Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Mene johonkin harrastukseen yksin tai lapsen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolahti nyt hoitovapaalla ollessa tämä ketju!
Oon kolmekymppisestä kaveriporukastani ensimmäinen lapsen saanut. En olisi ikinä arvannut etukäteen, että kaverit kaikkoavat ympäriltä. Olin raskaana todella huonossa kunnossa koko 9 kuukautta, mutta kukaan ei kysellyt vointiani (tiesivät, että olin todella huonossa kunnossa). Vauvan synnyttyä todella moni oletti, että minulla ei ole enää heille aikaa. Olisi ollut, mutta yhteydenpidosta tuli yksipuolista. Minulle ei laitettu viestiä, vaan odotettiin minun ottavan yhteyttä jos kaipaan seuraa. Osa puolestaan odotti, että elämäni ei olisi saanut vauvan myötä muuttua lainkaan. Olisi pitänyt päästä samalla tavalla matkustamaan kuin ennenkin, mun toivottiin tulevan ilman vauvaa tapaamisiin ja osa sanoi, että ei halua kuulla mitään vauvaan liittyvää. Sen tajuan, että kaikkia ei kiinnosta vauvat enkä hehkuta vauvan ihanuutta muille. Se tuntuu pahalta, että en saisi sanoa omaan vauvaan liittyen edes mitään arkista. Vaikea kuitenkin kertoa omista kuulumisistani, kun olen lähes 24/7 kiinni vauvassa, koska olen hoitovapaalla ja mies on töissä. Arki on pitkälti sitä syötä-vaihda vaippa-vaunulenkki-menoa, joten eipä tässä mitään sen ihmeempiä kuulumisia oikein voi olla. Todella toivon, että asia korjaantuu ajan kanssa tai löytäisin muualta kavereita, joille elämäntilanteeni ei ole ongelma.
Mulla oli täysin sama juttu. Oon samaa ikäluokkaa, vähän yli 30v, lapsi 3v. En olisi ikinä uskonut. Ja näistäkin osa sai muutaman vuoden kuluttua lapsia, mutta välit ei palannut entiselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän erilainen kommentti mutta olenko ainoa josta tuntuu että kaverit on vähän yliarvostettu asia ainakin enimmäkseen? Tietysti on suuri onni jos sattuu löytämään sellaisen todellisen sydänystävän, mutta enimmäkseen minulle on ainakin tullut sellainen tunne, että kaveruus on enemmänkin jotain erikoista vaihtokauppaa ja työntekoa, eikä pelkästään vilpitöntä yhdessä oloa. Tuntuu että ihmisiä lähinnä kiinnostaa vain omat asiat ja niiden jakaminen/jauhaminen toisen kanssa. Sitten jos itse haluaisikin puhua myös omista asioistaan vaihteeksi niin se toinen voi kyllä kuunnella ja keskustella mukana, mutta heti tulee sellanen tunne että nyt toi toinen ei olekaan yhtä täysillä mukana kuin jos puhuttaisiin hänen omista asioistaan 24/7. En tiedä olenko vain kyynistynyt iän myötä vai johtuuko tämä siitä kun olen kokenut myös sellaista aitoa sydänystävyyttä niin tämä "tyypillisempi kaveruus" tuntuu vain tosi pinnalliselta.
Sama huomio. Ystävää kaivataan korvaamaan perhesiteitä, eikä ystävyys vaan täytä sitä rakkaudettomuuden tyhjiötä.
Tai sitten halutaan kuulija loputtomalla itseä koskevien asioiden monologille. Vielä niin, että mitä vähemmän sisältöä elämässä, sitä suurempi tarve olla äänessä. Sitten selittää vaikka tv-ohjelmien tapahtumia, tärkeintä tuntuu olevan puhuminen, ei se että kuulijaa kiinnostaisi.
Eikä oikeasti kiinnosta yhtään sen ystävän asiat, pääasia on päästä puhumaan omista. Mä en tajua näitä, ne omat asiathan jo tietää, minusta on paljon kiinnostavampaa kuulla mitä muille kuuluu. Ja ylläri ylläri, minä olen niitä suosittuja. Että tässä vinkki: kiinnostu oikeasti siitä toisesta. Osa ei tosin vaan pysty, hetki ollaan kuuntelevinaan, mutta oikeasti odottaa vaan omaa vuoroa puhua. Ja muut huomaavat tämän kyllä.
Tämä on totta. Jos et ole kiinnostunut itsestäsi, saat varmasti ystäviä, ja jos hyvin käy, löydät myös ystäviä, joiden kanssa voit puhua tarpeen vaatiessa myös niitä kaikkein henkilökohtaisimpiakin asioita. Taas yksi paradoksi elämästä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Kiillota vaan sädekehää. Minua ei kiinnosta irmapetteri kakan koostumus, tai kuinka hienosti se osaa istua potalla. Vielä vähemmän se tuputus, jostakin syystä kaikki raskautuneet yrittävät tyrkyttää sitä lastentekoa muillekin, kuinka hienoa se on. Eikä mikään muukaan lapsiin liittyvä.
On se ihanaa, kun voi valita olla kaukana tekopyhistä ihmisistä.
Ei mulle ole kukaan mitään tuputtanut. Eivät ajattele minua lapsena, joka ei osaa päättää itse elämästään. Mikä on ihan kiva ja kunnioittavaa käytöstä. Ei olla kyllä potta-asioistakaan puhuttu. Enkä minä kuvaile ystävilleni koirani tekeleiden koostumusta, vastavuoroista tämäkin :D
Tuntuu, että ystäväkokelainasi on ollut vähän epäsosiaalisempia tyyppejä, jotka eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Mutta et sinäkään ehkä ole muista, joten kai se on jokin vetovoima -juttu.
Pidän kuitenkin ystävistäni enkä tunnista tuota kuvaamaasi ilmiötä omassa elämässäni. Saa kertoa kuinka irma-petteri aloitti koulun ja vanhempainillat ovat ihan jotain muuta, en lyö luuria korvaan ja estä numeroa. Eipähän tarvitse mennä itse paikalle todistamaan että joo, en viihtyisi vanhempainilloissa. Voin jopa toimia yllättävänä vertaistukena kun ystävä kysyy, että voiko olla menemättä touhukerhoon, vaikka muut vanhemmat pitävät sitä ihan ehdottomana ja ryhmäpaine on kova. Voit olla menemättä, kiva jos musta oli apua :D Perspektiiviä, kuten sanoin, erilaisuudessa on puolensa.
Miksi pitäisi olla erikoisen kiinnostunut jostakusta ihmisenä? Hän on ihminen siinä missä kaikki muutkin, entä sitten. Sinä kuulostat teoreetikolta jolla ei ole koskaan ollutkaan ystäviä. Toi tukiesimerkki on tosi outo, kuka kysyy muilta lupaa olla menemättä johonkin lapsikerhoon. Ja mikä auktoriteetti sinä olet antamaan lupaa.
Se on ihan ymmärrettävää että kun elämä koostuu siitä lapsesta ja sen hoidosta, ei hirveästi ole muuta juteltavaa. Mutta kaikki ei jaksa kuunnella tai kiinnostua. Erilaisuudessa ei ole pointtia, kun ei ole sen toisen kanssa yhtään mitään yhteistä arvopohjaa tai edes kiinnostavaa puhuttavaa.
Toi on totta. Kaikkia yksinäisiä myös yhdistää sama asia: muilla ei ole heidän kanssaan mukava olla. Kun yksinäinen myöntäisi itselleen tämän, voisi alkaa muutos.
Tarjolla olisi toisia yksinäisiä, mutta nämä eivät koskaan kelpaa, ystäviksi kelpaisivat vain ne suositut joilla on jo ystäviä. Ja sitten yksinäinen vielä edellyttää, että hän pääsee ns sisäpiiriin ohi kaikkien muiden, kuin perheenjäseneksi.
Ja sitten tulee pettymys kuten syrjäytyneellä miehellä jolle kukaan ei tuo salikissaa kotiinkuljetuksella, molemmat on yhtä epärealistisia toiveissaan, jotka tosiasiassa ovat vaatimuksia.
Päinvastoin, minusta kuulosta nimenomaan siltä, että ei-yksinäiset ovat kovin ahdasmielisiä ja tuomitsevia. Tuokin josta kenenkään yhtään "erilaisen" kanssa ei muka voi edes keskustella. Huh.
Elämässä on tilanteita, joissa helposti entiset ihmissuhteet katkeavat ja joutuu aloittamaan uusien ystävien etsimisen. Näitä tilanteita ovat:
- kun muutat paikkakunnalta toiseen tai maasta toiseen
- kun tulet uutena johonkin opiskelu-, harrastus- tai työpaikkaan, jossa on jo ehtinyt muodostua omat klikit
- kun olet perheellinen eikä sinkkukaverit halua sinua joukkoonsa tai
- kun eroat ja perheystävät "jäävät" expuolisolle tai eivät halua sinua enä sinkkuna joukkoonsa
- kun sairastut tai vammaudut, jolloin jotkut tuttavat kokevat tilanteen vaivaannuttavaksi ja ottavat etäisyyttä
- kun menetät lähiomaisesi ja suret -- jotkut ihmiset eivät kestä olla yhteydessä surevan kanssa
- kun tulet uskoon tai jätät jonkun uskonnollisen ryhmän
- kun lopetat päihteiden käytön
Yleensäkin tilanne on siis se, että jos poikkeat jollainen tavoin (tai sinun oletetaan poikkeavan) jostain porukasta, niin Suomessa on todella vaikea tutustua ihmisiin. Tuntuu että monilla on todella voimakkaat ennakkoluulot muista ja oikein pelkäävät sitä, että joku ihminen ei ole 100% samanlainen kuin he. Suomessa on myös muihin kulttuureihin verrattuna poikkeava piirre siinäkin, että monet kelpuuttavat tuttavaksi vain täysin samaa ikäluokkaa olevan.
Voisiko tätä enään paremmin ilmaista, tässä puhuu elämänkokemus.
Vierailija kirjoitti:
Mistä sen tietää, mikä itsessä on vikana, jos kukaan ei sitä kerro?
Ja toisaalta, ei itseään voi määrättömästi muuttaa ilman, että oma onnellisuus alkaa kärsiä. Keskustelu- ja vuorovaikutustaitoja voi aina opetella, ja kannattaakin. Mutta jos on vaikka aina liikaa tai liian vähän ollakseen sopiva ystäväksi, minkä sille voi?
Terv. Yksi yksinäinen
Todennäköisesti sussa ei ole mitään varsinaista vikaa. Ainoa "vika" lienee se, että tutustut ihmisiin, joilla ei ole tarvetta juuri sinun kaltaisellesi ystävälle. Yllättävän monella ihmisellä ei ole kovinkaan realistista kuvaa siitä, mitä annettavaa heillä on toiselle ihmiselle. Eivät osaa siis vastata kysymykseen, miksi joku haluaisi olla ystäväni. Ja sen vuoksi eivät osaa myöskään arvioida, millainen ihminen haluaisi olla juuri minun ystäväni. Monet kyllä ajattelevat olevansa ystävinä luotettavia jne, mutta kun toiseen ihmiseen tutustuu, kiinnostuksen herättää konkreettiset asiat. Luotettavuus ja muut ystävyyden kannalta tärkeät abstraktimmat asiat nousevat esiin vasta myöhemmin eli kun ollaan jo kaverivaiheessa. Jotenkin vain pitäisi ensin päästä kaverivaiheeseen asti ja se edellyttää niitä konkreettisia asioita, joista toinen osapuoli sinusta olisi kiinnostunut ja sen vuoksi haluaa pitää yhteyttä sinuun uudestaan ja uudestaan.
Kommentoija 590 kirjoitti itsestään. Mä en soita mitään instrumenttia enkä ole kovin kiinnostunut musiikistakaan, mutta muuten hänen kuvauksensa itsestään natsaisi varsin hyvin sen kanssa, mitä mä ystäviltäni odotan. Inhoan mökkeilyä, joten pelkkää plussaa, ettei toinenkaan mökkeile. Ei ajokorttia kuten ei mullakaan, joten hän ymmärtää, ettei tästä nyt ihan varttissa olla sovitussa paikassa kaupungin toisella laidalla. Ex-tempore lähdöt kävelylle, kahvittelemaan jne mahdollisia eli tällaiselle ex tempore -ihmiselle kuin minä todella loistava juttu. Mä olen vielä työelämässä, mutta en todellakaan halua jauhaa työelämän ongelmista ystävieni kanssa. Ystävieni seurassa haluan unohtaa koko työelämän. Olen 20 vuotta kommentoijaa 590 vanhempi ja rehellisesti sanottuna vasen jalkani on jo kulkemassa kohti eläkepäiviä. Kun se päivä koittaa, ei tuu ikävä, vaikka työni ja työkaverini ovatkin ihan kivoja. Lisäksi hän on työkyvyttömyyseläkkeellä ja niin olisin minäkin, jos mulla ei olisi etätyömahdollisuutta. Jos tämä palsta olisi jokin "kaverisovellus", ikäerosta huolimatta empimättä swaippaisin kommentoijan 590 oikealle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus voisi olla mun tekemä!
Noiden lisäksi olen yrittänyt ystävystyä jodelissa. Siellä on paljon ihmisiä joilta puuttuu kaverit. Ollaan perustettu jodel-, wa- ja discord-ryhmiä, mutta tapaamista ei vaan saa millään aikaiseksi. Joku 1 aktiivinen ehdottaa ajankohtaa joka ei muille sovi ja asia jää siihen.
Sama ilmiö täällä vauvasivustolla. Täälläkin ollaan yritetty ystävystyä ja tavata, mutta ongelma on että täällä kirjoittelee ihmiset eri puolilta maailmaa.
Kärsin yksinäisyydestä ja olisi ihanaa kun olisi ystävä tai ystäväporukka joiden kanssa soitella kuulumisia ja kahvitella.
Se on vaan sitten tyydyttävä osaansa, jos on sellaiset ominaisuudet ettei vaan samanhenkistä seuraa löydy. Vaikka itse olisikin asian kanssa sinut ja seuraksi kelpaisi joku vähemmän samankaltainenkin kaveri niin sitten saat olla se ainoa tapaamista ehdottava osapuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entä sitten, kun ei itse ystävänä vaan kelpaa?
Olen myös vuosien varrella ehdottanut tapaamisia, viestitellyt jne. mutta hyvin harvoin nämä johtavat mihinkään paria poikkeusta lukuun ottamatta (viimeisen 12 vuoden aikana). On tosi turhauttavaa yrittää sellaista, jossa ei vaan onnistu. Saatan löytää jonkun hyvänpäivän tutun, jonka kanssa sovitaan yksi tapaaminen, mutta siihen se sitten jää tai sitten kavereita, jotka viestittävät kyllä haluavansa pitää yhteyttä, mutta mikään aika ja paikka ei heille ikinä oikein käy. Ja kuinka monta kertaa jaksaa toiselle ehdottaa mitään, jos vastavuoroisuutta ei ole.
Tämän seurauksena olen muuttunut epävarmaksi itsestäni, eli on vielä vaikeampaa edes yrittää tutustua kehenkään uuteen ihmiseen.
Asioita joita teen ystävieni kanssa:
Yhden ystävän kanssa käydään liikuntaharrastuksessa
Yhden ystävän kanssa käydään kävelyllä
Yhden ystävän kanssa käydään lyhyillä reissuilla
Yhden ystäväporukan kanssa käydään ravintolassa syömässä
Yhden ystäväporukan kanssa käydään baarissa ja museoissa
Yhden ystäväporukan kanssa nähdään käsityöharrastuksen parissa
Ystävät ovat peräisin lapsuudesta, opinnoista, työpaikoilta tai naapurustosta. Merkittävää on se, että enimmäkseen näen ystäviäni jonkun tekemisen parissa. En ole kiinnostunut pelkästään istumisesta ja juttelemisesta (ellei se tapahdu hyvän ruoan tai juoman äärellä). Minusta on hauskaa, että ystävän kanssa voi myös tehdä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Antaa olla 🤷 paskat teille. Kunhan ei stressaa.
Itse yritin kaverihaku.net kautta. Mutta sekin sivusto on nykyisin lähinnä OnlyFans kalastelijoiden markkinointipaikka. Yksi etäystävä löytyi lopulta jonka kanssa laittelen viestiä viikoittain. Samalta paikkakunnalta ei yhtään tuttavuuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Kiillota vaan sädekehää. Minua ei kiinnosta irmapetteri kakan koostumus, tai kuinka hienosti se osaa istua potalla. Vielä vähemmän se tuputus, jostakin syystä kaikki raskautuneet yrittävät tyrkyttää sitä lastentekoa muillekin, kuinka hienoa se on. Eikä mikään muukaan lapsiin liittyvä.
On se ihanaa, kun voi valita olla kaukana tekopyhistä ihmisistä.
Ei mulle ole kukaan mitään tuputtanut. Eivät ajattele minua lapsena, joka ei osaa päättää itse elämästään. Mikä on ihan kiva ja kunnioittavaa käytöstä. Ei olla kyllä potta-asioistakaan puhuttu. Enkä minä kuvaile ystävilleni koirani tekeleiden koostumusta, vastavuoroista tämäkin :D
Tuntuu, että ystäväkokelainasi on ollut vähän epäsosiaalisempia tyyppejä, jotka eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Mutta et sinäkään ehkä ole muista, joten kai se on jokin vetovoima -juttu.
Pidän kuitenkin ystävistäni enkä tunnista tuota kuvaamaasi ilmiötä omassa elämässäni. Saa kertoa kuinka irma-petteri aloitti koulun ja vanhempainillat ovat ihan jotain muuta, en lyö luuria korvaan ja estä numeroa. Eipähän tarvitse mennä itse paikalle todistamaan että joo, en viihtyisi vanhempainilloissa. Voin jopa toimia yllättävänä vertaistukena kun ystävä kysyy, että voiko olla menemättä touhukerhoon, vaikka muut vanhemmat pitävät sitä ihan ehdottomana ja ryhmäpaine on kova. Voit olla menemättä, kiva jos musta oli apua :D Perspektiiviä, kuten sanoin, erilaisuudessa on puolensa.
Miksi pitäisi olla erikoisen kiinnostunut jostakusta ihmisenä? Hän on ihminen siinä missä kaikki muutkin, entä sitten. Sinä kuulostat teoreetikolta jolla ei ole koskaan ollutkaan ystäviä. Toi tukiesimerkki on tosi outo, kuka kysyy muilta lupaa olla menemättä johonkin lapsikerhoon. Ja mikä auktoriteetti sinä olet antamaan lupaa.
Se on ihan ymmärrettävää että kun elämä koostuu siitä lapsesta ja sen hoidosta, ei hirveästi ole muuta juteltavaa. Mutta kaikki ei jaksa kuunnella tai kiinnostua. Erilaisuudessa ei ole pointtia, kun ei ole sen toisen kanssa yhtään mitään yhteistä arvopohjaa tai edes kiinnostavaa puhuttavaa.
Toi on totta. Kaikkia yksinäisiä myös yhdistää sama asia: muilla ei ole heidän kanssaan mukava olla. Kun yksinäinen myöntäisi itselleen tämän, voisi alkaa muutos.
Tarjolla olisi toisia yksinäisiä, mutta nämä eivät koskaan kelpaa, ystäviksi kelpaisivat vain ne suositut joilla on jo ystäviä. Ja sitten yksinäinen vielä edellyttää, että hän pääsee ns sisäpiiriin ohi kaikkien muiden, kuin perheenjäseneksi.
Ja sitten tulee pettymys kuten syrjäytyneellä miehellä jolle kukaan ei tuo salikissaa kotiinkuljetuksella, molemmat on yhtä epärealistisia toiveissaan, jotka tosiasiassa ovat vaatimuksia.
Päinvastoin, minusta kuulosta nimenomaan siltä, että ei-yksinäiset ovat kovin ahdasmielisiä ja tuomitsevia. Tuokin josta kenenkään yhtään "erilaisen" kanssa ei muka voi edes keskustella. Huh.
Elämässä on tilanteita, joissa helposti entiset ihmissuhteet katkeavat ja joutuu aloittamaan uusien ystävien etsimisen. Näitä tilanteita ovat:
- kun muutat paikkakunnalta toiseen tai maasta toiseen
- kun tulet uutena johonkin opiskelu-, harrastus- tai työpaikkaan, jossa on jo ehtinyt muodostua omat klikit
- kun olet perheellinen eikä sinkkukaverit halua sinua joukkoonsa tai
- kun eroat ja perheystävät "jäävät" expuolisolle tai eivät halua sinua enä sinkkuna joukkoonsa
- kun sairastut tai vammaudut, jolloin jotkut tuttavat kokevat tilanteen vaivaannuttavaksi ja ottavat etäisyyttä
- kun menetät lähiomaisesi ja suret -- jotkut ihmiset eivät kestä olla yhteydessä surevan kanssa
- kun tulet uskoon tai jätät jonkun uskonnollisen ryhmän
- kun lopetat päihteiden käytön
Yleensäkin tilanne on siis se, että jos poikkeat jollainen tavoin (tai sinun oletetaan poikkeavan) jostain porukasta, niin Suomessa on todella vaikea tutustua ihmisiin. Tuntuu että monilla on todella voimakkaat ennakkoluulot muista ja oikein pelkäävät sitä, että joku ihminen ei ole 100% samanlainen kuin he. Suomessa on myös muihin kulttuureihin verrattuna poikkeava piirre siinäkin, että monet kelpuuttavat tuttavaksi vain täysin samaa ikäluokkaa olevan.
Tämä: "monet kelpuuttavat tuttavaksi vain täysin samaa ikäluokkaa olevan".
Ystävien löytäminen on hankalaa, jos itsellä on liian suppea käsitys ystävyydestä. Monella on käsitys ystävyydestä sellaisena mitä esim. joku Frendit tai sinkkuelämää sarja on se esittänyt. Tosielämässä ystäviä voi löytyä ihan joka ikäluokasta.
Onko seurakunnalla äiti lapsi kerhoja mene niihin ? Voit myös perustaa vaikka Facebookiin paikallisen mammaryhmän jossa tapaatte säännöllisesti alkuun vaikka leikkipuistossa tiettyinä päivinä . Eväät mukaan kun kevät etenee . Laitat vaikka kaupan ilmoitustaululle esitteen .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin 34, kun tutustuin minua 28 vuotta vanhempaan naiseen, ja meistä tuli ystävät. Heti alkuun hän tuntui läheiseltä, oli erityinen yhteys. Totta kai hän oli "vanha ja viisas" ihan eri tavalla kuin minä, mutta ei kuitenkaan koskaan tuntunut että hän olisi äitihahmo minulle, tai että olisin hänelle tyttären roolissa. Asuin tuolloin ulkomailla mutta pidimme yhteyttä Suomeen palattuani ja tapasimme myös kun kävin vanhassa asuinpaikassani. Ystäväni kuoli viime vuonna.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko vähän vanhemmista naisista löytyä ystäviä? Töissä olen huomannut, että monet n. viisikymppiset naiset ovat tosi mukavia. Heillä on jo isommat lapset, joten aikaakin riittää, mutta ymmärtävät myös lapsiperheen elämää.
Voi tämä oli niin ihana kommentti. Tällainen 50+ nainen ilahtui kovasti. Itselläni on muutama sellainen muista ystävistäni iällä poikkeava ystävä, jotka ovat siis joko huomattavasti vanhempia kuin minä tai nuorempia. Ja olen havainnut, että iällä ei ole mitään väliä heidän kohdallaan ovat sellaisia sielunkumppaneita niin 30 v kuin 67 v ystäväni. Elämme kuitenkin ihan eri elämänvaiheita kukin, mutta juttua riittää kun tavataan ja käydään yhdessä syömässä, terassilla, uimassa jne. Ja olen tutustunut heihin muutama vuosi sitten, eli olivat ihan uusia tuttavia ja heistä tuli minulle tärkeitä ystäviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Kannattaa yrittää ylläpitää suhdetta sellaisiinkin kavereihin/ystäviin, joiden kanssa arkielämän todellisuudet erkaantuvat radikaalistikin toisistaan, ainakin jos on kyse lapsuuden-/nuoruudenystävästä. Tavata edes kerran vuodessa, kuunnella sen toisen ihmisen elämänmenosta (ja plussaa sekin, jos se kaveri myös jaksaa kuunnella sinun elämänmenostasi). Tällöin yhteys sentään säilyy, eikä ole mitään estettä, että joskus myöhemmin "maailmat" taas kohtaavat.
Totta! Mun paras ystävä on lukioajoilta, Meidän elämät on menneet tosi eri tahtiin, hän perusti nuorena perheen ja ryhtyi maatilan emännäksi, minä lähdin sinkkuna ulkomaille ja loin uraa, perheen perustin vasta nelikymppisenä. Siinä vaiheessa ystävälläni oli jo lähes aikuiset lapset. Silti ystävyys ei ole koskaan katkennut, vaikka välillä ollaan pidetty harvakseltaan yhteyttä kun elämäntilanteet ovat olleet niin erilaisia ja välissä valtameri.
Ystävyydessä pitää antaa toiselle tilaa ja ymmärtää että tilanteet muuttuvat ja ystävyys muuttuu mutta ei se tarkoita että ystävyys päättyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko vähän vanhemmista naisista löytyä ystäviä? Töissä olen huomannut, että monet n. viisikymppiset naiset ovat tosi mukavia. Heillä on jo isommat lapset, joten aikaakin riittää, mutta ymmärtävät myös lapsiperheen elämää.
Voi tämä oli niin ihana kommentti. Tällainen 50+ nainen ilahtui kovasti. Itselläni on muutama sellainen muista ystävistäni iällä poikkeava ystävä, jotka ovat siis joko huomattavasti vanhempia kuin minä tai nuorempia. Ja olen havainnut, että iällä ei ole mitään väliä heidän kohdallaan ovat sellaisia sielunkumppaneita niin 30 v kuin 67 v ystäväni. Elämme kuitenkin ihan eri elämänvaiheita kukin, mutta juttua riittää kun tavataan ja käydään yhdessä syömässä, terassilla, uimassa jne. Ja olen tutustunut heihin muutama vuosi sitten, eli olivat ihan uusia tuttavia ja heistä tuli minulle tärkeitä ystäviä.
Mä olen myös viisikymppinen nainen, nuorin ystäväni on hieman alle kolmekymppinen ja vanhin päälle 80. Eri ikäiset ystävät ovat rikkaus.
Ketju täynnä yksinäisiä mammoja. Järjestäkää miitti, siinähän on jo monta ystävää tarjolla.
En jaksanut lukea kuin ekan sivun, mutta ap:n kirjoituksesta jäi silmiini tämä lause:
''Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.''
Siis tuostahan se yleensä lähtee, että jutellaan hiekkalaatikolla juurikin lastenvaatteista, säätilasta, ruoanlaitosta yms. diibadaabaa. Älä hyvä ihminen lähde heti olettamaan syvällisiä keskusteluita tuntemattomien tai tuttujen kanssa! Ystävyys lähtee käyntiin erittäin hi-taas-ti hyvänpäivän tuttavuudesta.
Tämä on minun kokemukseni, kun oli samanlainen tilanne aikoinaan, uusi paikkakunta, lasten syntymät yms.
Päinvastoin, minusta kuulosta nimenomaan siltä, että ei-yksinäiset ovat kovin ahdasmielisiä ja tuomitsevia. Tuokin josta kenenkään yhtään "erilaisen" kanssa ei muka voi edes keskustella. Huh.
Elämässä on tilanteita, joissa helposti entiset ihmissuhteet katkeavat ja joutuu aloittamaan uusien ystävien etsimisen. Näitä tilanteita ovat:
- kun muutat paikkakunnalta toiseen tai maasta toiseen
- kun tulet uutena johonkin opiskelu-, harrastus- tai työpaikkaan, jossa on jo ehtinyt muodostua omat klikit
- kun olet perheellinen eikä sinkkukaverit halua sinua joukkoonsa tai
- kun eroat ja perheystävät "jäävät" expuolisolle tai eivät halua sinua enä sinkkuna joukkoonsa
- kun sairastut tai vammaudut, jolloin jotkut tuttavat kokevat tilanteen vaivaannuttavaksi ja ottavat etäisyyttä
- kun menetät lähiomaisesi ja suret -- jotkut ihmiset eivät kestä olla yhteydessä surevan kanssa
- kun tulet uskoon tai jätät jonkun uskonnollisen ryhmän
- kun lopetat päihteiden käytön
Yleensäkin tilanne on siis se, että jos poikkeat jollainen tavoin (tai sinun oletetaan poikkeavan) jostain porukasta, niin Suomessa on todella vaikea tutustua ihmisiin. Tuntuu että monilla on todella voimakkaat ennakkoluulot muista ja oikein pelkäävät sitä, että joku ihminen ei ole 100% samanlainen kuin he. Suomessa on myös muihin kulttuureihin verrattuna poikkeava piirre siinäkin, että monet kelpuuttavat tuttavaksi vain täysin samaa ikäluokkaa olevan.