Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Eli erilaisuuden kesto on tosi huono tällöin. Onhan lasten saaminen ihan normaali asia ja useimmilla se on yksi elämänvaihe. Silti lapsettomat katsoo ettei vauvan saanut enää "kuulu porukkaan". Vaikka kävisi töissä ja harrastaisi.
Ei vauvan kanssa missään töissä käydä, eikä juuri harrasteta, tuossa on puhe siitä kun kotiudutaan synnäriltä.
Sitten kun lapsi on isompi, ne tapaamiset on sitä että keskustelusta ei tule mitään, kun uhmaikäinen repii pöytäliinaa pöydältä ja vaatii koko ajan huomiota. Eikä sitä äitiä kiinnosta festarit tai työelämä, kun sen maailma on sitä puklua ja kakkaa. Siis toki on luonnollista ettei tuoretta äitiä kiinnosta muu kun se lapsi, mutta lapsettomalle se on ankeaa kuunneltavaa.
Kaikki ei hanki omia lapsia, jolloin se kiinnostus on vielä vähäisempää.
Olen kylläkin mies ja puhuin pitkäaikaisesta kaverista. Tai "kaverista".
Kaverista joka juuri kotiutui synnäriltä? Mutta ihan miten vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä tulee ajatus, että lapsettoman elämä on jotain baaria ja festaria? Sitähän voi olla vaikka omaishoitaja tai pitkäaikaissairas aika rajoittavasti, ei mikään ikiteini.
Äiti 45v.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Eli erilaisuuden kesto on tosi huono tällöin. Onhan lasten saaminen ihan normaali asia ja useimmilla se on yksi elämänvaihe. Silti lapsettomat katsoo ettei vauvan saanut enää "kuulu porukkaan". Vaikka kävisi töissä ja harrastaisi.
Ei vauvan kanssa missään töissä käydä, eikä juuri harrasteta, tuossa on puhe siitä kun kotiudutaan synnäriltä.
Sitten kun lapsi on isompi, ne tapaamiset on sitä että keskustelusta ei tule mitään, kun uhmaikäinen repii pöytäliinaa pöydältä ja vaatii koko ajan huomiota. Eikä sitä äitiä kiinnosta festarit tai työelämä, kun sen maailma on sitä puklua ja kakkaa. Siis toki on luonnollista ettei tuoretta äitiä kiinnosta muu kun se lapsi, mutta lapsettomalle se on ankeaa kuunneltavaa.
Kaikki ei hanki omia lapsia, jolloin se kiinnostus on vielä vähäisempää.
Olen kylläkin mies ja puhuin pitkäaikaisesta kaverista. Tai "kaverista".
Kaverista joka juuri kotiutui synnäriltä? Mutta ihan miten vaan.
Yrität nyt ymmärtää tahallasi väärin.
Vierailija kirjoitti:
Ennen ajattelin, että jos jotain elämältä kaipaan, niin ystäviä. Nyt olen niitä saanutkin. Minulla on harrastuksen kautta tullut vähän itseäni vanhempi ystävä. Hänen kauttaan olen päässyt kahteenkin neljän naisen ryhmään, jotka kokoontuvat noin kerran kuukaudessa hyvän ruuan, kulttuurin ja matkustelun merkeissä.
Lisäksi minulla on ammatin kautta kaveri, jonka kanssa tapaan harvemmin. Muutama muukin vastaava.
Ystävyys on vastavuoroista. Nuorempana olin sellainen, että odotin aina, että toinen otti yhteyttä. Enää en ole sellainen. Soittelen ja viestittelen, pyydän lounaalle.
Lapseni ovat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Miniät ovat ystäviä, tytär myös,kun olen heitä hyvin aina kohdellut. Lastenlasten kanssa vietetään jonkin verran aikaa.
Toimin yrittäjänä ja töitäkin on paljon. Myös omaa aikaa tarvitsen. Puolison kanssa mökkeillään ja matkustellaan.
Ihana positiivinen kirjoitus. Hyvää kesänjatkoa !
Vierailija kirjoitti:
Mistä tulee ajatus, että lapsettoman elämä on jotain baaria ja festaria? Sitähän voi olla vaikka omaishoitaja tai pitkäaikaissairas aika rajoittavasti, ei mikään ikiteini.
Äiti 45v.
Omasta kokemuksesta. Useimmat saa sen ekan lapsen paljon nuorempina kuin sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ovat inkkelit?
Tahdonvastaisessa selibaatissa elävät. Enkunkielinen termi kirjoitetaan c keskellä, mutta se saattaa olla "kielletty sana" palstalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla lapset ovat aikuisia. Lastenkaan kautta en onnistunut löytämään niitä aitoja sydänystäviä (/aitoa sydänystävää) itselleni. Tokikin olen kahden eri ystäväni lasten kummitäti. Molemmat kummilapseni ovat täysi-ikäisiä. Juu, kyllä lasten kautta sain yhteistyökumppaneita ja tuttavia, mutta en sydänystäviä. Eivät ne lapsipiirit (koulussa,harrastuksissa,jne.) aina todellakaan johda vanhempien ystävyyssuhteiden syntymiseen tai syvenemiseen. Yhteiset asiat eli ruuhkavuodet yhdistävät, mutta ei sen enempää. Toki monet vanhemmat ovat myös löytäneet kentän laidalta sydänystäviä. Se on ehdottoman hienoa. Itselleni ei näin valitettavasti käynyt.
Muista, että on hienoa ja arvokasta että sinut on jo kaksi kertaa pyydetty kummiksi, vielä ytsävän toimesta. Itselläni ei ole niin hyviä ystäviä, että kukaan olisi kysynyt tai jatkossakaan kysyisi kummiksi.
546, mistä tiedät, minkä ikäisiä lapsia minulla on? 0-20v? Ja pitkäaikaissairas voi olla vaikka lapsena...
Äiti 45v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä löysin ystäviä aikuisena uudesta harrastuksesta. Huom. harrastuksen pitää olla sellainen, jossa oikeasti tehdään asioita yhdessä, bondataan ryhmänä, keskustellaan yhdessä tekemisestä jne. Minun kohdalla harrastus oli teatteriharrastus. Mutta taasen harrastukset, joissa vaan vaikka pukeudutaan pukuhuoneessa yhtaikaa (kuten vaikka ryhmälikuntatunnit) eivät tuottaneet tulosta.
Tässäkin asiassa pätee inhottavat luonnon(?)lait: et saa sitä, mitä eniten haluat. Jos lakkaat haluamasta ja keskität huomiosi johonkin muuhun, saatat ihan sitä huomaamatta lopulta saada sen, mitä kaipaat. Täällä on kommentteja ystävyyteen liittyen eri ikäisiltä, ja hyvä niin. Elämäntilanteella on väliä, ihmisiin ei tutustu samalla tavalla eri aikoina (eri ikäisenä, ja myös eri vuosikymmenillä on varmasti ollut erilaiset tavat). Entä jos elämässä tekisi (mahdollisuuksiensa mukaan) etupäässä sellaista, mikä itseä kiinnostaa? Tällöin on todennäköistä, että löydät myös "itsesi näköistä seuraa". Ei mene tilanteisiin ihmisiin tutustuminen edellä vaan asia edellä, ja sitten katsoo, mitä tulee eteen; uusi tuttavuus, joka mahdollisesti syvenee ystävyydeksi, on vaan plussaa tuossa, jos/kun saa itselleen sitä mitä haluaa (vaikka portugalin kurssi tai hyvä kunto jumpassakäynnistä). Lisäksi uteliaisuutta elämää ja sen ilmiöitä kohtaan kannattaa aina pitää yllä. Tällöin jaksat kuunnella ne kavereiden/tuttujen/ystävien omasta mielestäsi tylsemmätkin jutut. Tällaisiakin kaveruus- ja ystävyyssuhteita kannattaa ylläpitää: joskus voi tullakin tilanne, että onkin todellista yhteistä puhuttavaa, ns. tärkeitä tai syvällisiä asioita. Tällöin on ihan hyvä, että olet tavannut sitä entistä koulukaveriasi 1-2 kertaa vuodessa sen viimeisen 20 vuotta, vaikka niin kovasti "yhteistä" ei enää olisikaan ollut. Eli myöskin muut kuin ne paljonpuhutut sydänystävät kunniaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomeen pitäisi perustaa sellainen kerho/yhdistys, mihin ihmiset jotka etsivät ystävää voisivat ilmoittautua. Tämän kerhon ainoa toimintaperiaate olisi saattaa ystävää etsivät ihmiset yhteen.
Kenen se pitäisi perustaa?
Vaikka sinä ,paikkakunnittain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Tämä! Minulle tulee aina sellainen olo, että meitä "ystävättömiä" pidetään jotenkin hölmöinä, kun ehdotukset ovat juuri tuota tyyliä, että aloita harrastus, mene kielikurssille, osallistu koiratreeneihin ja lista jatkuu..kai nyt jokainen aikuinen osaa hakeutua niihin aktiviteetteihin/harrastuksiin opastamatta, jos sellaiset kiinnostaa. Itse en ainakaan aio jatkossakaan aloittaa sambaa tai mammakerhoa, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
Taloudelliset ongelmat (siis jos ei raha riitä) on ymmärrettävä syy olla menemättä monille kursseille, harrastuksiin tai tapahtumiin.
Mutta mitä edes tekisi uuden ystävän kanssa se, jota ei mikään kiinnosta?
Komps tuo. Ihminen joka ei ole mistään kiinnostunut on ankeaa seuraa, ellei tee mitään töiden ja kotitöiden lisäksi ei hirveästi ole mitään kiinnostavaa sanottavaa. Sitten päätyy tylsistyttämään muita selostamalla mitä söi aamulla ja millä pesuaineella tahrat lähti, ei sellaista kukaan jaksa.
Juuri näin. Ihmisen ei pidä syyllistää itseään, jos hänellä ei ole ystäviä, mutta joskus kannattaa miettiä sitä, onko edes omasta mielestään kiinnostava ihminen. Kaikkien ei tarvitse olla kiinnostavia ihmisiä (ja mitä kukakin kiinnostavana pitää...), mutta osa "epäkiinnostavista" ihmisistä on löytänyt ne ystävänsä jo peruskoulusta ja sen jälkeisistä opinnoista, puolison ja suvun parista, eikä heillä ole tätä ongelmaa. "Kiinnostavilla" ihmisillä taas ei yleensä ole tätä ongelmaa juuri koskaan, eli "jotain seuraa" aina löytää, kun vaan ottaa puhelimen käteen... (Toki voi hankalassa elämäntilanteessa näilläkin sosiaalisilla perhosilla olla yksinäisyyden kokemuksia) Ongelma näyttää siis olevan kiinnostavuudeltaan keskiverroilla ihmisillä. Tällöin voisi miettiä, miksi joillakuilla ei ole yksinäisyyden/ystävättömyyden ongelmaa - mitä he tekevät toisin kuin minä, voisinko oppia heiltä jotakin? Yksi nyrkkisääntö siihen, onko kiinnostava ihminen, on kysyä, olenko ihminen, joka on kiinnostunut ihmisistä, asioista, ilmiöistä? Ja jos ruksii tuohon kaikki, voi kysyä vielä, olenko ihminen, jolla on ns. riittävät sosiaaliset taidot tuoda tuota omaa kiinnostuneisuuttani ja omaa kiinnostavuuttani esille? Eli että jaksaa kuunnella sitä toista ihmistä (mutta ei oman itsensä kustannuksella, ei toisen "roskakorina") ja toisaalta havainnoi toista ihmistä silloin, kun itse puhuu: onko tuo ihminen yhtään kiinnostunut siitä, mitä minä puhun ja miten puhun, ja osaanko lopettaa, jos toisella on tylsää? Osaanko kertoa elämästäni ja asioistani (niistä, joita haluan kertoa) kiinnostavalla tavalla? Ajattelenko itse, että tuon toisen kertomat asiat ovat kiinnostavia? Jos toisen ihmisen asiat eivät juuri kiinnosta, silloin "vika" voi olla sinussa, siinä toisessa tai vaan teidän kahden (sen hetkisessä) yhteensopimattomuudessa. Väkisin ei pidä vääntää, ystävää haluavankaan. Mutta oman itsen (myös omien voimavarojen) pohdiskelu saattaa auttaa asiassa, kunhan se ei ole itsesäälistä vaan ratkaisukeskeistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ystävällä pitäisi olla samanlainen elämäntilanne kuin itsellä on."
En tiedä, olenko jotenkin outo, mutta en edellytä samanlaista elämäntilannetta. On oikeastaan jopa ihan virkistävää, jos ystävällä on erilainen elämäntilanne. Saa muuta ajateltavaa ja näkee erilaisia asioita. Tärkeintä on, että toinen on empaattinen ja hänen kanssaan on mukava olla.
Tämä on todella hyvin sanottu. Kiitos.
Vierailija kirjoitti:
Jostain kommunikaatio-ongelmista tämä vaikeus solmia ystävyyssuhteita kertoo. Naisille perheellistyminen voi olla suurin yksittäinen syy siihen, ettei ystävyyssuhteita enää synny niin helposti. Olen lapseton keski-ikäinen nainen ja ystävystyminen on ehkä kaikkein helpointa maailmassa. Jaksan pitää yhteyttä ystäviin, vaikka kommunikointi olisikin vain mun vastuulla. Tiedostan myös, ettei ystävyys edellytä jatkuvaa yhteydenpitoa. En hylkää ystäviäni, jos ilmoittavat olevansa taas raskaana tai muuttavansa maasta. Teen retkiä muille paikkakunnille vain tavatakseni ystäviäni. Vaihdan työpaikkaa riittävän usein ja aina saan sieltä uusia ystäviä ja vanhatkin pysyvät. Olen aktiivinen ja tykkään järkkäillä tapaamisia. Jaksan kuunnella toisten murheita. En loukkaannu helposti. Jnejne.
Tämä oli virkistävä kommentti - että näinkin voi olla.
Mie oon facebookissa oman paikkakuntani naisten huoneessa, mitä kautta sitten on lähtenyt kahville tai lenkille muiden kanssa. Osan kanssa yhteyksissä, osan kanssa jää siihen kertatapaamiseen. Ite en yleensä käy/ehdi käydä baareissa, mutta joku aika sitten kävin miespuolisen kaverin kanssa ja tutustuin sen naispuoliseen kaveriin, kenen kanssa sitten ollaan ystävystytty.
Myös sen jälkeen kun aloin tekemään extrauksia eri paikoissa nii tutustunut uusiin tyyppeihin ja jos jonkun kanssa on synkannut erityisen hyvin niin oon suoraan kysyny et tehtäskö joskus jotain
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jostain kommunikaatio-ongelmista tämä vaikeus solmia ystävyyssuhteita kertoo. Naisille perheellistyminen voi olla suurin yksittäinen syy siihen, ettei ystävyyssuhteita enää synny niin helposti. Olen lapseton keski-ikäinen nainen ja ystävystyminen on ehkä kaikkein helpointa maailmassa. Jaksan pitää yhteyttä ystäviin, vaikka kommunikointi olisikin vain mun vastuulla. Tiedostan myös, ettei ystävyys edellytä jatkuvaa yhteydenpitoa. En hylkää ystäviäni, jos ilmoittavat olevansa taas raskaana tai muuttavansa maasta. Teen retkiä muille paikkakunnille vain tavatakseni ystäviäni. Vaihdan työpaikkaa riittävän usein ja aina saan sieltä uusia ystäviä ja vanhatkin pysyvät. Olen aktiivinen ja tykkään järkkäillä tapaamisia. Jaksan kuunnella toisten murheita. En loukkaannu helposti. Jnejne.
Sinulla on yksinelävänä aikaa tuohon. Monilla perheellisillä ei ole. Kun töistä pääsee neljältä, on kiire hakemaan lapsi päiväkodista, kotona on ruokailut, pikku kakkoset, leikit ja iltapesut ennen lapsen nukkumaanmenoa. Siinä on sitten pari tuntia aikaa tehdä kotitöitä/levätä/harrastaa/olla puolison kanssa, ennen kuin pitää mennä nukkumaan. Siinä parin tunnin aikana ei pääse matkustamaan toiseen kaupunkiin kaverin kans kahville. Viikonloppuna saa miettiä, hoitaako puoliso lapsen vai ottaako itse sen Helmi-Veetin mukaan kahvittelemaan.
Jos sille ystävälle, joko jo olemassa olevalle tai kovasti toivotulle, ei ole aikaa eikä voimia, niin miksi sitä ystävyyttä niin kovasti kaipaa? (tarkoitukseni ei provota, vilpittömästi kysyn ja ihmettelen)
Vierailija kirjoitti:
Jotkut tässä ketjussa miettivät miksei kaikki jaksa tutustua uusiin potentiaalisiin ystäviin. Kyllähän se kuulostaa tosi tylyltä sanoa päin naamaa että ystäviä on jo niin monta ettei aikaa riitä uusille, mutta toisaalta se on rehellistä ja sehän on tavallaan todellinen syy, mikä ei kuitenkaan välttämättä liity mitenkään toisen persoonaan.
Olen nelikymppinen lapseton, helposti ystävystyvä nainen. Mulla on lapsesta asti ollut intensiivisiä ystävyyssuhteita, ei niinkään erityisen laajaa kaveripiiriä mutta monta läheistä pitkäaikaista ystävää. Panostan niihin suhteisiin itsekin aika paljon, viestittelen, soittelen, ehdotan tapaamisia, kutsun kylään, matkustan eri paikkakunnalle tapaamaan. Ystävyyksistä osa on alkanut jo lapsuudessa, osa tullut aikuisenakin.
Viime aikoina muutamakin tuttava on selvästi halunnut alkaa kehitellä läheisempää ystävyyttä kanssani, mutta en ole kokenut, että mulla riittäisi energiaa vastata näihin lähestymisiin. Olen ollut heille ihan ystävällinen mutta ehkä hieman etäinen. Tuntuu pahalta käyttäytyä näin, mutta elämässä on tapahtunut ikäviä asioita joista koen syvää henkistä uupumusta. Sellaista ei oikein haluaisi alkaa selittää puolitutuille. Joskus taustalla voi siis olla tuollaisiakin syitä, miksei ihminen jaksa enempää ihmissuhteita elämäänsä.
Olen sosiaalisesti ihan taitava ja empaattinen, olen aidosti kiinnostunut niistä ihmisistä joiden kanssa olen tekemisissä ja se on luultavasti tärkein syy miksi kanssani halutaan olla, näin on mulle myös toistuvasti sanottu. Olen ystävystynyt myös aika särmikkäiden tyyppien kanssa, joilla ei muuten ole paljoa kavereita. Tavallaan osaan hakea kohtaamisissa sellaista "taajuutta" jolla löydän saman aallonpituuden erilaisten ihmisten kanssa.
Vaikka nautin erilaisten ihmisten seurasta, ne intensiiviset kohtaamiset saattavat myös viedä paljon energiaa, ainakin jos tapaamiset menee siinä, että puidaan jatkuvasti toisen ongelmia. Mulle ei ole aina helppoa vetää rajoja, ja nyt olenkin tällä iällä huomannut että uusi ihmissuhde tuntuu mahdollisuuden sijaan väsyttävältä ajatukselta. Entä jos tämä uusi ystävä haluaakin kipata murheensa niskaani enkä pääsekään irtautumaan tilanteesta loukkaamatta syvästi toista?
Läheisimmiksi ystäviksi on nyt vuosien varrella jääneet sellaiset, joiden kanssa ystävyys tuntuu vastavuoroiselta ja joiden koen aidosti välittävän myös minusta, muutenkin kuin piristäjänä, sparraajana tai murheiden kuuntelijana. Loppujen lopuksi se on aika herkkä tasapaino että toteutuuko se, että ihmissuhde antaa enemmän energiaa kuin vie.
Tähän voi niiiin samaistua.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen sellainen, jolle tarttuu kavereita, ystäviä ja satunnaisempia tuttuja matkaan jatkuvasti. Töissä, harrastuksissa, opiskelukavereita, hiekkalaatikkoporukoista, somestakin olen muutaman ihan hyvän kaverin saanut. En osaa sanoa mikä sen tekee varsinaisesti, mutta olen supersosiaalinen, nautin kaiken tasoisista ihmissuhteista ja olen valmis kuuntelemaan, auttamaan ja aina kiinnostunut.
Ehkä vinkkinä voisin sanoa, että tosiaan olemalla kiinnostunut ja pyrkimällä ainakin nauttimaan ihan kaikentasoisista vuorovaikutustilanteissa saa ihmiset pitämään itsestään. Itsestään pitää myös rohkeasti antaa, kertoa vaikka omasta perheestä, harrastuksista ja jonkinverran myös jotain henkilökohtaisempaa ja päästää ihmiset kiinni siihen, kuka sinä pohjimmiltasi olet. Mutta vaikeaa se on oikeasti sanoittaa täysin miksi esim itse saan helposti ystäviä. Ihmisrakkaus ja ystävällisyys ehkä?
Tämä.
Olen kylläkin mies ja puhuin pitkäaikaisesta kaverista. Tai "kaverista".