, etten ole avuton enkä pyydä apua, saa hänet tuntemaan olonsa turhaksi. Olen sanonut hänelle että hänen olisi syytä etsiä jokin mielekäs harrastus ja toiminta, että tuntisi olonsa hyväksi ja saisi kohotettua itsetuntoaan, koska minä en ole tässä suhteessa siksi että saisin apua ja tyydyttäisin tällaista riippuvaisuutta toisesta ihmisestä.

Toinen asia on hänen ihmeelliset päähänpinttymät, mököttämiset, nälkäkiukuttelut ja omituiset johtopäätökset. Jos otan jonkin asian puheeksi, mitä tapahtuu silloin, kun näen että jokin hänen lapselleni tai minulle tai meille keksimänsä puuha, sääntö tai käsky on vastoin omia arvojani, periaatteitani, ja yleisesti terveydentilaa, tai en halua koska ei vaan huvita totella ja lähteä mustikkametsään yhdessä kolmatta päivää putkeen ja kerätä hänen määrittelemänsä kiintiömäärä mustikkaa. Tällöin hän palaa siihen tuntemukseen, ettei hänellä ole väliä. Hän jankkaa aina samasta asiasta, "minun mielipiteelläni ei ole väliä".

Omat kriteerini parisuhteelle ovat nähtävästi erilaiset kuin monilla, en halua suhdetta siksi että tarvitsisin ketään tai sitä suhdetta, vaan siksi että se enemmän rikastuttaisi omaa elämääni ja tietty toisi säännöllistä ja turvallista seksiä, ja aikuisten välisiä keskusteluja.

Tämän toisen, nykyisen suhteen annoin mennä tähän suuntaan, koska kaikkia asioita ja puolia toisessa ihmisessä ei tule ilmi, ennen kuin on ollaan asutettu samaa asuntoa jonkin aikaa, ja kun ne tulevat ilmi, sitä toivoo että ne lähtisivät pois kun kerta yllättäen ilmaantuivatkin. Toivoo, koska ei halua ottaa kevyesti suhdetta, ei halua erota helposti, ei halua vain yhden tai parin asian ns. katkaista kamelin selkää, ei usko että itse on siinä pysyvässä mielentilassa että kykenisi päättämään niin isoista asioista kuten eroaminen. Koska on kuullut että joillain on auttanut puhuminen, aika, joillain on auttanut pariterapia, joillain on...

Tunnen olevani välillä kylmä robotti, kun en osaa vastata hänen läheisyydenkaipuuseen. Samalla hän vetää kyllä elämänilon ja voimat minusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin keskustelu on sinällään hyödyllistä, mutta se on mennyt vähän mielestäni väärään suuntaan. Ainakaan minun kohdallani ei ole kyse siitä, että mies olisi erityisen vaativa tai passattava. Kyse on enemmän minusta itsestäni, siitä, että satun olemaan sen luonteinen ihminen, etten pysty keräämään voimia kuin yksin. Ja se yksin tarkoittaa oikeasti yksin, ettei kotona ole muita ja että saan olla yksin ja menmä omissa menoissani ja tehdä mitä lystää esim koko viikonlopun. Muutama tunti ei riitä mihinkään.

Se pääoppi tästä ketjusta, jos joku mies lukee sitä, on että aika moni nainen viihtyy erinomaisesti itsekseen, eikä kaipaa parisuhdetta, tai ainakaqn sellaista suhdetta, jossa asutaan yhdessä ns perheenä. Moni mies oikeasti luulee yhä nykyäänkin, että käytännössä kaikki naiset haluavat sellaista. Eivät todellakaan. Ja kannattaa oivaltaa, että jos mies itse haluaa parisuhteen, niin hänellä pitää olla naiselle jotain sellaista tarjottavaa, mikä kompensoi niitä miehen mukana tuoviq heikennyksiä elämönlastuun. Esim hyvää ystävyyttä, yhteistä tekemistä sopivassa määrin, kotitöiden tekemistä, kiinnostavia keskusteluja, ymmärrystä ja henkistä tukea, hyvää seksiä ja naiselle tunne, että hän on naisellinen ja haluttava. Eli tällaisilla asioilla mies voi kompensoida sen haitan, mitä moni nainen kokee, kun ei saa olla yksin.

Tämä on totta.

Olenko väärässä, jos yritän tunnistaa tässä noin kolme erillistä ongelmasettiä?

1. Se, että ei pysty olemaan täysin "oma itsensä", jos KUKAAN MUU on paikalla, edes kissa, koira, kämppis yms. Minulla ainakin on tällainen ongelma. Jos samassa tilassa on vaikka koira, rajoitan heti tekemisiäni sen mukaan. Ei niin että kyselisin koiralta että mitä tänään tehdään, mutta sellaisissa tosi pienissä asioissa, että jos istun sohvalla läppärin kanssa ja haluaisin lasin vettä, en lähde heti hakemaan sitä vettä ja palaa takaisin, koska koira huomaa liikkumiseni ja tulisi ehkä perään keittiöön tai ainakin nostaisi päänsä ja katsoisi mitä teen. Sen sijaan odotan janoni kanssa, kunnes muutenkin nousen sohvalta ja alan tehdä ruokaa keittiössä. Ja ulos ei tietenkään tule lähdettyä tuosta vaan käymään, koska se herättää koirassa suuria tunteita.

Minä ainakin olen niin herkkänahkainen, että pelkästään kerrostaloasunnossa naapureiden olemassaolon tiedostaminen vaikuttaa käyttäytymiseeni tarpeettoman paljon. En todellakaan tiskannyt öisin, vältin kulkemasta asuntoon edestakaisin useita kertoja päivässä, en kehdannut kuunnella musiikkia ääneen...

On muuten minusta yllättävän iso juttu, että jättää sellaisen ”turhan” ja suunnittelemattoman liikuskelun pois. Se leikkaa paljon pois luovuudesta. Monet inspiraatiot iskevät vain vapaasti liikkuessa ja kulkiessa. Kotiaan ei silloin käytä täysin eikä anna itselleen mahdollisuuksia huomata jotain sellaista, mitä ei ole jo ajatellut.

2. Se, että ei kykene parisuhteessa ottamaan tilaa omalle itselleen. Jää miettimään toisen mielentiloja, tarpeita ja suunnitelmia ja vaistomaisesti priorisoi ne kaikki omiensa edelle siihen pisteeseen asti, että omat tarpeet jäävät huomiotta.

3. Perinteinen perhemalli, eli se että joko nainen toimii sosiaalisena liimana ja tilkitsee kaikki ne raot, jotka muuten jäisivät ammottamaan, tai muuten elämä on hirveää. Nainen voi saada toisinaan sekuntikellolla mitattavan tauon omaa aikaansa varten, mutta ei ilman suurta henkistä hintaa. Lähtökohtaisesti naisen tehtävä on olla aina käytettävissä ilman varoitusaikaa. Tässä ei omien tarpeiden tunnistaminen auta, koska niille ei ole minkäänlaista tilaa. Näissä tilanteissa on usein lapsia kuvioissa, muuten ehkä nykyään tilanne ei pääse tähän asti.

Voisivatko nämä olla jonkinlaiset tikapuut, joita noustaan puola kerrallaan? Voisiko olla niin, että meidän pitäisi opettaa tyttärillemme, että älkää herranjumala muuttako yhteen kenenkään kanssa ainakaan ennen kuin voitte olla 100% vapaasti kotona koiran/kaverin/poika-tai tyttökaverin kanssa?

En olekaan yksi ongelmani kanssa. Näin se on minun kohdallani laajemminkin. Kun asuimme rivitalossa, oli tosi vaikea mennä pihalle puutarhatöihin, kun naapureiden läsnäolo vaikutti. Ja omakotitalossa sain hommiin ryhdyttyä vasta, kun naapuri lähti pitkälle lomalle. Vika ei ole näissä muissa ihmisissä, tuokin naapuri on tosi mukava. Onko se jonkinlaista sisäistä häpeän kokemusta, juontaako juurensa suomalaisiin kasvatustapoihin?

Miehillä mieshormonit antavat niin paljon itseluottamusta, etteivät he jää jumittamaan tällaisiin tilanteisiin. Onko kukaan saanut tätä saamattomuustilannettaan muutettua ja pysyttyä parisuhteessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on unelmamies ja kaikin puolin hyvä liitto mutta olisin silti mieluummin yksin lapsen kanssa. Tämä on tosiaan aihe josta ei puhuta missään, joten tosi vaikea paikantaa ja purkaa missä "vika". Ehkä sitten niissä ikiaikaisissa odotuksissa, että parisuhteessa on aina parempi. Ja toki rakastan miestäni. Asuisin vain mieluummin erillään. Jotkut tämän ratkaisun ovat tehneetkin, mutta itsestäni ei ole rikkomaan "miehen perhettä", koska toivon hänelle pelkkää hyvää ja perhe on hänelle tosi tärkeä. Siksi onkin kauheaa huomata, että kun ajattelen tulevaisuutta sellaisena kuin sen haluaisin, on mies siinä tosi pienessä roolissa, jossain laitamilla, jos ollenkaan.

Yritän elää pääni sisällä mahdollisimman paljon.

Asuin kahdestaan lapseni kanssa käytännössä katsoen koko hänen kotona-asumisen ajan. 

Se sopi minulle, koska vaihtoehdot olisivat olleet huonommat. Välillä kyseltiin että eikö olisi mukavaa jos olisi joku mies siinä jakamassa vastuuta ja tekemässä osan. Ei olisi ollut. Jos tämä mies olisi ollut lapseni isä, olisin ollut koko ajan pinna tiukalla kun olisi pitänyt kesksutella kuka tekee mitäkin, katsella sitä kun toinen jättää tekemättä oman osuutensa, samalla kun minä hoidan hänenKIN lapsensa. En olisi millään pystynyt siihen, vaan olisi tullut koko ajan riitaa kaikenlaisista asioista. 

Jos taas mies olisi ollut joku muu kuin lapseni isä, niin en olisi voinut elää asunnossa jossa olisi ollut hänenkin mahdolliset lapsensa. Tai niin että vian minulla on lapsi, ja mies elää lapsetonta spontaania  elämää samalla kun minä hoidan lasta enkä pääse "mihinkään". 

Päädyin siis ratkaisuun että en asu kenenkään kanssa, ja kun lapseni on mummilassa tai muualla, niin käytän sen vapaan ajan niin kuin minä itse haluan, enkä esim. kotona leffaa miehen kanssa katsellen, kun hän sitten lähtisi kavereiden kanssa mökille seuraavana viikonloppuna kun minä olisin kotona lapsen kanssa.

Ei kiitos.

Muutin yhteen mieheni kanssa kun oma lapseni muutti pois kotoa. Miehelläni on 2 lasta, ja hän hoitaa heidät itsenäisesti, sekä korjaa heidän jäljet, ja todellakin minulle jää vain oma osani. 

Kun minä haluan lähteä reissuun kun hän on lasten kanssa, niin todellakin lähden enkä kysele, vaan ilmoitan. Olen oman lapseni itse jo hoitanut. Mies ymmärtää tämän, ja ihan vapaaehtoisesti on tässä tilanteessa. Koittaa se "vapaus" vielä hänellekin, kunhan lapset kasvavat aikuisiksi.

Tämä kun vielä tapahtuisi toisinpäin. Eipä paljoa kehuja tulis, jos kirjoittaja olisi mies.

Mitä kehuja tuo vaatii ? Oletus on että aikuiset valitsevat parisuhteen jollainen itselle sopii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Perhe-elämää takana 13,5 vuotta ja välillä tuntuu, että tukehdun täällä isossa omakotitalossa oman tilan puutteeseen. Jatkuva sotku ahdistaa, vaikka mielestäni siivoan koko ajan. Tiskikoneen täyttäminen ei lopu todellakaan koskaan ja silti kun menen keittiöön, tiskipöytä on täynnä jonkun muun kuin minun tekemiäni tiskejä. Ja just tuo, että vapaapäivinä en saa tehtyä mitään, kun aina pitää ottaa huomioon jonkun muun aikataulut ja sitten se oma oleminen menee semmoiseen päivystysmoodiin. Nytkin tässä odotan, että mies saa tv-ohjelman katsottua, että voidaan lähteä uimaan.

Etkä osaa yksin lähteä uimaan.

En mäkään ennen halunut tehdä kaikkea aina yksin. Muilla oli kavereita joiden kanssa tehdä ja mennä, tai poikakaveri. Sitten joskus 24veenä olin kävelemässä kotiin oikopolkua, ja huomasin siinä paljon mustikoita. Keräsin niitä mukana olleeseen pikkupussiin, ja seuraavana päivänä lähdin pyörällä kauemmas metsään katsomaan olisiko siellä mustikkaa. Olihan siellä, ja yhtäkkiä huomasin olleeni yksikseni 3h metsässä. Siitä se kaikki sitten lähti. On tosia paljona asioita joita teen mieluummin yksin kuin kenenkään muun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Energiasyöppö lähellä vie voimat. Olen introvertti joten tarvitsen muutenkin paljon omaa tilaa, ja sinkku sillä uuvun jo seurusteluvaiheessa. Energiasyöppöys paljastuu juurikin siten että syöppö poistuu > energiataso nousee. Olisi kiintoisaa tietää tapahtuuko myös päiinvastoin ja kokeeko syöppö samaa energianousua.

Introvertille kaikki ihmiset on energiasyöppöjä.

T. Toinen introvertti

Vierailija kirjoitti:

Tämä on mielenkiintoinen ketju. Mielenkiintoista kuinka moni nainen haluaa asua yksin, niin minäkin. Enää naiselle ei riitä, että saa olla pikkuvaimo ja höösätä miehen (ja lasten) ympärillä. Naiset haluavat hyvää seuraa, osallistumista, hyvää seksiä, ystävyyttä ja niin edelleen. Ehkä kuvitelmat siitä, että nainen on tyytyväinen elämäänsä vain miehen kanssa saman katon alla ovat muuttumassa ja hyvä niin. Elämänlaadun pitää kohentua suhteessa, ei laskea. Kompromisseja joutuu toki aina tekemään parisuhteessa, mutta naiset pohtivat, että miten paljon haluavat joustaa.

Totta. Vaikka en höösääkään kenenkään ympärillä, niin mm. syömiset ovat jotenkin kauhean vaikeita. 

Itse tekisin kattilallisen ruokaa jota söisin 5 päivää. Miehen kanssa se hupenee 2 päivässä, jolloin täytyy taas miettiä uusi ruoka, ja valmistaa se. Tykkään syödä salaatteja, kuten miehenikin(hän on kaikkiruokainen) mutta salaatti on hänelle vain pikku välinaposteltava, ja jo tunnin päästä pitäisi syödä lisää. Makkara popsitaan kaapista välipalana, vaikka ajattelin tehdä siitä ruokaa. Banaani on välipala, ei makkara.

Kun hän tekee vaikka wokkia meille, niin hän laittaa sinne aina 200g sijasta 400g "proteiinia" eli nyt vaikka tonnikalaa, ja se on sitten minulle todella tuhtia. Lisäksi rahaa menee aivan älyttömästi tähän hänen syömiseen (maksaa toki itse, ja kantaakin ruokaa kotiin siinä missä minäkin). Holvaamista myös tapahtuu jos hän tekee ruokaa. Perunamuusiin menee 150g voita, keitinveteen suolaa niin että silmiä kirvelee syödä niin suolaista, öljyä lorahtelee paistettaessa niin että vatsani menee kuralle. Salaatinkastiketta laitetaan 1,5dl lautaselliseen, ja ketsuppia pitää koko ajan olla ostamassa lisää tai minulle ei ole sitä kaapissa silloin kun minä sitä kerrankin haluaisin. Sama mehun kanssa. 

Mies myös rupesi säästämään kun huomasi että eräs mehu on halpaa kaupassa x. Mitähän säästämistä se on että sitä kannetaan sieltä selkä vääränä nyt, kun aiemmin mehua ei mennyt meillä ollenkaan. 

Lisäksi en ymmärrä maidon, piimän, mehun, limsan, juomista aikuiselta ihmiseltä litratolkulla päivässä. Aivan turhaa rahanmenoa kun vettä tulee puoli-ilmaiseksi hanasta.

näihin on tietenkin tullut löydettyä ratkaisuja, eli minulla on oma ketsuppi, ja salaatinkastike, ja pieniä "trip"mehuja joihin on kielto kaikilla muilla. 

Miten ihanan helppoa oli kun mies oli 5 päivää juuri poissa. Kaapit olivat melko tyhjänä ja ajattelin että pitää lähteä kauppaan, mutta mitä vielä, sieltä söi helposti yksin tuon 5 päivää. Miehen kotona ollessa kaupassa olisi pitänyt käydä 5 päivän aikana kahdesti.

Minun mies haluaa aina lähteä mukaan ihan sama minne olen menossa. On jotekin tosi vaikeaa sanoa että haluan mennä yksin. :/ Ei hänkään ikinä sano minulle että haluaa mennä yksin. 

Varsinnkin kun menen luontoon, metsään rannalle, jne niin haluan olla siellä läsnä. Mies jotenkin estää tämän pelkällä olemassaolollaan. Hän osaa olla läsnä vain urheilun ja tv:n kanssa.

Introvertit naiset valittaa yhteisasumisesta ja se on tietenkin sikamiesten vika.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin keskustelu on sinällään hyödyllistä, mutta se on mennyt vähän mielestäni väärään suuntaan. Ainakaan minun kohdallani ei ole kyse siitä, että mies olisi erityisen vaativa tai passattava. Kyse on enemmän minusta itsestäni, siitä, että satun olemaan sen luonteinen ihminen, etten pysty keräämään voimia kuin yksin. Ja se yksin tarkoittaa oikeasti yksin, ettei kotona ole muita ja että saan olla yksin ja menmä omissa menoissani ja tehdä mitä lystää esim koko viikonlopun. Muutama tunti ei riitä mihinkään.

Se pääoppi tästä ketjusta, jos joku mies lukee sitä, on että aika moni nainen viihtyy erinomaisesti itsekseen, eikä kaipaa parisuhdetta, tai ainakaqn sellaista suhdetta, jossa asutaan yhdessä ns perheenä. Moni mies oikeasti luulee yhä nykyäänkin, että käytännössä kaikki naiset haluavat sellaista. Eivät todellakaan. Ja kannattaa oivaltaa, että jos mies itse haluaa parisuhteen, niin hänellä pitää olla naiselle jotain sellaista tarjottavaa, mikä kompensoi niitä miehen mukana tuoviq heikennyksiä elämönlastuun. Esim hyvää ystävyyttä, yhteistä tekemistä sopivassa määrin, kotitöiden tekemistä, kiinnostavia keskusteluja, ymmärrystä ja henkistä tukea, hyvää seksiä ja naiselle tunne, että hän on naisellinen ja haluttava. Eli tällaisilla asioilla mies voi kompensoida sen haitan, mitä moni nainen kokee, kun ei saa olla yksin.

Tämä on totta.

Olenko väärässä, jos yritän tunnistaa tässä noin kolme erillistä ongelmasettiä?

1. Se, että ei pysty olemaan täysin "oma itsensä", jos KUKAAN MUU on paikalla, edes kissa, koira, kämppis yms. Minulla ainakin on tällainen ongelma. Jos samassa tilassa on vaikka koira, rajoitan heti tekemisiäni sen mukaan. Ei niin että kyselisin koiralta että mitä tänään tehdään, mutta sellaisissa tosi pienissä asioissa, että jos istun sohvalla läppärin kanssa ja haluaisin lasin vettä, en lähde heti hakemaan sitä vettä ja palaa takaisin, koska koira huomaa liikkumiseni ja tulisi ehkä perään keittiöön tai ainakin nostaisi päänsä ja katsoisi mitä teen. Sen sijaan odotan janoni kanssa, kunnes muutenkin nousen sohvalta ja alan tehdä ruokaa keittiössä. Ja ulos ei tietenkään tule lähdettyä tuosta vaan käymään, koska se herättää koirassa suuria tunteita.

Minä ainakin olen niin herkkänahkainen, että pelkästään kerrostaloasunnossa naapureiden olemassaolon tiedostaminen vaikuttaa käyttäytymiseeni tarpeettoman paljon. En todellakaan tiskannyt öisin, vältin kulkemasta asuntoon edestakaisin useita kertoja päivässä, en kehdannut kuunnella musiikkia ääneen...

On muuten minusta yllättävän iso juttu, että jättää sellaisen ”turhan” ja suunnittelemattoman liikuskelun pois. Se leikkaa paljon pois luovuudesta. Monet inspiraatiot iskevät vain vapaasti liikkuessa ja kulkiessa. Kotiaan ei silloin käytä täysin eikä anna itselleen mahdollisuuksia huomata jotain sellaista, mitä ei ole jo ajatellut.

2. Se, että ei kykene parisuhteessa ottamaan tilaa omalle itselleen. Jää miettimään toisen mielentiloja, tarpeita ja suunnitelmia ja vaistomaisesti priorisoi ne kaikki omiensa edelle siihen pisteeseen asti, että omat tarpeet jäävät huomiotta.

3. Perinteinen perhemalli, eli se että joko nainen toimii sosiaalisena liimana ja tilkitsee kaikki ne raot, jotka muuten jäisivät ammottamaan, tai muuten elämä on hirveää. Nainen voi saada toisinaan sekuntikellolla mitattavan tauon omaa aikaansa varten, mutta ei ilman suurta henkistä hintaa. Lähtökohtaisesti naisen tehtävä on olla aina käytettävissä ilman varoitusaikaa. Tässä ei omien tarpeiden tunnistaminen auta, koska niille ei ole minkäänlaista tilaa. Näissä tilanteissa on usein lapsia kuvioissa, muuten ehkä nykyään tilanne ei pääse tähän asti.

Voisivatko nämä olla jonkinlaiset tikapuut, joita noustaan puola kerrallaan? Voisiko olla niin, että meidän pitäisi opettaa tyttärillemme, että älkää herranjumala muuttako yhteen kenenkään kanssa ainakaan ennen kuin voitte olla 100% vapaasti kotona koiran/kaverin/poika-tai tyttökaverin kanssa?

En olekaan yksi ongelmani kanssa. Näin se on minun kohdallani laajemminkin. Kun asuimme rivitalossa, oli tosi vaikea mennä pihalle puutarhatöihin, kun naapureiden läsnäolo vaikutti. Ja omakotitalossa sain hommiin ryhdyttyä vasta, kun naapuri lähti pitkälle lomalle. Vika ei ole näissä muissa ihmisissä, tuokin naapuri on tosi mukava. Onko se jonkinlaista sisäistä häpeän kokemusta, juontaako juurensa suomalaisiin kasvatustapoihin?

Miehillä mieshormonit antavat niin paljon itseluottamusta, etteivät he jää jumittamaan tällaisiin tilanteisiin. Onko kukaan saanut tätä saamattomuustilannettaan muutettua ja pysyttyä parisuhteessa?

Siis mulla on ihan sama naapureiden kanssa :D Juuri palasivat parin viikon lomareissulta, ja ihana kun kerkesin tehdä kaiken mitä pihalla tehdä halusin sillä välin :D Meidänkin naapurit ovat ihania ihmisiä, kyse ei ole siitä!

Uskon että myös rappukäytävä-hissi"kauhu" on tät samaa kastia :D

Vierailija kirjoitti:

Introvertit naiset valittaa yhteisasumisesta ja se on tietenkin sikamiesten vika.

Älä viitsi trollata, mitä sinä tuosta saat.

Sulle on jo sata kertaa sanottu että vika on itsessä eikä muissa.

Hyvä, että ongelma on näinkin yleinen. Mielestäni (anteeksi) miehet ovat aikavarkaita. Jotenkin miehen ollessa kotona, pitää olla henkisesti? varuillaan tai on jokin ihme henkinen kynnys tarttua topakasti toimeen. Eikä ole kysymys mistään erillisestä työhuoneesta tms.

Ihanaa huomata, että useilla on samanlainen fiilis!

Sisko kävi viikolla ja valitin, etten saa mitään aikaiseksi kun tuo ukko möllöttää ja kyselee koko ajan, että mitä teen.

Jos vaikka vien roskapussin ja autoon sorttitavaraa, niin eiköhän ole jokaisesta oven avauksesta kysymässä, että mitä teen. 

Jos kuopsutan puutarhassa tai siirtelen hiekkaa, niin eiköhän nekin tekemiset pidä "tilittää".

Raivostuttavaa ja siksipä ketutuksessa lamaannun täysin.

Olipa viikko lomaa kun mies oli sairaalassa ja ärsytti kun hänet kotiutettiin hoitsulakon takia ennen aikojaan. Mun ihana "loma" loppui siihen, vaikka menikin siivotessa.