Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Oletteko ap. käyneet perheterapiassa. Sieltä voisitte saada vinkkejä siihen kuinka miehesi voisi enemmän ottaa vastuuta ja ehkä neuvoja myös adhd-lapsen kanssa toimiseen. Juuri tuo, että joudut koko ajan pinnistämään kuulostaa todella uuvuttavalta. 

Ymmärsin, että haluat olla miehesi kanssa, niin ehkä tällainenkin kortti kannattaa käyttää. Muutama tuttuni on aloittanut perheterapian lähes heti uusperheen perustamisen jälkeen ( ilman mitään ongelmiakaan) ja kokeneet saavansa siitä paljon hyviä vinkkejä kuinka välttää niiden syntyminen .

Toivon kovasti, että löydätte ongelmaan muun ratkaisun kuin eron, vaikka jos ei mikään voi muuttua, niin en sitäkään pahana ratkaisuna pitäisi. 

Ymmärrän idean. Mutta miksi lähteä aikuisiällä enää mihinkään sellaiseen, johon tarvitsee heti alkumetreillä terapiaa selviytyäkseen?

Vierailija kirjoitti:

Yksinhuoltajaan oli pakko huonopalkkaisena miehenä tyytyä kun en muunkaltaisille naisille kelvannut. Joka päivä pitää elää vaan sen häpeän kanssa, että välillä asunossamme on puolisni lapsi joka muistuttaa siitä että parempi mies on päässyt joskus parittelemaan naiseni kanssaan. Ei ole ainakaan vielä helpottanut.

Onneksi tuo toinen mies ei ole minun läheisyydessäni juuri ollenkaan esiintynyt. Tätä tilannetta vältän viimeiseen asti, sillä en osaa tapella ollenkaan.

Minusta tässä on häviäjä tuo yksinhuoltajaäiti.

Vierailija kirjoitti:

Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?

Ei ilmeisesti. Kurjaa kun kukaan ei oikeesti tykkää kenestäkään. Pitäisikö jotenkin muuttaa tätä järjestelyä ylipäätään, sillä näissä perheissä kasvaa masentuneita lapsia ja nuoria. Vanhempien onnellisuus lepää näiden lasten harteilla. Kova hinta.

Aivan ensimmäiseksi lapsen lääkitys kuntoon, meillä 11v ADHD/tourette poika, aikaisemmin ihan mahdoton mutta nyt kun lääkitys on kohdallaan niin aivan eri lapsi.sitten noihin puolison lapsiin 4 kpl ne ovat kuin omiani,lisäksi 1 sijaislapsi.

Onpa surullista luettavaa. Itselläni oli alkuun vaikea sopeutua miehen lapsiin. Sitten saimme yhteisiä ja miehen dokailut lisääntyi. Loppuviimeksi tuli ero ja miehen lapset asuivat pääsääntöisesti minun luona ja he ovat todella rakkaita, kuin omia. Yksikään lapsista ei juuri ole tekemisissä isänsä kanssa. Minulla kävi siis lopulta hyvin, koska sain elämääni kaksi ylimääräistä ihanaa lasta, jotka toki nyt jo aikuisia ja minusta on tullut jo isoäiti. 

Jokaisen pitäisi käydä terapiassa. Ei pelkästään silloin kun ongelmat jo kaatuu päälle.

Mun mieheni on tuntenut poikani siitä kun hän oli 8 vuotias. Yhdessä on asuttu nyt reilu 6 vuotta, poika on nyt 16. Mieheni puuhaa enemmän poikani kanssa kuin hänen oma isänsä. Auttelee läksyissä ja moottoriajoneuvon kanssa mm. Meillä on myös yhteistä harrastamista, joka loppui pojalla ja isällään kun isänsä löysi uuden kumppanin.

Mieheni sanoo, että on hauskaa seurata pojan kasvua mieheksi ja että poikani on hyvää seuraa. Asiaan vaikuttaa tietysti sekin, että pojallani ei ollut huonoa asennetta uutta suhdettani kohtaan lähtökohtaisesti ja hänen teini-ikäkin on ollut melko lailla haasteetonta. Mies miettii jo tulevaa kun jäämme kaksin ja sanoo, että on meillä sitten hiljaista täällä. Uskon, että lapseton mieheni on luonut poikaani suhteen, joka kantaa sinne kun olemme vanhoja ja jo valmiiksi pieni perhepiirimme kutistunut olemattomaksi. Ainakin minulle se tuo turvallisuuden tunteen siitä, ettei mieheni jäisi täysin yksin kävi miten kävi.

Elämä on riittävän vaikeeta ilman näitä uusperhekuvioita, kannattaa miettiä ennen kuin lähtee niihin kevyin perustein. Itse olen sitä mieltä että se eka kerta kun uskoo rakkauteen, sitoutuu ja tulee lapsi niin kun se hajoo niin sit tarttis kattoo peiliin ennen kuin lähtee uudestaan siihen kuvion. Olla vähän aikaa yksin. Sitten jos se seuraava ihmissuhdekuvio kaatuu niin hanat kiinni eikä enempää pas.kan levittelyä ympäriinsä, kuka nää kaikki ilman rakkautta jääneet lapset hoitaa, vankilat täyttyy, lastensuojelu on vitsi, miettikää hyvät ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinhuoltajaan oli pakko huonopalkkaisena miehenä tyytyä kun en muunkaltaisille naisille kelvannut. Joka päivä pitää elää vaan sen häpeän kanssa, että välillä asunossamme on puolisni lapsi joka muistuttaa siitä että parempi mies on päässyt joskus parittelemaan naiseni kanssaan. Ei ole ainakaan vielä helpottanut.

Onneksi tuo toinen mies ei ole minun läheisyydessäni juuri ollenkaan esiintynyt. Tätä tilannetta vältän viimeiseen asti, sillä en osaa tapella ollenkaan.

Minusta tässä on häviäjä tuo yksinhuoltajaäiti.

Todellakin, toivottavasti herää siihen millaisen kumppanin on itselleen valinnut. Tuo valittaja ei ansaitse ketään.

Ihan väärä luulo, että lapset johonkin häviäisivät täysi-ikäistyttyään. Siinä ne pyörivät. Ja lapsenlapset lusäki.

viisas kirjoitti:

Yksinhuoltajia ja uusioperheitä on yhä enemmän ja enemmän, miksi tehdään lapsia, kun kumminkin erotaan. Kaiken lisäksi maailma on jo ylikansoitettu ja ilmanlämpeneminen kasvaa sitä mukaa, kun väestö lisääntyy.

Älä sitä pelkää. Suomen väestö pienenee koko ajan. Lemmikeitä paapotaan ja palvotaan, ja samat lemmikinomistajat katsovat lapsia silmät vihasta leimuten. 

Ei olla enää yhdessä, mutta tykkäsin puolison lapsista. He olivat jo teini-iässsä, joten suhteen luominen heihin oli haastavaa. Tehtiin kuitenkin juttuja yhdessä. Vaikeinta minulle oli sietää heidän vanhempiensa keskinäistä riitaisuutta ja epäkypsää käytöstä, minkä näin vaikuttavan lapsiin kielteisesti. Lasten asioissa olin äänetön jäsen päätöksissa, vaikka sanottavaa olisi ollut. Ehkä siitä alkoi silmät avautua, minkälaisen henkilön kanssa olin yhdessä. Ero ei liittynyt lapsiin ja  yritin suhteessa normaalia enemmän juuri lasten takia. 

Tykkään kumppanini lapsista. Ongelmia tulee, kun kumppani jättää kaikesta ulkosyrjälle ja yrittää vain hyötyä minusta. Miksi aikuiselle pitää vielä opettaa patisuhteen vastavuoroisuus? Ei aikuisten suhteessa voi olla vain saajan roolissa. Helpompi rakastaa kumppanin lapsiakin, kun aikuisten suhde on kunnossa. 

Enemmän siitä tuli harmia aikuisena.

Ulkosyrjälle jään nyt kun sillä on lapsenlapsia. Kaikki mielenkiinto niissä. Ja mun pitäis esittää mummoa. Prkl.

Lapset on erilaisia. Mun lapset 4 kpl on jo yli 10-v, ja eipä niissä paljon hoitamista ole. Ne osaa viihdyttää itseään ja toisiaan. Tekevät itse läksynsä ja välipalansa, menevät ulos touhuamaan, käyvät suihkussa muutaman kerran viikossa, kun siltä itsestä tuntuu. Siinä ehkä näkyy se, että kun on 4 kpl, niin ovat pienestä asti oppineet, ettei aikuinen ehdi koko ajan olla leikissä mukana. Ainoastaan kuljettaminen autolla työllistää aikuista, lisäksi pyykkäys jne. Eri asia on tietty taaperot ja vauvat, joiden työllistävyys on eri tasolla.

Mun miehen kaksi poikaa ovat jo aikuisia. Pojat olivat 6 ja 7 kun tapasimme. Tulin heti hyvin toimeen poikien kanssa. Olen aina ollut väleissä myös poikien äidin kanssa. Koskaan ei ole ollut mitään suurempia ongelmia. 

Mä olen lapseton. 

on asioita joita kannattaa tiedostaa kun pariutuu kumppanin kanssa jolla on lapsia. Lapset ovat kumppanin rintaperillisiä ja heillä on aina oikeus lakiosaan. Jos on lapseton pari niin leski voi periä puolisonsa kokonaan. Nämä asiat ei tietenkään koske kaikkia tai merkitse mitään mutta voi olla kuitenkin hyvä huomioida.

Itselläni sikäli mukava tilanne, että suhteeni mieheni poikaan on vuosien varrella vain syventynyt ja tänä päivänä elämme "avoimessa suhteessa" kolmisin. Asia tosin salataan mahdollisimman monelta, sillä nyky-yhteiskunta ei vielä ole valmis tällaiseen avoimuuteen, mutta meidän tapauksessa tämä toimii!! T:Äitipuoli -83 

Vaikka tää on vanha aloitus, niin ap:n teksti olisi voinut olla vaikka itse kirjoittamani. Miehen 6-vuotias ADHD lapsi on meillä joka toinen viikko. Itse olen työttömänä, kun työpaikkaa ei yksinkertaisesti saa mistään. Mies olettaa että vahdin ja hoidan lasta koko ajan, kun en ole työelämässä tällä hetkellä. Olen niin uupunut, että tuntuu, etten enää jaksa. Katkeruus on astunut myös kuvioihin, tuntuu niin väärältä, että joudun kärsimään toisten ihmisten lapsesta ja hoitamaan kiukuttelevaa nepsy-lasta viimesillä voimillani. Itsellä masennustaustaa, niin henkinen jaksaminen on muutenkin välillä haasteellista. 

 

Miehen kanssa on turha keskustella, ei ymmärrä ja suuttuu vaan. Pitää itsestään selvyytenä, että hoidan koko ajan tätä hänen lastaan. Lapsi on niin vaikea, että lapsen omakin äiti on lapsen kanssa täysin uupunut. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä tehtiin kompromissi uusperhe-elämän kanssa, sillä ei haluttu luopua rakkaudesta ja toisistamme.

Mulla oli yksi lapsi kun tapasimme, tarkkaavaisuushäiriöinen ja ylisosiaalinen. Intensiivinen ihminen, johon myös itse väsyn usein. Esikoisellani ei ole toista vanhempaa, joten hän asuu vain minun luonani. Puolisoni taas on rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava introvertti, joka ap:n tavoin kuormittuu lapsestani aivan valtavasti, vaikka muuten kokeekin hänen olevan aivan hyvä tyyppi. Tällä asetelmalla emme päätyneet koskaan muuttamaan yhteen, vaan meillä on kaksi asuntoa saman tien molemmin puolin. Yhteinen lapsikin meille syntyi, mutta tämä asumisjärjestely säilyi. Puoliso saa vetäytyä toiselle asunnolle aina niin halutessaan, vietämme noin 3-4 yötä yhdessä viikon aikana tässä suuremmassa asunnossamme.

On totta että joskus kaipaisin yhteistä arkea enemmän kuin muutaman päivän viikossa. Tämän ihmisen kanssa se ei vain ollut eikä ole mah

Minulla on täsmälleen sama tilanne paitsi että kestän kyllä juuri ja juuri avovaimoni haasteellisen teinin, mutta hänen jo aikuista lastaan ja varsinkaan noita kahta yhdessä en voi sietää. Aikuinen lapsi on hyvin ongelmainen (taitaa myös olla jotain ihan oikeaa kehityshaastetta/vammaa) ja vaikka on jo lähempänä 30:tä kuin 20:tä ikävuotta, niin viettää äitinsä luona eli meidän yhteisessä asunnossa varmaankin arviolta 15 kokonaista viikonloppua vuodessa, joka on minusta aivan liikaa. Olen aivan pinna kireällä ja ahdistunut aina kun tuo aikuinen lapsi on täällä ja odotan sunnuntaita ja tämän poislähtöä kuin kuuta nousevaa! Olen yrittänyt puhua tästä, mutta puolisolle on tietenkin ymmärrettävästi vaikea paikka sanoa lapselleen ei, eikä hän siihen pystykään. Tilanne oli hyvin eri kun päätimme muuttaa yhteen ja silloin tämä aikuinen lapsi oli meillä ehkä 2-4 kertaa vuodessa yhden yön, ja lähti sitten pois. Tässä tilanteessa tuntuu, että en pysty hengittämään. Nykytiedolla en muuttaisi yhteen, vaan esim. juuri tuo teidän ratkaisu olisi meillekin paljon parempi. Voisin lähteä pois aina silloin, kun puolison aikuinen lapsi on käymässä.