Lue keskustelun säännöt.
Miten löytää uusia ystäviä aikuisena, kun oikeasti yrittää ja ei vaan löydä?
Minulla on taustalla tavallinen tarina, kuten monella muullakin: aikuisena ystävyyssuhteet ovat olleet yksipuolisia ja pysyneet hengissä niin kauan, kun itse otan yhteyttä tai menin käymään. Väsyin tuohon ja annoin yksipuolisten ihmissuhteiden lopahtaa. Muuttaminen töiden perässä on tehnyt sen, että asun nytkin vieraalla paikkakunnalla, josta en tunne ketään. Lapsen saaminen näivetti osan ystävyyssuhteista, kun osa ei halunnut enää olla tekemisissä. Olen etsinyt uusia ystäviä, mutta on monesta syystä vaikeaa:
1. Todella moni sanoo, että "Mulla on jo tarpeeksi ystäviä, en kaipaa enää enempää". "Mulla on jo läheiset ystävät, niin enää ei ole aikaa muille ihmissuhteille." Eli vaikka yrittäisit tutustua, niin osa ihan suoraan tekee selväksi, ettei aikaa sinulle ole. Monilla on jo omalla paikkakunnallaan ystävät ja ulkopuolisena et pääse mukaan. Päädyt kaveriasteelle, jossa toisella on aikaa kerran vuodessa käydä kanssani kahvilla ja vastata viesteihisi parin päivän/parin viikon viiveellä, jos hän muistaa.
2. Jos tutustut jonkun kanssa, heti ei voi päästä kovin syvälliselle asteelle, vaan tutustuminen vie aikaa. Tämän ymmärrän. Tutustut uuteen ihmiseen ja kaikki vaikuttaa kivalta. Herkästi käy kuitenkin niin, että käytät aikaa ja vaivaa toiseen tutustumiseen ja yhtäkkiä toinen ghostaa sinut. Mitään syytä et saa kuulla. Tämä voi käydä melko pitkänkin tutustumisvaiheen jälkeen. Joudut taas aloittamaan tutustumisen johonkin toiseen alusta.
3. Löydät itsellesi ystävän, jonka kanssa yhteydenpito sujuu tasapuolisesti. Ystävä löytääkin itselleen uuden kumppanin ja katoaa seurustelun uumeniin. Ystävä ei enää ota yhteyttä, eikä hänellä ole sinulle aikaa, kun kaikki aika menee uuden kumppanin kanssa. Ei ole mitään takeita, että muutamassa vuodessa ystävä palautuisi itsekseen, kun rakastumisvaihe menee ohi.
4. Olen yrittänyt taaperon kautta tutustua muihin perheellisiin. Välit ovat todella pintapuolisia, eikä syvempää yhteyttä löydy. Näkeminen jää, kun joku ryhmä lakkaa kokoontumasta. Osa äideistä ei edes suostu juttelemaan, vaan pitäytyvät omassa porukassaan. Se, että meillä on suunnilleen saman ikäiset lapset ei ole riittävä yhdistävä tekijä. Kaipaisin trendilastenvaatteista keskustelun sijaan syvällisempää keskustelua ja elämässäni on muitakin mielenkiinnonkohteita kuin vanhemmuus.
Olen oikeasti yrittänyt tutustua ihmisiin. Olen pyytänyt tuntemattomia/puolituttuja ihmisiä kahville ja ollaan nähty. Nämä jäävät aina yksittäiseen kertaan, emmekä enää tapaa. Juttelen rohkeasti vieraille ihmisille, olen ystävällinen ja kiinnostunut muiden kuulumisista. Alan olla väsynyt siihen, miten vaikeaa uusien ystävyyssuhteiden löytäminen on aikuisena. Olen ihan tavallinen kolmekymppinen nainen, minulla on peruskäytöstavat kunnossa ja elän tavallista elämää (on puoliso, pieni lapsi, käyn töissä jne). En ole mikään räväkkä tai erikoinen, vaan tosi tavallinen. Arjessa ei valitettavasti ole aikaa siihen, että voisin joka päivä käyttää tuntikausia uusien ystävien etsimiseen, uusien harrastusten kokeilemiseen yms, koska aika on rajallista.
Miten ihmeessä te muut olette löytäneet aikuisena uusia ystäviä?
Kommentit (752)
Itse olen saanut ystäviä aikuisiällä työväenopiston kursseilta. Aikaahan se vie kun tutustuu, mutta näillä tunneilla on ensinnäkin usein tosi mukava tunnelma, tapaa fiksuja ihmisiä, joilla samat kiinnostuksen kohteet. Esim. kieliryhmät ja taide- ja liikuntaryhmät ovat sopineet minulle ja pelkät tunnitkin jo tuovat merkitystä elämään. Jossain vaiheessa voi sitten tavata muissakin merkeissä, jos jonkun kanssa synkkaa syvemmin, ainakin tutustut luonnollisella tavalla suureen määrään ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katse peiliin. Tylsät ihmiset jää yksin, ne joilla ei ole mitään kiinnostavaa koskaan. Mutta haluavat kuulijan loputtomalle tylsälke piheripulille.
Meillä on töissä tämmöinen, selostaa tv-ohjelmia, joita ei edes katso ketkään muut. Ja ihmettelee, kun ihmiset ei jaksa kuunnella.
Varmaan totta tuokin, mutta mikä pitäisi laskea kiinnostavaksi puheenaiheeksi? Koska ainakin minä saan kuulla tyyliin 95% ihmisistä sellaista peruskauraa, tylsää jorinaa - höpistään töistä, lapsista, säästä, puolisosta. Sen takia minulla varmaan onkin vain pieni kaveripiiri koska koen todella suuren osan ihmisistä todella tylsäksi enkä jaksa höpöttää jonnin joutavia.
Kiinnostava aihe on sellainen, joka kiinnostaa myös sitä kuulijaa, ei pelkästään puhujaa. Mikä on uskomattoman monelle vaikea tajuta.
Tämä kommentti on viisautta, joka pitää nostaa erikseen vielä esille. Tämän viisauden vuoksi yhteinen, aidosti kiinnostava harrastus (kieli, urheilulaji, vaikka dinosaurukset jos niistä kiinnostuneille on oma seura tai opistokurssi) voi toimia yhtenä avaimena siihen, että löytää samanhenkistä juttuseuraa, jonka parista voi löytää sitten myös ystävän aikuisiällä. Ylipäänsä vahva kiinnostus joko tiettyihin asioihin tai maailman ilmiöihin tekee ihmisestä kiinnostavamman - mutta se, että tämä oma kiinnostus / kiinnostavuus myös johtaa tuttavuuteen ja sitten ystävyyssuhteisiin, vaatii tosiaan sitä, että ymmärtää sitä toista osapuolta ja että se toinen osapuoli (kuulija) on oikeasti kiinnostunut kuulemastaan. Sellaiselle ihmiselle, joka on luonnostaan kiinnostunut maailmasta ja ihmisistä, on tutustuminen ja myös ystävystyminen helpompaa, mutta takuuvarmaa se on silloin, jos puitteena tutustumiselle on se teema, joka yhdistää molempia/kaikkia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nämä, ketkä sanovat, että pitäisi avoimin mielin tutustua kaikkiin: kaikkien kanssa nyt vaan ei ole yhteistä.
Jos tapaan vaikka jossain suunnilleen ikäiseni naisen, jolla on pieni lapsi, kuten minullakin on. Tuo nainen haluaa sisustaa kotia kauniiksi, somettaa ahkerasti sekä seuraa trendejä sisustuksen ja muodin saralla. Pitää huolta ulkonäöstään. Lapsen kanssa kiinnostaa se, että voi pukea lapsen tyylikkäästi, hankkia kalliit lelut ja matkustella koko perheellä, mieluiten ulkomaille. Naiselle kuukauden kohokohta on, jos pääsee tyttökaverien kanssa baarikierrokselle ja seuraavana aamuna saa parannella darraa rauhassa. Meillä taas ei ole sisustettua kotia erityisemmin ja trendien sijaan käytetään samoja vaatteita niin kauan, kunnes kuluvat rikki. Sisustamisen sijaan ammattialaan liittyvät asiat, tiede, uutisten lukeminen ja yhteiskunnallisten ilmiöiden seuraaminen kiinnostavat. Ulkonäöstä huolehtiminen on suihkussa käymistä ja kevyt meikki harvakseltaan. Lapsella on mukavat vaatteet, kalliiden lelujen ja matkojen sijaan arvostetaan yhteistä aikaa ja arkista tekemistä. Baareissa ei tule käytyä nykyään oikeastaan koskaan, ruoan kanssa voi nauttia joskus lasin viiniä. Miten tällaisessa tilanteessa voisi syntyä syvää ystävyyttä? Mielenkiinnonkohteet ovat niin erilaiset, että yhteistä jutunjuurta tuskin on kovin pitkälle asti.
Kyllä sitä monella tavalla voi asettautua toisten yläpuolelle. Ei ihme ettei ystäviä löydy.
Eihän tässä ole kukaan asettunut toisen yläpuolelle - todennut vain, että kiinnostuksen kohteet (=se, mihin minuuttinsa ja tuntinsa päivänsä, viikkonsa ja kuukautensa aikana laittaa) ovat täysin erilaiset. Pikemminkin tuli vaikutelma, että tässä kommentissa otettu esimerkkinainen on se, joka haluaa asetella itseään ja elämäänsä toisten yläpuolelle (somenkin välityksellä). Kirjoittajalla on puolestaan erilaiset arvot elämässään (=ne asiat, joihin aikansa käyttää).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystävyyksiin näyttää täällä olevan liikaa odotuksia ja valmiita käsikirjoituksia. Ranskankurssin Laurankin kanssa nro 176 sai olla kokonaisen vuoden rattoisasti ja nyt on nyreissään ja pitää sitä hukkaan heitettynä. Minusta kannattaa satsata harrastuksiin ja nauttia kulloisestakin seurasta juuri sillä hetkellä.
Syvällisten asioiden käsittely lisääntyy sillä, että valitsee syvälliset harrastukset. Kannattaa itse olla kiinnostava ja saa toisista esiin heidän moniuloitteisuutensa.
Itse asiassa nämä ystävää kaipaavat kuulostavat hyvin samalta kuin tietyt palstamiehet naisenkaipuussaan. Niille pitäisi heti ruveta ystäväksi jos pari sanaa vaihtaa ja ihmetellään kun ei kelvata -eikä ymmärretä, että itselläkin pitäisi olla jotain annettavaa sille toiselle. Ei se riitä ystävyyden perustaksi, että MINÄMINÄMINÄ haluaa jonkun jolle kertoa palkankorotuksesta ja koiran kuolemasta.
Minä olen tuollainen Laura. Olen ihmisille kohtelias ja koska en ole erityisen kiinnostunut puhumaan omista asioistani, homma menee siihen että se toinen satunnainen tuttava puhuu omistaan. Kohteliaasti kuuntelen, koska keskustelun ohjaaminen johonkin minulle mielekkäämpään aiheeseen ei yleensä onnistu, niin suuri on vimma päästä kertomaan itsestään puolitutuille.
Eipä aikakaan kun satunnainen tuttava luulee meidän olevan ystäviä ja loukkaantuu kun käy ilmi, että minä olen ollut paikalla ihan muista syistä kuin ystävystyäkseni(esimerkiksi oppimassa ranskaa, yllättävää ranskan kurssilla) ja olen kuunnellut häntä siksi, että a) minulla on käytöstavat, b) hän ei ole suostunut puhumaan mistään järjellisestä.
Oikeasti en tiedä, miten epäkohtelias ihmisille pitäisi olla että noista pääsisi eroon.
Minulla on hyvin itseriittoinen luonne, mikä tuntuu vetävän näitä needyjä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.
Koirapuistot ovat muuten erityisen vaarallisia paikkoja. Erityisesti jos menette sinne keskellä päivää, silloin siellä ovat kaikki ongelmatapaukset ja epätoivoiset kotiäidit.
Olen myös huomannut, että ihmisten käsitys "syvällisestä keskustelusta" on se, että he kertovat koko elämäntarinansa ja kuvitellut traumansa sinulle. Ei suinkaan se, että pohdiskeltaisiin hydroponista viljelyä Antarktikalla tai Mooseksen seitsemännen kirjan perimmäistä sanomaa tai edes yleisiä teemoja Barbara Cartlandin romaaneissa.
Yleiset teemat Barbara Cartlandin romaaneissa olisin n mielenkiintoisempaa kuin kuunella jonkun syvällistä jorinaa omasta navastaan. Yleensä se syvällisyys onkin juuri sitä omaa avautumista.
Tämä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa ylempänä joku sanoi että ystävyyteen pitää olla jotain inspiroivaa ja kiinnostavaa seuraa, esim.poliitikko tai ammattimuusikko tai kreisin mökkiprojektin tekijä (=rikas). Mielestäni tuo on ihan samaa elitismiä. Voihan vaikka perhepäivähoitaja jutella kiinnostavasti politiikasta tai kaivinkoneen kuljettaja tuntea musiikkia. Tunnenkin tälläisiä tyyppejä. Pääosa ihmisistä on kuitenkin aika tavallisia ja ystävän kanssa pitäisi voida olla oma itsensä. Ei niin että sun pitää ruveta taiteilijaksi maalaamaan tauluja kreisille mökille ollaksesi muiden mielestä kiinnostava.
Olen eri, mutta ei sun tekstistä saanut kuvaa että kaipaisit rikkaista ystäviä.
Hyvä pointti, ja kirjoitin tuon kommentin ja siitä ehkä sai vaikutelman että pitäisi olla rikas. Voi olla että oma elämäntyylini on siihen suuntaan kallellaan, en kiistä sitä ja sen eteen onkin tehty paljo töitä ja tehdään edelleen, joten en sitä myöskään häpeä. On ihan ok ajaa sillä uudella kiiltävällä Porschella. Kuitenkaan ei ole mitään väliä muiden tulotasoilla ollenkaan, joku voi vaikka kerätä jotain hienoja ja halpoja esineitä tai joku voi tehdä vaikka hyvää kotiviiniä tai osata neuloa hienoja vaatteita. Siis ihan mitä tahansa kiinnostavaa ja persoonallista. Mua ei kiinnosta tippaakaan onko kaverilla se 20 vuotta vanha Kia vai tuliterä sähköaudi, asuuko hän yksiössä vai 300 neliön miljoonalukaalissa. Mutta ei kiinnosta myöskään kertomukset päiväkodin flunssakierteistä tai työpaikan ärsyttävästä uudesta työntekijästä, jos se juttelu on vain tuota.
Olen eri, mutta ei sun tekstistä saanut kuvaa että kaipaisit rikkaita ystäviä. Vaan haluat että ystävät on jännittäviä ja erikoisia, ei mitään tylsiä taviksia. Se on elitististä. Mut niinkun sanoin aiemmin, jokainen saa itse päättää kenen kanssa kaveeraa. Että siitä vaan. Mutta aika monesta nuo vaatimukset on ahdistavia. Itsekin oon ihan tavallinen tyyppi vaan, eli en kelpaisi.
Tuossa on nyt ristiriitaa, ja kovasti. On elitististä, jos haluaa itse päättää, kenen kanssa kaveeraa. Kuitenkin jokainen saa itse päättää kenen kanssa kaveeraa? Jokainen saa olla elitisti? Mitä ihmeen elitististä siinä on, jos haluaa viettää aikaa kiinnostavien ihmisten kesken? Varsinkin, jos / kun se oma halu ei lähde pätemisen tarpeesta eli että pitäisi jollekulle mystiselle muulle esittää olevansa kiinnostava ihminen sillä keinoin, että hengaa jännien tyyppien kanssa. Toki näitäkin tapauksia on, mutta kirjoittaja vaikutti ihmiseltä, jolla on sisäinen halu olla jännien ja kiinnostavien tyyppien kanssa. Tuossa on iso ero, tekeekö jotain statuksen vuoksi (se jos mikä olisikin elitististä!) vai sen vuoksi, että itsellä on siihen sisäinen palo. Miten oman sisäisen palonsa mukaan toimiminen ja sen sanoittaminen, millaisten ihmisten kanssa haluaa viettää aikaa, voi olla elitististä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuossa ylempänä joku sanoi että ystävyyteen pitää olla jotain inspiroivaa ja kiinnostavaa seuraa, esim.poliitikko tai ammattimuusikko tai kreisin mökkiprojektin tekijä (=rikas). Mielestäni tuo on ihan samaa elitismiä. Voihan vaikka perhepäivähoitaja jutella kiinnostavasti politiikasta tai kaivinkoneen kuljettaja tuntea musiikkia. Tunnenkin tälläisiä tyyppejä. Pääosa ihmisistä on kuitenkin aika tavallisia ja ystävän kanssa pitäisi voida olla oma itsensä. Ei niin että sun pitää ruveta taiteilijaksi maalaamaan tauluja kreisille mökille ollaksesi muiden mielestä kiinnostava.
Olen eri, mutta ei sun tekstistä saanut kuvaa että kaipaisit rikkaista ystäviä.
Hyvä pointti, ja kirjoitin tuon kommentin ja siitä ehkä sai vaikutelman että pitäisi olla rikas. Voi olla että oma elämäntyylini on siihen suuntaan kallellaan, en kiistä sitä ja sen eteen onkin tehty paljo töitä ja tehdään edelleen, joten en sitä myöskään häpeä. On ihan ok ajaa sillä uudella kiiltävällä Porschella. Kuitenkaan ei ole mitään väliä muiden tulotasoilla ollenkaan, joku voi vaikka kerätä jotain hienoja ja halpoja esineitä tai joku voi tehdä vaikka hyvää kotiviiniä tai osata neuloa hienoja vaatteita. Siis ihan mitä tahansa kiinnostavaa ja persoonallista. Mua ei kiinnosta tippaakaan onko kaverilla se 20 vuotta vanha Kia vai tuliterä sähköaudi, asuuko hän yksiössä vai 300 neliön miljoonalukaalissa. Mutta ei kiinnosta myöskään kertomukset päiväkodin flunssakierteistä tai työpaikan ärsyttävästä uudesta työntekijästä, jos se juttelu on vain tuota.
Olen eri, mutta ei sun tekstistä saanut kuvaa että kaipaisit rikkaita ystäviä. Vaan haluat että ystävät on jännittäviä ja erikoisia, ei mitään tylsiä taviksia. Se on elitististä. Mut niinkun sanoin aiemmin, jokainen saa itse päättää kenen kanssa kaveeraa. Että siitä vaan. Mutta aika monesta nuo vaatimukset on ahdistavia. Itsekin oon ihan tavallinen tyyppi vaan, eli en kelpaisi.
No mitä jos sitten ystävystyisit kaltaistesi kanssa?
Tässä ketjussa on puhuttu uupumukseen saakka siitä, miten täytyy saada jakaa ne "arjen ilot ja surut". No, me varmasti kaikki haluamme jakaa asioitamme, mutta ei ole hirveän inspiroivaa kuunnella Miikapetterin korvatulehduskierteestä, jota toinen haluaa jakaa, kun itse haluaisi jakaa sen samban minkä sai viimeksi vapaasukelluskilpailuissa ja suoritus hylättiin. (Samba on hapenpuutteesta johtuvia kouristuksia.)
Lika barn lekar bäst ja sitä rataa. Jos olet elänyt koko elämäsi pelkää perusarkea, ymmärrät varmaan että ne meistä, jotka olemme tehneet jotain muutakin, emme ihan hirveästi jaksa inspiroitua jutuistasi. Koska meilläkin on se perusarki tietysti, mutta ei siitä jaksa jauhaa kun on niin paljon muutakin elämässä.
Tähän pätee sama kuin parisuhteen hakemiseen. Kannattaa yrittää nousta sen keskinkertaisuuden ja perusarjen yläpuolelle ihan myös itsensäkin takia, että oma elämä olisi mielekkäämpää, ei vain siksi että saisi kiinnostavampia ystävä- ja puolisoehdokkaita.
Enkä tarkoita että kaikkien pitäisi harrastaa extreme-lajeja. Jos teillä on lapsia, älkää vaan ruvetko. Mutta jokaisella pitäisi olla elämässä JOTAIN intohimoa jotain asiaa kohtaan. Se on se, mikä tekee ihmisistä kiinnostavaa ja inspiroivaa ja virikkeellistä seuraa, vaikka enimmäkseen puhuttaisiin jostain muusta. Mutta ihminen, jolla ei ole intohimoa mihinkään, on aina kuin haaleassa vedessä lilluva likainen tiskirätti.
Eli sama mitä sanotaan palstamiehille. OLE jotain äläkä vain inise.
Tämä!! Ihan sama, mikä se kiinnostuksen kohde on - se, että sinulla on intohimoa JOHONKIN, on se juttu. Se loistaa sinusta ulospäin, se on kuin rakastuminen, joka näkyy ulospäin (mutta ei välttämättä tee niin hulluksi sinua itseäsi sisältäpäin...), se kertoo ulkopuolella oleville ihmisille, että sinulla on asiat hyvin, olet virkeä ja elämäniloinen. Tämä, jos mikä, kutsuu ihmisiä luokseen. Tätä keskustelua lukiessa alkaa vaikuttaa siltä, että ihmisillä ei ole nykyään paljonkaan "sitä omaa juttua" (tai "niitä omia juttuja"), jos kerran sellaisetkin, jotka kertovat kiinnostuvansa kiinnostavista ihmisistä, leimataan heti elitistisiksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Tämä! Minulle tulee aina sellainen olo, että meitä "ystävättömiä" pidetään jotenkin hölmöinä, kun ehdotukset ovat juuri tuota tyyliä, että aloita harrastus, mene kielikurssille, osallistu koiratreeneihin ja lista jatkuu..kai nyt jokainen aikuinen osaa hakeutua niihin aktiviteetteihin/harrastuksiin opastamatta, jos sellaiset kiinnostaa. Itse en ainakaan aio jatkossakaan aloittaa sambaa tai mammakerhoa, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
On varmasti ärsyttävää, että pidetään hölmöinä ja että aina esitetään samat iänikuiset ehdotukset. Mitä itse ajattelet ja/tai olet tehnyt "ystävättömänä" sen eteen, että olisit saanut ystäviä, vai oletko sopeutunut "ystävättömyyteen"? Kuinka voisi olla tukena kaverille/tutulle/ystävälle, joka valittaa olevansa yksinäinen ja joskus jopa myös "ystävätön"? Jos kerran noita itsestäänselvyyksiä ei enää saa sanoa (ja tahallaan ei halua tuottaa ihmiselle sellaista oloa, että pitää tätä tyhmänä)? Mitä pitäisi sanoa, miten pitäisi toimia? On muuten sekin rankkaa, kun itselläni on ollut useampiakin ystäviä (ihmisiä, joita itse pidän ystävinäni), jotka ovat vuosien saatossa usein valitelleet tai jopa valittaneet sitä, miten ovat yksinäisiä, miten ei ole ystäviä... Ja itse kuitenkin olen tehnyt näiden ystävieni kanssa kaikenlaista, kulloistenkin resurssien mukaan, näyttelykäyntejä, museoita, kävelylenkkejä, baarittelua, ulkomaanmatkojakin. Ja silti minulle valitetaan sitä, että ihminen on yksinäinen ja hänellä ei ole ystäviä (tai ainakaan hänen elämänsä ei ole ystävätasolla sellaista, kun hän ilmeisesti toivoisi sen olevan). Ikään kuin todellisuus ja kuvitelmat olisivat aivan eri sfääreissä, ainakin näin ulkopuolisen silmin. Eli kertokaa te "ystävättömät", kuinka olla teille ystävänä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, ketkä sanotte, että harrastuksista löytää hyvin seuraa. Mulle pienen lapsen äitinä yksi asia on iso ongelma: aika. Mulla ei ole jaksamista ja mahdollisuutta siihen, että ryhtyisin käymään viikoittain jossain harrastuksessa, josta _ehkä_ saattaisi löytyä ystävä. Tällä hetkellä ei ole aikaa eikä jaksamista aloittaa jotain uutta, kun energia menee jo muiden tarpeiden täyttämiseen (lapsesta huolehtiminen ja työelämä). Tulee myös olo, että pitäisi nähdä kaksinkertaisesti "vaivaa" saadakseen ystäviä: pitäisi aloittaa espanjankielen opinnot/tanssikurssi tms ja siihen vielä uuden asian opettelun lisäksi nähdä vaivaa sen ystävän etsimisen eteen. Yksinkertaisesti ei riitä aika eikä jaksaminen. Eri asia, jos varmasti tietäisi saavansa ystävän, mutta todennäköisemmin menisi niin, että kävisin vuoden jossain sambatunnilla ja sitten seuraavana syksynä pitäisi aloittaa joku toinen harrastus, kun kurssilta ei löytynyt ystävää.
Tämä! Minulle tulee aina sellainen olo, että meitä "ystävättömiä" pidetään jotenkin hölmöinä, kun ehdotukset ovat juuri tuota tyyliä, että aloita harrastus, mene kielikurssille, osallistu koiratreeneihin ja lista jatkuu..kai nyt jokainen aikuinen osaa hakeutua niihin aktiviteetteihin/harrastuksiin opastamatta, jos sellaiset kiinnostaa. Itse en ainakaan aio jatkossakaan aloittaa sambaa tai mammakerhoa, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
Kuulostatte todellakin palstan ikisinkkumiehiltä. Sama vastaus kuin niille: ei teitä kotoakaan kukaan tule hakemaan, ja jos siitä ystävän etsimisestä on liikaa vaivaa, olkaa hyvä ja olkaa ilman.
Muutenkin, jos ette jaksa edes tehdä mitään, miten voitte kuvitella olevanne kiinnostavaa seuraa kenellekään? Edelleen siis sama vastaus kuin palstamiehille.
Ja edelleen, sama neuvo: Tee jotain, mikä parantaa joka tapauksessa elämänlaatuasi, ja josta mahdollisesti löydetyt ystävyydet olisivat bonusta.
Kuunnelkaa nyt itseänne. Miksi luulette, että kukaan haluaisi tutustua teihin? Ei riitä aika, eikä jaksaminen yhden lapsen äitinä. Jännä, miten minä tunnen naisia joilla on kolme lasta ja tohtorinpaperit lasten aikana hankittu ja aikaa treenata maratoneille. Niillä on kyllä sitten ystävätkin omasta takaa.
Jos on YKSI lapsi, eikä ole aikaa ja jaksamista edes yhteen harrastukseen, kannattaa satsata joko lääkäriin tai terapiaan. Silloin on nimittäin vikaa joko terveydessä tai elämänhallinnassa.
Tässäkin on ihan hyviä pointteja...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomeen pitäisi perustaa sellainen kerho/yhdistys, mihin ihmiset jotka etsivät ystävää voisivat ilmoittautua. Tämän kerhon ainoa toimintaperiaate olisi saattaa ystävää etsivät ihmiset yhteen.
Kenen se pitäisi perustaa?
Vaikka sinä ,paikkakunnittain.
Miksi? En ole yksinäinen, enkä halua ystäviä. Miksei yksinäiset itse voi perustaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli siis ystävänkin pitää nykyään olla kuin tinder ilmoitus, energinen iloinen miljoona mitä mielikuvituksellisinta harrastusta koko ajan jotain jännää meneillään. Pitää olla myös kaikin puolin terve eikä saa olla väsynyt tai masentunut tai alakuloinen vaan elämänsä tulee olla kuin fantasiaromaanissa. Sitten kun tulee vastoinkäymisiä niin haetaan terveempiä ja iloisempia ystäviä muualta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Kiillota vaan sädekehää. Minua ei kiinnosta irmapetteri kakan koostumus, tai kuinka hienosti se osaa istua potalla. Vielä vähemmän se tuputus, jostakin syystä kaikki raskautuneet yrittävät tyrkyttää sitä lastentekoa muillekin, kuinka hienoa se on. Eikä mikään muukaan lapsiin liittyvä.
On se ihanaa, kun voi valita olla kaukana tekopyhistä ihmisistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli siis ystävänkin pitää nykyään olla kuin tinder ilmoitus, energinen iloinen miljoona mitä mielikuvituksellisinta harrastusta koko ajan jotain jännää meneillään. Pitää olla myös kaikin puolin terve eikä saa olla väsynyt tai masentunut tai alakuloinen vaan elämänsä tulee olla kuin fantasiaromaanissa. Sitten kun tulee vastoinkäymisiä niin haetaan terveempiä ja iloisempia ystäviä muualta.
Negatiiviset energiasyöpöt voisi olla keskenään, ei normaali ihminen jaksa sitä ruikutusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa myös miettiä, haluaako ystäviä koska tarvitsee niitä oikeasti vai siksi että niitä "kuuluu olla"? Nolottaako tehdä asioita yksin tai tuntuuko että kaikilla muilla on aina hauskempaa? Kannattaa kokeilla tehdä asioita myös yksin, mennä elokuviin, rannalle, kahvilaan, shoppailemaan, telttailemaan, vaikka matkustaa yksin ulkomaille. Voi vaikka huomata, että on ihan mukavaa ilman kavereita. Ja sitten kun ystäviä ei ole "pakko löytää" hinnalla millä hyvänsä, niitä saattaa tupsahdella elämään aivan sattumalta, koska elämäsi on vain niin paljon kiinnostavampaa. Tai ainakaan et tylsisty ystäviä odotellessa!
Tämä.
Itsellä juuri tuo ongelma että en kehtaa mennä yksin kun mietin mitä muut ajattelevat? Pitävätkö outona yms.
Miten tällaisesta rajoittuneesta ajatuskulusta pääsee irti?
Esim joku viikonloppumatka yksin olisi jees
Rohkeasti vaan.
Olen esim yksin reissannut pitkin Eurooppaa. Koska aina välillä olen ollut menossa kylään jollekin ystävälle, kukapa siellä vieraassa maassa tietää, vaikka olisit menossa vaikka siskon perheen luo.
Jos olet yksin kahvilla, kuka heistä tietää, oletko vain odottamassa junaa, tai että miehesi tulee juuri jostain. Ja mistä he tietävät, vaikka asuisit siellä.Jos olet elokuvissa yksin, kuka sen huomaa, ja mitä he siitä ajattelisivat? Jos joku ajattelee, niin ehkä, että tuon mies ei varmaan ole kiinnostunut tällaisesta elokuvasta, tai että, hänellä on varmaan vapaailta lapsista, ja mies on niiden kanssa kotona.
Helpottaisiko tällainen ajatusleikki sinua? Ettei kukaan tiedä, oletko jotenkin "huono ja yksinäinen". Ehkä oletkin "vapaa", "seikkailulla", tai vain hetken tilanteiden välissä
Ei yksin jossain olemisessa ole mitään outoa.Toi on totta. Eikä muita ihmisiä kiinnosta, kukin miettii omia asioitaan. Mä en ole yksinäinen ja perhekin on, mutta mieluiten matkustelen yksin, saa tehdä mitä haluaa eikä tarvitse ottaa ketään huomioon. Ei ketään kiinnosta, oikeasti.
Mutta jos ketään ei muka kiinnosta muiden tekemiset tai tekemättä jättämiset, miksi kuitenkin monet ihmiset kokee tarpeelliseksi hehkuttaa tekemisiään netissä, laittaa jatkuvasti kuvia matkoilta tai ryyppyreissuiltaan? Jotain vartenhan tuollaista tehdään ja yritetään antaa muille super aktiivisen ihmisen kuva. Kun siis eräs tuttavani on sellainen joka lähes kokoajan postaa jotain ja tekee kaikesta mahdollisesta hirveän numeron, vaikka monissa noissa tilanteissa mukana olleena tiedän ettei siellä edes tapahtunut yhtään mitään ihmeellistä.
Koska kukin on kiinnostunut omista asioistaan, ei muiden. Tyypillisellä yksinäisellä on kova tarve puhua omista asioistaan, ei kuunnella muita. Hyvä kuuntelija hukkuu ihmisiin, jotka tahtovat ystäväksi.
Sitten netissä esittäminen on vielä erikseen.
"Hyvä kuuntelija hukkuu ihmisiin, jotka tahtovat ystäväksi." Tässä on yksi avain esitettyyn ongelmaan. Tämä pitäisi itsekin aina muistaa, tahtoo vain unohtua. Onneksi ystävät pitävät riittävässä määrin myös oman pääni ulkopuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ketju. Itsellä ollut ystäviä, mutta ovat aikojen saatossa hävinneet. Jossain vaiheessa huomaan olevani se, joka sitten pitää yhteyttä, ja nekin olen pikkuhiljaa lopetellut ne yhteydenpitämiset, kun sitä vastakaikua ei ole. Mielestäni tasa-arvoiseen ystävyyteen kuuluu molempien yhteydenpito. Ei se, että olet aina se yhteydenottaja. Muutamia ns. ystäviä, jotka ovat selittämättä lakanneet pitämästä yhteyttä, olen nähnyt tuossa 'kylänraitilla' ja ovat sitten suureen ääneen kyselleet kuulumiset ja voivotelleet, kun ei olla nähty, jne. No, miksi et ole ottanut yhteyttä? En minä jaksanut olla se osapuoli, joka piti sitä yhteyttä kasassa!
Uuden hyvän ystävän sain avantouintiharrastuksen kautta, molemmat yksinäiset, toisillemme tuntemattomat aloimme juttelemaan saunan lauteilla, ja siitä pikkuhiljaa tutustumaan. Nyt pidämme muutenkin yhteyttä kuin vaan avannon äärellä.
Riippuu tietenkin ihmisestä ja tämän elämäntilanteesta, mutta jossain kohtaa aika kuluu tajuttoman nopeasti ilman että sitä itse edes tajuaa. Viikoittain mietin, mitäköhän sille-ja-sille kaverille/ystävälle kuuluu ja pitäisipä kirjoittaa tai soittaa, mutta sitten tulee mieleen ne muut kaverit ja tutut, joille en ole kirjoittanut tai soittanut (ja vielä sukulaisetkin tulevat mieleen kummittelemaan), ja lopulta en sitten kirjoita kenellekään. Ikään kuin se lyhyt mese- tai wa-viesti "Hei, mitä kuuluu?" veisi niin paljon aikaa ja voimia... Näissä tilanteissa toivoisin, että se toinen ottaisi reilusti asian puheeksi, jos pitää sitä ongelmallisena, ettei minusta kuulu. Että laittaisi viestiä: "Haluatko olla vielä ystäväni/kaverini, vai pitääkö hiljaisuutesi tulkita niin, että ystävyys/kaveruus on jo ohi?" Tiedän, ettei tällainen suora puhe ole tavallista, mutta ainakin omassa tapauksessani se olisi minulle hyvä herätys, tai ainakin saisin tietää, että se kaveri/ystävä haluaisi nähdä enemmän/pitää ystävyyttä yllä. Kun tämmöisiä viestejä en saa, niin sitten ihan vain perusasetuksena oletan, että sillä kaverilla/ystävällä on ihan yhtä kiire kuin minullakin, ja joskus saatan jopa selittää itselleni, että ties vaikka rasittuisi minun yhteydenotostani, kokisi sitten velvollisuutena vastata minulle omien kiireidensä keskellä. Ja näin voi sitten käydä, että kaveruus/ystävyys hiipuu ja lopulta kuolee.
Ystäviä aikuisena olen saanut matkojen yhteydessä,naapurista,työpaikoilta. En kaipaa tiivistä yhteyttä,kun on perhettäkin.Vanhat ystävät säilyneet,tapaan välillä jopa vain kerrran vuodessa.Olen kirjakerhossa,jossa jaan lukukokemuksia. Lasten ollessa pieniä,tunsin samassa elämäntilanteessa olevia,mutta kutsuin myös lapsettomia mukaan tai tapasin ilman lapsia,sillä en aina halunnut puhua lapsista,vaan virkisti puhua muusta,kun oli vapaalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Kannattaa yrittää ylläpitää suhdetta sellaisiinkin kavereihin/ystäviin, joiden kanssa arkielämän todellisuudet erkaantuvat radikaalistikin toisistaan, ainakin jos on kyse lapsuuden-/nuoruudenystävästä. Tavata edes kerran vuodessa, kuunnella sen toisen ihmisen elämänmenosta (ja plussaa sekin, jos se kaveri myös jaksaa kuunnella sinun elämänmenostasi). Tällöin yhteys sentään säilyy, eikä ole mitään estettä, että joskus myöhemmin "maailmat" taas kohtaavat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut tämä ketju sai itkemään. Niin monet ovat samassa tilanteessa kuin minä. Nyt puolet lomasta mennyt ja en ole tavannut ketään, vanhempiani näen juhannuksena. Töissä on kivoja työkavereita, mutta heillä on omat ystävät vapaa-ajalla, niin en uskalla edes ehdottaa tapaamista.
Jos yhtään lohduttaa, niin olen ehdottanut useammallekin kaverilleni tapaamista kesän aikana. Pyysin, että tulisivat kylään, tarjoan luonani yöpaikan, lakanat, pyyhkeet, ruoat jne. Kaikki sanoivat ei, eikä valitettavasti ole ensimmäinen kerta. Meitä yksinäisiä on siis muitakin.<3
Kun jäin leskeksi, pariskunnat otti etäisyyttä eikä suhteet säilyneet entisenlaisena, muutuin itsekin. Annoin olla, en lähtenyt kauppaamaan itseäni. Lapsuuskodin perintönä itsetunto on heikko, kelpaamattomuuden tunne on syvällä. Nytkin olen mökillä, yksin, touhuan omiani. Kaipaan jotain muutakin kuin paarmoja ja itikoita seurakseni, mutta taidan olla jo erakoitumassa.....
Kai sinä tiedät, ettei ystävät korjaa itsetunto-ongelmia? Ihan kuten inkkelit, sinäkin haluat ystävän korjaavan sinut (he luulevat että naisen puuttuminen aiheuttaa heidän kaikki ongelmansa, ja että nainen tekisi heistä jotakin muuta kun he oikeasti ovat).
Molemmat ovat väärässä, ja molempien suhtautuminen muihin ihmisiin on epäterve, ja se jossakin määrin se luulo näkyy päällepäin, ja karkottaa ihmisiä.
Eli mitä sinä ystävältä tarvitset? Hyvää itsetuntoa se ystävä ei voi tuoda, voipa olosi olla vieläkin huonompi, kun se ystävä ei korjaakaan elämässäsi yhtään mitään, tuottaa vaan pettymyksen. Kukaan toinen ei voi tuoda sitä itsetuntoa ulkoa.
Ja varmasti
Itsetunto kehittyy alunperinkin vain ja ainoastaan toisten ihmisten kautta. Lapsena vanhempien tai muitten aikuisten, teininä nimenomaan ystävien kautta. Kaikilla vaan ei ole käynyt tuuri esim vanhempien suhteen ja he voi pikemminkin murskata itsetunnon. Ei kukaan saa hyvää itsetuntoa yksin mietiskelemällä.
Tämä on tärkeä huomio. Tässäkin keskustelussa on ollut monia aidosti sydäntäsärkeviä kommentteja siitä, miten (koulu)kiusaus on vienyt itsetunnon, ja kun ei ole saanut lapsena/nuorena niitä kaveruus/ystävyyskokemuksia, on ystävystyminen aikuisenakin todella vaikeaa. Tämä on täysin ymmärrettävää. On kamalaa, miten joku kiusaaja pystyy pilaamaan toisen elämän jopa vuosikymmeniksi eteenpäin, murskaamaan kaiken itsetunnon. Ongelma pahenee sillä, että ihmiset yleisesti ottaen haluavat kaiken olevan helppoa ja kevyttä (myös niiden "syvällisiä keskusteluja" sisältävien ystävyyssuhteiden), ja hyvä mieli ja virkeys näkyvät ulospäin. Näin ollen on hyvin vaikea löytää sellaista ihmistä, ystävää, kaveria tai edes tuttua, joka voisi auttaa aikuista ihmistä itsetunto-ongelmien kanssa, jos nämä ongelmat vieläpä estävät sen tutustumisen alunperinkin. Niin pahalta kun se kuulostaakin, moni ns. normi-ihminen pelkää sitä, että joutuu kannattelemaan toista ihmistä, etenkin itselleen outoa ja uutta ihmistä. (varsinkin, jos muita kannateltavia jo on, lapset, vanhemmat, tai jopa oma itsensä) Tällöin sille "sosiaalisemmalle" ihmiselle tulee joko realistisia tai epärealistisia paineita siitä, että hän nyt joutuu ottamaan vastuuta siitä "ystävättömästä". Tämä on tietenkin kärjistys, mutta saattaa selittää sitä, miksi edes hyväitsetuntoiset eivät noin vain "ryhdy" ihan kaikille ystäviksi (varsinkin, kun heillä ikävä kyllä saattaa olla myös ns. varaa valita). Olisi todella hyvä, jos näihin (koulu)kiusaamisen aiheuttamiin ongelmiin luotaisiin jonkinlainen aikuisille suunnattu koulutus, jossa turvallisessa tilassa voitaisiin opetella niitä taitoja, joita (toivon mukaan) nykyään lapsille opetetaan ja autettaisiin ihmisiä pääsemään oman päänsä sisäisestä vankilasta (huono itsetunto) pois, näytettäisiin realistinen peili: että jokainen voi saada ystäviä, jos vain itse uskoo siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut tämä ketju sai itkemään. Niin monet ovat samassa tilanteessa kuin minä. Nyt puolet lomasta mennyt ja en ole tavannut ketään, vanhempiani näen juhannuksena. Töissä on kivoja työkavereita, mutta heillä on omat ystävät vapaa-ajalla, niin en uskalla edes ehdottaa tapaamista.
Jos yhtään lohduttaa, niin olen ehdottanut useammallekin kaverilleni tapaamista kesän aikana. Pyysin, että tulisivat kylään, tarjoan luonani yöpaikan, lakanat, pyyhkeet, ruoat jne. Kaikki sanoivat ei, eikä valitettavasti ole ensimmäinen kerta. Meitä yksinäisiä on siis muitakin.<3
Kun jäin leskeksi, pariskunnat otti etäisyyttä eikä suhteet säilyneet entisenlaisena, muutuin itsekin. Annoin olla, en lähtenyt kauppaamaan itseäni. Lapsuuskodin perintönä itsetunto on heikko, kelpaamattomuuden tunne on syvällä. Nytkin olen mökillä, yksin, touhuan omiani. Kaipaan jotain muutakin kuin paarmoja ja itikoita seurakseni, mutta taidan olla jo erakoitumassa.....
Kai sinä tiedät, ettei ystävät korjaa itsetunto-ongelmia? Ihan kuten inkkelit, sinäkin haluat ystävän korjaavan sinut (he luulevat että naisen puuttuminen aiheuttaa heidän kaikki ongelmansa, ja että nainen tekisi heistä jotakin muuta kun he oikeasti ovat).
Molemmat ovat väärässä, ja molempien suhtautuminen muihin ihmisiin on epäterve, ja se jossakin määrin se luulo näkyy päällepäin, ja karkottaa ihmisiä.
Eli mitä sinä ystävältä tarvitset? Hyvää itsetuntoa se ystävä ei voi tuoda, voipa olosi olla vieläkin huonompi, kun se ystävä ei korjaakaan elämässäsi yhtään mitään, tuottaa vaan pettymyksen. Kukaan toinen ei voi tuoda sitä itsetuntoa ulkoa.
Ja varmasti
Itsetunto kehittyy alunperinkin vain ja ainoastaan toisten ihmisten kautta. Lapsena vanhempien tai muitten aikuisten, teininä nimenomaan ystävien kautta. Kaikilla vaan ei ole käynyt tuuri esim vanhempien suhteen ja he voi pikemminkin murskata itsetunnon. Ei kukaan saa hyvää itsetuntoa yksin mietiskelemällä.
Tämä on tärkeä huomio. Tässäkin keskustelussa on ollut monia aidosti sydäntäsärkeviä kommentteja siitä, miten (koulu)kiusaus on vienyt itsetunnon, ja kun ei ole saanut lapsena/nuorena niitä kaveruus/ystävyyskokemuksia, on ystävystyminen aikuisenakin todella vaikeaa. Tämä on täysin ymmärrettävää. On kamalaa, miten joku kiusaaja pystyy pilaamaan toisen elämän jopa vuosikymmeniksi eteenpäin, murskaamaan kaiken itsetunnon. Ongelma pahenee sillä, että ihmiset yleisesti ottaen haluavat kaiken olevan helppoa ja kevyttä (myös niiden "syvällisiä keskusteluja" sisältävien ystävyyssuhteiden), ja hyvä mieli ja virkeys näkyvät ulospäin. Näin ollen on hyvin vaikea löytää sellaista ihmistä, ystävää, kaveria tai edes tuttua, joka voisi auttaa aikuista ihmistä itsetunto-ongelmien kanssa, jos nämä ongelmat vieläpä estävät sen tutustumisen alunperinkin. Niin pahalta kun se kuulostaakin, moni ns. normi-ihminen pelkää sitä, että joutuu kannattelemaan toista ihmistä, etenkin itselleen outoa ja uutta ihmistä. (varsinkin, jos muita kannateltavia jo on, lapset, vanhemmat, tai jopa oma itsensä) Tällöin sille "sosiaalisemmalle" ihmiselle tulee joko realistisia tai epärealistisia paineita siitä, että hän nyt joutuu ottamaan vastuuta siitä "ystävättömästä". Tämä on tietenkin kärjistys, mutta saattaa selittää sitä, miksi edes hyväitsetuntoiset eivät noin vain "ryhdy" ihan kaikille ystäviksi (varsinkin, kun heillä ikävä kyllä saattaa olla myös ns. varaa valita). Olisi todella hyvä, jos näihin (koulu)kiusaamisen aiheuttamiin ongelmiin luotaisiin jonkinlainen aikuisille suunnattu koulutus, jossa turvallisessa tilassa voitaisiin opetella niitä taitoja, joita (toivon mukaan) nykyään lapsille opetetaan ja autettaisiin ihmisiä pääsemään oman päänsä sisäisestä vankilasta (huono itsetunto) pois, näytettäisiin realistinen peili: että jokainen voi saada ystäviä, jos vain itse uskoo siihen.
Hyvin kirjoitettu. Sitten kun muutaman kerran käy niin että joku ystävätön takertuu, alkaa vaatia perheenjäsenen asemaa ja yrittää eristää ystävistä, oppii varomaan näitä. Ystävyys ei ratkaise niitä muita ongelmia, ei poista masennusta eikä anna hyvää itsetuntoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ikävä sanoa suoraan, mutta aika moni skippaa ystävälistalta ihmiset, joilla on pieniä lapsia.
Kaikki eivät kaipaa lapsista puhumista tai lasten seuraa. Huomasin itse aikanaan, että raskaudesta kertominen etäännytti jo osan kavereista. Monien kanssa emme enää nähneet lainkaan, kun sain lapsen. Eivät tulleet kylään, eivätkä enää ehdottaneet näkemistä.
Etsi muita perheellisiä esim. facebookryhmistä.
On huomattu skippaajat. Yksi "ystävä" lopetti välittömästi yhteydenpidon, kun meille syntyi ensimmäinen lapsi. Siis ei tullut edes kohteliaisuuskäynnille vastasyntynyttä moikkaamaan. Ikinä. Ihan kuin oltaisiin saatu isorokko eikä lapsi.
Isorokonkin kanssa on helpompaa tavata ystäviään kuin vuonna 2022 lapsen kanssa. Olen jo vähän iäkkämpi naisihminen ja kun omat lapseni olivat pieniä, ihan hyvin sai vietyä jo parin kuukauden ikäisen vauvankin isovenhemmille hoitoon, jos halusi mennä ilman lasta ystäviään tapaamaan. Ja siihen aikaan isät ei vielä pahemmin lapsiaan hoitaneet. Nykyisin vauvan voisi jättää muutamaksi tunniksi isälleenkin, jos vain oikeasti haluaisi tavata ystäviään.
Joo mutta onko normaalia, että ihminen jota on pitänyt ystävänään, häipyy kuvioista sinä päivänä kun toinen palaa synnäriltä kotiin?
Jos on huonoja kokemuksia siitä, miten lapsen saanut uppoutuu omaan vauvakuplaansa, niin mielestäni on iha normaalia. Monet alkavat himmailemaan jo raskausaikana, vaikka raskaus ei ole mikään sairaus Kyllä baariin voi mennä ystävien kanssa vielä rv 39. Varsinkin nykyisin, kun minkä tahansa drinkin saa alkoholittomana eikä ravintoloissa ole vuosikausiin saanut edes tupakoida.
On normaalia, ei kiinnosta ne lapsijutut, eikä sillä just synnäriltä kotiutuneella muita ole. Se on ihan ymmärrettävää, mutta kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta.
Eli aikuisten oikeasti, on siis "normaalia" että ystävä hylätään heti tämän saadessa lapsen, koska luullaan että se alkaa puhua vain vauvajuttuja?
Kyllä. Kun yhtäkkiä ei olekaan enää mitään yhteistä puhuttavaa, niin ankeaksi menee. Ellei se ystäväkin sitten vähintään suunnittele raskautta.
Mutta jos toinen koko maailma on se vauva (mikä on ihan luonnollista) ja toinen jatkaa töitä ja harrastuksia ja on kiinnostunut kaikesta paitsi niistä vauvoista, niin ankeaksi menee. Voidaan toki tavata, mutta se on sellaista kohteliaisuustapaamista, josta kummallekin jää vähän sellainen olo, ettei enää ole mitään yhteistä.
Olen itse lapseton ja perheellistyneet ovat säilyneet ystävinä ihan nuoruusvuosista. Kuulostaa jotenkin kypsymättömältä tuollainen ehdottomuus.
Itse olen utelias kuulemaan, mitä kokemuksia vanhemmuus on ystävissäni herättänyt. Rikkaus, että saa kuulla erilaisten ihmisten erilaisia kokemuksia ja ajatuksia. On pohdittu elämää juuri "syvällisemmin", miksi teemme erilaisia ratkaisuja jokaisen niistä ollessa yhtä ok. Huumorilla lähdemme siitä, että kaikessa on puolensa. Ei tuomitsemista. Sitä ei ole ja siihen voi luottaa. Ystävyys säilyy yli siviilisäätyjen ja perhetilanteiden, nekin ehtivät muuttua. Mikä vapaus ja keveys kun saa olla oma itsensä. Minä suon sen myös heille, vaikka tekevät erilaisia valintoja kuin minä. Tottakai. Ei ole yhtään ankeaa ollut.
Kiillota vaan sädekehää. Minua ei kiinnosta irmapetteri kakan koostumus, tai kuinka hienosti se osaa istua potalla. Vielä vähemmän se tuputus, jostakin syystä kaikki raskautuneet yrittävät tyrkyttää sitä lastentekoa muillekin, kuinka hienoa se on. Eikä mikään muukaan lapsiin liittyvä.
On se ihanaa, kun voi valita olla kaukana tekopyhistä ihmisistä.
Ei mulle ole kukaan mitään tuputtanut. Eivät ajattele minua lapsena, joka ei osaa päättää itse elämästään. Mikä on ihan kiva ja kunnioittavaa käytöstä. Ei olla kyllä potta-asioistakaan puhuttu. Enkä minä kuvaile ystävilleni koirani tekeleiden koostumusta, vastavuoroista tämäkin :D
Tuntuu, että ystäväkokelainasi on ollut vähän epäsosiaalisempia tyyppejä, jotka eivät ole olleet kauhean kiinnostuneita sinusta ihmisenä. Mutta et sinäkään ehkä ole muista, joten kai se on jokin vetovoima -juttu.
Pidän kuitenkin ystävistäni enkä tunnista tuota kuvaamaasi ilmiötä omassa elämässäni. Saa kertoa kuinka irma-petteri aloitti koulun ja vanhempainillat ovat ihan jotain muuta, en lyö luuria korvaan ja estä numeroa. Eipähän tarvitse mennä itse paikalle todistamaan että joo, en viihtyisi vanhempainilloissa. Voin jopa toimia yllättävänä vertaistukena kun ystävä kysyy, että voiko olla menemättä touhukerhoon, vaikka muut vanhemmat pitävät sitä ihan ehdottomana ja ryhmäpaine on kova. Voit olla menemättä, kiva jos musta oli apua :D Perspektiiviä, kuten sanoin, erilaisuudessa on puolensa.
Juuri näin.