En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Vierailija kirjoitti:

Ihan uskomatonta, jos suurella osalla parisuhteessa on tuollaista. Mitä edes kannattaa asua yhdessä?

No ei varmaan kannattaisikaan jos järjellä miettii. Mutta vaikea lähteäkään, on niin tottunut.

Vierailija kirjoitti:

Nyt helteellä ei voi tehdä mitään, kun mies kieltää kaikkien koneiden käytön, ettei huoneet lämpiä liikaa.

Sullakin on tyranni kotona!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön. En saa omia juttuja tehdyksi , enkä varsinkaan kotitöitä. Eikä ole mitenkään miehen syytä, vaan joku muu juttu. Ehkä seuraavien asioiden summa:

Jotenkin varmaan ajattelen, että kun ollaan yhdessä kotona, niin olisi kiva tehdä yhdessä asioita ja viettää aikaa. Ei sitten viitsi ruveta imuroimaan kun toinen katsoo telkkaa, vaan menee siihen katsomaan hänen kanssaan, vaikka ohjelma ei kiinnosta ja koti pitäisi siivota.

Sitten se toinen nukahtaa. Niin ei silloinkaan viitsi imuroida, kun toinen nukkuu. Ja vähän myös ärsyttää, kun oli kerrankin yhteistä aikaa ja toinen vaan kuorsaa. Sama jos toinen lukee kirjaa tai muuta rauhaa vaativaa omaa tekemistä, ei viitsi häiritä. Myöskään ei halua siivota, kun toinen tekee jotain kivaa ja on mukamas epäreilua.

Toki kun yhdessä asutaan, niin on luonnollista kysyä toiselta neuvoa ja jutustella. Sitten ei taas pysty keskittymään siihen omaan juttuun, kun mies tulee koko ajan jutulle tai alkaa huutelemaan että pitäiskö syödä, mitä syödään, missä on paistinpannu, kauan tätä kalaa pitää paistaa. Tulee sellainen olo, että olisi vaan helpompi mennä ja tehdä se asia sen puolesta. Varsinkin asioissa, jotka minä yleensä mielelläni hoidan, mutta en juuri silloin ehdi tai jaksa.

Yhdessä tekemistä rajoittaa taas erilaiset luonteet ja tavat. Jos jotain pitää saada aikaiseksi, minä haluan vaan tehdä. Vaikka aloittaa siivoamisen aamiaisen jälkeen. Mies taas haluaa juoda toisen kupin kahvia, katsoa uutiset, käydä vessassa, tarkistaa somet, ehkä ottaa nokoset ja vaikka ja mitä. Tässä ajassa minä olen jo kyllästynyt ja alkanut tehdä jotain muuta. Sitten mies ihmettelee ettenkö haluakaan tehdä sovittua asiaa. Joo, olisin halunnut silloin kaksi tuntia sitten!

Töiden jälkeen olisi kiva käydä yhdessä kävelyllä tai jossain, mutta minä haluaisin mennä silloin viideltä, mies on valmis joskus kahdeksan aikaa, jolloin minä olen jo ihan poikki.

Sitten huomaan, etten koko viikolla ole lenkkeillyt, siivonnut tai harrastanut. Enimmäkseen vaan pyörinyt netissä ja katsonut telkkaa,kun mies on nokostellut sohvalla.

Kun näitä tunnistaa voi niihin puuttua ja miettiä mitä voisi tehdä toisin.

Kunnioittavaa toista kohtaan on, ettei mölytä, kun toinen nukkuu tai keskittyy. Näin meillä tekee mieskin, aamulla katsoo telkkaa kuulokkeilla, kun minä nukun.

Ehkä sille yhdessä ololle voisi oikeasti varata aikaa arjessa. Kello 18-19 katsotaan vaikka yhdessä sarjaa. Sitten voi hyvällä omalla tunnolla viideltä lähteä yksin lenkille, kun toinen torkkuu sohvalla.

Kannattaa myös huomata milloin toinen tekee niitä kotitöitä, että taas keittää meille kahvia ja meni ajamaan nurmikkoa. Niin voi sitten itse tehdä myös, vaikka toinen tekee jotain kivaa yksinään.

Omia rajoja myös, että onko nyt perheellä kaikki hyvin? Minä aion olla seuraavat kuusi tuntia harrastamassa omassa rauhassa. Oikeasti kertoo, että tarvitsee rauhaa ja koska on seuraavaksi seurana ja auttamassa kalan paistossa.

Näitä neuvoja tässä ketjussa jo onkin, mutta ei ne kelpaa kun silloin pitäisi itse tehdä asioille jotain, helpompaa syyttää miehiä, jopa omasta passiivisuudestaan.

Tänne sitten pesiytyi joku pikavinkinantaja. 

Niin, tässä ketjussa on ehdotettu monta asiaa mitä voisi muuttaa, mutta jos yksikään neuvo ei kelpaa niin mikäs ratkaisuksi? Valittaa hamaan tappiin tekemättä asialle mitään? Ja moni sanoo ettei vika ole miehessä, silloin pitäisi itse tehdä asialle jotain. Välillä vika on miehessä, mutta ilmeisesti viat tulleet esiin vasta lasten saamisen jälkeen? Kai sitä ihmiset voisi yksilöidä ongelmansa yhteen lauseeseen ja alkaa tehdä asialle jotain jos muutosta kerran haluaa?

Monesti ne viat tosiaan tulevat esille lasten saamisen jälkeen. Selitys on hoitovapaa. Kun äiti on hoitanut kodin ja lapsen/ lapset ja palaa työelämään, niin mies on jo tottunut siihen palveluun ja saavutetuista eduista ei luovuta.

Muista en tiedä, mutta minä erosin. Ei se ollut toivottava ratkaisu, mutta tiedän tehneeni oikein itseni kannalta. Meillä on täällä vain yksi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla menee ihan päinvastoin, alan touhuta miehen läsnäollessa ja yksin en saa aikaan niin paljon, vaan haahuilen.

Sama täällä. Olen keksinyt et tää liittyy jotenkin siihen, että tiivis yhdessäolo on ahdistavaa ja pakenen sitä tekemiseen.

Monella naisella tämä on ihan oman pään sisäinen asia. Osalla toki on sopassa mukana muutakin. Nainen on sisäistänyt jo lapsuudesta tämän ajatustenlukijan kyvyillä varustetun palvelijattaren aseman. Itsensä uhraamisen toisten eteen. Äiti-lapsi suhteessa se on jokseenkin luonnollistakin, ja biologista myös, mutta sen ulottaminen koskemaan myös toista aikuista ihmistä on niin sanotusti ihan oma vika. Omanlaistaan rajattomuutta, häivyttää itse omat rajansa. On kuitenkin hienoa nähdä, kuinka moni nainen tähän tilanteeseen on havahtunut. Vain itseään voi muuttaa. Voi olla että muutoksista alkaa älämölö, mutta kyllä niihin muutkin tottuvat. Parisuhde ei välttämättä parane, koska et olekaan enää se sama ihminen kenen kanssa mies on naimisiin mennyt, mutta oma hyvinvointi paranee.

Itsellä oli pitkään samanlaista kuin monella täällä, joku ihmeellinen ajatus siitä että pitäisi olla lähes Jumala; nähdä kaikki, tietää kaikki, ja uhrata itsensä toisten eteen. Koska olen hyvin vahvasti myös introvertti, paloin loppuun hyvinkin nopeasti. Oli pakko tehdä muutoksia. Se on muuttanut myös parisuhdettani, en tiedä onko välttämättä parempaan suuntaan, mutta ainakin minä voin paremmin. Miehelleni on ihan ok, että mulla on omia menoja ja juttuja, eikä hän häiritse silloin. Jos haluan jotakin tehdä, teen. Jos mies haluaa osallistua, hän saa osallistua, mutta mun aikatauluilla ja ehdoilla, koska se on mun juttu johon hänet armollisesti mukaan otan. Hänellä on omat juttunsa. Sitten on ne yhteiset jutut. Tavallaan olemme etäisempiä, mikä harmittaa sinänsä. Tuon oman rajattomuuden myötä pariskuntana olimme enemmän yhtä, nyt olemme selkeämmin erilliset ihmiset. Eikä asiat ole sinänsä helpompia, enemmän on neuvottelemista ja aikatauluttamista, jotta molempien omat ja yhteiset jutut saadaan toteutettua. Toistaiseksi kuitenkin homma toimii, ja yhteiselo on plussan puolella verrattuna eroon.

Potki se ulos. Miehen paikka on koirankoppi.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön. En saa omia juttuja tehdyksi , enkä varsinkaan kotitöitä. Eikä ole mitenkään miehen syytä, vaan joku muu juttu. Ehkä seuraavien asioiden summa:

Jotenkin varmaan ajattelen, että kun ollaan yhdessä kotona, niin olisi kiva tehdä yhdessä asioita ja viettää aikaa. Ei sitten viitsi ruveta imuroimaan kun toinen katsoo telkkaa, vaan menee siihen katsomaan hänen kanssaan, vaikka ohjelma ei kiinnosta ja koti pitäisi siivota.

Sitten se toinen nukahtaa. Niin ei silloinkaan viitsi imuroida, kun toinen nukkuu. Ja vähän myös ärsyttää, kun oli kerrankin yhteistä aikaa ja toinen vaan kuorsaa. Sama jos toinen lukee kirjaa tai muuta rauhaa vaativaa omaa tekemistä, ei viitsi häiritä. Myöskään ei halua siivota, kun toinen tekee jotain kivaa ja on mukamas epäreilua.

Toki kun yhdessä asutaan, niin on luonnollista kysyä toiselta neuvoa ja jutustella. Sitten ei taas pysty keskittymään siihen omaan juttuun, kun mies tulee koko ajan jutulle tai alkaa huutelemaan että pitäiskö syödä, mitä syödään, missä on paistinpannu, kauan tätä kalaa pitää paistaa. Tulee sellainen olo, että olisi vaan helpompi mennä ja tehdä se asia sen puolesta. Varsinkin asioissa, jotka minä yleensä mielelläni hoidan, mutta en juuri silloin ehdi tai jaksa.

Yhdessä tekemistä rajoittaa taas erilaiset luonteet ja tavat. Jos jotain pitää saada aikaiseksi, minä haluan vaan tehdä. Vaikka aloittaa siivoamisen aamiaisen jälkeen. Mies taas haluaa juoda toisen kupin kahvia, katsoa uutiset, käydä vessassa, tarkistaa somet, ehkä ottaa nokoset ja vaikka ja mitä. Tässä ajassa minä olen jo kyllästynyt ja alkanut tehdä jotain muuta. Sitten mies ihmettelee ettenkö haluakaan tehdä sovittua asiaa. Joo, olisin halunnut silloin kaksi tuntia sitten!

Töiden jälkeen olisi kiva käydä yhdessä kävelyllä tai jossain, mutta minä haluaisin mennä silloin viideltä, mies on valmis joskus kahdeksan aikaa, jolloin minä olen jo ihan poikki.

Sitten huomaan, etten koko viikolla ole lenkkeillyt, siivonnut tai harrastanut. Enimmäkseen vaan pyörinyt netissä ja katsonut telkkaa,kun mies on nokostellut sohvalla.

Tämä kuvaa tosi hyvin tilannetta. Mullakaan ei miehessä ole oikeasti mitään vikaa. Kyse on siitä, että koko ajan huomioi toisen. On jollain tasolla tietoinen siitä, missä toinen on, mitä se tekee, millä tuulella se on. Haluaisin vaikka siivota, mutta koska mies on tosi stressaantunut ja väsynyt, ja haluaisi vain olla mutta ei kehtaa jos mä siivoan, niin en mä sitten viitsi siivota. En halua rasittaa toista. Naiset koulitaan jo lapsena ettei saa olla itsekäs, vaikka terve itsekkyys on oikeasti elinehto. Kun jos järjellä miettii, ihan hyvin mä voisin siivota. Se on miehen vastuulla olla osallistumatta jos ei millään jaksaisi (ja apua ei ole pyydetty).

Nainen ottaa ihan liikaa vastuuta kaikista läheisistään, koska naisen kuuluu olla kiltti ja toiset huomioon ottava, mutta nainen ei saa rasittaa muita. Pahimmillaan tämä näkyy näissä vanhuksissa jotka ei kehtaa pyytää apua hoitajilta tai omaisiltaan, ettei vaan rasita ketään olemassa olollaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.

:D Niinpä! :D

Tosiasiassa nainen haluaa ihan yhtä paljon omaa aikaa, mutta se ei ole kulttuurillisesti hyväksyttyä. 

Ja syy miksi nainen ei pidä siitä että mies pakenee paikalta on se että nainenkaan ei sieltä pakenemaan pääse.

Mikä vanki joku on kotonaan? Itsenäinen nainen Suomessa? Ihan oikeasti nyt, meillä minä naisena olen se joka käyttää harrastuksiin todella paljon aikaa ja ei ole ongelma, eikä kukaan ole tähän päivään mennessä "kulttuurisesti epähyväksynyt" tai paheksunut. Kyllä otan silti aikaa miehellekin, me nyt tehdään asioita yhdessä ja erillään.

Mikä estää ottamasta sitä aikaa itsellenne muu kuin te itse?

Johtuiskohan tuo siitä, että te naiset olette laiskoja ja vaatii miehen pitämään järjestystä yllä. Kun mies ei ole pitämässä järjestystä yllä, valahdatte sohvalle kännykän ääreen syömään jäätelöä.

Vierailija kirjoitti:

Johtuiskohan tuo siitä, että te naiset olette laiskoja ja vaatii miehen pitämään järjestystä yllä. Kun mies ei ole pitämässä järjestystä yllä, valahdatte sohvalle kännykän ääreen syömään jäätelöä.

Ei kun se on just päinvastoin. Kun mies on kotona, ei jaksa tehdä mitään.

Kun mies on pois kotoa, jaksaa ja ehtii paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen hoitanut nyt jo teini-ikäiset lapset lähes yksin miehen nyppiessä rusinat pullasta. Nyt olen eronnut, enkä halua hoitaa enää kenenkään asioita. Tutustuin miellyttävään mieheen, mutta se asioiden hoitaminen alkoi näytellä roolia suhteessamme jo alkuvaiheessa. Mies pyytää mua aina tekemään tilauksia nettikaupasta, kun "sulta se näpyttely käy" tai pyytää auttamaan jonkin hakemuksen laatimisessa tai lähettämisessä tai missä tahansa. No, en mä pidä noita työläinä, mutta kyllä se jotakin kertoo odotuksista. Mulle ei tulisi mieleenkään pyytää apua em. asioihin mieheltä tai keneltäkään muultakaan.

Lisättäköön nyt vielä, että minä en ole työssäni tekemisissä laitteiden (tietokone jne.) yhtään sen enempää kuin mieskään. Ihan itse olen kaiken joutunut opettelemaan ja toimimaan eri viranomaistahojen yms. instanssien kanssa. Opettelussa se on ollut minullakin. Joskus mietin, että miten tuo mies tuli aikaisemmin toimeen? Varmasti ihan hyvin, mutta heti sälyttää asiansa muiden hoidettavaksi, kun tilaisuus tuli. En tiedä, onko tämä Tyypillistä, mutta ex ei myöskään osannut yhtään mitään, ei edes maksaa laskuja, eikä halunnut edes opetella.

Niin, mistäköhän mies olisi saanut sen käsityksen että sinultahan tuo käy. Olet varmaan tarjoutunut tekemään näitä asioita hänen puolestaan, mistäpä hän muuten tietäisi osaamisestasi. Vai miten asia on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan just niitä asioita, että jos ei sitä ole itse kokenut, niin ei voi yhtään käsittää ongelman laajuutta ja syvyyttä. Helppohan se on neuvoa, että pidätte vaan päänne, mutta kun ongelma on, ettei läheisriippuvaisen suhteen myötä ole enää sitä päätäkään... kaikesta on tullut kummallista möhnää, ihan kuin tarpoisi jossain limassa päivästä toiseen, ja varmaa on vain että kaikki tämä on minun syytäni, kiittämätön kun olen...

Näihin tarvitaan oikeasti terapiaa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa. Ja terapeutinkin on oltava poikkeuksellisen kartalla siitä millaista naisen päänsisäinen elämä ja ylisukupolvinen trauma on.

Kaikki muutos ON vaikeaa. Omien (sairaiden) toimintamallien ja ajatusmallien muuttaminen, kun niiden kanssa on elänyt jopa kymmeniä vuosia, ON vaikeaa. Totta kai se vaatii aivan helvetillisen määrän töitä ja täysin siellä oman mukavuusalueen ulkopuolella. Pitää opetella toimimaan tietoisesti aivan päinvastaisella tavalla. Pitää treenata olemaan sellainen kuin mitä tähän mennessä ei ole ollut, ja se pitää tehdä vielä ympäristössä, missä tähän sinun muutokseen reagoidaan kielteisesti. Totta kai reagoidaan, kun muutoksesi myötä ne aiemmat palvelut ja plussat viedään siltä toiselta pois. Kuten vaikka, että vaimoa/tyttöystävää ei voi mennä häiritsemään silloin, kun hän tekee omia asioita (mälsää, tylsää, ennen sai, mistä se nyt on suuttunut jne.), tai että koko elämää ei aikatauluteta vaan miehen päähänpistojen, halujen, tarpeiden ja kalenterin mukaan (ihan kamalaa, miksi se nyt vaatii tommosia, ennenkin on ollut OK että eletään näin, siitä on tullut itsekäs jne.)

Mutta siinäpä ne vaihtoehdot ovat: Joko jatkaa hidasta kitumista ja kärsimistä nykyisessä olosuhteessa, tai ottaa erittäin tuskaisen reitin, joka vaatii enemmän,  mutta kestää lyhyemmän aikaa, ja sen toisessa päässä on ne halutut asiat; vapaus, omana itsenään oleminen, ongelmista eroon pääseminen jne.

Sanon tämän siis itse henkilönä, jonka on pitänyt opetella pois 23 vuotta jatkuneesta monipuolisesta väkivallasta ja jo lapsena opituista käyttäytymismalleista. Vidusti töitä, helvetisti tekemistä. On kuin olisi kävellyt takaperin Helvettiin ja takaisin.

Mutta, palkintona on nyt se, että pärjään yksin, en sorru miellyttämään muita vaan tunnistan omat voimavarani ja tarpeeni, uskallan tuoda ne esille ja yksikään henkilö - pomo, työpaikka, mies, nainen, puoliso, sukulainen, ystävä jne. - ei sanele minulle mitä minun kuuluu olla ja miten minun pitää elää.

Puolisokseni kelpuutan rinnalleni ainoastaan samanlaisen henkisesti kypsän ja itsensä tuntevan järkevän ihmisen kuin itsekin olen. Jos en saa sitä, olen vallan tyytyväinen yksinkin.

Ja yksinoleminen ei tunnu olevan mikään ongelma tämän ketjun naisille, päinvastoin. Sitä kohti siis!

Kukaan ei saa erikoiskiitosta eikä mitään erikoispisteitä siitä, että uhraa ja kieltää itsensä, jotta toisilla on hyvä olo. Jos on empaattinen, pitää opetella sietämään toisten pahaa oloa, vaikka se saa alkuun oman kehon jopa fyysisesti voimaan pahoin.

Varmastikin asia on juuri näin - paikalla oleva toinen ihminen on elävä olento, joka häiritsee jo läsnäolollaan. Sellaisia me laumaeläimet olemme, muut on otettava huomioon ja se tapahtuu automaattisesti. Ehkä naisilla herkemmin kuin miehillä. Miehet pystyvät monesti sulkemaan muun maailman täysin ulkopuolelle keskittyessään. Voisiko olla mahdollista että naisilla varuillaan olo olisi jopa biologista, jälkeläisten kanssa pitää olla silmät selässä koko ajan joten on hyvä, jos tällaiseen on olemassa valmiudet.

Minulla toisen läsnäolo vaikuttaa työtehoa lisäävästi siksi, etten kehtaa säntäillä tehtävästä toiseen kun toinen ihminen on paikalla. Tai ehkä en pysty rentoutumaan niin että haluaisin toimia luonteelleni sopivasti. Toisen läsnäolo luo raamit eli sillä tavalla lisää toimintahaluja, ei vähennä niitä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan sama.ne päivät ovat ihania, kun mies on työmatkalla, saan kaikenlaista tehdyksi.

Sama, oikein odotan nykyään niitä juhlavia omanajan päiviä kun saa olla täysin yksin kotona. Ihan oma itsensä, huudattaa oman maun musaa ja katsoa mitä haluaa... olkkarissa. Muuten minut on ajettu makkariin...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.

:D Niinpä! :D

Tosiasiassa nainen haluaa ihan yhtä paljon omaa aikaa, mutta se ei ole kulttuurillisesti hyväksyttyä. 

Ja syy miksi nainen ei pidä siitä että mies pakenee paikalta on se että nainenkaan ei sieltä pakenemaan pääse.

Mikä vanki joku on kotonaan? Itsenäinen nainen Suomessa? Ihan oikeasti nyt, meillä minä naisena olen se joka käyttää harrastuksiin todella paljon aikaa ja ei ole ongelma, eikä kukaan ole tähän päivään mennessä "kulttuurisesti epähyväksynyt" tai paheksunut. Kyllä otan silti aikaa miehellekin, me nyt tehdään asioita yhdessä ja erillään.

Mikä estää ottamasta sitä aikaa itsellenne muu kuin te itse?

Jättääkö äiti siis lapset yksin kotiin kun isä on kalareissulla ja äitikin nyt tästä lähtee rimpsalle, kun eihän sitä nyt kukaan estä???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan just niitä asioita, että jos ei sitä ole itse kokenut, niin ei voi yhtään käsittää ongelman laajuutta ja syvyyttä. Helppohan se on neuvoa, että pidätte vaan päänne, mutta kun ongelma on, ettei läheisriippuvaisen suhteen myötä ole enää sitä päätäkään... kaikesta on tullut kummallista möhnää, ihan kuin tarpoisi jossain limassa päivästä toiseen, ja varmaa on vain että kaikki tämä on minun syytäni, kiittämätön kun olen...

Näihin tarvitaan oikeasti terapiaa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa. Ja terapeutinkin on oltava poikkeuksellisen kartalla siitä millaista naisen päänsisäinen elämä ja ylisukupolvinen trauma on.

Kaikki muutos ON vaikeaa. Omien (sairaiden) toimintamallien ja ajatusmallien muuttaminen, kun niiden kanssa on elänyt jopa kymmeniä vuosia, ON vaikeaa. Totta kai se vaatii aivan helvetillisen määrän töitä ja täysin siellä oman mukavuusalueen ulkopuolella. Pitää opetella toimimaan tietoisesti aivan päinvastaisella tavalla. Pitää treenata olemaan sellainen kuin mitä tähän mennessä ei ole ollut, ja se pitää tehdä vielä ympäristössä, missä tähän sinun muutokseen reagoidaan kielteisesti. Totta kai reagoidaan, kun muutoksesi myötä ne aiemmat palvelut ja plussat viedään siltä toiselta pois. Kuten vaikka, että vaimoa/tyttöystävää ei voi mennä häiritsemään silloin, kun hän tekee omia asioita (mälsää, tylsää, ennen sai, mistä se nyt on suuttunut jne.), tai että koko elämää ei aikatauluteta vaan miehen päähänpistojen, halujen, tarpeiden ja kalenterin mukaan (ihan kamalaa, miksi se nyt vaatii tommosia, ennenkin on ollut OK että eletään näin, siitä on tullut itsekäs jne.)

Mutta siinäpä ne vaihtoehdot ovat: Joko jatkaa hidasta kitumista ja kärsimistä nykyisessä olosuhteessa, tai ottaa erittäin tuskaisen reitin, joka vaatii enemmän,  mutta kestää lyhyemmän aikaa, ja sen toisessa päässä on ne halutut asiat; vapaus, omana itsenään oleminen, ongelmista eroon pääseminen jne.

Sanon tämän siis itse henkilönä, jonka on pitänyt opetella pois 23 vuotta jatkuneesta monipuolisesta väkivallasta ja jo lapsena opituista käyttäytymismalleista. Vidusti töitä, helvetisti tekemistä. On kuin olisi kävellyt takaperin Helvettiin ja takaisin.

Mutta, palkintona on nyt se, että pärjään yksin, en sorru miellyttämään muita vaan tunnistan omat voimavarani ja tarpeeni, uskallan tuoda ne esille ja yksikään henkilö - pomo, työpaikka, mies, nainen, puoliso, sukulainen, ystävä jne. - ei sanele minulle mitä minun kuuluu olla ja miten minun pitää elää.

Puolisokseni kelpuutan rinnalleni ainoastaan samanlaisen henkisesti kypsän ja itsensä tuntevan järkevän ihmisen kuin itsekin olen. Jos en saa sitä, olen vallan tyytyväinen yksinkin.

Ja yksinoleminen ei tunnu olevan mikään ongelma tämän ketjun naisille, päinvastoin. Sitä kohti siis!

Kukaan ei saa erikoiskiitosta eikä mitään erikoispisteitä siitä, että uhraa ja kieltää itsensä, jotta toisilla on hyvä olo. Jos on empaattinen, pitää opetella sietämään toisten pahaa oloa, vaikka se saa alkuun oman kehon jopa fyysisesti voimaan pahoin.

Varmastikin asia on juuri näin - paikalla oleva toinen ihminen on elävä olento, joka häiritsee jo läsnäolollaan. Sellaisia me laumaeläimet olemme, muut on otettava huomioon ja se tapahtuu automaattisesti. Ehkä naisilla herkemmin kuin miehillä. Miehet pystyvät monesti sulkemaan muun maailman täysin ulkopuolelle keskittyessään. Voisiko olla mahdollista että naisilla varuillaan olo olisi jopa biologista, jälkeläisten kanssa pitää olla silmät selässä koko ajan joten on hyvä, jos tällaiseen on olemassa valmiudet.

Minulla toisen läsnäolo vaikuttaa työtehoa lisäävästi siksi, etten kehtaa säntäillä tehtävästä toiseen kun toinen ihminen on paikalla. Tai ehkä en pysty rentoutumaan niin että haluaisin toimia luonteelleni sopivasti. Toisen läsnäolo luo raamit eli sillä tavalla lisää toimintahaluja, ei vähennä niitä.

En voi meditoida kotonani koska minulla on 2 kissaa. Eli ei tarvi ees olla ihminen niin häiritsee.

Voisitteko hyvät naiset oppia sanoittamaan toiveenne ettekä vain tyytyä kiltin tytön rooliin. Huomaan näissä kirjoituksissa että vain nielette kiukkunne. Minä olen oppinut että jos mies makaa ja menee vaikka nukkumaan niin alan vain siivoamaan. Tämä tietenkin, jos hänellä ei ole menoa minnekkään. Ongelmana on se, että mies helposti kritisoi, jopa sitäkin jos sattuu puhdas vahinko, esim.astia tippuu. Siitä tulee tappelu, koska en enää siedä sitä, että mäkätetään vahingon sattuessa. Karjun takaisin täysillä ja käsken miehen tukkimaan turpansa. On ymmärrettävä että kaikille sattuu vahinkoja. Jos haluaa kritisoida niin sitten toinen saa siivota itse kaiken. Tehkääpä tämä- lyökää luutu miehen käteen ja menkää nukkumaan, hyvät naiset.

Vieralijatar kirjoitti:

Ihana ketju. Luulen, että palstan naisvaltaisuus antaa sen vaikutelman, että kyse olisi sukupuolten eroista, mutta luulen että kyse on omista henkilökohtaisista taustoista ja mieltymyksistä tms.

Olen itsekin introvertti ja varmaankin erityisherkkä, koska en kestä vihaista ja loukkaantunutta ilmapiiriä, vaan koitan saada puhuttua asiat välittömästi läpi. Mielestäni tämä kirjoittelu ja pohdiskelu ja muiden ihmisten kokemuksien ja näkökulmien havaitseminen on sitä hyvää ja dialogista keskustelua. Ei ole olemassa aina yhtä ja selkeää tekoa ongelmien ratkaisuun, ja jokaisella tässäkin ketjussa on omat erilaiset ominaisuutensa ja lähtökohtansa.

On terapeuttista saada lukea samankaltaisia kokemuksia muiden kirjoittamina, koska itse juuri eilen illalla nukahdin kyyneleet silmissä tuntien yksinäisyyttä, siinä mieheni vieressä, hänen kätensä kylkeni päällä. Ehkä se on yksinäisyyttä siitä, koska tunnen että en ole enää oma itseni, olen yksin koska olen jättänyt itseni tässä suhteessa. Elän arvojeni vastaista elämää, mutta en kykene vielä päästämään irti.

Olen niin sanotusti itsenäinen ihminen, tykkään olla yksin, miettiä ratkaisuja ongelmiin ja korjata esimerkiksi autoani itse. Olen "naisellinen" nainen silloin, kun itse päätän ja haluan. Tällaiset asiat tuntuvat vaivaavan puolisoani, hänen mielestään olen liian itsenäinen, hänen pitäisi saada auttaa ja korjata asioita eikä vain tehdä kotitöitä. Hän on useaan kertaan kertonut, että miehen pitää saada tuntea olonsa tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, ja se että näytän pärjääväni loistavasti yksinkin, saa hänet tuntemaan olonsa mitättömäksi. Eli se, etten ole avuton enkä pyydä apua, saa hänet tuntemaan olonsa turhaksi. Olen sanonut hänelle että hänen olisi syytä etsiä jokin mielekäs harrastus ja toiminta, että tuntisi olonsa hyväksi ja saisi kohotettua itsetuntoaan, koska minä en ole tässä suhteessa siksi että saisin apua ja tyydyttäisin tällaista riippuvaisuutta toisesta ihmisestä.

Toinen asia on hänen ihmeelliset päähänpinttymät, mököttämiset, nälkäkiukuttelut ja omituiset johtopäätökset. Jos otan jonkin asian puheeksi, mitä tapahtuu silloin, kun näen että jokin hänen lapselleni tai minulle tai meille keksimänsä puuha, sääntö tai käsky on vastoin omia arvojani, periaatteitani, ja yleisesti terveydentilaa, tai en halua koska ei vaan huvita totella ja lähteä mustikkametsään yhdessä kolmatta päivää putkeen ja kerätä hänen määrittelemänsä kiintiömäärä mustikkaa. Tällöin hän palaa siihen tuntemukseen, ettei hänellä ole väliä. Hän jankkaa aina samasta asiasta, "minun mielipiteelläni ei ole väliä".

Omat kriteerini parisuhteelle ovat nähtävästi erilaiset kuin monilla, en halua suhdetta siksi että tarvitsisin ketään tai sitä suhdetta, vaan siksi että se enemmän rikastuttaisi omaa elämääni ja tietty toisi säännöllistä ja turvallista seksiä, ja aikuisten välisiä keskusteluja.

Tämän toisen, nykyisen suhteen annoin mennä tähän suuntaan, koska kaikkia asioita ja puolia toisessa ihmisessä ei tule ilmi, ennen kuin on ollaan asutettu samaa asuntoa jonkin aikaa, ja kun ne tulevat ilmi, sitä toivoo että ne lähtisivät pois kun kerta yllättäen ilmaantuivatkin. Toivoo, koska ei halua ottaa kevyesti suhdetta, ei halua erota helposti, ei halua vain yhden tai parin asian ns. katkaista kamelin selkää, ei usko että itse on siinä pysyvässä mielentilassa että kykenisi päättämään niin isoista asioista kuten eroaminen. Koska on kuullut että joillain on auttanut puhuminen, aika, joillain on auttanut pariterapia, joillain on...

Tunnen olevani välillä kylmä robotti, kun en osaa vastata hänen läheisyydenkaipuuseen. Samalla hän vetää kyllä elämänilon ja voimat minusta.

Jospa miehesi omanarvontunto on kiinni suorittamisesta, eikä se koske pelkästään parisuhteessa olemista. Kotoahan nuo mallit opitaan, kiitosta ja huomiota saa vain kun tekee työtä käskettyä. Olet viemässä miesparalta hänen ainoan tapansa selittää olemassaolonsa täällä telluksella, tietenkin se tuntuu pahalta.

Joku totesi, ettei ihminen muutu. Olen siitä eri mieltä koska jos oma toiminta ja arvot ovat traumapohjaisia, voi ne saada korjattua. Se, onko ihmisellä tällaiseen itsetutkiskeluun tai terapiaan haluja, on toinen juttu. Jos toinen sanoo, että kaikki on ok eikä muutosta tarvita, kannattaa uskoa - silloin ei kannatakaan odottaa mitään muutoksia.

Vierailija kirjoitti:

Voisitteko hyvät naiset oppia sanoittamaan toiveenne ettekä vain tyytyä kiltin tytön rooliin. Huomaan näissä kirjoituksissa että vain nielette kiukkunne. Minä olen oppinut että jos mies makaa ja menee vaikka nukkumaan niin alan vain siivoamaan. Tämä tietenkin, jos hänellä ei ole menoa minnekkään. Ongelmana on se, että mies helposti kritisoi, jopa sitäkin jos sattuu puhdas vahinko, esim.astia tippuu. Siitä tulee tappelu, koska en enää siedä sitä, että mäkätetään vahingon sattuessa. Karjun takaisin täysillä ja käsken miehen tukkimaan turpansa. On ymmärrettävä että kaikille sattuu vahinkoja. Jos haluaa kritisoida niin sitten toinen saa siivota itse kaiken. Tehkääpä tämä- lyökää luutu miehen käteen ja menkää nukkumaan, hyvät naiset.

Tarkoitat varmaan että voitteko kertoa toiveistanne? Pitäisikö sinun sanoitella itseäsi vähän paremmin ettei menisi puoleltasi ain huutamiseksi?

Vierailija kirjoitti:

Vieralijatar kirjoitti:

Ihana ketju. Luulen, että palstan naisvaltaisuus antaa sen vaikutelman, että kyse olisi sukupuolten eroista, mutta luulen että kyse on omista henkilökohtaisista taustoista ja mieltymyksistä tms.

Olen itsekin introvertti ja varmaankin erityisherkkä, koska en kestä vihaista ja loukkaantunutta ilmapiiriä, vaan koitan saada puhuttua asiat välittömästi läpi. Mielestäni tämä kirjoittelu ja pohdiskelu ja muiden ihmisten kokemuksien ja näkökulmien havaitseminen on sitä hyvää ja dialogista keskustelua. Ei ole olemassa aina yhtä ja selkeää tekoa ongelmien ratkaisuun, ja jokaisella tässäkin ketjussa on omat erilaiset ominaisuutensa ja lähtökohtansa.

On terapeuttista saada lukea samankaltaisia kokemuksia muiden kirjoittamina, koska itse juuri eilen illalla nukahdin kyyneleet silmissä tuntien yksinäisyyttä, siinä mieheni vieressä, hänen kätensä kylkeni päällä. Ehkä se on yksinäisyyttä siitä, koska tunnen että en ole enää oma itseni, olen yksin koska olen jättänyt itseni tässä suhteessa. Elän arvojeni vastaista elämää, mutta en kykene vielä päästämään irti.

Olen niin sanotusti itsenäinen ihminen, tykkään olla yksin, miettiä ratkaisuja ongelmiin ja korjata esimerkiksi autoani itse. Olen "naisellinen" nainen silloin, kun itse päätän ja haluan. Tällaiset asiat tuntuvat vaivaavan puolisoani, hänen mielestään olen liian itsenäinen, hänen pitäisi saada auttaa ja korjata asioita eikä vain tehdä kotitöitä. Hän on useaan kertaan kertonut, että miehen pitää saada tuntea olonsa tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, ja se että näytän pärjääväni loistavasti yksinkin, saa hänet tuntemaan olonsa mitättömäksi. Eli se, etten ole avuton enkä pyydä apua, saa hänet tuntemaan olonsa turhaksi. Olen sanonut hänelle että hänen olisi syytä etsiä jokin mielekäs harrastus ja toiminta, että tuntisi olonsa hyväksi ja saisi kohotettua itsetuntoaan, koska minä en ole tässä suhteessa siksi että saisin apua ja tyydyttäisin tällaista riippuvaisuutta toisesta ihmisestä.

Toinen asia on hänen ihmeelliset päähänpinttymät, mököttämiset, nälkäkiukuttelut ja omituiset johtopäätökset. Jos otan jonkin asian puheeksi, mitä tapahtuu silloin, kun näen että jokin hänen lapselleni tai minulle tai meille keksimänsä puuha, sääntö tai käsky on vastoin omia arvojani, periaatteitani, ja yleisesti terveydentilaa, tai en halua koska ei vaan huvita totella ja lähteä mustikkametsään yhdessä kolmatta päivää putkeen ja kerätä hänen määrittelemänsä kiintiömäärä mustikkaa. Tällöin hän palaa siihen tuntemukseen, ettei hänellä ole väliä. Hän jankkaa aina samasta asiasta, "minun mielipiteelläni ei ole väliä".

Omat kriteerini parisuhteelle ovat nähtävästi erilaiset kuin monilla, en halua suhdetta siksi että tarvitsisin ketään tai sitä suhdetta, vaan siksi että se enemmän rikastuttaisi omaa elämääni ja tietty toisi säännöllistä ja turvallista seksiä, ja aikuisten välisiä keskusteluja.

Tämän toisen, nykyisen suhteen annoin mennä tähän suuntaan, koska kaikkia asioita ja puolia toisessa ihmisessä ei tule ilmi, ennen kuin on ollaan asutettu samaa asuntoa jonkin aikaa, ja kun ne tulevat ilmi, sitä toivoo että ne lähtisivät pois kun kerta yllättäen ilmaantuivatkin. Toivoo, koska ei halua ottaa kevyesti suhdetta, ei halua erota helposti, ei halua vain yhden tai parin asian ns. katkaista kamelin selkää, ei usko että itse on siinä pysyvässä mielentilassa että kykenisi päättämään niin isoista asioista kuten eroaminen. Koska on kuullut että joillain on auttanut puhuminen, aika, joillain on auttanut pariterapia, joillain on...

Tunnen olevani välillä kylmä robotti, kun en osaa vastata hänen läheisyydenkaipuuseen. Samalla hän vetää kyllä elämänilon ja voimat minusta.

Jospa miehesi omanarvontunto on kiinni suorittamisesta, eikä se koske pelkästään parisuhteessa olemista. Kotoahan nuo mallit opitaan, kiitosta ja huomiota saa vain kun tekee työtä käskettyä. Olet viemässä miesparalta hänen ainoan tapansa selittää olemassaolonsa täällä telluksella, tietenkin se tuntuu pahalta.

Joku totesi, ettei ihminen muutu. Olen siitä eri mieltä koska jos oma toiminta ja arvot ovat traumapohjaisia, voi ne saada korjattua. Se, onko ihmisellä tällaiseen itsetutkiskeluun tai terapiaan haluja, on toinen juttu. Jos toinen sanoo, että kaikki on ok eikä muutosta tarvita, kannattaa uskoa - silloin ei kannatakaan odottaa mitään muutoksia.

Minä kirjoitin että persoonallisuutta ei voi muuttaa. Olen samaa mieltä kuin sinäkin että toki persoonallisuushäiriöisen ihmisen persoona muuttuu, ja mielisairaan myös, mutta varmaan tyhmempikin ymmärtää että nyt ei ollut sellaisesta kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä. Olen hoitanut nyt jo teini-ikäiset lapset lähes yksin miehen nyppiessä rusinat pullasta. Nyt olen eronnut, enkä halua hoitaa enää kenenkään asioita. Tutustuin miellyttävään mieheen, mutta se asioiden hoitaminen alkoi näytellä roolia suhteessamme jo alkuvaiheessa. Mies pyytää mua aina tekemään tilauksia nettikaupasta, kun "sulta se näpyttely käy" tai pyytää auttamaan jonkin hakemuksen laatimisessa tai lähettämisessä tai missä tahansa. No, en mä pidä noita työläinä, mutta kyllä se jotakin kertoo odotuksista. Mulle ei tulisi mieleenkään pyytää apua em. asioihin mieheltä tai keneltäkään muultakaan.

Lisättäköön nyt vielä, että minä en ole työssäni tekemisissä laitteiden (tietokone jne.) yhtään sen enempää kuin mieskään. Ihan itse olen kaiken joutunut opettelemaan ja toimimaan eri viranomaistahojen yms. instanssien kanssa. Opettelussa se on ollut minullakin. Joskus mietin, että miten tuo mies tuli aikaisemmin toimeen? Varmasti ihan hyvin, mutta heti sälyttää asiansa muiden hoidettavaksi, kun tilaisuus tuli. En tiedä, onko tämä Tyypillistä, mutta ex ei myöskään osannut yhtään mitään, ei edes maksaa laskuja, eikä halunnut edes opetella.

Niin, mistäköhän mies olisi saanut sen käsityksen että sinultahan tuo käy. Olet varmaan tarjoutunut tekemään näitä asioita hänen puolestaan, mistäpä hän muuten tietäisi osaamisestasi. Vai miten asia on?

Tarjoutunut? "Voin tilata sulle marjapoimurin, kun et itse varmaan osaa." " Maksan tuon sun sähkölaskun tosta kuleksimasta, jos sopii?" "Mä hei otan yhteyden siihen sun operaattoriin, että saat asiasi hoidettua."

Juu, en ole tarjoutunut. Kai se mun osaaminen nyt arjessa näkyy, kun kaikki asiat hoidetaan puhelimella tai tietokoneella.