Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Yksinhuoltajia ja uusioperheitä on yhä enemmän ja enemmän, miksi tehdään lapsia, kun kumminkin erotaan. Kaiken lisäksi maailma on jo ylikansoitettu ja ilmanlämpeneminen kasvaa sitä mukaa, kun väestö lisääntyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt lapsineni heidän isän kanssa täyttä elämää. Se on niin outoa, kun lapsettomat vaimot korostavat haluavansa elää "täyttä elämää" ilman miehen lapsia. Kärsivät niistä niin jumalattomasti. On näköjään selvää, että lapseton nainen ei ole valmis tekemään pienintäkään uhrausta omasta mukavuudestaan. On kuin teini-ikäinen. Ei huomaa, kuinka aika kuluu todella nopeasti. Lapset kasvaa ja itse vanhenee. Ja hän vaan lapsellisuudessaan mennä porskuttaa jotakin etsien hamaan loppuun asti. Ja kuitenkaan ei tule olemaan tyytyväinen koskaan. On jäänyt keskenkasvuiseksi. Emme me kukaan ihminen voi olla aina onnessamme ja tyytyväisiä. Sopeutumista vaaditaan pienissäkin asioissa saati suuremmisssa.
Oudompaa on mölistä aiheesta josta ei ties tiedä mitään.
Ei ole yhtään outoa. Kyllähän te naimattomat ja lapsettomatkin tiedätte muka kaiken toisten elämästä. Mutta minä olen todella joutunut seuraamaan näitä asioita.
Vielä tätäkin oudompaa on se että kuvittelet tietäväsi miltä tuntuu olla äitipuoli, vaikka et tiedä siitä mitään.
Vierailija kirjoitti:
Yksi suurimmista suruista elämässäni on ollut tahaton lapsettomuus. Yritimme lasta ex-puolisoni kanssa monta vuotta ja kun avioliittoni sitten särkyi tästä syytä, voin rehellisesti sanoa, että yksi tärkeistä kriteereistä oli, että seuraavalla kumppanilla on lapset jo hankittu. Tähän oli tietysti monta syytä
1. että ei tarvitse uudestaan käydä läpi lapsettomuuden aiheuttamaa surua2. että saisin edes jollain tavalla olla tärkeä osa jonkun lapsen elämää
Kun elämä sitten sattumalta toi eteeni kahden lapsen isän, niin täytyy sanoa, että tämä on ollut IHANAA!!!
Lapsetkin oli vielä sen verran pieniä (3- ja 5-vuotiaat), että ottivat minut luonnolliseksi osaksi elämäänsä lapselle tyypillisellä mutkattomuudella. Ja miehen ex-vaimokin on mukava ihminen ja tulemme toimeen. Ei meistä ystäviä tule, mutta pystymme tapaamaan lasten juhlissa ja pystymme keskustelemaan lasten asioista.Ja nyt kun vanhin lapsista muutti opiskelemaan viime elokuussa ja toinenkin varmaan viimeistään parin vuoden kuluttua, niin huomaan toisaalta odottavani innolla seuraavaa vaihetta elämässämme (sitä että jäämme mieheni kanssa kahden) ja toisaalta surevani heidän pois muuttoaan.
Mutta tämä mies ja nämä kaksi lasta ovat olleet parasta elämässäni!!!
Tämä on valitettavasti vain keksitty tarina, vaikka kiva sellainen.
Et miettinyt ihan loppuun, kun sanot että vanhin lapsista muutti opiskelemaan. Jos lapsia on vain kaksi, sanotaan vanhempi lapsista. Mielikuvituksesi teki pienet tepposet kesken kirjoittamisen.
Se, että naisella on oma/ omia lapsia ei ole mikään tae siitä, että pitäisi miehen lapsista. Minulla on omia lapsia, mutta miehen lapsista en vaan opi pitämään. Ja kyllä, ärsyttää ne miehen exän ( joka ilmiselvästi on ollut hänen suurin rakkautensa) piirteet lapsissa ihan suunnattomasti. Jos ei olisi myös yhteistä lasta, niin en varmaan kestäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt lapsineni heidän isän kanssa täyttä elämää. Se on niin outoa, kun lapsettomat vaimot korostavat haluavansa elää "täyttä elämää" ilman miehen lapsia. Kärsivät niistä niin jumalattomasti. On näköjään selvää, että lapseton nainen ei ole valmis tekemään pienintäkään uhrausta omasta mukavuudestaan. On kuin teini-ikäinen. Ei huomaa, kuinka aika kuluu todella nopeasti. Lapset kasvaa ja itse vanhenee. Ja hän vaan lapsellisuudessaan mennä porskuttaa jotakin etsien hamaan loppuun asti. Ja kuitenkaan ei tule olemaan tyytyväinen koskaan. On jäänyt keskenkasvuiseksi. Emme me kukaan ihminen voi olla aina onnessamme ja tyytyväisiä. Sopeutumista vaaditaan pienissäkin asioissa saati suuremmisssa.
Oudompaa on mölistä aiheesta josta ei ties tiedä mitään.
Outo ja outo... Kaikki on niin outoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä tehtiin kompromissi uusperhe-elämän kanssa, sillä ei haluttu luopua rakkaudesta ja toisistamme.
Mulla oli yksi lapsi kun tapasimme, tarkkaavaisuushäiriöinen ja ylisosiaalinen. Intensiivinen ihminen, johon myös itse väsyn usein. Esikoisellani ei ole toista vanhempaa, joten hän asuu vain minun luonani. Puolisoni taas on rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava introvertti, joka ap:n tavoin kuormittuu lapsestani aivan valtavasti, vaikka muuten kokeekin hänen olevan aivan hyvä tyyppi. Tällä asetelmalla emme päätyneet koskaan muuttamaan yhteen, vaan meillä on kaksi asuntoa saman tien molemmin puolin. Yhteinen lapsikin meille syntyi, mutta tämä asumisjärjestely säilyi. Puoliso saa vetäytyä toiselle asunnolle aina niin halutessaan, vietämme noin 3-4 yötä yhdessä viikon aikana tässä suuremmassa asunnossamme.
On totta että joskus kaipaisin yhteistä arkea enemmän kuin muutaman päivän viikossa. Tämän ihmisen kanssa se ei vain ollut eikä ole mahdollista. Kyse on valinnasta ja sitoumuksesta, jonka me molemmat olemme halunneet tehdä. Olen onnellinen, ettei kumppanini päättänyt minusta erota ymmärtäessään kuinka huono match hän esikoiseni kanssa on. Vastaavasti puolisoni on onnellinen siitä että olen häneen 100% sitoutunut, vaikkei hän pystynyt tarjoamaan minulle ns. normiperhettä yhden katon alla.
Vierailija kirjoitti:
Se, että naisella on oma/ omia lapsia ei ole mikään tae siitä, että pitäisi miehen lapsista. Minulla on omia lapsia, mutta miehen lapsista en vaan opi pitämään. Ja kyllä, ärsyttää ne miehen exän ( joka ilmiselvästi on ollut hänen suurin rakkautensa) piirteet lapsissa ihan suunnattomasti. Jos ei olisi myös yhteistä lasta, niin en varmaan kestäisi.
Että ihan vapaaehtoisesti tällaisen elämän valitsit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä tehtiin kompromissi uusperhe-elämän kanssa, sillä ei haluttu luopua rakkaudesta ja toisistamme.
Mulla oli yksi lapsi kun tapasimme, tarkkaavaisuushäiriöinen ja ylisosiaalinen. Intensiivinen ihminen, johon myös itse väsyn usein. Esikoisellani ei ole toista vanhempaa, joten hän asuu vain minun luonani. Puolisoni taas on rauhaa ja hiljaisuutta kaipaava introvertti, joka ap:n tavoin kuormittuu lapsestani aivan valtavasti, vaikka muuten kokeekin hänen olevan aivan hyvä tyyppi. Tällä asetelmalla emme päätyneet koskaan muuttamaan yhteen, vaan meillä on kaksi asuntoa saman tien molemmin puolin. Yhteinen lapsikin meille syntyi, mutta tämä asumisjärjestely säilyi. Puoliso saa vetäytyä toiselle asunnolle aina niin halutessaan, vietämme noin 3-4 yötä yhdessä viikon aikana tässä suuremmassa asunnossamme.
On totta että joskus kaipaisin yhteistä arkea enemmän kuin muutaman päivän viikossa. Tämän ihmisen kanssa se ei vain ollut eikä ole mahdollista. Kyse on valinnasta ja sitoumuksesta, jonka me molemmat olemme halunneet tehdä. Olen onnellinen, ettei kumppanini päättänyt minusta erota ymmärtäessään kuinka huono match hän esikoiseni kanssa on. Vastaavasti puolisoni on onnellinen siitä että olen häneen 100% sitoutunut, vaikkei hän pystynyt tarjoamaan minulle ns. normiperhettä yhden katon alla.
No nyt oli asiallinen kirjoitus. Kiitos tästä! Kaksi kypsää, itsenäisesti ajattelevaa ja kaavoihin kangistumatonta aikuista on tehneet ratkaisun, joka toimii just teille. Onnea tulevaisuuteenkin!
Miksi ne henkilöt ovat sitten muuttaneet yhteen yksinhuoltajan kanssa? Rahanko takia, jotta ei tarvitsi maksaa vuokraa, jos muuttaa kumppanin omistamaan asuntoon?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
googlaa uusperheen vaiheista? Onko sitä?
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt lapsineni heidän isän kanssa täyttä elämää. Se on niin outoa, kun lapsettomat vaimot korostavat haluavansa elää "täyttä elämää" ilman miehen lapsia. Kärsivät niistä niin jumalattomasti. On näköjään selvää, että lapseton nainen ei ole valmis tekemään pienintäkään uhrausta omasta mukavuudestaan. On kuin teini-ikäinen. Ei huomaa, kuinka aika kuluu todella nopeasti. Lapset kasvaa ja itse vanhenee. Ja hän vaan lapsellisuudessaan mennä porskuttaa jotakin etsien hamaan loppuun asti. Ja kuitenkaan ei tule olemaan tyytyväinen koskaan. On jäänyt keskenkasvuiseksi. Emme me kukaan ihminen voi olla aina onnessamme ja tyytyväisiä. Sopeutumista vaaditaan pienissäkin asioissa saati suuremmisssa.
Ongelma on se, että siltä lapsettomalta naiselta vaaditaan näissä suhteissa vastuunkantoa lapsesta, jota ei ole itse tehnyt. Se on kohtuuton pyyntö. Viisas nainen punnitsee tarkkaan saako parisuhteestaan yhtä paljon kuin siihen itse tuo. Se ei ole keskenkasvuista, vaan hyvinkin aikuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin tässä tilanteessa 3 vuotta ja yllätyksenä tuli, kuinka henkisesti raskasta ja ahdistavaa se olikaan. Normaali 13v poika kyseessä. Oma mielenterveys romahti: kaikki muu oli liian hyvää ja tunteet miestä kohtaan valtavat, mutta lapsi ei sopinut kuvioon minun puolestani. Erohan siinä oli ainoa vaihtoehto, kun itse sairastuin vakavasti, mutta yhtä kaikki tilanne oli kohtuuton myös isälle ja pojalle.
Sairastumisen myötä huomasin vihaavani lasta ja toivovani asioita, joita en ikimaailmassa olisi uskonut toivovani. Se tuntui kamalalta, pelottavalta ja podin huonoa omaatuntoa. Ei, ei sopinut minulle. Yhä kaipaan miestä, mutta olen myös helpottunut ja jälleen oma tasapainoinen, terve itseni näin eron myötä.
Olet pähkähullu! Itsekin olen elänyt haasteellista elämää uusperheellisenä mutta jotain rajaa näiden tuntemusten kanssa!
MIkä sinä olet arvottamaan toisen tunteita. Tässä on ihminen, joka tunsi olonsa kamalaksi ollessaan yhdessä lapsellisen miehen kanssa. Erottuaan hän on ollut tasapainoinen. Huono parisuhde voi saada tuntemaan kaikenlaista. Ei niiden tunteiden kanssa ole mitään rajaa, eikä tarvitsekaan olla.
Vierailija kirjoitti:
Yh-isänä huomasin, että naiset joilla ei ollut omia lapsia, eivät myöskään pääsääntöisesti olleet potentiaalisia pariutumiskumppaneita minulle jolla oli yksi lapsi ja jonka lähivanhempi olin (lapsi siis asui luonani vakituisesti). Mutta, huomasin senkin, että olinkin yllättäen kovaa valuuttaa Yh-naisten parissa, joten siitä ei loppumetreillä ollut lainkaan haittaa että minulla oli lapsi. Päinvastoin.
Satavarmasti poikkeuksiakin on, mutta pääsääntöisesti huomasin, että lapsettomat naiset eivät osanneet suhtautua lapseeni "normaalisti". Joko he pyrkivät lellittelemään liikaa tai olivat kylmiä ja välinpitämättömiä, jopa ilkeitäkin lasta kohtaan. -Se nyt vain on reaaliteetti, että kun lapsia on mukana parisuhdepelissä, on mentävä lasten ehdoilla, ja uuden parisuhteen toisen puoliskon on hyväksyttävä koko paketti lapsineen, eikä vain poimia rusinoita pullasta kuin ravintolan A La Carte-listalta.
Kaveripiirissä olen nähnyt sellaisenkin tapauksen, että nainen jolla ei ollut omaa lasta, otti miehensä lapsen omien siipiensä suojelukseen ja suhde äitipuolen ja lapsen välillä on niin hyvä, että heitä luullaan usein biologisesti oikeaksi äidiksi ja lapseksi. -Tähän pitäisi pyrkiä !
Itse tapasin aikanaan toisen Yh-naisen, jonka kanssa juttu luisti hyvin jo heti ensitapaamisella koska elämäntilanteemme oli sama: Kumpikin oli Yh-vanhempi. Meistä tuli sitten uusioperhe ja aviopari.
Mikä sinä isähenkilönä olet kertomaan mihin lapsettoman naisen on bonuslapsen suhteen pyrittävä. Nainen tekee ratkaisut itse. Lapsi voi olla ihana tai sitten ei. Lapsen isä voi olla fiksu, tai sitten sellainen, joka ei aseta mitään rajoja lapselleen ja olettaa, että äitipuoli on ilmainen lapsenvahti.
Mitä jos sinä itse vaan pyrkisit olemaan hyvä isä ja puoliso.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
viisas kirjoitti:
Yksinhuoltajia ja uusioperheitä on yhä enemmän ja enemmän, miksi tehdään lapsia, kun kumminkin erotaan. Kaiken lisäksi maailma on jo ylikansoitettu ja ilmanlämpeneminen kasvaa sitä mukaa, kun väestö lisääntyy.
Sain tietää olevani raskaana ehkäisystä huolimatta, joten oli 2 vaihtoehtoa. Valitsin pitää lapseni. Olin alusta asti yksinhuoltaja hänelle, eikä meillä ollut koskaan mitään ongelmia. Kun lapsi oli 13, niin tapasin mieheni jonka kanssa olemme nyt olleet jo naimisissakin 10 vuotta.
Ei meidän elämässä ole ollut mitään ihmeellista tai ongelmaa siksi että en ole koskaan ollut lapsen isän kanssa yhdessä, eikä uusperheessämmekään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on erittäin surullinen ja siitä paistaa läpi lapsettomien naisten lapsellinen tarve olla miehensä silmissä numero ykkösiä ennen lapsia. Te ette vaan tajua, piste.
Nytkö vasta ymmärsit tämän?
Olemme akateeminen vela-perhe. Kun rakastuimme mieheni kanssa, oli hänen vaimonsa raskaana ja heillä oli taapero. Onneksi mies ymmärsi minun näkökantani myös eikä suostunut vuoroviikko jakoon lasten suhteen. Nyt elämme vielä muutaman vuoden niin että lapset käyvät kylässä. Onneksi mieheni on aina ymmärtänyt laittaa minut ja uransa etusijalle.
Jos tämä oli ihan vakavissaan kirjoitettu niin veti hiljaiseksi. Eiköhän elämä korjaa sinuakin jotenkin.
Ja jos kirjoittajaa sanoo itsekkääksi, niin hän kyllä ottaa kaiken huomioon ja ottaa miehensä huomioon ja rakastaa pyyteettömästi. Todellisuudessa hän odottaa, että mies on se hänen elämänsä ritari, joka antaa kaiken huomion hänelle, toisin kun hän miehelle. Seksi kelpaa, lapset ei. Oma nautinto menee kaiken edelle. Ei tämmöiset koskaan ajattele muita kuin itseään. Se olisikin aika hirveää, jos täytyy oikeasti ottaa seuraavat vuodet vastuu jostakin muusta kuin itsestä, saamatta siitä mitään
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt lapsineni heidän isän kanssa täyttä elämää. Se on niin outoa, kun lapsettomat vaimot korostavat haluavansa elää "täyttä elämää" ilman miehen lapsia. Kärsivät niistä niin jumalattomasti. On näköjään selvää, että lapseton nainen ei ole valmis tekemään pienintäkään uhrausta omasta mukavuudestaan. On kuin teini-ikäinen. Ei huomaa, kuinka aika kuluu todella nopeasti. Lapset kasvaa ja itse vanhenee. Ja hän vaan lapsellisuudessaan mennä porskuttaa jotakin etsien hamaan loppuun asti. Ja kuitenkaan ei tule olemaan tyytyväinen koskaan. On jäänyt keskenkasvuiseksi. Emme me kukaan ihminen voi olla aina onnessamme ja tyytyväisiä. Sopeutumista vaaditaan pienissäkin asioissa saati suuremmisssa.
Ongelma on se, että siltä lapsettomalta naiselta vaaditaan näissä suhteissa vastuunkantoa lapsesta, jota ei ole itse tehnyt. Se on kohtuuton pyyntö. Viisas nainen punnitsee tarkkaan saako parisuhteestaan yhtä paljon kuin siihen itse tuo. Se ei ole keskenkasvuista, vaan hyvinkin aikuista.
Ei velanaiset pääsääntöisesti tuo erityisemmin mitään uuteen suhteeseen. Heitä ei pääosin kiinnosta miehen onnellisuus, vain enemmissä määrin se, kuinka kovasti mies taistelee heidän puolestaan, ja kuinka kultainen mies osaa olla
Jaa vai lapsellisia miehiä pitäis ottaa. Ei ei ei kyllä nyt sentään aikuinen pitää olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt lapsineni heidän isän kanssa täyttä elämää. Se on niin outoa, kun lapsettomat vaimot korostavat haluavansa elää "täyttä elämää" ilman miehen lapsia. Kärsivät niistä niin jumalattomasti. On näköjään selvää, että lapseton nainen ei ole valmis tekemään pienintäkään uhrausta omasta mukavuudestaan. On kuin teini-ikäinen. Ei huomaa, kuinka aika kuluu todella nopeasti. Lapset kasvaa ja itse vanhenee. Ja hän vaan lapsellisuudessaan mennä porskuttaa jotakin etsien hamaan loppuun asti. Ja kuitenkaan ei tule olemaan tyytyväinen koskaan. On jäänyt keskenkasvuiseksi. Emme me kukaan ihminen voi olla aina onnessamme ja tyytyväisiä. Sopeutumista vaaditaan pienissäkin asioissa saati suuremmisssa.
Ongelma on se, että siltä lapsettomalta naiselta vaaditaan näissä suhteissa vastuunkantoa lapsesta, jota ei ole itse tehnyt. Se on kohtuuton pyyntö. Viisas nainen punnitsee tarkkaan saako parisuhteestaan yhtä paljon kuin siihen itse tuo. Se ei ole keskenkasvuista, vaan hyvinkin aikuista.
Ei velanaiset pääsääntöisesti tuo erityisemmin mitään uuteen suhteeseen. Heitä ei pääosin kiinnosta miehen onnellisuus, vain enemmissä määrin se, kuinka kovasti mies taistelee heidän puolestaan, ja kuinka kultainen mies osaa olla
Katkera äitee taas tilittää, ku mies vaihtoi velaan. Häneltä mies saa jakamatonta rakkautta eikä pelkkää nalkutusta kotitöistä. Ah miten onnellisia ovat velaan vaihtaneet miehet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on erittäin surullinen ja siitä paistaa läpi lapsettomien naisten lapsellinen tarve olla miehensä silmissä numero ykkösiä ennen lapsia. Te ette vaan tajua, piste.
Nytkö vasta ymmärsit tämän?
Olemme akateeminen vela-perhe. Kun rakastuimme mieheni kanssa, oli hänen vaimonsa raskaana ja heillä oli taapero. Onneksi mies ymmärsi minun näkökantani myös eikä suostunut vuoroviikko jakoon lasten suhteen. Nyt elämme vielä muutaman vuoden niin että lapset käyvät kylässä. Onneksi mieheni on aina ymmärtänyt laittaa minut ja uransa etusijalle.
Jos tämä oli ihan vakavissaan kirjoitettu niin veti hiljaiseksi. Eiköhän elämä korjaa sinuakin jotenkin.
Ja jos kirjoittajaa sanoo itsekkääksi, niin hän kyllä ottaa kaiken huomioon ja ottaa miehensä huomioon ja rakastaa pyyteettömästi. Todellisuudessa hän odottaa, että mies on se hänen elämänsä ritari, joka antaa kaiken huomion hänelle, toisin kun hän miehelle. Seksi kelpaa, lapset ei. Oma nautinto menee kaiken edelle. Ei tämmöiset koskaan ajattele muita kuin itseään. Se olisikin aika hirveää, jos täytyy oikeasti ottaa seuraavat vuodet vastuu jostakin muusta kuin itsestä, saamatta siitä mitään
Miksi velan pitäisi vieraita lapsia rakastaa tai edes välittää heistä? Ei ne kiinnosta velaa tippaakaan.
Teidänlaisenne ovat kyllä vittuilemisen mestareita. Jatka vaan samaan malliin, kun ei sinulta muu onnistukkaan.