En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Suosittelen moottoripyöräilyä, yksin. Kukaan ei ajon aikana pääse häiritsemään. Samoin toimii kalastus, tosin riski katsella puhelinta on siinä suurempi.

Vierailija kirjoitti:

Niin, naisten pitäisi alkaa elämään omaa elämäänsä perheestä välittämättä, kuten miehet ovat tähän asti tehneet. Miehiltä ei tietenkään voi (tässäkään) asiassa odottaa yhtään vastaantulemista.

Eipä ei ja avioerotilastot puhuvat puolestaan.

Vierailija kirjoitti:

Monet miehet (ja naisetkin) on ärsyttäviä ja jopa sikamaisia. Tässä ketjussa ei nyt kuitenkaan ole kyse siitä, vaan siitä, että omassa itsessä on joku sellainen piirre, että häiriintyy toisten läsnäolosta (jopa koiran) eikä saa mitään omaa tehtyä, oma-alotteisesti. Ilo häviää elämästä aina kun pitää olla toisen seurassa, vaikka siinä toisessa ei olisi mitään vikaa. 

Minulla on tuo sama ja en ole muuta keksinyt, kuin asua yksin. Koiraakaan en pystyisi ottamaan. Kait tuohon jotain apua jostain saa, jos haluaa. Itse en kärsi tästä tilanteesta, vaan olen todennut tämän ihan hyväksi.

Joidenkin kemiat eivät sovi sillä tavalla yhteen, että kaikki sujuisi jouhevasti ja mukavasti ilman, että toinen osapuoli joustaa liikaa ja kärsii. Usein nainen on se joustavampi osapuoli. Ehkä se on naisiin koodattu, koska lapsista huolehtiminen lähtökohtaisesti vähentää äidin omaa aikaa välittömästi lapsen synnyttyä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on unelmamies ja kaikin puolin hyvä liitto mutta olisin silti mieluummin yksin lapsen kanssa. Tämä on tosiaan aihe josta ei puhuta missään, joten tosi vaikea paikantaa ja purkaa missä "vika". Ehkä sitten niissä ikiaikaisissa odotuksissa, että parisuhteessa on aina parempi. Ja toki rakastan miestäni. Asuisin vain mieluummin erillään. Jotkut tämän ratkaisun ovat tehneetkin, mutta itsestäni ei ole rikkomaan "miehen perhettä", koska toivon hänelle pelkkää hyvää ja perhe on hänelle tosi tärkeä. Siksi onkin kauheaa huomata, että kun ajattelen tulevaisuutta sellaisena kuin sen haluaisin, on mies siinä tosi pienessä roolissa, jossain laitamilla, jos ollenkaan.

Yritän elää pääni sisällä mahdollisimman paljon.

Asuin kahdestaan lapseni kanssa käytännössä katsoen koko hänen kotona-asumisen ajan. 

Se sopi minulle, koska vaihtoehdot olisivat olleet huonommat. Välillä kyseltiin että eikö olisi mukavaa jos olisi joku mies siinä jakamassa vastuuta ja tekemässä osan. Ei olisi ollut. Jos tämä mies olisi ollut lapseni isä, olisin ollut koko ajan pinna tiukalla kun olisi pitänyt kesksutella kuka tekee mitäkin, katsella sitä kun toinen jättää tekemättä oman osuutensa, samalla kun minä hoidan hänenKIN lapsensa. En olisi millään pystynyt siihen, vaan olisi tullut koko ajan riitaa kaikenlaisista asioista. 

Jos taas mies olisi ollut joku muu kuin lapseni isä, niin en olisi voinut elää asunnossa jossa olisi ollut hänenkin mahdolliset lapsensa. Tai niin että vian minulla on lapsi, ja mies elää lapsetonta spontaania  elämää samalla kun minä hoidan lasta enkä pääse "mihinkään". 

Päädyin siis ratkaisuun että en asu kenenkään kanssa, ja kun lapseni on mummilassa tai muualla, niin käytän sen vapaan ajan niin kuin minä itse haluan, enkä esim. kotona leffaa miehen kanssa katsellen, kun hän sitten lähtisi kavereiden kanssa mökille seuraavana viikonloppuna kun minä olisin kotona lapsen kanssa.

Ei kiitos.

Muutin yhteen mieheni kanssa kun oma lapseni muutti pois kotoa. Miehelläni on 2 lasta, ja hän hoitaa heidät itsenäisesti, sekä korjaa heidän jäljet, ja todellakin minulle jää vain oma osani. 

Kun minä haluan lähteä reissuun kun hän on lasten kanssa, niin todellakin lähden enkä kysele, vaan ilmoitan. Olen oman lapseni itse jo hoitanut. Mies ymmärtää tämän, ja ihan vapaaehtoisesti on tässä tilanteessa. Koittaa se "vapaus" vielä hänellekin, kunhan lapset kasvavat aikuisiksi.

En tiedä. Olen hoitanut nyt jo teini-ikäiset lapset lähes yksin miehen nyppiessä rusinat pullasta. Nyt olen eronnut, enkä halua hoitaa enää kenenkään asioita. Tutustuin miellyttävään mieheen, mutta se asioiden hoitaminen alkoi näytellä roolia suhteessamme jo alkuvaiheessa. Mies pyytää mua aina tekemään tilauksia nettikaupasta, kun "sulta se näpyttely käy" tai pyytää auttamaan jonkin hakemuksen laatimisessa tai lähettämisessä tai missä tahansa. No, en mä pidä noita työläinä, mutta kyllä se jotakin kertoo odotuksista. Mulle ei tulisi mieleenkään pyytää apua em. asioihin mieheltä tai keneltäkään muultakaan.

Mahtavaa että on näin paljon muitakin. Olen aina luullut olevani äitini lisäksi ainoa :D Ja ei, kyse ei ole mistään vägivallasta tai huonoista ihmisistä, vaan erilaisista keskenään. Tämän piirteen tajuaa vasta myöhemmällä iällä, kun on jo menty perustamaan perheet, tai ainakin muutettu toisen kanssa yhteen. Sitten sitä yrittää jotenkin sinnitellä, ja pelkää että toinen käsittää väärin, tai itsekin luulee ettei enää rakasta toista, kun ei huvita koko ajan nyhjätä saman katon alla.

Naurettavinta tässä on se että tämä on empiirisen kokemukseni myötä paljon yleisempää kuin se että nainen vaatisi miehen olevan koko ajan kotona.

Uskon että tuohon miehen menoihin puuttumiseenkin yleensä liittyy hyvin vahvasti se että nainen on kuin vankina kotonaan päivästä toiseen tositen tarpeiden huomioijana, joten se että mies siitä karkaa alituiseen jonnekin menoihinsa vituttaa ihan konkreettisella tasolla.

Minua häiritsee se, että mies keskeyttää jatkuvasti omasta mielestään hyvillä, mutta tyhjänpäiväisillä jutuilla. "Tule kattoon, mitä uutisissa sanotaan!" "Hei, täällä on joku ötökkä, mikä tuo on!" jne. Sellaista lapsen tasoista "hoksaamista" milloin mistäkin asiasta. Ihan turha sanoa, että ole hiljaa. Hän taitaa olla jokseenkin adhd kun ei pysty kontrolloimaan itseään yhtään. Jotenkin alitajuisestikin sitä koko ajan odottaa, että milloin se keskeytys tulee, eikä osaa tehdä mitään. Olisi syytä erota, mutta lapsen sairauden ja turvaverkon puuttumisen vuoksi on pakko pysyä yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen hoitanut nyt jo teini-ikäiset lapset lähes yksin miehen nyppiessä rusinat pullasta. Nyt olen eronnut, enkä halua hoitaa enää kenenkään asioita. Tutustuin miellyttävään mieheen, mutta se asioiden hoitaminen alkoi näytellä roolia suhteessamme jo alkuvaiheessa. Mies pyytää mua aina tekemään tilauksia nettikaupasta, kun "sulta se näpyttely käy" tai pyytää auttamaan jonkin hakemuksen laatimisessa tai lähettämisessä tai missä tahansa. No, en mä pidä noita työläinä, mutta kyllä se jotakin kertoo odotuksista. Mulle ei tulisi mieleenkään pyytää apua em. asioihin mieheltä tai keneltäkään muultakaan.

Lisättäköön nyt vielä, että minä en ole työssäni tekemisissä laitteiden (tietokone jne.) yhtään sen enempää kuin mieskään. Ihan itse olen kaiken joutunut opettelemaan ja toimimaan eri viranomaistahojen yms. instanssien kanssa. Opettelussa se on ollut minullakin. Joskus mietin, että miten tuo mies tuli aikaisemmin toimeen? Varmasti ihan hyvin, mutta heti sälyttää asiansa muiden hoidettavaksi, kun tilaisuus tuli. En tiedä, onko tämä Tyypillistä, mutta ex ei myöskään osannut yhtään mitään, ei edes maksaa laskuja, eikä halunnut edes opetella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen hoitanut nyt jo teini-ikäiset lapset lähes yksin miehen nyppiessä rusinat pullasta. Nyt olen eronnut, enkä halua hoitaa enää kenenkään asioita. Tutustuin miellyttävään mieheen, mutta se asioiden hoitaminen alkoi näytellä roolia suhteessamme jo alkuvaiheessa. Mies pyytää mua aina tekemään tilauksia nettikaupasta, kun "sulta se näpyttely käy" tai pyytää auttamaan jonkin hakemuksen laatimisessa tai lähettämisessä tai missä tahansa. No, en mä pidä noita työläinä, mutta kyllä se jotakin kertoo odotuksista. Mulle ei tulisi mieleenkään pyytää apua em. asioihin mieheltä tai keneltäkään muultakaan.

Lisättäköön nyt vielä, että minä en ole työssäni tekemisissä laitteiden (tietokone jne.) yhtään sen enempää kuin mieskään. Ihan itse olen kaiken joutunut opettelemaan ja toimimaan eri viranomaistahojen yms. instanssien kanssa. Opettelussa se on ollut minullakin. Joskus mietin, että miten tuo mies tuli aikaisemmin toimeen? Varmasti ihan hyvin, mutta heti sälyttää asiansa muiden hoidettavaksi, kun tilaisuus tuli. En tiedä, onko tämä Tyypillistä, mutta ex ei myöskään osannut yhtään mitään, ei edes maksaa laskuja, eikä halunnut edes opetella.

Muutettiin yhteen miehen kanssa. Minulla ei ollut pesukonetta, joten koneeksi tuli miehen 3v aiemmin omistama ja 3v käyttämänsä pesukone. Puolen vuoden yhdessä asumisen jälkeen mies tuli kysymään miten HÄNEN koneella pestään pyykkiä. Koneella, jolla hän oli pesyt pyykkinsä menestyksekkäästi 3 vuotta. 

En sanonut mitään, varasin junalipun sisareni luokse, ja lähdin iltajunalla 400 km päähän. 

Tunnistan samaa. Vika ei ole miehessä vaan omassa ajattelussa. Jos on riskit hoitamatta, pyykit pesemättä ja kaupassa täytyy käydä, ne tulee hoidettua, jos puoliso on vaikka työmatkalla. Kun on kotona tai töiden jälkeen, oletan hänen osallistuvan kotitöihin.

Kyllä tää toimii myös toisinpäin. Kun olen yksin kotona/mökillä ehdin tehdä paljon, jos rva ja lapsi mukana niin pidetään ruokataukoa, kahvituntia ja muuten vaan rupatellaan.

JOskus kun olen ollut keskenäni jotain remppaamassa niin olen mennyt aika paljon ilman kelloa, syönyt herättyäni, pitänyt pari mikroateriataukoa, juonut termarikahvia, lopettanut kun hämärtää. On ollut lähimpänä sellaista mitä kutsuisin työn imuksi. Totta puhuakseni, myöskään päivätyössäni en ole kokenut sellaista.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan samaa. Vika ei ole miehessä vaan omassa ajattelussa. Jos on riskit hoitamatta, pyykit pesemättä ja kaupassa täytyy käydä, ne tulee hoidettua, jos puoliso on vaikka työmatkalla. Kun on kotona tai töiden jälkeen, oletan hänen osallistuvan kotitöihin.

Tämä aika pitkälti ja mua ärsyttää, että joudun aikuista miestä paimentamaan kotitöiden pariin. Ja se viivytystaistelu mikä siitä alkaa. Haluan, että esim. keittiö siivotaan heti ruokailun jälkeen, jolloin se on valmis, kun taas seuraavan aterian valmistus on käsillä, niin ei, kun pitää sitä viivyttää. Sama pyykin kanssa, " Onks ne pyykit just nyt laitettava?" No on, koska sitä pyykkiä on lisää korissa, että jos jotenkin haluaa pitää itsensä ja penskat vaatteissa niin mielellään sitä pyykkäystä pitää tehdä. Kaikki hommat etenee kuin tervattu etana. Kyrsii aika tavalla.

Tämä keskustelu iski niin kovaa, että luin koko ketjun kerralla. Niin terapeuttista ja samaistuttavaa, että meinasin purskahtaa itkuun useamman viestin kohdalla. Luulin olevani tämän asian kanssa yksin, mutta näköjään en olekaan kummajainen.

Minun kohdallani ei ole edes kyse siitä, että mies olisi kritisoiva, negatiivinen tai laiska. Päinvastoin - hän on aina positiivinen ja energinen, ihan kuin kultainennoutaja ihmismuodossa, niin hyvässä kuin pahassa. Itse taas olen introvertti voimakkaimmasta päästä, ja kaipaan todella paljon omaa aikaa palautuakseni.

Mies ymmärtää tarpeeni omalle ajalle periaatteessa muttei käytännössä. Lukiessani ketjua keksin vaikka mitä miehen ihan hyväntahtoisia mutta minun näkökulmastani raivostuttavia tapoja, jotka kuormittavat minua:

- Miehen mielestä kaikki pitää tehdä yhdessä. Jos kerron lähteväni kirjastoon, mies haluaa lähteä mukaan. En kehtaa sanoa ei, joten mies tulee mukaan. Tällöin ihana kirjastohetkeni on pilalla, koska koko vierailun ajan mietin, missä mies menee ja haluaisiko tämä jo lähteä. Meillä on jäsenyys samaan kuntokeskukseen, joten mies änkee usein salille mukaani. Hän ajattelee, että on kiva tehdä asioita yhdessä, kun taas itse haluaisin tehdä nämä asiat yksin. Mies ei myöskään harrasta omatoimisesti yksin mitään, joten hän on ihan koko ajan kotona, kun minäkin olen.

- Mies ei myöskään ymmärrä oman tilan käsitettä. Jos olen nojatuolissa lukemassa kirjaa tai selailen nettiä, hän tulee jatkuvasti keskeyttämään ihan typerillä asioilla, joilla ei tosiaankaan ole mikään kiire. En pysty rentoutumaan, kun koko ajan on tunne, että joku kuitenkin keskeyttää. Ohi kulkiessaan hän jatkuvasti moikkailee, antaa pusuja, silittelee, ynnä muuta. Jos en reagoi näihin saman tien, mies tulkitsee minun olevan vihainen.

- Miehen työpaikalla otettiin etätöiden suhteen käyttöön hybridimalli. Mies on tulkinnut sen niin, että hän menee toimistolle vain, jos on aivan pakko. Hän siis käy konttorilla noin kerran kuussa, jos sitäkään. Teen itsekin etätöitä n. 3 päivää viikossa, ja etäpäivät hänen kanssaan ovat tuskaa. Mies käytännössä karjuu palavereissa, ja vaikka olisin eri huoneessa kaikki väliovet kiinni, kuulen silti miehen äänen. Jos teen olohuoneessa töitä, mies tulee vähän väliä häiritsemään. Minä haluaisin optimoida etäpäivät ristiin, jotta voisin olla välillä ihan yksin, kun taas miehen mielestä on ihanaa tehdä töitä kotona yhdessä.

Mies vaan hokee koko ajan, kuinka ihanaa minun seurani on ja kuinka ihanaa on tehdä juttuja yhdessä. Itse taas yritän mahdollisimman diplomaattisesi todeta, että mies voisi välillä ihan vaan painua hiiteen :D

Aloin ihan tosissani miettiä, mikä tässä on taustalla. Sitten lamppu syttyi. Kasvoin perheessä, jossa siskollani oli mielenterveysongelmia, ja hänen kanssaan eläminen oli jatkuvaa munankuorilla kävelyä. Mikä tahansa väärä kommentti tai edes vääränlainen katse sai siskon räjähtämään. Vanhempiemme mukaan minun piti muuttaa käytöstäni, jottei sisko suuttuisi. Tämän seurauksena vielä aikuisenakin tarkkailen ihan äärettömän paljon kanssaihmisten sanallista ja sanatonta kommunikaatiota, mikä on kuormittavaa. Saan tämän pois päältä ainoastaan, jos olen totaalisen yksin.

Olen yrittänyt miettiä tähän ratkaisua. Rakastan miestä ihan oikeasti, enkä ihan vilpittömästi halua erota. Erilliset kodit eivät myöskään ole taloudellisesti järkevää. Olen miettinyt, että muuttaisimme kotimme järjestystä niin, että meille tehtäisiin omat huoneet, johon toisella ei olisi asiaa kuin sovittaessa. Ja pakkohan tuo ukkeli on välillä häätää pois kotoa, muuten tulen hulluksi.

P.S. Mies lähtee huomenna parin päivän työmatkalle, enkä enää koe huonoa omaatuntoa siitä, että olen odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa.

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu iski niin kovaa, että luin koko ketjun kerralla. Niin terapeuttista ja samaistuttavaa, että meinasin purskahtaa itkuun useamman viestin kohdalla. Luulin olevani tämän asian kanssa yksin, mutta näköjään en olekaan kummajainen.

Minun kohdallani ei ole edes kyse siitä, että mies olisi kritisoiva, negatiivinen tai laiska. Päinvastoin - hän on aina positiivinen ja energinen, ihan kuin kultainennoutaja ihmismuodossa, niin hyvässä kuin pahassa. Itse taas olen introvertti voimakkaimmasta päästä, ja kaipaan todella paljon omaa aikaa palautuakseni.

Mies ymmärtää tarpeeni omalle ajalle periaatteessa muttei käytännössä. Lukiessani ketjua keksin vaikka mitä miehen ihan hyväntahtoisia mutta minun näkökulmastani raivostuttavia tapoja, jotka kuormittavat minua:

- Miehen mielestä kaikki pitää tehdä yhdessä. Jos kerron lähteväni kirjastoon, mies haluaa lähteä mukaan. En kehtaa sanoa ei, joten mies tulee mukaan. Tällöin ihana kirjastohetkeni on pilalla, koska koko vierailun ajan mietin, missä mies menee ja haluaisiko tämä jo lähteä. Meillä on jäsenyys samaan kuntokeskukseen, joten mies änkee usein salille mukaani. Hän ajattelee, että on kiva tehdä asioita yhdessä, kun taas itse haluaisin tehdä nämä asiat yksin. Mies ei myöskään harrasta omatoimisesti yksin mitään, joten hän on ihan koko ajan kotona, kun minäkin olen.

- Mies ei myöskään ymmärrä oman tilan käsitettä. Jos olen nojatuolissa lukemassa kirjaa tai selailen nettiä, hän tulee jatkuvasti keskeyttämään ihan typerillä asioilla, joilla ei tosiaankaan ole mikään kiire. En pysty rentoutumaan, kun koko ajan on tunne, että joku kuitenkin keskeyttää. Ohi kulkiessaan hän jatkuvasti moikkailee, antaa pusuja, silittelee, ynnä muuta. Jos en reagoi näihin saman tien, mies tulkitsee minun olevan vihainen.

- Miehen työpaikalla otettiin etätöiden suhteen käyttöön hybridimalli. Mies on tulkinnut sen niin, että hän menee toimistolle vain, jos on aivan pakko. Hän siis käy konttorilla noin kerran kuussa, jos sitäkään. Teen itsekin etätöitä n. 3 päivää viikossa, ja etäpäivät hänen kanssaan ovat tuskaa. Mies käytännössä karjuu palavereissa, ja vaikka olisin eri huoneessa kaikki väliovet kiinni, kuulen silti miehen äänen. Jos teen olohuoneessa töitä, mies tulee vähän väliä häiritsemään. Minä haluaisin optimoida etäpäivät ristiin, jotta voisin olla välillä ihan yksin, kun taas miehen mielestä on ihanaa tehdä töitä kotona yhdessä.

Mies vaan hokee koko ajan, kuinka ihanaa minun seurani on ja kuinka ihanaa on tehdä juttuja yhdessä. Itse taas yritän mahdollisimman diplomaattisesi todeta, että mies voisi välillä ihan vaan painua hiiteen :D

Aloin ihan tosissani miettiä, mikä tässä on taustalla. Sitten lamppu syttyi. Kasvoin perheessä, jossa siskollani oli mielenterveysongelmia, ja hänen kanssaan eläminen oli jatkuvaa munankuorilla kävelyä. Mikä tahansa väärä kommentti tai edes vääränlainen katse sai siskon räjähtämään. Vanhempiemme mukaan minun piti muuttaa käytöstäni, jottei sisko suuttuisi. Tämän seurauksena vielä aikuisenakin tarkkailen ihan äärettömän paljon kanssaihmisten sanallista ja sanatonta kommunikaatiota, mikä on kuormittavaa. Saan tämän pois päältä ainoastaan, jos olen totaalisen yksin.

Olen yrittänyt miettiä tähän ratkaisua. Rakastan miestä ihan oikeasti, enkä ihan vilpittömästi halua erota. Erilliset kodit eivät myöskään ole taloudellisesti järkevää. Olen miettinyt, että muuttaisimme kotimme järjestystä niin, että meille tehtäisiin omat huoneet, johon toisella ei olisi asiaa kuin sovittaessa. Ja pakkohan tuo ukkeli on välillä häätää pois kotoa, muuten tulen hulluksi.

P.S. Mies lähtee huomenna parin päivän työmatkalle, enkä enää koe huonoa omaatuntoa siitä, että olen odottanut tätä päivää kuin kuuta nousevaa.

Minä sanon jo muutaman yhteisen lomapäivän jälkeen(jos ollaan oltu vain kotona) että etkö voisi jo mennä takaisin töihin. Meillä siis ihan nauretaan sille että haluan olla yksin. Olen suorapuheinen, ja mieheni ei ole loukkaantuja, joten pystyn sanomaan ihan suoraan jos haluan olla itsekseni. Kun mies lähtee muutamaksi päiväksi pois, niin jopa se että tiedän hänen soittavan illalla yhän yön puhelun ottaa minua kupoliin. Tästä en ole snaonut mitään, koska se on miehelle tärkeää. 

Äitini on muuten samanlainen. Hän käy paljon sienestämässä :D

Pakko myöntää että itsellä samoja kokemuksia. Tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava.

Täällä myös bingo.

En enää ikinä muuta kenenkään kanssa yhteen.

Lapset ovat vuoroviikoin eikä heidän läsnälo niin häiritse, mutta nautin kyllä olla täysin yksin. Ovat jo ylä-aste ikäisiä, joten "eroviikot" eivät ole ikävän täyteisiä koska tähän on vuosia tottunut.

Viimeisin suhde oli pahin, kun mies suuttui jos en huomioinut häntä tarpeeksi. Nyt mennyt muutama vuosi yksin ja mitään hinkua ei ole parisuhteeseen. Mä jo lapsena tunsin semmoisia energiavirtoja kehon läpi kun sain olla yksin.

Vierailija kirjoitti:

Outoa. Sillon just saa ja sit kun ukko pois saa rauhassa relaxoitua. Oikein ajoitan siivoamisen siihen kun mies kotona näkee kuin raskaan työnraataja olen.

Näin just. Toinen voi motivoida tekemään, läsnäolollaan tai nalkutuksella. Nalkutus tehottomampi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on unelmamies ja kaikin puolin hyvä liitto mutta olisin silti mieluummin yksin lapsen kanssa. Tämä on tosiaan aihe josta ei puhuta missään, joten tosi vaikea paikantaa ja purkaa missä "vika". Ehkä sitten niissä ikiaikaisissa odotuksissa, että parisuhteessa on aina parempi. Ja toki rakastan miestäni. Asuisin vain mieluummin erillään. Jotkut tämän ratkaisun ovat tehneetkin, mutta itsestäni ei ole rikkomaan "miehen perhettä", koska toivon hänelle pelkkää hyvää ja perhe on hänelle tosi tärkeä. Siksi onkin kauheaa huomata, että kun ajattelen tulevaisuutta sellaisena kuin sen haluaisin, on mies siinä tosi pienessä roolissa, jossain laitamilla, jos ollenkaan.

Yritän elää pääni sisällä mahdollisimman paljon.

Asuin kahdestaan lapseni kanssa käytännössä katsoen koko hänen kotona-asumisen ajan. 

Se sopi minulle, koska vaihtoehdot olisivat olleet huonommat. Välillä kyseltiin että eikö olisi mukavaa jos olisi joku mies siinä jakamassa vastuuta ja tekemässä osan. Ei olisi ollut. Jos tämä mies olisi ollut lapseni isä, olisin ollut koko ajan pinna tiukalla kun olisi pitänyt kesksutella kuka tekee mitäkin, katsella sitä kun toinen jättää tekemättä oman osuutensa, samalla kun minä hoidan hänenKIN lapsensa. En olisi millään pystynyt siihen, vaan olisi tullut koko ajan riitaa kaikenlaisista asioista. 

Jos taas mies olisi ollut joku muu kuin lapseni isä, niin en olisi voinut elää asunnossa jossa olisi ollut hänenkin mahdolliset lapsensa. Tai niin että vian minulla on lapsi, ja mies elää lapsetonta spontaania  elämää samalla kun minä hoidan lasta enkä pääse "mihinkään". 

Päädyin siis ratkaisuun että en asu kenenkään kanssa, ja kun lapseni on mummilassa tai muualla, niin käytän sen vapaan ajan niin kuin minä itse haluan, enkä esim. kotona leffaa miehen kanssa katsellen, kun hän sitten lähtisi kavereiden kanssa mökille seuraavana viikonloppuna kun minä olisin kotona lapsen kanssa.

Ei kiitos.

Muutin yhteen mieheni kanssa kun oma lapseni muutti pois kotoa. Miehelläni on 2 lasta, ja hän hoitaa heidät itsenäisesti, sekä korjaa heidän jäljet, ja todellakin minulle jää vain oma osani. 

Kun minä haluan lähteä reissuun kun hän on lasten kanssa, niin todellakin lähden enkä kysele, vaan ilmoitan. Olen oman lapseni itse jo hoitanut. Mies ymmärtää tämän, ja ihan vapaaehtoisesti on tässä tilanteessa. Koittaa se "vapaus" vielä hänellekin, kunhan lapset kasvavat aikuisiksi.

Tämä kun vielä tapahtuisi toisinpäin. Eipä paljoa kehuja tulis, jos kirjoittaja olisi mies.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi. Perhe-elämää takana 13,5 vuotta ja välillä tuntuu, että tukehdun täällä isossa omakotitalossa oman tilan puutteeseen. Jatkuva sotku ahdistaa, vaikka mielestäni siivoan koko ajan. Tiskikoneen täyttäminen ei lopu todellakaan koskaan ja silti kun menen keittiöön, tiskipöytä on täynnä jonkun muun kuin minun tekemiäni tiskejä. Ja just tuo, että vapaapäivinä en saa tehtyä mitään, kun aina pitää ottaa huomioon jonkun muun aikataulut ja sitten se oma oleminen menee semmoiseen päivystysmoodiin. Nytkin tässä odotan, että mies saa tv-ohjelman katsottua, että voidaan lähteä uimaan.

Etkä osaa yksin lähteä uimaan.