Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luen ketjun paremmalla ajalla, mutta hyvin tuttua myös itselleni. Tosin joku kirjoitti, että lapsena ja nuorena oli helppoa ystävystyä, mutta en koe itselläni menneen niin. Olin lapsena vähän ujo ja en edes kaivannut montaa ystävää. Nuorena muutin ja kaikki aluksi ok. Sitten alettiin kiusaamaan. Jäin uudella paikkakunnalla ihan yksin. Koko nuoruus hyvin yksinäinen. Jäi vähän kuin se kaikki "normaali" nuoruus eri juttuineen välistä. Kiusaamista vielä lukiossakin. Uskon ettei minun olisi ollut muutenkaan helppoa tutustua ihmisiin, mutta kyllä nuo ikävät kokemukset ovat jättäneet jälkensä.
Jos mietin esim ap:n tilannetta niin hän on kuitenkin saanut kavereita nuorempana ja niin ne "taidot" ovat varmaan tallella. Silti joskus mietin kuinka moni ihmettelee, ettei jollakin ole ystäviä. Itse en ymmärrä ihmettelyä koska moni tavallinen ihminenkään ei löydä ystäviä. Sitten jos miettii minua ja sitä kuinka olen huono tutustumaan ja vaikeaa luottaa sekä jännitän sosiaalisia tilanteita. Näin minun on sitten vieläkin vaikeampaa tutustua, kun ei ole sellaista taustaa ihmissuhteissa ja kokemusta. Muuten silti hyvin tuttua nuo ap:n mainitsemat jutut. Asun nyt pienellä paikkakunnalla missä valmiit porukat ja vaikeaa on tutustua. Itse olen sinkku. Jos lapsia olisi niin varmasti olisi ehkä enemmän painetta löytää lapsella seuraa ja ehkä sivussa itsellekin. Nyt olen vähän luovuttanut asian kanssa.
Olen itsekin jo lähemmäs 30 ja välillä hävettää tämä yksinäisyys. En mielelläni puhu asiasta. Olen kuitenkin aika tavallinen ihminen. Liikaa vaan jo ollut yksin. Vaikeaa on enää nähdä itsellä mitään kovin sosiaalista elämää. Joskus surullinen olo, koska kuitenkin kaipaan seuraakin. Vähän ohis tämä, mutta nämä aiheet aina koskettavat jotenkin. Niin tuttua.
Kuulosti tutulta. Minä en ole supliikki small talk tyyppi ja koen että on vaikeaa yrittää löytää ystäviä tai edes kavereita. Nekin kaverit ja ystävät mitä oli, asuvat kaukana ja elämä jotenkin erotti. Mulla on yksi entinen työkaveri jonka kanssa voisi rupatella muulloinkin, mutta siinä se. Töissä on muutama kiva tyyppi mutta jotenkin ei tule nähtyä vapaalla. Harrastusporukassa jotkut kaveeraa vapaalla, minua ei kukaan pyydä minnekään tai tunnu haluavan olla muutoin tekemisissä. Tuntuu etten enää oikein osaa puhua sitä vähääkään ihmisille, en osaa sanoa hauskoja kommentteja enkä osaa kertoa arjestani ym. kiinnostavalla tavalla.
Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa, mutta jotenkin kai olen nykyään varsinkin niin tylsää seuraa ettei moni halua tutustua enempää. Olisi kiva kun olisi joku jonka kanssa voisi jutella mistä vain, vähän syvällisemminkin vaikka joskus. Minä olen vähän sellainen että kun minut tuntee kunnolla, silloin osaan jopa välillä heittää jotain hauskaakin juttua ja olla avoimempi. Olen kuitenkin tavallinen ihminen, meitä yksinäisiä on Suomessa monta.
Kiva että jotkut vankilatyypit, ties mitkä tappajatkin löytää kavereita, siinä missä moni tavallinen ihminen ei.. ;)
Pitäisiköhän meidän tähän ketjuun osallistuneiden pitää joku miitinki?
Tämä on niin totta! Joitain vuosia sitten silitin pyykkiä ja kuuntelin samalla radiota ja siellä haastateltiin jotain väkivaltarikollista, joka kertoi yhteydenpidosta ystäviinsä, joita tuntui olevan paljonkin. Minä olen hyvin yksinäinen ihminen ja tajusin silloin, että tuomitulla väkivaltarikollisellakin on ystäviä mutta minulla ei. Se satutti suorastaan. Tunsin itseni kaikin puolin epäonnistuneeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse kokenut hankalaksi ystävystymisen lasten syntymän jälkeen. Omia juttuja ja omaa aikaa on vähemmän. En tykkää jutella perhe- ja lapsiasioista, vaan enimmäkseen kaikesta muusta. Mutta n. 10v kokemuksella sanon, että nämä voi toimia: opiskelu, kurssit, lapsen harrastukset ja omat harrastukset. Kaikissa tehdään yhdessä ja osallistutaan, siinä sivussa voi löytyä hyvää juttuseuraa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luen ketjun paremmalla ajalla, mutta hyvin tuttua myös itselleni. Tosin joku kirjoitti, että lapsena ja nuorena oli helppoa ystävystyä, mutta en koe itselläni menneen niin. Olin lapsena vähän ujo ja en edes kaivannut montaa ystävää. Nuorena muutin ja kaikki aluksi ok. Sitten alettiin kiusaamaan. Jäin uudella paikkakunnalla ihan yksin. Koko nuoruus hyvin yksinäinen. Jäi vähän kuin se kaikki "normaali" nuoruus eri juttuineen välistä. Kiusaamista vielä lukiossakin. Uskon ettei minun olisi ollut muutenkaan helppoa tutustua ihmisiin, mutta kyllä nuo ikävät kokemukset ovat jättäneet jälkensä.
Jos mietin esim ap:n tilannetta niin hän on kuitenkin saanut kavereita nuorempana ja niin ne "taidot" ovat varmaan tallella. Silti joskus mietin kuinka moni ihmettelee, ettei jollakin ole ystäviä. Itse en ymmärrä ihmettelyä koska moni tavallinen ihminenkään ei löydä ystäviä. Sitten jos miettii minua ja sitä kuinka olen huono tutustumaan ja vaikeaa luottaa sekä jännitän sosiaalisia tilanteita. Näin minun on sitten vieläkin vaikeampaa tutustua, kun ei ole sellaista taustaa ihmissuhteissa ja kokemusta. Muuten silti hyvin tuttua nuo ap:n mainitsemat jutut. Asun nyt pienellä paikkakunnalla missä valmiit porukat ja vaikeaa on tutustua. Itse olen sinkku. Jos lapsia olisi niin varmasti olisi ehkä enemmän painetta löytää lapsella seuraa ja ehkä sivussa itsellekin. Nyt olen vähän luovuttanut asian kanssa.
Olen itsekin jo lähemmäs 30 ja välillä hävettää tämä yksinäisyys. En mielelläni puhu asiasta. Olen kuitenkin aika tavallinen ihminen. Liikaa vaan jo ollut yksin. Vaikeaa on enää nähdä itsellä mitään kovin sosiaalista elämää. Joskus surullinen olo, koska kuitenkin kaipaan seuraakin. Vähän ohis tämä, mutta nämä aiheet aina koskettavat jotenkin. Niin tuttua.
Kuulosti tutulta. Minä en ole supliikki small talk tyyppi ja koen että on vaikeaa yrittää löytää ystäviä tai edes kavereita. Nekin kaverit ja ystävät mitä oli, asuvat kaukana ja elämä jotenkin erotti. Mulla on yksi entinen työkaveri jonka kanssa voisi rupatella muulloinkin, mutta siinä se. Töissä on muutama kiva tyyppi mutta jotenkin ei tule nähtyä vapaalla. Harrastusporukassa jotkut kaveeraa vapaalla, minua ei kukaan pyydä minnekään tai tunnu haluavan olla muutoin tekemisissä. Tuntuu etten enää oikein osaa puhua sitä vähääkään ihmisille, en osaa sanoa hauskoja kommentteja enkä osaa kertoa arjestani ym. kiinnostavalla tavalla.
Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa, mutta jotenkin kai olen nykyään varsinkin niin tylsää seuraa ettei moni halua tutustua enempää. Olisi kiva kun olisi joku jonka kanssa voisi jutella mistä vain, vähän syvällisemminkin vaikka joskus. Minä olen vähän sellainen että kun minut tuntee kunnolla, silloin osaan jopa välillä heittää jotain hauskaakin juttua ja olla avoimempi. Olen kuitenkin tavallinen ihminen, meitä yksinäisiä on Suomessa monta.
Kiva että jotkut vankilatyypit, ties mitkä tappajatkin löytää kavereita, siinä missä moni tavallinen ihminen ei.. ;)
Pitäisiköhän meidän tähän ketjuun osallistuneiden pitää joku miitinki?
Tämä on niin totta! Joitain vuosia sitten silitin pyykkiä ja kuuntelin samalla radiota ja siellä haastateltiin jotain väkivaltarikollista, joka kertoi yhteydenpidosta ystäviinsä, joita tuntui olevan paljonkin. Minä olen hyvin yksinäinen ihminen ja tajusin silloin, että tuomitulla väkivaltarikollisellakin on ystäviä mutta minulla ei. Se satutti suorastaan. Tunsin itseni kaikin puolin epäonnistuneeksi.
Kyllähän se pahalle ja jopa uskomattomalle tuntuu, mutta toisaalta moni ei halua olla ystävä tietynlaisten ihmisten kanssa. Varmaan monilla alkoholisteilla ja linnakundeilla voi olla kavereita, mutta haluaako rimaa madaltaa normaali ihminen, että kuka vaan kelpaisi? Mutta on tämä maailma vinksahtanut kieltämättä, moni hyvä normaali ihminen kokee yksinäisyyttä, kun samaan aikaan toiset hinkuu jonkun sarjamurhailijan seuraa.
Vierailija kirjoitti:
Olisikohan mahdollista, että toiselle osapuolelle tulee sinusta tunne liian innokkaasti liian lähelle tunkevana (ja ehkä hieman epätoivoisena) että se tuntuu tunkeilevalta ja ahdistavalta. Ja tuon tunteen vuoksi perääntyvät.
Näinpä. En ole ap, mutta tiedostan tämän asian itse, kun saatan helposti alkaa juttelemaan. Olen kuitenkin lopettanut juttelun muiden vanhempien kanssa esim. puistoissa, koska siitä ei ole seurannut mitään hyvää, päinvastoin.
Jutellessa myös huomaan nopeasti kenen seurassa viihdyn. Tämän takia en itse vaadi pitkää tutustumista. Toki niitä kenen kanssa synkkaa hyvin on harvassa. Mutta miten tällaista voisi sanoa toiselle: vaikutat mukavalta ja meillä on hauskaa yhdessä, voisimmeko nähdä muulloinkin? Tästä toinen ahdistumaan ja epätoivo-korttia heiluttelemaan. Eli spontaanius ei tarkoita sitä, että olisi takertuva, vaan toiset vain ovat nopeatempoisempia.
Olen asunut pitkään ulkomailla ja totuin siihen että hyvänpäiväntuttuja on helppo löytää, monissa maissa ei tarvitse joutua kuin seisomaan jonoon, niin ei mene kuin muutama minuutti ennen kuin ihmisten kesken juttu alkaa luistaa. Toisissa maissa joissa kasvetaan yhteisöllisyyteen on enemmänkin aina sellainen että "kaikki mukaan" -meininki, kun taas Suomessa on ikävä kyllä jo pihaleikeissä se tapa sulkea joku tai jotkut ulos yhteisestä tekemisestä.
Ulkomaalaisena oli kiva olla, koska usein ihmiset olivat kiinnostuneita vierasmaalaisesta ja sain paljon kutsuja ihmisten kotiin ja juhliin. Suomessa on tässäkin enemmän se asenne, että ketään ei kiinnosta muut ihmiset, ei kotimaiset saati ulkomaalaiset. Suomessa on myös ahtaat elinpiirit ja en ole muualla kuullut käsitettä että "minulla on jo tarvittavat ystävät, en tarvitse enää yhtään lisää".
Sellaisissa tilanteissa joissa ollaan kurssilla, opinnoissa tai harrastuksissa ryhmissä, kuitenkin on suurin mahdollisuus saada, jos ei ystäviä, niin ainakin tuttavia, joista vähitellen saattaa tulla ystäviä tai sitten jäävät hyvänpäiväntutuiksi. Mutta tämäkin riippuu paljon siitä, löytyykö joukosta sellaisia, joiden kanssa synkkaa. Monet elävät hyvin ahtaissa omissa piireissään ja maailmoissaan. Suomessa olen tavannut kerran aikuisen ihmisen, jolle olin lähes ensimmäinen tuttavuus, jota hän ei ollut tuntenut päiväkodista asti (?)
Kannattaa harrastaa jotain josta on kiinnostunut, usein sitä kautta löytyy samanhenkistä porukkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä oli jotain Incel -poikia valittamassa vankilatuomioista - ajatelkaa, kuinka harvinaista se on.
Itse osaan small talkkin ja syvällisenkin juttelun, mutta itse ainakin olen aina tosi tarkka, keitä haluan edes lähestyä.
Kyllä me yksinäisetkin ollaan tosi nirsoja - minä ainakin olen. Eihän se nyt niin mene, että isket kaksi yksinäistä yhteen ja kuvittelet, että heistä tulee kavereita/Ystäviä?
Vähän sama, kuin sinkuilla.
Kyllä voin myöntää aikuisena, että jopa aikuisena Ystävien hankkimiseen auttoi oma ulkonäkö ja samaan aikaan olin tarkka minkä näköisiä ihmisiä lähestyn ystävyysmielessä.
Suurinta osaa cooleista tyypeistä ei kiinnostaa edes vähää alusta nämä savenvalentakurssit ja kansanopiston Ruotsin B plus.
Jos muutat uuteen kaupunkiin, niin suosittelen baareilua. En minä oikein osaa muutakaan sanoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Kiillota vaan sädekehää. Minua ei kiinnosta irmapetteri kakan koostumus, tai kuinka hienosti se osaa istua potalla. Vielä vähemmän se tuputus, jostakin syystä kaikki raskautuneet yrittävät tyrkyttää sitä lastentekoa muillekin, kuinka hienoa se on. Eikä mikään muukaan lapsiin liittyvä.
On se ihanaa, kun voi valita olla kaukana tekopyhistä ihmisistä.
Ei mulle ole kukaan mitään tuputtanut. Eivät ajattele minua lapsena, joka ei osaa päättää itse elämästään. Mikä on ihan kiva ja kunnioittavaa käytöstä. Ei olla kyllä potta-asioistakaan puhuttu. Enkä minä kuvaile ystävilleni koirani tekeleiden koostumusta, vastavuoroista tämäkin :D
Tuntuu, että ystäväkokelainasi on ollut vähän epäsosiaalisempia tyyppejä, jotka eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Mutta et sinäkään ehkä ole muista, joten kai se on jokin vetovoima -juttu.
Pidän kuitenkin ystävistäni enkä tunnista tuota kuvaamaasi ilmiötä omassa elämässäni. Saa kertoa kuinka irma-petteri aloitti koulun ja vanhempainillat ovat ihan jotain muuta, en lyö luuria korvaan ja estä numeroa. Eipähän tarvitse mennä itse paikalle todistamaan että joo, en viihtyisi vanhempainilloissa. Voin jopa toimia yllättävänä vertaistukena kun ystävä kysyy, että voiko olla menemättä touhukerhoon, vaikka muut vanhemmat pitävät sitä ihan ehdottomana ja ryhmäpaine on kova. Voit olla menemättä, kiva jos musta oli apua :D Perspektiiviä, kuten sanoin, erilaisuudessa on puolensa.
Miksi pitäisi olla erikoisen kiinnostunut jostakusta ihmisenä? Hän on ihminen siinä missä kaikki muutkin, entä sitten. Sinä kuulostat teoreetikolta jolla ei ole koskaan ollutkaan ystäviä. Toi tukiesimerkki on tosi outo, kuka kysyy muilta lupaa olla menemättä johonkin lapsikerhoon. Ja mikä auktoriteetti sinä olet antamaan lupaa.
Se on ihan ymmärrettävää että kun elämä koostuu siitä lapsesta ja sen hoidosta, ei hirveästi ole muuta juteltavaa. Mutta kaikki ei jaksa kuunnella tai kiinnostua. Erilaisuudessa ei ole pointtia, kun ei ole sen toisen kanssa yhtään mitään yhteistä arvopohjaa tai edes kiinnostavaa puhuttavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäinen tässä maailmassa voi olla vain sellainen, joka asettaa vaatimuksia ja reunaehtoja toiselle ihmiselle, että tämä "kelpaa" ystäväksi. Yksinäiset ovat nirsoja toisten ihmisten suhteen. Lisäksi oma itse nähdään hienona tyyppinä, joten niin täytyy ystävänkin olla. Surullista on tämä vaatimustaso säilyy ryppyisenä mummona ja pappanakin. Vanhainkoditkin ovat täynnä yksinäisiä. Naapurihuoneen selma tai matti ei kelpaa ystäväksi. Karua.
Minä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen 40-vuotias, perheellinen nainen.
En tarvitse elämääni terapeuttia. Olen huono muistamaan synttäreitä ja antamaan lahjoja, ja arka kutsumaan omiin juhliin (en siis juhli itseäni koskaan). En ehkä osaa keskustella työelämän paineista henkilökohtaisella tasolla, mutta seuraan uutisia ja politiikkaa, enkä ole pihalla maailmasta.
Minulla on hyvä puoliso, joka "sallisi" ex-tempore lähdöt vaikka kävelylle, kahville tai elokuviin. En ole varakas, mutta sen verran säästeliäs että voisin joskus kerran vuodessa piipahtaa jossain Euroopan kaupungissa kaverin kanssa. Olen kaksikielinen, joten en tarvitse edes tulkkia mukaani.
Minulla ei ole ajokorttia, mutta en koskaan pyydä kyytiä. Pääsen aina paikalle itsekin.
En harrasta mitään ihmisten kanssa, mutta luen, soitan kitaraa ja pianoa, liikun luonnossa, katselen sarjoja ja elokuvia, kuuntelen kirjoja ja podcasteja.
Minulla ei ole tarjota hyödyttäviä kontakteja, ei hyödyttäviä taitoja enkä esim voi kutsua kesämökille kun ei sellaista ole.
Minä en vain jotenkin kelpaa muille. Ja olen tullut araksi: on ihmetelty, miten minulla voi tällaisena ongelmaisena olla puoliso ja lapset ja talokin. Siitä on tullut dealbreaker, että en ole työelämässä.
Ehkä sitten, kun kaikki muutkin on eläkkeellä, minä kelpaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Kiillota vaan sädekehää. Minua ei kiinnosta irmapetteri kakan koostumus, tai kuinka hienosti se osaa istua potalla. Vielä vähemmän se tuputus, jostakin syystä kaikki raskautuneet yrittävät tyrkyttää sitä lastentekoa muillekin, kuinka hienoa se on. Eikä mikään muukaan lapsiin liittyvä.
On se ihanaa, kun voi valita olla kaukana tekopyhistä ihmisistä.
Ei mulle ole kukaan mitään tuputtanut. Eivät ajattele minua lapsena, joka ei osaa päättää itse elämästään. Mikä on ihan kiva ja kunnioittavaa käytöstä. Ei olla kyllä potta-asioistakaan puhuttu. Enkä minä kuvaile ystävilleni koirani tekeleiden koostumusta, vastavuoroista tämäkin :D
Tuntuu, että ystäväkokelainasi on ollut vähän epäsosiaalisempia tyyppejä, jotka eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Mutta et sinäkään ehkä ole muista, joten kai se on jokin vetovoima -juttu.
Pidän kuitenkin ystävistäni enkä tunnista tuota kuvaamaasi ilmiötä omassa elämässäni. Saa kertoa kuinka irma-petteri aloitti koulun ja vanhempainillat ovat ihan jotain muuta, en lyö luuria korvaan ja estä numeroa. Eipähän tarvitse mennä itse paikalle todistamaan että joo, en viihtyisi vanhempainilloissa. Voin jopa toimia yllättävänä vertaistukena kun ystävä kysyy, että voiko olla menemättä touhukerhoon, vaikka muut vanhemmat pitävät sitä ihan ehdottomana ja ryhmäpaine on kova. Voit olla menemättä, kiva jos musta oli apua :D Perspektiiviä, kuten sanoin, erilaisuudessa on puolensa.
Miksi pitäisi olla erikoisen kiinnostunut jostakusta ihmisenä? Hän on ihminen siinä missä kaikki muutkin, entä sitten. Sinä kuulostat teoreetikolta jolla ei ole koskaan ollutkaan ystäviä. Toi tukiesimerkki on tosi outo, kuka kysyy muilta lupaa olla menemättä johonkin lapsikerhoon. Ja mikä auktoriteetti sinä olet antamaan lupaa.
Se on ihan ymmärrettävää että kun elämä koostuu siitä lapsesta ja sen hoidosta, ei hirveästi ole muuta juteltavaa. Mutta kaikki ei jaksa kuunnella tai kiinnostua. Erilaisuudessa ei ole pointtia, kun ei ole sen toisen kanssa yhtään mitään yhteistä arvopohjaa tai edes kiinnostavaa puhuttavaa.
Toi on totta. Kaikkia yksinäisiä myös yhdistää sama asia: muilla ei ole heidän kanssaan mukava olla. Kun yksinäinen myöntäisi itselleen tämän, voisi alkaa muutos.
Tarjolla olisi toisia yksinäisiä, mutta nämä eivät koskaan kelpaa, ystäviksi kelpaisivat vain ne suositut joilla on jo ystäviä. Ja sitten yksinäinen vielä edellyttää, että hän pääsee ns sisäpiiriin ohi kaikkien muiden, kuin perheenjäseneksi.
Ja sitten tulee pettymys kuten syrjäytyneellä miehellä jolle kukaan ei tuo salikissaa kotiinkuljetuksella, molemmat on yhtä epärealistisia toiveissaan, jotka tosiasiassa ovat vaatimuksia.
Mistä sen tietää, mikä itsessä on vikana, jos kukaan ei sitä kerro?
Ja toisaalta, ei itseään voi määrättömästi muuttaa ilman, että oma onnellisuus alkaa kärsiä. Keskustelu- ja vuorovaikutustaitoja voi aina opetella, ja kannattaakin. Mutta jos on vaikka aina liikaa tai liian vähän ollakseen sopiva ystäväksi, minkä sille voi?
Terv. Yksi yksinäinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Kiillota vaan sädekehää. Minua ei kiinnosta irmapetteri kakan koostumus, tai kuinka hienosti se osaa istua potalla. Vielä vähemmän se tuputus, jostakin syystä kaikki raskautuneet yrittävät tyrkyttää sitä lastentekoa muillekin, kuinka hienoa se on. Eikä mikään muukaan lapsiin liittyvä.
On se ihanaa, kun voi valita olla kaukana tekopyhistä ihmisistä.
Ei mulle ole kukaan mitään tuputtanut. Eivät ajattele minua lapsena, joka ei osaa päättää itse elämästään. Mikä on ihan kiva ja kunnioittavaa käytöstä. Ei olla kyllä potta-asioistakaan puhuttu. Enkä minä kuvaile ystävilleni koirani tekeleiden koostumusta, vastavuoroista tämäkin :D
Tuntuu, että ystäväkokelainasi on ollut vähän epäsosiaalisempia tyyppejä, jotka eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Mutta et sinäkään ehkä ole muista, joten kai se on jokin vetovoima -juttu.
Pidän kuitenkin ystävistäni enkä tunnista tuota kuvaamaasi ilmiötä omassa elämässäni. Saa kertoa kuinka irma-petteri aloitti koulun ja vanhempainillat ovat ihan jotain muuta, en lyö luuria korvaan ja estä numeroa. Eipähän tarvitse mennä itse paikalle todistamaan että joo, en viihtyisi vanhempainilloissa. Voin jopa toimia yllättävänä vertaistukena kun ystävä kysyy, että voiko olla menemättä touhukerhoon, vaikka muut vanhemmat pitävät sitä ihan ehdottomana ja ryhmäpaine on kova. Voit olla menemättä, kiva jos musta oli apua :D Perspektiiviä, kuten sanoin, erilaisuudessa on puolensa.
Miksi pitäisi olla erikoisen kiinnostunut jostakusta ihmisenä? Hän on ihminen siinä missä kaikki muutkin, entä sitten. Sinä kuulostat teoreetikolta jolla ei ole koskaan ollutkaan ystäviä. Toi tukiesimerkki on tosi outo, kuka kysyy muilta lupaa olla menemättä johonkin lapsikerhoon. Ja mikä auktoriteetti sinä olet antamaan lupaa.
Se on ihan ymmärrettävää että kun elämä koostuu siitä lapsesta ja sen hoidosta, ei hirveästi ole muuta juteltavaa. Mutta kaikki ei jaksa kuunnella tai kiinnostua. Erilaisuudessa ei ole pointtia, kun ei ole sen toisen kanssa yhtään mitään yhteistä arvopohjaa tai edes kiinnostavaa puhuttavaa.
Toi on totta. Kaikkia yksinäisiä myös yhdistää sama asia: muilla ei ole heidän kanssaan mukava olla. Kun yksinäinen myöntäisi itselleen tämän, voisi alkaa muutos.
Tarjolla olisi toisia yksinäisiä, mutta nämä eivät koskaan kelpaa, ystäviksi kelpaisivat vain ne suositut joilla on jo ystäviä. Ja sitten yksinäinen vielä edellyttää, että hän pääsee ns sisäpiiriin ohi kaikkien muiden, kuin perheenjäseneksi.
Ja sitten tulee pettymys kuten syrjäytyneellä miehellä jolle kukaan ei tuo salikissaa kotiinkuljetuksella, molemmat on yhtä epärealistisia toiveissaan, jotka tosiasiassa ovat vaatimuksia.
Niin surulliselta kuin se kuulostaakin, tuossa on jotain toden perää. Jotenkin se mittakaava tai jokin näkemys siitä, miten asiat ovat/miten niiden tulisi olla, on tällaisilla ihmisillä vähän vinossa. Ehkä ne lapsuuden/nuoruuden kokemukset ovat niin pahoja, että on ajatus, että ainoa oikea ystävyys on niiden "kaikkein coolimpien kanssa" (ikään kuin lapsuuden/nuoruuden koulumaailma siirrettynä aikuisten elämään, mitä ikinä se kellekin sitten käytännössä on) ja ne "muut tavikset" eivät kelpaa? Se on tietenkin kans totta, että jos ihmisellä ei ole itsensä kanssa hyvä olla, ei muillakaan ole hyvä olla hänen kanssaan, mutta toisaalta voidakseen itse hyvin, tarvitsee niitä muita siihen ympärilleen. Se on vicious circle. Arvelisin, että jos yksinäiseksi itsensä pitkäaikaisesti tuntevat voisivat vähän höllätä vaatimuksiaan ja olla iloisia jokaisesta keskustelukumppanista, puolitutusta, tutusta ja kaverista, olisi se ystävystyminenkin helpompaa. Sille ei ehkä tule antaneeksi mahdollisuutta, sille ystävystymiselle, jos jokaisen puolitutunkin kanssa on sellainen asenne, että tästä pitäisi nyt ehdottomasti saada aikaan ystävyyssuhde. Toisaalta yksinäinen ei tietenkään halua ystävyyssuhdetta jokaisen puolitutun kanssa, tai ylipäänsä "kenen vaan" kanssa, mutta onko niin, että jos ei saa ystävyyttä tai edes kaveruutta, ei edes halua niitä tuttuja?
En lähtisi syyllistämään yksinäisiä. Jokainen voi olla jossain elämäntilanteessa yksinäinen. Ei ole olemassa ne yksinäiset ja me muut, vaan yksinäisyys koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän erilainen kommentti mutta olenko ainoa josta tuntuu että kaverit on vähän yliarvostettu asia ainakin enimmäkseen? Tietysti on suuri onni jos sattuu löytämään sellaisen todellisen sydänystävän, mutta enimmäkseen minulle on ainakin tullut sellainen tunne, että kaveruus on enemmänkin jotain erikoista vaihtokauppaa ja työntekoa, eikä pelkästään vilpitöntä yhdessä oloa. Tuntuu että ihmisiä lähinnä kiinnostaa vain omat asiat ja niiden jakaminen/jauhaminen toisen kanssa. Sitten jos itse haluaisikin puhua myös omista asioistaan vaihteeksi niin se toinen voi kyllä kuunnella ja keskustella mukana, mutta heti tulee sellanen tunne että nyt toi toinen ei olekaan yhtä täysillä mukana kuin jos puhuttaisiin hänen omista asioistaan 24/7. En tiedä olenko vain kyynistynyt iän myötä vai johtuuko tämä siitä kun olen kokenut myös sellaista aitoa sydänystävyyttä niin tämä "tyypillisempi kaveruus" tuntuu vain tosi pinnalliselta.
Itse olen tutustunut kaikkiin ystäviini aikuisiällä. Sanoisin, että kyse on siitä, löytyykö ne oikeat ihmiset. Olen käynyt paljon kaveritreffeillä, ja noin puolien kanssa näemme uudestaan. Niistä puolet on sellaisia, jotka on ihan kivoja, mutta joiden tapaamisen jälkeen minulla on jotenkin tyhjä olo. Noin 1/20 on sellainen, jonka kanssa klikkaa superhyvin. Tällä hetkellä minulla on kaksi tuollaista ystävää, joita tapaan joka viikko. Kaikilla pieniä lapsia, mutta tärkeintäni mielestäni se, että kemiat osuvat yksiin. Kuka tahansa ei kelpaa, vaikka olisi samanikäiset lapset.
Vierailija kirjoitti:
En lähtisi syyllistämään yksinäisiä. Jokainen voi olla jossain elämäntilanteessa yksinäinen. Ei ole olemassa ne yksinäiset ja me muut, vaan yksinäisyys koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella.
No ei kosketa, on ihmisiä joiden riesana ovat ihmiset jotka haluavat ystävystyä esim. yhdistystoiminnassa toimivien kanssa. Tupataan ystäväksi, ja kun ei saa vastakaikua, niin sitten loukkaannutaan. Ei tajuta, että yhdistysten aktiivit yleensä haluaa harrastaa, ei ystävystyä niiden kanssa jotka haluavat sen yhden hyvän ystävän joka on kuin perheenjäsen, ja alkavat sitten eristää tätä uhriaan muista.
On itsepetosta kuvitella, että kaikki kärsisivät yksinäisyydestä, osa kärsii yksinäisistä. Ja osa on vilpittömän onnellinen mahd. vähillä ihmiskontakteilla, ei kaivata kuuntelijaa eikä edes seuraa, hyvä kirja on kiinnostavampi.
Syy on siellä yksinäisissä eikä muissa, kunnes sen tajuaa ei ole toivoa. Muut eivät muutu yksinäisen toiveiden mukaan. Kuten ei ne salikissat rakastu syrjäytyneeseen naisvihaajaan.
Toiselle paikkakunnalle muuttaminen ja lapsen saaminen vaikuttavat paljon. Itse pitäisin rajana 40 v. ikää, sen jälkeen ystävystyminen on lähes mahdotonta. Ainakin pk-seudulla on tosi kilpailuhenkistä ja pinnallista. Facen ryhmistä voi yrittää, mutta sielläkin on mentaliteetti vähän kuin Tinder, eli aina etsitään jotain parempaa ja parempaa ja loppupeleissä kukaan ei kelpaa.
Vierailija kirjoitti:
Vähän erilainen kommentti mutta olenko ainoa josta tuntuu että kaverit on vähän yliarvostettu asia ainakin enimmäkseen? Tietysti on suuri onni jos sattuu löytämään sellaisen todellisen sydänystävän, mutta enimmäkseen minulle on ainakin tullut sellainen tunne, että kaveruus on enemmänkin jotain erikoista vaihtokauppaa ja työntekoa, eikä pelkästään vilpitöntä yhdessä oloa. Tuntuu että ihmisiä lähinnä kiinnostaa vain omat asiat ja niiden jakaminen/jauhaminen toisen kanssa. Sitten jos itse haluaisikin puhua myös omista asioistaan vaihteeksi niin se toinen voi kyllä kuunnella ja keskustella mukana, mutta heti tulee sellanen tunne että nyt toi toinen ei olekaan yhtä täysillä mukana kuin jos puhuttaisiin hänen omista asioistaan 24/7. En tiedä olenko vain kyynistynyt iän myötä vai johtuuko tämä siitä kun olen kokenut myös sellaista aitoa sydänystävyyttä niin tämä "tyypillisempi kaveruus" tuntuu vain tosi pinnalliselta.
Sama huomio. Ystävää kaivataan korvaamaan perhesiteitä, eikä ystävyys vaan täytä sitä rakkaudettomuuden tyhjiötä.
Tai sitten halutaan kuulija loputtomalla itseä koskevien asioiden monologille. Vielä niin, että mitä vähemmän sisältöä elämässä, sitä suurempi tarve olla äänessä. Sitten selittää vaikka tv-ohjelmien tapahtumia, tärkeintä tuntuu olevan puhuminen, ei se että kuulijaa kiinnostaisi.
Eikä oikeasti kiinnosta yhtään sen ystävän asiat, pääasia on päästä puhumaan omista. Mä en tajua näitä, ne omat asiathan jo tietää, minusta on paljon kiinnostavampaa kuulla mitä muille kuuluu. Ja ylläri ylläri, minä olen niitä suosittuja. Että tässä vinkki: kiinnostu oikeasti siitä toisesta. Osa ei tosin vaan pysty, hetki ollaan kuuntelevinaan, mutta oikeasti odottaa vaan omaa vuoroa puhua. Ja muut huomaavat tämän kyllä.
Vierailija kirjoitti:
Minä voisin mielelläni olla ystäväsi :) Minulla tosin on jo aikuinen lapsi, joten perheseuraa minusta ei enää saa. Itse huitelen nelissäkymmenissä.
Sori, mutta ei ystäväksi tuolla tavalla voi vaan ryhtyä. Ei se ole mitään ystävyyttä, että tapaamatta tai edes tietämättä juuri mitään toisesta, päättää että voisin ruveta sun ystäväksi. Ethän sä tiedä yhtään, tulisitteko juttuun.
Kuulosti tutulta. Minä en ole supliikki small talk tyyppi ja koen että on vaikeaa yrittää löytää ystäviä tai edes kavereita. Nekin kaverit ja ystävät mitä oli, asuvat kaukana ja elämä jotenkin erotti. Mulla on yksi entinen työkaveri jonka kanssa voisi rupatella muulloinkin, mutta siinä se. Töissä on muutama kiva tyyppi mutta jotenkin ei tule nähtyä vapaalla. Harrastusporukassa jotkut kaveeraa vapaalla, minua ei kukaan pyydä minnekään tai tunnu haluavan olla muutoin tekemisissä. Tuntuu etten enää oikein osaa puhua sitä vähääkään ihmisille, en osaa sanoa hauskoja kommentteja enkä osaa kertoa arjestani ym. kiinnostavalla tavalla.
Tykkään kyllä jutella ihmisten kanssa, mutta jotenkin kai olen nykyään varsinkin niin tylsää seuraa ettei moni halua tutustua enempää. Olisi kiva kun olisi joku jonka kanssa voisi jutella mistä vain, vähän syvällisemminkin vaikka joskus. Minä olen vähän sellainen että kun minut tuntee kunnolla, silloin osaan jopa välillä heittää jotain hauskaakin juttua ja olla avoimempi. Olen kuitenkin tavallinen ihminen, meitä yksinäisiä on Suomessa monta.
Kiva että jotkut vankilatyypit, ties mitkä tappajatkin löytää kavereita, siinä missä moni tavallinen ihminen ei.. ;)
Pitäisiköhän meidän tähän ketjuun osallistuneiden pitää joku miitinki?