Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Et tietenkään kykene sietämään. Mikä kumma siinä on, että ne isämiehet on niin houkuttavia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
viisas kirjoitti:
Yksinhuoltajia ja uusioperheitä on yhä enemmän ja enemmän, miksi tehdään lapsia, kun kumminkin erotaan. Kaiken lisäksi maailma on jo ylikansoitettu ja ilmanlämpeneminen kasvaa sitä mukaa, kun väestö lisääntyy.
Koska ihmiset ovat loppuen lopuksi melko yksinkertaisia eläimiä.
Minä rakastan puolisoni lapsia. Olisi kurjaa heille jos olisin inhottava heille. Onneksi he ovat mitä ihanimpia lapsia. Toisaalta tuskin osaisin hyljeksiä ketään. Olen luonteeltani hyvin empaattinen. Tosin vaimo sanoo välillä nynnyksi.
Minä en koskaan antaisi asioiden mennä niin pitkälle, että rakastuisin ja tahdottomana kynnysmattona minut kuskattaisiin yhteiseen huusholliin. Ei ei ja ei. Vaikka joskus salamarakastun johonkin mieheen, aika äkkiä joku asia alkaa tökkiä. Miehet esittää niin kaikin puolin täydellistä kumppania, kunnes on varma toisesta ja sitten totuus tulee ilmi.
Kyllähän siitä ongelma tulee jos puoliso on lapsellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En voi sietää miehen lapsia. En vaan kykene.
Sama täällä, vaikka tiedostan ettei lapsessa mitään vikaa ole.
Miehen lapset on mulle tärkeitä, rakkaita ja tulemme toimeen. Menevät samaan kategoriaan kuin sisarusteni lapset. Arkeahan me emme samalla tavalla jaa, kun emme asu yhdessä.
Lapsiviikot ovat lapsiviikkoja. Kyläillään toisillamme silloin, ehkä. Lomia vietetään kimpassa, mutta mies haluaa myös pitää lasten kanssa keskenään lomaa. Asia ok.
Mä nappasin tuommoisen varttuneemman körilään lapsineen, kun ajattelin, ettei mun tarttis tehdä.. tai ainakaan ei olisi sitä ulkopuolisten painetta heti. Me ollaan oltu nyt kuusi vuotta yhdessä ja nyt hiihtolomalla mies alkoi puhumaan yhteenmuutosta ja yhteisestä lapsesta. Hänen muksunsa ovat nyt teini-iässä. Mä olen 32 v ja hän 40v.
Jotenkin niin tottunut tähän omaan rauhaani, etten haluaisi lähteä sitä nyt rikkomaan yhteenmuutolla ainakaan. Kolmen lätkää pelaavan äijänkäppyrän kanssa? Mies puhui jo, että rakennettais omatalo. Siellä olis niille lätkäkamoillekin ihan oma kodinhoitohuoneensa pesupaikkoneen ja kuivureineen ja mun ei tarvii kosketella ja haistella niitä. Se oli oikeasti miettinyt asiaa ennenkuin lähti mulle ehdottelemaan.
Lähtee lapasesta tää funtsailu, eikä tämä ehkä liity yhtään mitenkään mihinkään. Joten lopetan tähän. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, ole itsekäs ja lähde menee.
Vierailija kirjoitti:
Olen elänyt lapsineni heidän isän kanssa täyttä elämää. Se on niin outoa, kun lapsettomat vaimot korostavat haluavansa elää "täyttä elämää" ilman miehen lapsia. Kärsivät niistä niin jumalattomasti. On näköjään selvää, että lapseton nainen ei ole valmis tekemään pienintäkään uhrausta omasta mukavuudestaan. On kuin teini-ikäinen. Ei huomaa, kuinka aika kuluu todella nopeasti. Lapset kasvaa ja itse vanhenee. Ja hän vaan lapsellisuudessaan mennä porskuttaa jotakin etsien hamaan loppuun asti. Ja kuitenkaan ei tule olemaan tyytyväinen koskaan. On jäänyt keskenkasvuiseksi. Emme me kukaan ihminen voi olla aina onnessamme ja tyytyväisiä. Sopeutumista vaaditaan pienissäkin asioissa saati suuremmisssa.
Aikamoiset projektiot tässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tykkään lapsista, niin tykkään heistäkin. Vaikka välit eivät ole läheiset. Eivät ole halunneet oikein tutustua minuun.
Pelkkää rakkautta häntä kohtaan, vaikka aina villi tapaus onkin :) Suosittelen kaikkia tutustumaan lapseen kunnolla ja viettävän myös kahdenkeskistä aikaa. Siinä se tunneside lähenee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pelkkää rakkautta häntä kohtaan, vaikka aina villi tapaus onkin :) Suosittelen kaikkia tutustumaan lapseen kunnolla ja viettävän myös kahdenkeskistä aikaa. Siinä se tunneside lähenee.
Ei lähene, jos lapsi ei suostu viettämään kahdenkeskistä aikaa tai jos suostuu, niin ei suostu puhumaan. T. Edellinen vastaaja
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennemmin luulisin, että haastava lapsi on kuormittanut parisuhdetta jo ensimmäisessä liitossa, etenkin jos tukitoimia ei ole järjestynyt. Toisekseen useat nepsypiirteet ovat perinnöllisiä eli vanhempien yhteiselo ei ole siksi sujunut. Ihan "normaali" pikkulapsiarki ajaa eroihin, puhumattakaan haastavammasta arjesta.
Miehellä yksi lapsi. Yritän parhaani ja teen lapsen eteen paljon. Kohtelen lasta aina kivasti. Sisäisesti olen ennen kaikkea hyvin väsynyt. Huomaan, että en oikein jaksa edes osittaista lapsiarkea. Myös mielialat vaihtelee paljon. Olen välillä itse kireä kuin viulun kieli, välillä räjähtelevä ja itkuinen. Kiukku kohdistuu mieheen ja suhteeseen. Tämä on muuttanut paljon ajatuksia myös oman lapsen haluamisen osalta. Luultavasti eroamme miehen kanssa. Nyt takana viisi yhteistä vuotta, joista neljä asuttu yhdessä.
Yksinhuoltajaan oli pakko huonopalkkaisena miehenä tyytyä kun en muunkaltaisille naisille kelvannut. Joka päivä pitää elää vaan sen häpeän kanssa, että välillä asunossamme on puolisni lapsi joka muistuttaa siitä että parempi mies on päässyt joskus parittelemaan naiseni kanssaan. Ei ole ainakaan vielä helpottanut.
Onneksi tuo toinen mies ei ole minun läheisyydessäni juuri ollenkaan esiintynyt. Tätä tilannetta vältän viimeiseen asti, sillä en osaa tapella ollenkaan.
Tärkeänä huomiona tässä se, että jos ja kun rakastat ja huolehdit, et koskaan kuitenkaan ole samassa asemassa biologisten sukulaisten kanssa. Jos tulee ero, niin menetät myös ne lapset
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomat ihmiset jäävät vääjämättä lapsen tasolle. Ihmisenä kasvamisen kokemus puuttuu.
Höpö höpö mitä paskaa taas. Sama kuin sanoisi, että sellaiset ihmiset, jotka eivät ikinä omista autoa, jäävät lapsen tasolle. Toiset eivät kasva aikuisiksi ikinä, vaikka olisi viisi lasta, ja toiset ovat aikuisia jo parikymppisinä.
Siellä taas yksi vela puhuu paskaa.
Ja siellä yksi 20 vuotta elämästään lapsille tuhlannut katkero syöttää satujaan. Ei se lapsille lässyttäminen tee sinusta sen aikuisempaa.
Lapsille lässyttäm
Voin vain kuvitella miten olet lapsesi "kasvattanut", huhhuh. Ei ihmekkään että olet katkeroitunut spermapankki.
En voi sietää miehen lapsia. En vaan kykene.