Lue keskustelun säännöt.
Pitäisi osata päästää irti, miksi se on niin vaikeaa?
28.06.2022 |
Mies on sanonut, ettei enää rakasta minua. Olemme naimisissa, lapsia on. On tyytymätön suhteeseen, eikä enää rakasta.
Ilmoituksen tuoman alkushokim jälkeen meillä on ollut kuitenkin yhdessä ihan mukavaa. Tiedän kuitenkin, että mies esittää, puree hammasta kestääkseen, ja hakeutuu paljon pois kotoa.
Pakosta asumme yhdessä vielä useita kuukausia.
Itse huomaan ajattelevani, että kaikki kääntyy vielä hyväksi, ja ollaan matkalla parempaan. Vaikka toisaalta tiedän totuuden miehen puolelta.
Miten ihmeessä pystyn irrottautumaan miehestä, varsinkin kun asumme yhdessä. Ja nukumme samassa sängyssä. Ehdotin, että muutetaan eri huoneisiin, mies ei sitä halunnut.
Pelkään, että todellisuus lyö todella kovaa, sitten kun on konkreettisen eron aika. Vaikka, ehkä tässä tekee tätä ajatustyötä kokoajan asian suhteen. Mutta, silti, minä toivon ett kaikki vielä korjaantuisi.
Todella kuluttavaa. Toisaalta voisi olla helpompi repiä itsensä kerralla kunnolla irti. Ja vajota pohjaan, entä tämmöinen ikävä välitila. Jossa välillä petollisen hyvä olla ja välillä valtava möykky vatsanpohjassa.
Kommentit (12664)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Omat tulot oli eron aikaan 3400 brutto ja 2800 netto, noin."
MIten sinullä jää verojen jälkeen noin paljon käteen?en 10 vuoden takaista muista ihan pennilleen. Saattoi olla brutto 3470 ja netto 2740, esim. Silloin sai asuntolainan korot vähentää ja sitähän riitti, sekä tokikin työpaikan ja kodin väliset matkakulut, jotka mulla ollut aina aika lailla tapissa.
Kymmenen vuoden takaiseksi tuo on aika hyvä palkka. Monella on ollut paljon pienempi. Onhan se tosiasia, että monilla eivät tulot riitä sivuasunnon ylläpitoon. Eikä ole muutenkaan paljon pelivaraa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennemmin kuitenkin tykkään ajatella tätä jatkuvan muutoksen ja kehittymisen matkana, en niinkään vikoina ja virheinä. Usein parempi lopputulos saadaan kun keskitytään enemmän muutokseen siihen mitä tavoitellaan ja halutaan, kuin johonkin lähtökohtaan tai "vikaan". Toki näiden lähtökohtien tunnistaminen, oli ne sitten vikoja tai luontenpiirteitä, tapoja tai tottumuksia, saattaa olla joskus olennaista.
Totta. Itselleni oli todella olennaista oppia ymmärtämään, millainen olen ja miksi olen. Tarkoitan juuri tuota, että kun tajusin, mitkä ovat ikään kuin opittuja, elämän varrelta haalittuja päällyskerroksia luonteeseeni, pystyin paremmin toimintatapojani tarkastelemaan.
Ja ennen kaikkea kyseenalaistamaan. Miksi koen, että tässä tilanteessa minun on muka pakko asia X? Oli valtavan helpottavaa myös todeta, että ei tosiaankaan ole pakko! Voin ihan lopettaa tämmöisen haitallisen, rikkovan tavan.
Toinen juttu on, että lähes jokaisen luonteen vian toinen kääntöpuoli on sen vahvuus. Esimerkiksi oma jääräpäisyyteni, kyllä siitä monesta hyötyäkin on ollut, että ei vaan osaa antaa periksi. Näin myös sen toisen "vikojen" kanssa: jos toisen verkkaisuus harmittaa, joutunee kuitenkin myöntämään, että joskus tuumaamisesta onkin helkkaristi hyötyä.
T: MaratonParkuja
"Sinällään ihan mielenkiintoinen aihe tuon omien vikojen/puutteiden tunnistaminen ja niiden pohtiminen myös eroasioissa."
Sen verran minäkin terapiassa pistäytynyt ja aiheesta itseopiskellut, että tämähän olisi peräti suositeltua jokaisen ihmissuhdekriisin jälkeen -koettaa miettiä objektiivisesti omaa osallisuutta kriisin syntymiseen, jatkumiseen ja ratkeamiseen.
Kyllä ne on ihan konkreettisia "vikoja", siis luonteen pienempiä ja suurempia negatiivisia puutteita tai sitten ihan vain erilaisuuksia, joiden pohjalta ihmissuhde lähtee liukumaan kohti alamäkeä.
Jos mun mieheni on vaikkapa tyytymätön meidän seksielämään tai menettää halunsa minua kohtaan niin onhan hänellä siihen ihan täysi oikeus. En kai minä voi hänen tunteitaan kontrolloida? Sitten mulle jää osaksi vain miettiä että haluanko oppia tästä jotain, kehittää itseäni vai olenko minä niin valmis ihmisenä, että voin jäädä odottamaan että mulle löytyy match joka ei haasta minua millään lailla muuttamaan tai kehittämään mitään itsessäni.
Henkisen väkivallan raja kulkee minun uskoakseni enemmän siinä kokijan mielessä kuin tekijän. Voin siis luetella tapoja joilla en ole erikoisen reilu tai yhteistyökykyinen ja itse arvioida, että nämä nyt on tällaisia pikkuasioita. Toiselle ne voivat kuitenkin olla väkivallan kokemuksia. Silloin voi olla ettemme temperamentiltamme ole oikein yhteensopivat ja sekin on ok. Omaa ydinpersoonaani kun tuskin voin ihan täysin ympäri mullistaa.
Niin ja maratoonarille vastauksena miksi mieheni on jäänyt (vaikka olen kaukana täydellisestä rakastavasta pullantuoksuisesta vaimosta, jota kelpaa kylillä näytellä) hänen omat sanansa: minun kanssani on kuulema hauskempaa kuin kenenkään koskaan, meillä on paljon yhteisiä harrastuksia. Seksi on, silloinkin harvakseltaan kun sitä tänä päivänä on, parasta ikinä. Meillä on hänestä kiinnostavia keskusteluja. Hän kokee minun kunnioittavan hänen tarvettaan upottaa paljon aikaa omiin harrastuksiinsa ja läheisiinsä, sanoo tuntevansa itsensä vapaammaksi kuin koskaan. Ehkä tärkeimpänä hän voi luottaa minuun 100%, myös niin että minulle voi puhua kaikesta ilman että teen draamaa. En ole uskoton, en valehtele, en kerro hänen asioitaan eteenpäin, enkä juo, pelaa rahoja tai lyö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Omat tulot oli eron aikaan 3400 brutto ja 2800 netto, noin."
MIten sinullä jää verojen jälkeen noin paljon käteen?en 10 vuoden takaista muista ihan pennilleen. Saattoi olla brutto 3470 ja netto 2740, esim. Silloin sai asuntolainan korot vähentää ja sitähän riitti, sekä tokikin työpaikan ja kodin väliset matkakulut, jotka mulla ollut aina aika lailla tapissa.
Kymmenen vuoden takaiseksi tuo on aika hyvä palkka. Monella on ollut paljon pienempi. Onhan se tosiasia, että monilla eivät tulot riitä sivuasunnon ylläpitoon. Eikä ole muutenkaan paljon pelivaraa.
Samaa mieltä. Tuo ei ole pienituloisen palkkaa nähnytkään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Omat tulot oli eron aikaan 3400 brutto ja 2800 netto, noin."
MIten sinullä jää verojen jälkeen noin paljon käteen?en 10 vuoden takaista muista ihan pennilleen. Saattoi olla brutto 3470 ja netto 2740, esim. Silloin sai asuntolainan korot vähentää ja sitähän riitti, sekä tokikin työpaikan ja kodin väliset matkakulut, jotka mulla ollut aina aika lailla tapissa.
Kymmenen vuoden takaiseksi tuo on aika hyvä palkka. Monella on ollut paljon pienempi. Onhan se tosiasia, että monilla eivät tulot riitä sivuasunnon ylläpitoon. Eikä ole muutenkaan paljon pelivaraa.
Samaa mieltä. Tuo ei ole pienituloisen palkkaa nähnytkään
eikai siinä kommentissa pienituloisista puhuttukaan vaan keskituloisista..?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kovin vikakeskeistä ongelmanratkaisua ihmissuhteissa, tai varsiinkaan syyttelyä ja syyllisen hakemista johonkin ongelmaan (itsen tai toisen), en näe kuitenkaan kauhen hyvänä lähestymistapana, kun usein on kyse aika isoltakin osin luoteiden, tapojen ja mieltitymysten yhteensovittamisesta.
Ketju on kuitenkin täynnä entisiin puolisoihin kohdistuvaa syyttelyä ja vikojen listaamista..
-Totuudentorvi
On kyllä keskituloisen yläpuolella ollut kymmenen vuotta sitten, joten eipä tuolla ole kovin suurta painoarvoa. Onko Hukassa kertonut oman tulotasonsa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kovin vikakeskeistä ongelmanratkaisua ihmissuhteissa, tai varsiinkaan syyttelyä ja syyllisen hakemista johonkin ongelmaan (itsen tai toisen), en näe kuitenkaan kauhen hyvänä lähestymistapana, kun usein on kyse aika isoltakin osin luoteiden, tapojen ja mieltitymysten yhteensovittamisesta.
Ketju on kuitenkin täynnä entisiin puolisoihin kohdistuvaa syyttelyä ja vikojen listaamista..
-Totuudentorvi
Suurimmaksi osaksi ketju on täynnä kertomuksia miehistä, jotka ovat joko pettäneet vuosikausia ja lähteneet toisen mukaan tai miehistä, jotka ovat yllättäen vain lähteneet ja myöhemmin on paljastunut, että ovat pettäneet vuosikausia. Semmoisia pikkuvikojahan nuo.
"Henkisen väkivallan raja kulkee minun uskoakseni enemmän siinä kokijan mielessä kuin tekijän."
Kyllä henkiselle väivallalle on aika selvät määritelmät olemassa. Se ei tarkoita esimekiksi mitään yksittäistä ikävää kokemusta, ikävää tekoa tai mielen pahoittamista ja toisen satuttamista. Vaan nimenomaan tekijän (ei kokijan) toistuvaa kaltoinkohtelevaa syvempää toimintamallia, joka ilmenee tietyillä tavoilla ja tietynlaisena käytöksenä, ihan objektiivisesti tarkasteluna. Kannattaa lukea aiheesta, jos siihen ei ole vielä perehtynyt.
Henkisen väkivallan kaava lähisuhteessa on hyvin samanlainen, kuin mitä on fyysisenkin väkivallan pohjaongelmana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä tärkeimpänä hän voi luottaa minuun 100%, myös niin että minulle voi puhua kaikesta ilman että teen draamaa.
Kaipa tämä tärkeintä onkin. Mutta sitten kun se luottamus on petetty, kuten joskus käy alkaa ne toisen viatkin tietysti näyttää vähän toiselta varmaankin. Vähän kuin alkusoitolta tai selitykseltä sille petokselle. Toisen koko luonne näyttäytyy siis erilaisena.
Siinä, missä ennen näki "tavallisia vikoja", näkeekin nyt suurta itsekkyyttä, ilkeyttä, tms. Se ei mielestäni johdu ainoastaan toisen tarpeesta syytellä, vaan siinä on inhimillinen tarve saada selitys, miksi toinen tekee näin tai voi tehdä näin.
Minun on kyllä pakko todeta, että itselleni ei riittäisi suhteessa se, että voin luottaa tms. jos toisaalta kokisin, että olen altavastaajana, eli minulta voi vaatia ja minua voi arvostella, mutta sama ei koske toista. Kokisin sen murskaavaksi, että emme ole tasa-arvoisia toisen silmissä, yhtä ihania ja yhtä suuria menetyksiä (jos ero tulisi).
T: MaratonParkuja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kovin vikakeskeistä ongelmanratkaisua ihmissuhteissa, tai varsiinkaan syyttelyä ja syyllisen hakemista johonkin ongelmaan (itsen tai toisen), en näe kuitenkaan kauhen hyvänä lähestymistapana, kun usein on kyse aika isoltakin osin luoteiden, tapojen ja mieltitymysten yhteensovittamisesta.
Ketju on kuitenkin täynnä entisiin puolisoihin kohdistuvaa syyttelyä ja vikojen listaamista..
-Totuudentorvi
Suurimmaksi osaksi ketju on täynnä kertomuksia miehistä, jotka ovat joko pettäneet vuosikausia ja lähteneet toisen mukaan tai miehistä, jotka ovat yllättäen vain lähteneet ja myöhemmin on paljastunut, että ovat pettäneet vuosikausia. Semmoisia pikkuvikojahan nuo.
Juu, aivan, ne ovatkin suuria vikoja. Mutta jotenkin muistan nähneeni pitkän listan alkaen huonosta seksistä siihen kun sukat oli pitkin lattioita, ja useampaan otteeseen. Itsessä ei nähdä mitään vikaa, no, korkeintaan sen että olen liian kiltti. Ja sama toistuu minkä olen niin monesti nähnyt ja joskus vähän liian läheltäkin, että toisessa ei ole mitään vikaa silloin kun ero uhkaa, mutta kun erosta tulee todellista, ei siinä mitään muuta ollutkaan kuin vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä keskituloisen yläpuolella ollut kymmenen vuotta sitten, joten eipä tuolla ole kovin suurta painoarvoa. Onko Hukassa kertonut oman tulotasonsa?
Vuonna 2016 suomalaisen kokoaikaisen työntekijän mediaanipalkka oli 3 267 euroa kuukaudessa.Keskipalkka oli 3 368 euroa kuukaudessa.
Vierailija kirjoitti:
"Henkisen väkivallan raja kulkee minun uskoakseni enemmän siinä kokijan mielessä kuin tekijän."
Kyllä henkiselle väivallalle on aika selvät määritelmät olemassa. Se ei tarkoita esimekiksi mitään yksittäistä ikävää kokemusta, ikävää tekoa tai mielen pahoittamista ja toisen satuttamista. Vaan nimenomaan tekijän (ei kokijan) toistuvaa kaltoinkohtelevaa syvempää toimintamallia, joka ilmenee tietyillä tavoilla ja tietynlaisena käytöksenä, ihan objektiivisesti tarkasteluna. Kannattaa lukea aiheesta, jos siihen ei ole vielä perehtynyt.
Henkisen väkivallan kaava lähisuhteessa on hyvin samanlainen, kuin mitä on fyysisenkin väkivallan pohjaongelmana.
Olen lukenutkin, believe me, läheiseni ollessa todellisen henkisen väkivallan uhrina ja samassa suhteessa itse sellaisesta syytettynä:
"
Miten erottaa henkinen väkivalta riitatilanteesta?
Jokaisella on oikeus kertoa omat mielipiteensä tasa-arvoisesti ja ilman pelkoa. Lähisuhteissa tapahtuvat erimielisyydet kuuluvat elämään, mutta minkäänlainen väkivalta ei. Erimielisyys ja riitely ovat tilanteita, joissa kumpikin osapuoli voi vapaasti ja tasaveroisesti kertoa omat mielipiteensä ja näkökulmansa. Jos tilanteessa joutuu olemaan varuillaan, pelkäämään tai kokee tilanteen uhkaavaksi ja itsensä alistetuksi on kyse väkivallasta."
"
Henkistä väkivaltaa voi olla esimerkiksi:
alistaminen
arvostelu
nimittely
kontrollointi
sosiaalisen kanssakäymisen ja läheisten henkilöiden tapaamisen rajoittaminen
voimakas mustasukkainen käyttäytyminen
eristäminen
nukkumisen estäminen
.
.
edellä mainituilla asioilla uhkailu.
Henkistä väkivaltaa on myös itsemurhalla uhkaaminen, vankilaan tai psykiatriseen hoitoon joutumisella uhkailu sekä toisen jatkuva syyttäminen asioista, joita tämä ei ole tehnyt."
Tunnistan listalta asioita mihin minun tuntemistani naisista moni syyllistyy suhteessaan (käytös on toki usein molemminpuolista), enkä usko että heistä kukaan ajattelee olevansa henkisesti väkivaltainen. En tiedä ajattelevatko miehensä olevansa sellaisen uhreja.
Tämä raskain esimerkki, josta aloitin teki sitten tuota kaikkea ja lisäksi särki miehen tavaroita ja mustamaalasi häntä miehen läheisille ja työtutuille ja hän kertoisi tänä päivänä aivan 100% varmasti että hän oli suhteessa henkisen väkivallan uhri, ei tekijä.
Itse tunnistan listalta kolme tai neljä käyttäytymismallia joihin olen joskus syyllistynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta draaman tekemisestä. Mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankin. Mutta huomasin itse, kun olin ex-mieheni kanssa ja tunteeni olivat hiipumassa, tosiasiassa ne eivät koskaan edes kovin voimakkaita olleetkaan, niin minun oli hyvin helppoa olla "tekemättä draamaa". Hänen puheensa ja omien asioidensa kertominen ei hetkauttanut eikä nostattanut tunteita. Ei ollut siis mitään pettämisiä tms. Vaan ihan tavallisia juttuja. Samoin eroa pelkäsi mies enemmän kuin minä. En ollut lainkaan mustasukkainen jne.
Kun menin myöhemmin vahvasti tunnepitoiseen ja rakastavaan suhteeseen niin oikein ihmettelin itseäni. Minustahan kehkeytyi aikamoinen draamaqueen. Koska juuri vahvat tunteet, ehkä mustasukkaisuus, menettämisen pelko yms. vaikuttivat paljon suhtautumiseeni. Kun huomasin tämän yritin alkaa hillitä koska en halunnut tehdä miehelleni pahaa mieltä ja ettei uskalla puhua minulle.
Opetukseni oli, että olen eri suhteissa erilainen käytökseltäni. Rakastava ja läheinen suhde nosti minulle pintaan sellaisia piirteitä joita ei tunteettomammassa ja viileässä suhteessa ollut.
Ehkä tämäkin henkilö, joka nyt kertoi, että mies luottaa häneen 100 % ja ei pelkää hänen aiheuttavan draamaa niin jossain toisentyyppisessä suhteessa toimisikin tai käyttäytyisikin eri tavalla. Ei voi tietää.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä tärkeimpänä hän voi luottaa minuun 100%, myös niin että minulle voi puhua kaikesta ilman että teen draamaa.
Kaipa tämä tärkeintä onkin. Mutta sitten kun se luottamus on petetty, kuten joskus käy alkaa ne toisen viatkin tietysti näyttää vähän toiselta varmaankin. Vähän kuin alkusoitolta tai selitykseltä sille petokselle. Toisen koko luonne näyttäytyy siis erilaisena.
Siinä, missä ennen näki "tavallisia vikoja", näkeekin nyt suurta itsekkyyttä, ilkeyttä, tms. Se ei mielestäni johdu ainoastaan toisen tarpeesta syytellä, vaan siinä on inhimillinen tarve saada selitys, miksi toinen tekee näin tai voi tehdä näin.
Minun on kyllä pakko todeta, että itselleni ei riittäisi suhteessa se, että voin luottaa tms. jos toisaalta kokisin, että olen altavastaajana, eli minulta voi vaatia ja minua voi arvostella, mutta sama ei koske toista. Kokisin sen murskaavaksi, että emme ole tasa-arvoisia toisen silmi
Niin, toinen kokee parisuhteen päättyessä menetyksen suurempana kuin toinen. Minä esim pärjäämisen puolesta pärjään yksin paremmin kuin mieheni. Minulla on läheisiä perheenjäseniä paljon, miehelläni 1. Minä puhun kaikkea ystävieni kanssa, mies ei henkilökohtaisista asioistaan juuri ollenkaan (olen tähän koittanut kannustaa koska olisi hyvä olla muukin uskottu kuin puoliso). Mieheni menettäisi mukanani myös perhe-elämän ja mm kesämökin. Minä haluaisin säilyttää hänet ystävänä, joten jos se onnistuisi kokisin menettäneeni vain rakkaussuhteen, aika lailla kaikki muu säilyisi minulla ennallaan. Joten kyllä, tiedostan että mies pelkäisi eroa enemmän kuin minä.
Ja jos luit kommenttini, sanoin etten tiedä vaadinko häneltä enemmän kuin hän minulta, mutta kyllä esim fakta on että olen muuttunut ulkoisesti enemmän kuin hän ja hänen päivittäinen arkielämänsä on joutunut mukautumaan enemmän kuin minun. Mutta ehkä tämä palsta on sitten täynnä naisia jotka pitävät itsestään keski-ikäisinä parempaa huolta kuin miehensä, ovat suhteessa huomioivampia ja huomaavaisempia kuin miehensä ja mm arkiaskareetkin voidaan tehdä yhdessä sovittujen standardien mukaan eikä muut naiset ole asettaneet kodeissaan niitä standardeja. Eihän tässä oikein muuta voi toivoa kuin että mieheni löytää yhteen jonkin tällaisen naisen kanssa ja siinä molemmat löytävät itselleen enemmän ansaitsemansa kumppanin.
Vierailija kirjoitti:
Tuosta draaman tekemisestä. Mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankin. Mutta huomasin itse, kun olin ex-mieheni kanssa ja tunteeni olivat hiipumassa, tosiasiassa ne eivät koskaan edes kovin voimakkaita olleetkaan, niin minun oli hyvin helppoa olla "tekemättä draamaa". Hänen puheensa ja omien asioidensa kertominen ei hetkauttanut eikä nostattanut tunteita. Ei ollut siis mitään pettämisiä tms. Vaan ihan tavallisia juttuja. Samoin eroa pelkäsi mies enemmän kuin minä. En ollut lainkaan mustasukkainen jne.
Kun menin myöhemmin vahvasti tunnepitoiseen ja rakastavaan suhteeseen niin oikein ihmettelin itseäni. Minustahan kehkeytyi aikamoinen draamaqueen. Koska juuri vahvat tunteet, ehkä mustasukkaisuus, menettämisen pelko yms. vaikuttivat paljon suhtautumiseeni. Kun huomasin tämän yritin alkaa hillitä koska en halunnut tehdä miehelleni pahaa mieltä ja ettei uskalla puhua minulle.
Opetukseni oli, että olen eri suhteissa erilainen käy
Kyllä sen voi aika hyvin tietää kun on elämässään ollut useammassa suhteessa kuin vain tässä yhdessä. Tunnistan oikein hyvin tuon mistä alussa kerrot, se oli todellisuutta suhteessani joka alkoi kun olin 16 ja päättyi 20 vuotta myöhemmin, parin vuoden nonchalantin suhtautumisen toisen tekemisten suhteen päätteeksi. Ikävuosina 16-27 kyllä falsetti soi ja joskus jopa tavaroita lenteli.
Mutta sepä se, tuo suhde, sen eteneminen ja sen päättyminen opetti paljon: en voi toista omistaa ja kontrolloida. En voi kuin rakentaa luottamusta ja pesän josta ei halua lähteä. Ei toista ihmistä voi menettää koska ei häntä koskaan omistanutkaan. Suhteen voi menettää, tai ystävyyden -voisiko toimia niin, että edes toinen säilyy jos toista ei kumppani enää haluakaan. Luottamus kasvaa kun toiselle voi puhua mistä vaan pelkäämättä seurauksia. Jos luottamus rikkoutuu, seuraa salailua. Olen siis aktiivisesti päättänyt, niin miehen kuin lapsen osalta, etten koskaan tule antamaan näpeille siitä, että mulle tulee kertomaan asioita. Sen verran pitää keski-ikäisen ihmisen osata itseään hillitä, ettei ala huutamaan tai itkeä tursaamaan, saati soittelemaan pitkin kyliä tai tekemään jotain näyttäviä tempauksia kun toinen kertoo miltä hänestä tuntuu.
Luottamuksen kanssa mulla on ollut helppoa toimia ihanteideni mukaan. Muuten en ole niin varma olenko ihannekumppani. Toistaiseksi ainakin olen ollut ilmeisesti riittävän hyvä. Korjaan heikkouteni jotka on helposti korjattavissa ja työstän hiljalleen vaikeampia. Jotain en usko pystyväni korjaamaan kuten tuo ratkaisukeskeinen ajattelutapa tai korkeat standardit siisteyden suhteen.
Minä naisena en haluaisi elää parisuhteessa niin, että yhteisessä kodissamme noudatettaisiin vain minun asettamiani standardeja. Minulle tulisi jotenkin paha olla toisen puolesta, kokisin olevani itsekäs tai toista huomiomaton tms. Ei tietenkään yksin miehenkään asettamia. Eli sama juttu toisinpäin. Muutenkin karsastan kovin "standardoitua" ja muotitettua elämää. Tietyt käytännöt pitää olla, mutta muuten mahdollisimman joustavaa ja leppoisaa elämää niin paljon kuin mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Kovin vikakeskeistä ongelmanratkaisua ihmissuhteissa, tai varsiinkaan syyttelyä ja syyllisen hakemista johonkin ongelmaan (itsen tai toisen), en näe kuitenkaan kauhen hyvänä lähestymistapana, kun usein on kyse aika isoltakin osin luoteiden, tapojen ja mieltitymysten yhteensovittamisesta.
Ketju on kuitenkin täynnä entisiin puolisoihin kohdistuvaa syyttelyä ja vikojen listaamista..
-Totuudentorvi
Mutta mitä mieltä itse olet kirjoittamani lainauksesta sisällöstä? Se jäi nyt pimentoon. Kuulisin mielelläni ihan pidemmänkin kaavan kautta oman mielipiteesi ko. aiheesta.
Ja huom. Kirjoitin itse kommentissani myös tuosta, mitkä ovat omasta mielestäni selviä vikoja ja isoja ongelmia, joihin tulee puuttua akuutistikin, kuten päihdeongelma, henkinen tai fyysinen väkivalta, tai poikkeuksellisen suuri itsekkyys tms.
Ja sitten kirjoitin sen määrittelyn vaikeudesta, veeten piirretystä viivasta ja mielekkyydestä, mikä on luonteenpiirre, ominaisuus tai mikä on vika ja kenen mielestä. Huomaat varmaan, että tuossa lainaamassasi kohdassa viittasin nimenomaan ennen kaikkea tähän jälkimmäiseen pohdintaan ja tilanteeseen, jossa "on kyse aika isoltakin osin luoteiden, tapojen ja mieltitymysten yhteensovittamisesta." Ei siis noista isoista selvistä vikakohdista.
Omasta mielestäni ketju on kyllä ollut aika isolta osin muuta kuin vikojen listaamista. Ketjussahan on ollut paljon hyvinkin laajoja ja monitahoisia pohdintoja aiheen ympärillä eri suuntiinkin rönsyillen. Ei satoja sivuja olisi ketjuun kertynyt latteilla exien tai nykyisten vikalistoilla. Ja tässä ketjussa esim. ap:n tai Hukassan tapaksissahan on nähdäkseni isossa roolissa tuollaiset kumppanien suuremmatkin selkeät viat. On aika selvää, että ihmiset puuttuvat tällaisiin ongelmien ytimiin kirjoituksissaan, ja siitä aiheesta on kommentteja laidasta laitaan, mutta en toki muiden puolesta heidän ajatuksiaan kirjoitustensa takaa voi avata.
- terv. lainaamasi
Niin, toinen kokee parisuhteen päättyessä menetyksen suurempana kuin toinen. Minä esim pärjäämisen puolesta pärjään yksin paremmin kuin mieheni. Minulla on läheisiä perheenjäseniä paljon, miehelläni 1. Minä puhun kaikkea ystävieni kanssa, mies ei henkilökohtaisista asioistaan juuri ollenkaan (olen tähän koittanut kannustaa koska olisi hyvä olla muukin uskottu kuin puoliso). Mieheni menettäisi mukanani myös perhe-elämän ja mm kesämökin. Minä haluaisin säilyttää hänet ystävänä, joten jos se onnistuisi kokisin menettäneeni vain rakkaussuhteen, aika lailla kaikki muu säilyisi minulla ennallaan. Joten kyllä, tiedostan että mies pelkäisi eroa enemmän kuin minä.
Ja jos sinä luit kommenttini, sanoin: kokisin sen murskaavaksi, että emme ole tasa-arvoisia toisen silmissä, yhtä ihania ja yhtä suuria menetyksiä (jos ero tulisi).
Tällä tarkoitan siis todellakin itsellemme toisen menettämistä, en mitään luetteloa, mitä muuta suhteen päättyessä menettäisi, materiaa tai kontakteja.
Olettaisin, että jos nyt ero jostain syystä tulisi, minä ainakin kokisin menettäneeni sen kaikkein tärkeimmän, sen, millä on eniten merkitystä. Uskallan vahvasti toivoa, että näin kokisi mieskin.
Tämä on tasa-arvoisuus, mitä tarkoitin. Että olemme toisillemme yhtä tärkeitä, täysin riippumatta siitä, onko toisen hiukset ohentuneet tai toiselle tullut muutama kilo lisää, ollaan riidelty, kuka jätti roskat eteisen pöydälle eikä vienytkään, tai tuliko töksäytettyä kiireessä.
T: MaratonParkuja
Sinällään ihan mielenkiintoinen aihe tuon omien vikojen/puutteiden tunnistaminen ja niiden pohtiminen myös eroasioissa.
Mitään vastauksia ei tietenkään keltään toisilta kirjoittajilta voi aiheeseen vaatia, ja on vähän hölmöäkin mielestäni alkaa negaamaan niitä, jotka eivät aiheeseen kommentoi syystä tai toisesta. Joko aihe saa tuulta alleen ja toiset innostuvat siitä ja kirjoittavat, taikka sitten ei. Mikään ei estä kuitenkaan asian esiinottajaa itseään kirjoittamasta ja pohtimasta enemmänkin aihetta ja tuomasta omaa näkökulmaansa ja ajatusmailmaansa esiin. Ehkä sekin sitten poikii lisää kaivattuja vastauksia.
Sillä on ylipäätään yllättävän paljon väliä, millä asenteella ottaa erilaisia aiheita esille, että innostuvatko muutkin siitä kirjoittamaan. Kommunikoinnissa sillä, miten sanoo, on usein yhtä tärkeä merkitys, kuin sillä, mitä sanoo.
No mutta itse aiheeseen. Itse ajattelen niin, että suhteessa usein kalahtaa yhteen tai aiheuttaa kitkaa ja tyytymättömyyttä puolin ja toisin sellaiset asiat, jotka eivät usein sinällään ole objektiivisesti tarkasteltuna varsinaisesti vikoja, ainakaan suurelta osin, vaan ne ovat erilaisten ihmisten erilaisia toiminta- tai ajattelutapoja. Toki ihan selviä "vikojakin" toki monesti on ongelmien takana. Usein ongelmia tulee kuitenkin nimenomaan juuri tässä ihmisten erilaisuuden yhteensovittamisessa, tai toisen huomioonottamisen puutteena näissä erilaisuuksissa.
Kovin vikakeskeistä ongelmanratkaisua ihmissuhteissa, tai varsiinkaan syyttelyä ja syyllisen hakemista johonkin ongelmaan (itsen tai toisen), en näe kuitenkaan kauhen hyvänä lähestymistapana, kun usein on kyse aika isoltakin osin luoteiden, tapojen ja mieltitymysten yhteensovittamisesta. Yhden kanssa suhteessa joku luonteenpiirre voi olla "vika", ja toisen kanssa sitten jopa etu, ja jollekin asia voi olla niin iso "vika", että se johtaa lähes yksinään jo eroon. Miten siis vika määritellään? Suurin osa "vioista" ihmisillä on mielestäni siis aika subjektiivisten arvioiden ja eri mieltymysten varassa.
Toki omasta kapeasta näkökulmsta katsottuna nämä kumppanin luonteenpiirteet tai tavat voivat sitten helpommin näyttätyä "vikoina :D Mutta minusta juuri tällaista pääsosin erilaisten ominaisuuksien vioiksi luokittelua olisi hyvä oppia ehkä enemmänkin vähentämään.
Oma asiansa ovat sitten isot selvät "viat", joihin on selvä ja akuuttikin tarve löytää ratkaisu, kuten vaikkapa päihdeongema tai henkinen / fyysinen väkivalta. Selviksi vioiksi katson myös sellaiset asiat kuin poikkeuksellinen itsekkyys tai ahneus.
Itse ajattelen myös niin, että kaikki ihmiset ovat monella tavalla ikäänkuin vaillinaisia, ja jokaisella on paljon opittavaa elämän varrella. Ennemmin kuitenkin tykkään ajatella tätä jatkuvan muutoksen ja kehittymisen matkana, en niinkään vikoina ja virheinä. Usein parempi lopputulos saadaan kun keskitytään enemmän muutokseen siihen mitä tavoitellaan ja halutaan, kuin johonkin lähtökohtaan tai "vikaan". Toki näiden lähtökohtien tunnistaminen, oli ne sitten vikoja tai luontenpiirteitä, tapoja tai tottumuksia, saattaa olla joskus olennaista.