En saa aikaiseksi mitään kun mies on kotona

Sama homma kun nainen on kotona. Mihinkään ei oikein voi keskittyä ja kaikenlaisia keskeytyksiä tulee. Onneksi työvuorot nyt alkaneet hänellä pyörimään niin että ei olla koko aikaa yhdessä. Minä teen siis työni etänä kotona.

Sä vaan kiihoitut liikaa kun mies on kotona ja siksi et saa aikaiseksi mitään kun ajattelet vaan sek siä ja eri asentoja.

Kuulostaa siltä, että oma-aloitteisuus katoaa täysin silloin kun on päällikkö kotona.

Olen huomannut samaa omassa puolisossa. Muuten on todella aikaansaava ja tekevä, mutta silloin kun olen itse paikalla ei tunnu kykenevän omaehtoisiin päätöksiin. Kaikkia pitää kysyä jne.

Olen aika paljon saanut korjattua tilannetta sillä, että olen kannustanut omaan päätöksentekoon ja napakasti huomauttanut, jos on jotain asioita tekemättä.

Aloittajalle ja muille saman asian kanssa painiskeleville neuvoksi, että kasvakaa ja ryhtykää toimeen. Ja oma huone täytyy siivota ensin.

En lukenut kaikkia joten tämä on voinut olla muillakin.

En itse tykkää siivota ja touhuta ja katsella samalla miestä joka löhöää sohvalla.

Mies kyllä osallistuu mutta aina vähän vastentahtoisesti ja hitaasti liikkeelle lähtien.

Yksin on vain helpompi siivota kun ei tarvitse paimentaa miestä eri työvaiheissa.

Minä tykkään siivota yksin. En tykkää, että joku katselee, kun siivoan. En tykkää myöskään siitä, että täytyy siivotessa esim. kuunnella lasten kiukuttelua tai valittamista. Se tekee siivouksesta raskaampaa.

Pienten lasten kanssa on vaikea siivota, mutta vielä vaikeampaa oli, kun naapurin rajaton lapsi soitti ovikelloa 12 tuntia päivässä vähän väliä. Onneksi tuo helvetti on nyt ohi.

Mä miettisin erilleenmuuttoa. Jos kumppani tekee sun elämästä tavallaan "huonompaa" etkä saa mitään aikaiseksi, niin musta ei kannata asua yhdessä. Eikö teillä voi olla omat kämpät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin keskustelu on sinällään hyödyllistä, mutta se on mennyt vähän mielestäni väärään suuntaan. Ainakaan minun kohdallani ei ole kyse siitä, että mies olisi erityisen vaativa tai passattava. Kyse on enemmän minusta itsestäni, siitä, että satun olemaan sen luonteinen ihminen, etten pysty keräämään voimia kuin yksin. Ja se yksin tarkoittaa oikeasti yksin, ettei kotona ole muita ja että saan olla yksin ja menmä omissa menoissani ja tehdä mitä lystää esim koko viikonlopun. Muutama tunti ei riitä mihinkään.

Se pääoppi tästä ketjusta, jos joku mies lukee sitä, on että aika moni nainen viihtyy erinomaisesti itsekseen, eikä kaipaa parisuhdetta, tai ainakaqn sellaista suhdetta, jossa asutaan yhdessä ns perheenä. Moni mies oikeasti luulee yhä nykyäänkin, että käytännössä kaikki naiset haluavat sellaista. Eivät todellakaan. Ja kannattaa oivaltaa, että jos mies itse haluaa parisuhteen, niin hänellä pitää olla naiselle jotain sellaista tarjottavaa, mikä kompensoi niitä miehen mukana tuoviq heikennyksiä elämönlastuun. Esim hyvää ystävyyttä, yhteistä tekemistä sopivassa määrin, kotitöiden tekemistä, kiinnostavia keskusteluja, ymmärrystä ja henkistä tukea, hyvää seksiä ja naiselle tunne, että hän on naisellinen ja haluttava. Eli tällaisilla asioilla mies voi kompensoida sen haitan, mitä moni nainen kokee, kun ei saa olla yksin.

Tämä on totta.

Olenko väärässä, jos yritän tunnistaa tässä noin kolme erillistä ongelmasettiä?

1. Se, että ei pysty olemaan täysin "oma itsensä", jos KUKAAN MUU on paikalla, edes kissa, koira, kämppis yms. Minulla ainakin on tällainen ongelma. Jos samassa tilassa on vaikka koira, rajoitan heti tekemisiäni sen mukaan. Ei niin että kyselisin koiralta että mitä tänään tehdään, mutta sellaisissa tosi pienissä asioissa, että jos istun sohvalla läppärin kanssa ja haluaisin lasin vettä, en lähde heti hakemaan sitä vettä ja palaa takaisin, koska koira huomaa liikkumiseni ja tulisi ehkä perään keittiöön tai ainakin nostaisi päänsä ja katsoisi mitä teen. Sen sijaan odotan janoni kanssa, kunnes muutenkin nousen sohvalta ja alan tehdä ruokaa keittiössä. Ja ulos ei tietenkään tule lähdettyä tuosta vaan käymään, koska se herättää koirassa suuria tunteita.

Minä ainakin olen niin herkkänahkainen, että pelkästään kerrostaloasunnossa naapureiden olemassaolon tiedostaminen vaikuttaa käyttäytymiseeni tarpeettoman paljon. En todellakaan tiskannyt öisin, vältin kulkemasta asuntoon edestakaisin useita kertoja päivässä, en kehdannut kuunnella musiikkia ääneen...

On muuten minusta yllättävän iso juttu, että jättää sellaisen ”turhan” ja suunnittelemattoman liikuskelun pois. Se leikkaa paljon pois luovuudesta. Monet inspiraatiot iskevät vain vapaasti liikkuessa ja kulkiessa. Kotiaan ei silloin käytä täysin eikä anna itselleen mahdollisuuksia huomata jotain sellaista, mitä ei ole jo ajatellut.

2. Se, että ei kykene parisuhteessa ottamaan tilaa omalle itselleen. Jää miettimään toisen mielentiloja, tarpeita ja suunnitelmia ja vaistomaisesti priorisoi ne kaikki omiensa edelle siihen pisteeseen asti, että omat tarpeet jäävät huomiotta.

3. Perinteinen perhemalli, eli se että joko nainen toimii sosiaalisena liimana ja tilkitsee kaikki ne raot, jotka muuten jäisivät ammottamaan, tai muuten elämä on hirveää. Nainen voi saada toisinaan sekuntikellolla mitattavan tauon omaa aikaansa varten, mutta ei ilman suurta henkistä hintaa. Lähtökohtaisesti naisen tehtävä on olla aina käytettävissä ilman varoitusaikaa. Tässä ei omien tarpeiden tunnistaminen auta, koska niille ei ole minkäänlaista tilaa. Näissä tilanteissa on usein lapsia kuvioissa, muuten ehkä nykyään tilanne ei pääse tähän asti.

Voisivatko nämä olla jonkinlaiset tikapuut, joita noustaan puola kerrallaan? Voisiko olla niin, että meidän pitäisi opettaa tyttärillemme, että älkää herranjumala muuttako yhteen kenenkään kanssa ainakaan ennen kuin voitte olla 100% vapaasti kotona koiran/kaverin/poika-tai tyttökaverin kanssa?

En olekaan yksi ongelmani kanssa. Näin se on minun kohdallani laajemminkin. Kun asuimme rivitalossa, oli tosi vaikea mennä pihalle puutarhatöihin, kun naapureiden läsnäolo vaikutti. Ja omakotitalossa sain hommiin ryhdyttyä vasta, kun naapuri lähti pitkälle lomalle. Vika ei ole näissä muissa ihmisissä, tuokin naapuri on tosi mukava. Onko se jonkinlaista sisäistä häpeän kokemusta, juontaako juurensa suomalaisiin kasvatustapoihin?

Miehillä mieshormonit antavat niin paljon itseluottamusta, etteivät he jää jumittamaan tällaisiin tilanteisiin. Onko kukaan saanut tätä saamattomuustilannettaan muutettua ja pysyttyä parisuhteessa?

Asun kerrostalossa ja inhoan sitä, että aina kun pesen ikkunoita niin naapurit rupeavat huutelemaan jotain ja moikkailemaan, haluaisin rauhassa pestä ikkunat.

Mielenkiintoinen ketju! Moni kommenteista kuulostaa hassulta mutta silti huomaan itse ajattelevani tai toimivani samansuuntaisesti. Mielestäni tämä ketju on aidosti hyödyllinen, sillä opin tässä jotain itsestäni ja löydän näemmä myös kohtalotovereita!

Itsellä tilanne myös sellainen että jos kotona on kumppani niin kaikki spontaanien "pikkutekeminen" katoaa itseltäni. Tämä ei rajoitu vain kumppaniin, vaan tilanne olisi aika lailla sama jos huoneissa hengailisi äitini tai joku muu läheinen. En osaa suoralta käsin sanoa yhtään mistä tämä voisi johtua, mutta alla hieman teorioita:

- Siivoamiseen liittyen, uskon että pieni siivoaminen ärsyttää toisen henkilön läsnäollessa siksi että sitä alitajuisesti alkaa vertailemaan tilannetta: tyyliin "tässä minä vain siivoan ja tuo röhnöttää sohvalla". Ja kyse ei edes tarvitse olla tilanteesta jossa itse on se aktiivisempi siivoaja, vaan ihan pelkkä asetelma jossa toinen (kuka tahansa) röhnöttää kun itse huhkii, on ärsyttävä. Yhdessä siivoaminen toimii jossain määrin, mutta tällöin tulee herkästi semmoista toisen tontille astumista: molemmat hääräävät samassa pienessä tilassa ja ovat jatkuvasti toistensa tiellä. Lisäksi nälän tai väsymyksen yllättäessä voi taas esiintyä semmoista vertaamista "olen ahkerampi kuin tuo, kuinka kauan tuossakin hommassa voi mennä!"

- Kivaan puuhasteluun liittyen, ehkä tämän vaikeus toisen läsnäollessa on se että sitä jotenkin lapsesta asti on tottunut että omia harrastuksia puuhataan ellei ole kavereita paikalla. Eli jotenkin sitä alitajuisesti ajattelee että pitäisi olla sosiaalinen jos tilassa on muitakin ihmisiä, eikä ryhdykään omiin pieniin hommiinsa. Toinen vaihtoehto on toki se jos toisella on tapana keskeyttää tai häiritä keskittymistä niin sekin vaikeuttaa omiin asioihin uppoutumista

- Joku kirjoitti ettei tule vieneeksi roskiksia tai tehneeksi muita pikkuhommia niin helposti toisen läsnäollessa koska se vaatii jatkuvaa selittelyä: "minne lähdet?" tai "mitä teet?". Olen itsekin sitä mieltä että jos lähtee ovesta ulos toisen ollessa kotona niin on kohteliasta huikata minne lähtee, joten voisin kuvitella että tuommoinen spontaani ovesta ulos juokseminen ei olisi (ole?) niin helppoa jos kumppani kotona. Tässäkin kyse ehkä siitä alitajuisesta sosiaalisuuden oletuksesta, eli tilanneraportointia jos kotona on joku toinenkin - ei voi vaan hävitä ovesta ulos pihalle käymään ilman että tämäkin pitäisi raportoida.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin keskustelu on sinällään hyödyllistä, mutta se on mennyt vähän mielestäni väärään suuntaan. Ainakaan minun kohdallani ei ole kyse siitä, että mies olisi erityisen vaativa tai passattava. Kyse on enemmän minusta itsestäni, siitä, että satun olemaan sen luonteinen ihminen, etten pysty keräämään voimia kuin yksin. Ja se yksin tarkoittaa oikeasti yksin, ettei kotona ole muita ja että saan olla yksin ja menmä omissa menoissani ja tehdä mitä lystää esim koko viikonlopun. Muutama tunti ei riitä mihinkään.

Se pääoppi tästä ketjusta, jos joku mies lukee sitä, on että aika moni nainen viihtyy erinomaisesti itsekseen, eikä kaipaa parisuhdetta, tai ainakaqn sellaista suhdetta, jossa asutaan yhdessä ns perheenä. Moni mies oikeasti luulee yhä nykyäänkin, että käytännössä kaikki naiset haluavat sellaista. Eivät todellakaan. Ja kannattaa oivaltaa, että jos mies itse haluaa parisuhteen, niin hänellä pitää olla naiselle jotain sellaista tarjottavaa, mikä kompensoi niitä miehen mukana tuoviq heikennyksiä elämönlastuun. Esim hyvää ystävyyttä, yhteistä tekemistä sopivassa määrin, kotitöiden tekemistä, kiinnostavia keskusteluja, ymmärrystä ja henkistä tukea, hyvää seksiä ja naiselle tunne, että hän on naisellinen ja haluttava. Eli tällaisilla asioilla mies voi kompensoida sen haitan, mitä moni nainen kokee, kun ei saa olla yksin.

Tämä on totta.

Olenko väärässä, jos yritän tunnistaa tässä noin kolme erillistä ongelmasettiä?

1. Se, että ei pysty olemaan täysin "oma itsensä", jos KUKAAN MUU on paikalla, edes kissa, koira, kämppis yms. Minulla ainakin on tällainen ongelma. Jos samassa tilassa on vaikka koira, rajoitan heti tekemisiäni sen mukaan. Ei niin että kyselisin koiralta että mitä tänään tehdään, mutta sellaisissa tosi pienissä asioissa, että jos istun sohvalla läppärin kanssa ja haluaisin lasin vettä, en lähde heti hakemaan sitä vettä ja palaa takaisin, koska koira huomaa liikkumiseni ja tulisi ehkä perään keittiöön tai ainakin nostaisi päänsä ja katsoisi mitä teen. Sen sijaan odotan janoni kanssa, kunnes muutenkin nousen sohvalta ja alan tehdä ruokaa keittiössä. Ja ulos ei tietenkään tule lähdettyä tuosta vaan käymään, koska se herättää koirassa suuria tunteita.

Minä ainakin olen niin herkkänahkainen, että pelkästään kerrostaloasunnossa naapureiden olemassaolon tiedostaminen vaikuttaa käyttäytymiseeni tarpeettoman paljon. En todellakaan tiskannyt öisin, vältin kulkemasta asuntoon edestakaisin useita kertoja päivässä, en kehdannut kuunnella musiikkia ääneen...

On muuten minusta yllättävän iso juttu, että jättää sellaisen ”turhan” ja suunnittelemattoman liikuskelun pois. Se leikkaa paljon pois luovuudesta. Monet inspiraatiot iskevät vain vapaasti liikkuessa ja kulkiessa. Kotiaan ei silloin käytä täysin eikä anna itselleen mahdollisuuksia huomata jotain sellaista, mitä ei ole jo ajatellut.

2. Se, että ei kykene parisuhteessa ottamaan tilaa omalle itselleen. Jää miettimään toisen mielentiloja, tarpeita ja suunnitelmia ja vaistomaisesti priorisoi ne kaikki omiensa edelle siihen pisteeseen asti, että omat tarpeet jäävät huomiotta.

3. Perinteinen perhemalli, eli se että joko nainen toimii sosiaalisena liimana ja tilkitsee kaikki ne raot, jotka muuten jäisivät ammottamaan, tai muuten elämä on hirveää. Nainen voi saada toisinaan sekuntikellolla mitattavan tauon omaa aikaansa varten, mutta ei ilman suurta henkistä hintaa. Lähtökohtaisesti naisen tehtävä on olla aina käytettävissä ilman varoitusaikaa. Tässä ei omien tarpeiden tunnistaminen auta, koska niille ei ole minkäänlaista tilaa. Näissä tilanteissa on usein lapsia kuvioissa, muuten ehkä nykyään tilanne ei pääse tähän asti.

Voisivatko nämä olla jonkinlaiset tikapuut, joita noustaan puola kerrallaan? Voisiko olla niin, että meidän pitäisi opettaa tyttärillemme, että älkää herranjumala muuttako yhteen kenenkään kanssa ainakaan ennen kuin voitte olla 100% vapaasti kotona koiran/kaverin/poika-tai tyttökaverin kanssa?

En olekaan yksi ongelmani kanssa. Näin se on minun kohdallani laajemminkin. Kun asuimme rivitalossa, oli tosi vaikea mennä pihalle puutarhatöihin, kun naapureiden läsnäolo vaikutti. Ja omakotitalossa sain hommiin ryhdyttyä vasta, kun naapuri lähti pitkälle lomalle. Vika ei ole näissä muissa ihmisissä, tuokin naapuri on tosi mukava. Onko se jonkinlaista sisäistä häpeän kokemusta, juontaako juurensa suomalaisiin kasvatustapoihin?

Miehillä mieshormonit antavat niin paljon itseluottamusta, etteivät he jää jumittamaan tällaisiin tilanteisiin. Onko kukaan saanut tätä saamattomuustilannettaan muutettua ja pysyttyä parisuhteessa?

Asun kerrostalossa ja inhoan sitä, että aina kun pesen ikkunoita niin naapurit rupeavat huutelemaan jotain ja moikkailemaan, haluaisin rauhassa pestä ikkunat.

Inhottavaa on myös se, kun aletaan neuvoa ikkunanpesussa.

Meillä ratkaistiin tämä niin, että minä siivoan ja vaimo tekee jotain muuta kotityötä. Nyt ei kestä kauaa siivous ja ei tarvitse kuluttaa kokopäivää.

Voiko tässä olla joku ääneenlausumaton johtaja/alaisasetelma, joka aiheuttaa sen, että nainen ei voi tehdä mitään omaa, kun mies on kotona. Pitää olla valmiina koko ajan, jos vaikka kello kilahtaa. Ja miehelle tämä asetelma on niin itsestään selvä, ettei hän tule sitä ajatelleeksi muulloin kuin silloin, kun alainen alkaa puuhata omia asioitaan eikä näin ollen ole käytettävissä, jos jos jotain olisi vaikka ei olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Voiko tässä olla joku ääneenlausumaton johtaja/alaisasetelma, joka aiheuttaa sen, että nainen ei voi tehdä mitään omaa, kun mies on kotona. Pitää olla valmiina koko ajan, jos vaikka kello kilahtaa. Ja miehelle tämä asetelma on niin itsestään selvä, ettei hän tule sitä ajatelleeksi muulloin kuin silloin, kun alainen alkaa puuhata omia asioitaan eikä näin ollen ole käytettävissä, jos jos jotain olisi vaikka ei olekaan.

Ei voi, koska yleensä se häiritsevä osapuoli on se alainen, ja häiriintyvä se pomo.

Vieralijatar kirjoitti:

Ihana ketju. Luulen, että palstan naisvaltaisuus antaa sen vaikutelman, että kyse olisi sukupuolten eroista, mutta luulen että kyse on omista henkilökohtaisista taustoista ja mieltymyksistä tms.

Olen itsekin introvertti ja varmaankin erityisherkkä, koska en kestä vihaista ja loukkaantunutta ilmapiiriä, vaan koitan saada puhuttua asiat välittömästi läpi. Mielestäni tämä kirjoittelu ja pohdiskelu ja muiden ihmisten kokemuksien ja näkökulmien havaitseminen on sitä hyvää ja dialogista keskustelua. Ei ole olemassa aina yhtä ja selkeää tekoa ongelmien ratkaisuun, ja jokaisella tässäkin ketjussa on omat erilaiset ominaisuutensa ja lähtökohtansa.

On terapeuttista saada lukea samankaltaisia kokemuksia muiden kirjoittamina, koska itse juuri eilen illalla nukahdin kyyneleet silmissä tuntien yksinäisyyttä, siinä mieheni vieressä, hänen kätensä kylkeni päällä. Ehkä se on yksinäisyyttä siitä, koska tunnen että en ole enää oma itseni, olen yksin koska olen jättänyt itseni tässä suhteessa. Elän arvojeni vastaista elämää, mutta en kykene vielä päästämään irti.

Olen niin sanotusti itsenäinen ihminen, tykkään olla yksin, miettiä ratkaisuja ongelmiin ja korjata esimerkiksi autoani itse. Olen "naisellinen" nainen silloin, kun itse päätän ja haluan. Tällaiset asiat tuntuvat vaivaavan puolisoani, hänen mielestään olen liian itsenäinen, hänen pitäisi saada auttaa ja korjata asioita eikä vain tehdä kotitöitä. Hän on useaan kertaan kertonut, että miehen pitää saada tuntea olonsa tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, ja se että näytän pärjääväni loistavasti yksinkin, saa hänet tuntemaan olonsa mitättömäksi. Eli se, etten ole avuton enkä pyydä apua, saa hänet tuntemaan olonsa turhaksi. Olen sanonut hänelle että hänen olisi syytä etsiä jokin mielekäs harrastus ja toiminta, että tuntisi olonsa hyväksi ja saisi kohotettua itsetuntoaan, koska minä en ole tässä suhteessa siksi että saisin apua ja tyydyttäisin tällaista riippuvaisuutta toisesta ihmisestä.

Toinen asia on hänen ihmeelliset päähänpinttymät, mököttämiset, nälkäkiukuttelut ja omituiset johtopäätökset. Jos otan jonkin asian puheeksi, mitä tapahtuu silloin, kun näen että jokin hänen lapselleni tai minulle tai meille keksimänsä puuha, sääntö tai käsky on vastoin omia arvojani, periaatteitani, ja yleisesti terveydentilaa, tai en halua koska ei vaan huvita totella ja lähteä mustikkametsään yhdessä kolmatta päivää putkeen ja kerätä hänen määrittelemänsä kiintiömäärä mustikkaa. Tällöin hän palaa siihen tuntemukseen, ettei hänellä ole väliä. Hän jankkaa aina samasta asiasta, "minun mielipiteelläni ei ole väliä".

Omat kriteerini parisuhteelle ovat nähtävästi erilaiset kuin monilla, en halua suhdetta siksi että tarvitsisin ketään tai sitä suhdetta, vaan siksi että se enemmän rikastuttaisi omaa elämääni ja tietty toisi säännöllistä ja turvallista seksiä, ja aikuisten välisiä keskusteluja.

Tämän toisen, nykyisen suhteen annoin mennä tähän suuntaan, koska kaikkia asioita ja puolia toisessa ihmisessä ei tule ilmi, ennen kuin on ollaan asutettu samaa asuntoa jonkin aikaa, ja kun ne tulevat ilmi, sitä toivoo että ne lähtisivät pois kun kerta yllättäen ilmaantuivatkin. Toivoo, koska ei halua ottaa kevyesti suhdetta, ei halua erota helposti, ei halua vain yhden tai parin asian ns. katkaista kamelin selkää, ei usko että itse on siinä pysyvässä mielentilassa että kykenisi päättämään niin isoista asioista kuten eroaminen. Koska on kuullut että joillain on auttanut puhuminen, aika, joillain on auttanut pariterapia, joillain on...

Tunnen olevani välillä kylmä robotti, kun en osaa vastata hänen läheisyydenkaipuuseen. Samalla hän vetää kyllä elämänilon ja voimat minusta.

Olet oikeassa. Miehesi ei voi määritellä sinua, että millainen olet, eikä saada sinun perusluonnettasi muuttumaan, Ihmekään, että koet olosi hirveäksi, kun miehesi haluaa sinun olevan toisenlainen, mitä aidosti olet. Häntä kismittää, että hän kokee, ettei hän voi olla oma itsensä (se vahva ja auttava perheenpää, joka huolehtii hentoisesta naisesta, kun se söpöhöppänä ei itse osaa avata lavuaarin putkea), ja sinä et taas saa olla oma itsesi (se itsenäinen nainen, joka tarvitsee rinnalleen yhtä itsenäisen ja omatoimisen miehen, eikä miestä, joka haluaa olla "astetta ylempänä" naista ja ottaa pelastavan ritarin ja suojelijan roolin).

Elämää ei kannata tuhlata ihan OK elämään. Eikä tämä nyt edes kuulosta enää OK elämältä, kun joudut kieltämään itsesi. Kukaan ei ole kuolinvuoteellaan sanonut, että "P4ska reissu, mutta kannatti tehdä ja kärsiä ja kieltää itsensä ja ajatella, että mitähän ne muut sanoo". Kaikkia kuolevia harmittaa se, ettei tullut elättyä itsensä näköistä elämää.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on varmaan just niitä asioita, että jos ei sitä ole itse kokenut, niin ei voi yhtään käsittää ongelman laajuutta ja syvyyttä. Helppohan se on neuvoa, että pidätte vaan päänne, mutta kun ongelma on, ettei läheisriippuvaisen suhteen myötä ole enää sitä päätäkään... kaikesta on tullut kummallista möhnää, ihan kuin tarpoisi jossain limassa päivästä toiseen, ja varmaa on vain että kaikki tämä on minun syytäni, kiittämätön kun olen...

Näihin tarvitaan oikeasti terapiaa. Ilman sitä ei ole mitään toivoa. Ja terapeutinkin on oltava poikkeuksellisen kartalla siitä millaista naisen päänsisäinen elämä ja ylisukupolvinen trauma on.

Kaikki muutos ON vaikeaa. Omien (sairaiden) toimintamallien ja ajatusmallien muuttaminen, kun niiden kanssa on elänyt jopa kymmeniä vuosia, ON vaikeaa. Totta kai se vaatii aivan helvetillisen määrän töitä ja täysin siellä oman mukavuusalueen ulkopuolella. Pitää opetella toimimaan tietoisesti aivan päinvastaisella tavalla. Pitää treenata olemaan sellainen kuin mitä tähän mennessä ei ole ollut, ja se pitää tehdä vielä ympäristössä, missä tähän sinun muutokseen reagoidaan kielteisesti. Totta kai reagoidaan, kun muutoksesi myötä ne aiemmat palvelut ja plussat viedään siltä toiselta pois. Kuten vaikka, että vaimoa/tyttöystävää ei voi mennä häiritsemään silloin, kun hän tekee omia asioita (mälsää, tylsää, ennen sai, mistä se nyt on suuttunut jne.), tai että koko elämää ei aikatauluteta vaan miehen päähänpistojen, halujen, tarpeiden ja kalenterin mukaan (ihan kamalaa, miksi se nyt vaatii tommosia, ennenkin on ollut OK että eletään näin, siitä on tullut itsekäs jne.)

Mutta siinäpä ne vaihtoehdot ovat: Joko jatkaa hidasta kitumista ja kärsimistä nykyisessä olosuhteessa, tai ottaa erittäin tuskaisen reitin, joka vaatii enemmän,  mutta kestää lyhyemmän aikaa, ja sen toisessa päässä on ne halutut asiat; vapaus, omana itsenään oleminen, ongelmista eroon pääseminen jne.

Sanon tämän siis itse henkilönä, jonka on pitänyt opetella pois 23 vuotta jatkuneesta monipuolisesta väkivallasta ja jo lapsena opituista käyttäytymismalleista. Vidusti töitä, helvetisti tekemistä. On kuin olisi kävellyt takaperin Helvettiin ja takaisin.

Mutta, palkintona on nyt se, että pärjään yksin, en sorru miellyttämään muita vaan tunnistan omat voimavarani ja tarpeeni, uskallan tuoda ne esille ja yksikään henkilö - pomo, työpaikka, mies, nainen, puoliso, sukulainen, ystävä jne. - ei sanele minulle mitä minun kuuluu olla ja miten minun pitää elää.

Puolisokseni kelpuutan rinnalleni ainoastaan samanlaisen henkisesti kypsän ja itsensä tuntevan järkevän ihmisen kuin itsekin olen. Jos en saa sitä, olen vallan tyytyväinen yksinkin.

Ja yksinoleminen ei tunnu olevan mikään ongelma tämän ketjun naisille, päinvastoin. Sitä kohti siis!

Kukaan ei saa erikoiskiitosta eikä mitään erikoispisteitä siitä, että uhraa ja kieltää itsensä, jotta toisilla on hyvä olo. Jos on empaattinen, pitää opetella sietämään toisten pahaa oloa, vaikka se saa alkuun oman kehon jopa fyysisesti voimaan pahoin.

Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön. En saa omia juttuja tehdyksi , enkä varsinkaan kotitöitä. Eikä ole mitenkään miehen syytä, vaan joku muu juttu. Ehkä seuraavien asioiden summa:

Jotenkin varmaan ajattelen, että kun ollaan yhdessä kotona, niin olisi kiva tehdä yhdessä asioita ja viettää aikaa. Ei sitten viitsi ruveta imuroimaan kun toinen katsoo telkkaa, vaan menee siihen katsomaan hänen kanssaan, vaikka ohjelma ei kiinnosta ja koti pitäisi siivota.

Sitten se toinen nukahtaa. Niin ei silloinkaan viitsi imuroida, kun toinen nukkuu. Ja vähän myös ärsyttää, kun oli kerrankin yhteistä aikaa ja toinen vaan kuorsaa. Sama jos toinen lukee kirjaa tai muuta rauhaa vaativaa omaa tekemistä, ei viitsi häiritä. Myöskään ei halua siivota, kun toinen tekee jotain kivaa ja on mukamas epäreilua.

Toki kun yhdessä asutaan, niin on luonnollista kysyä toiselta neuvoa ja jutustella. Sitten ei taas pysty keskittymään siihen omaan juttuun, kun mies tulee koko ajan jutulle tai alkaa huutelemaan että pitäiskö syödä, mitä syödään, missä on paistinpannu, kauan tätä kalaa pitää paistaa. Tulee sellainen olo, että olisi vaan helpompi mennä ja tehdä se asia sen puolesta. Varsinkin asioissa, jotka minä yleensä mielelläni hoidan, mutta en juuri silloin ehdi tai jaksa.

Yhdessä tekemistä rajoittaa taas erilaiset luonteet ja tavat. Jos jotain pitää saada aikaiseksi, minä haluan vaan tehdä. Vaikka aloittaa siivoamisen aamiaisen jälkeen. Mies taas haluaa juoda toisen kupin kahvia, katsoa uutiset, käydä vessassa, tarkistaa somet, ehkä ottaa nokoset ja vaikka ja mitä. Tässä ajassa minä olen jo kyllästynyt ja alkanut tehdä jotain muuta. Sitten mies ihmettelee ettenkö haluakaan tehdä sovittua asiaa. Joo, olisin halunnut silloin kaksi tuntia sitten!

Töiden jälkeen olisi kiva käydä yhdessä kävelyllä tai jossain, mutta minä haluaisin mennä silloin viideltä, mies on valmis joskus kahdeksan aikaa, jolloin minä olen jo ihan poikki.

Sitten huomaan, etten koko viikolla ole lenkkeillyt, siivonnut tai harrastanut. Enimmäkseen vaan pyörinyt netissä ja katsonut telkkaa,kun mies on nokostellut sohvalla.

Kun näitä tunnistaa voi niihin puuttua ja miettiä mitä voisi tehdä toisin.

Kunnioittavaa toista kohtaan on, ettei mölytä, kun toinen nukkuu tai keskittyy. Näin meillä tekee mieskin, aamulla katsoo telkkaa kuulokkeilla, kun minä nukun.

Ehkä sille yhdessä ololle voisi oikeasti varata aikaa arjessa. Kello 18-19 katsotaan vaikka yhdessä sarjaa. Sitten voi hyvällä omalla tunnolla viideltä lähteä yksin lenkille, kun toinen torkkuu sohvalla.

Kannattaa myös huomata milloin toinen tekee niitä kotitöitä, että taas keittää meille kahvia ja meni ajamaan nurmikkoa. Niin voi sitten itse tehdä myös, vaikka toinen tekee jotain kivaa yksinään.

Omia rajoja myös, että onko nyt perheellä kaikki hyvin? Minä aion olla seuraavat kuusi tuntia harrastamassa omassa rauhassa. Oikeasti kertoo, että tarvitsee rauhaa ja koska on seuraavaksi seurana ja auttamassa kalan paistossa.

Näitä neuvoja tässä ketjussa jo onkin, mutta ei ne kelpaa kun silloin pitäisi itse tehdä asioille jotain, helpompaa syyttää miehiä, jopa omasta passiivisuudestaan.

Tänne sitten pesiytyi joku pikavinkinantaja. 

Niin, tässä ketjussa on ehdotettu monta asiaa mitä voisi muuttaa, mutta jos yksikään neuvo ei kelpaa niin mikäs ratkaisuksi? Valittaa hamaan tappiin tekemättä asialle mitään? Ja moni sanoo ettei vika ole miehessä, silloin pitäisi itse tehdä asialle jotain. Välillä vika on miehessä, mutta ilmeisesti viat tulleet esiin vasta lasten saamisen jälkeen? Kai sitä ihmiset voisi yksilöidä ongelmansa yhteen lauseeseen ja alkaa tehdä asialle jotain jos muutosta kerran haluaa?

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa lukea näitä viestejä. Luulin olevani hullu. Mediassakin on perinteisesti annettu sellainen kuva, että nainen riippuu miehessä, ja mies haluaa pakoon kalastamaan/mancaveen/poikien reissulle.

:D Niinpä! :D

Tosiasiassa nainen haluaa ihan yhtä paljon omaa aikaa, mutta se ei ole kulttuurillisesti hyväksyttyä. 

Ja syy miksi nainen ei pidä siitä että mies pakenee paikalta on se että nainenkaan ei sieltä pakenemaan pääse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan ilmiön. En saa omia juttuja tehdyksi , enkä varsinkaan kotitöitä. Eikä ole mitenkään miehen syytä, vaan joku muu juttu. Ehkä seuraavien asioiden summa:

Jotenkin varmaan ajattelen, että kun ollaan yhdessä kotona, niin olisi kiva tehdä yhdessä asioita ja viettää aikaa. Ei sitten viitsi ruveta imuroimaan kun toinen katsoo telkkaa, vaan menee siihen katsomaan hänen kanssaan, vaikka ohjelma ei kiinnosta ja koti pitäisi siivota.

Sitten se toinen nukahtaa. Niin ei silloinkaan viitsi imuroida, kun toinen nukkuu. Ja vähän myös ärsyttää, kun oli kerrankin yhteistä aikaa ja toinen vaan kuorsaa. Sama jos toinen lukee kirjaa tai muuta rauhaa vaativaa omaa tekemistä, ei viitsi häiritä. Myöskään ei halua siivota, kun toinen tekee jotain kivaa ja on mukamas epäreilua.

Toki kun yhdessä asutaan, niin on luonnollista kysyä toiselta neuvoa ja jutustella. Sitten ei taas pysty keskittymään siihen omaan juttuun, kun mies tulee koko ajan jutulle tai alkaa huutelemaan että pitäiskö syödä, mitä syödään, missä on paistinpannu, kauan tätä kalaa pitää paistaa. Tulee sellainen olo, että olisi vaan helpompi mennä ja tehdä se asia sen puolesta. Varsinkin asioissa, jotka minä yleensä mielelläni hoidan, mutta en juuri silloin ehdi tai jaksa.

Yhdessä tekemistä rajoittaa taas erilaiset luonteet ja tavat. Jos jotain pitää saada aikaiseksi, minä haluan vaan tehdä. Vaikka aloittaa siivoamisen aamiaisen jälkeen. Mies taas haluaa juoda toisen kupin kahvia, katsoa uutiset, käydä vessassa, tarkistaa somet, ehkä ottaa nokoset ja vaikka ja mitä. Tässä ajassa minä olen jo kyllästynyt ja alkanut tehdä jotain muuta. Sitten mies ihmettelee ettenkö haluakaan tehdä sovittua asiaa. Joo, olisin halunnut silloin kaksi tuntia sitten!

Töiden jälkeen olisi kiva käydä yhdessä kävelyllä tai jossain, mutta minä haluaisin mennä silloin viideltä, mies on valmis joskus kahdeksan aikaa, jolloin minä olen jo ihan poikki.

Sitten huomaan, etten koko viikolla ole lenkkeillyt, siivonnut tai harrastanut. Enimmäkseen vaan pyörinyt netissä ja katsonut telkkaa,kun mies on nokostellut sohvalla.

Kun näitä tunnistaa voi niihin puuttua ja miettiä mitä voisi tehdä toisin.

Kunnioittavaa toista kohtaan on, ettei mölytä, kun toinen nukkuu tai keskittyy. Näin meillä tekee mieskin, aamulla katsoo telkkaa kuulokkeilla, kun minä nukun.

Ehkä sille yhdessä ololle voisi oikeasti varata aikaa arjessa. Kello 18-19 katsotaan vaikka yhdessä sarjaa. Sitten voi hyvällä omalla tunnolla viideltä lähteä yksin lenkille, kun toinen torkkuu sohvalla.

Kannattaa myös huomata milloin toinen tekee niitä kotitöitä, että taas keittää meille kahvia ja meni ajamaan nurmikkoa. Niin voi sitten itse tehdä myös, vaikka toinen tekee jotain kivaa yksinään.

Omia rajoja myös, että onko nyt perheellä kaikki hyvin? Minä aion olla seuraavat kuusi tuntia harrastamassa omassa rauhassa. Oikeasti kertoo, että tarvitsee rauhaa ja koska on seuraavaksi seurana ja auttamassa kalan paistossa.

Näitä neuvoja tässä ketjussa jo onkin, mutta ei ne kelpaa kun silloin pitäisi itse tehdä asioille jotain, helpompaa syyttää miehiä, jopa omasta passiivisuudestaan.

Tänne sitten pesiytyi joku pikavinkinantaja. 

Niin, tässä ketjussa on ehdotettu monta asiaa mitä voisi muuttaa, mutta jos yksikään neuvo ei kelpaa niin mikäs ratkaisuksi? Valittaa hamaan tappiin tekemättä asialle mitään? Ja moni sanoo ettei vika ole miehessä, silloin pitäisi itse tehdä asialle jotain. Välillä vika on miehessä, mutta ilmeisesti viat tulleet esiin vasta lasten saamisen jälkeen? Kai sitä ihmiset voisi yksilöidä ongelmansa yhteen lauseeseen ja alkaa tehdä asialle jotain jos muutosta kerran haluaa?

Persoonaa ei voi muuttaa. Eikä siihen kannata pyrkiäkään, koska matkalla hukkaa itsensä, juuri niin kuin monelle täällä on käynyt.

Nyt helteellä ei voi tehdä mitään, kun mies kieltää kaikkien koneiden käytön, ettei huoneet lämpiä liikaa.