Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tuollaisen takia tarvitsee erota? Eihän se lapsi ikuisesti tuon ikäinen ole.
Olisiko erilleen muutto sellainen, mikä voisi helpottaa? Esim niinä viikkoina, kun lapsi on isällään niin sinä olet enemmän omassa kodissasi. Sitten kun lapsi alkaa olla vähän vanhempi ja kykenee hallitsemaan ADHD:ta, niin voitte taas muuttaa yhteen.

 

Tätä aina ehdotetaan. Monelle kuitenkin se arjen jakaminen nimenomaan on tärkeää, ei haluta olla parisuhteessa jos ei voi seuraavaan 10 vuoteen asua yhdessä. Lisäksi voi olla tilanne, että lapsettomalla kumppanilla on omia lapsihaaveita. Niitä on hankalampaa toteuttaa erillään asuen.

Toivon, että tuolla lailla ajatteleva ihminen

a) ei valitse puolisoa jolla on jo lapsi

b) jää itse yksinhuoltajaksi sen jälkeen kun saa oman lapsen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun miehelläni on kaksi oikein hyväkäytöksistä lasta. Lasten äiti on sellainen niuho, että lapset on kurissa ja nuhteessa kasvatettuja. Uskoo ensimmäisestä sanasta. Eivät valita, eivät sotke, ovat omissa huoneissaan.

Käyvät vain joka toinen vkl.

Silti: toivon, ettei miehelläni olisi yhtään lasta.

 

Näinhän se on. Miehelläni on neljä lasta joka toinen viikonloppu. Nyhjäävät lähinnä naama puhelimessa kiinni koko viikonlopun. Mutta olisihan se mukavampaa jos ei olisi edes tätäkään. Onneksi kohta sen verran isoja etteivät varmaan enää halua tulla näinkään usein.

jos se on näin, niin miksi ihmeessä alatte seurustella ihmisen kanssa jolla on lapsia?

Vierailija kirjoitti:

"Itse pilasin elämäni uusperheessä. Ei nepsylapsia vaan aivan tavallisia. Kaksi lapsista normaaleja mukavia ja yksi aivan sairaan vittumainen, jota mielenterveysongelmainen äitinsä yllytti kaikin keinoin minua vastaan. 10v kestin, sitten lähdin. Siinä vaiheessa olin täysin katkera paska, joka ei halua koskaan enää sitoutua keneenkään. Välit mieheen pilalla, hän olisi halunnut jatkaa, minä en. Lähde kun vielä voit"

  Kokemusta 4-5-vuotiaasta hirviötytöstä, joka oli ainoa lapsi ja isänsä inha silmäterä. 

  Olin äitipuoli pikkutytölle, joka huomioi minua heti anivarhain aamulla tunkemalla sänkyyn isänsä viereen, potkien samalla terävästi minua selkään ja päähän jääkylmillä kantapäillään ja yrittäen vierittää minua sängystä alas. Aamiaispöydässä tyttö puhui vain isälleen, huusi päälle jos yritin puhua, keksi aina erikoisruokaa, jota isän piti tehdä hänelle koska isän tekemä aamiainen ei koskaan kelvannut sinällään, välillä hän tokaisi minulle: -Mee pois täältä! Mikset sä mene jo ulos?! tyttö karjui isän hymistellessä vieressä. Jos minä tein ruokaa, lautanen lensi helposti lattialle tai sitten hän meni makaamaan pöydälle, koska yhtäkkiä väsytti. Tytöllä oli myös tapana tunkea tönien minun jalkoihini istumaan, kun olin syömässä jotain, ja kirkua raivoissaan: -Älä tiputa leivänmuruja mun päälle! Leikkiessään hän joskus kutsui minua, huusi että "Tule tänne nyt! Tällä nukella on sulle asiaa! Kuuliks sä? Hei! Tule tänne NYT!" Jos en heti mennyt, tytön isä pahastui ja komensi: "Vastaa nyt sille! Mee kattomaan mitä asiaa sillä on!" Kauhukakaran asia oli se, että hänen nukkensa halusi sanoa minulle jotain. "Nukke" sanoi: "Mä vihaan sua! Mä en tykkää susta yhtään. Mä en tykkää susta ikinä!" Sitten tämä tytönilkimys alkoi tuuditella ja kehuskella nukkeaan.  Jo kuukauden kuluttua hankin oman asunnon, ja mies ihmetteli loppusuhteemme ajan, miksi viijdyin suurimmaksi osaksi omassa kodissani, vaikka meillä oli niin ihanan kodikasta ja rakastava ilmapiiri hänen rakkaan lapsensa kanssa kolmestaan.

Olen ollut iloinen kahdesta bonuslapsesta, jotka sain aikanaan elämääni. He olivat alle kouluikäisiä silloin, nyt nelikymppisiä ja edelleen olen heistä iloinen. Soittelemme ja näemme, sukujuhliin kutsumme puolin ja toisin. Kyllä toisinaan väsytti tai otti hermoon kun olivat pienempiä, mutta ottivat silloisen aviomiehen kanssa saamamme yhteisetkin lapset. Oletan että joskus pinna kiristyy kenellä tahansa lasten kanssa. 

Minä olin nelisen vuotta äitipuolena 18-22-v. esikoispojalle, joka vaati aina erikoiskohtelua. Kauhulapsi asui äidillään, mutta vietti aikaa isän luona joka aamu ja ruoka-aikoina, sekä jäi usein yöksi. Opiskelu ei kiinnostanut, työ ei maistunut ja armeijassa hän viihtyi 2 päivää.  

 Isänsä luona poika vei aina parhaat ruoat jääkaapista omaan kotiinsa, ellei ahminut niitä heti seisten, hän oli tietysti lihava, itserakas tyhmyri, joka kehui itseään jatkuvasti, mm. lauluääntään ja lauloikin usein kovalla, rääkyvällä äänellä vanhoja tangoja kuin riivattuna. Jos ostin taloon konjakkia, se hävisi heti pojanretaleen liiveihin, samoin kun ostin unisex-merkkivaatteita. Hän kerjäsi tietenkin aina rahaa, riistäen isänsä ulosottoon asti. 

Musiikkimaku oli kauhea, poika huudatti räppiä volat kaakossa, ja määräsi isänsä luona myös tv-kanavat. Minua, äitipuoltaan kauhuteini haukkui ja solvasi koko ajan. "Tuhlasin aikani" huonossa, tylsässä työssä ja luin tyhmiä kirjoja, jätkä itse tuskin osasi kunnolla lukea. Urheiluharrastukseni olivat turhia, "lihakset ovat rumia naisilla", ruokani oli hirveää, vaikka jätkä itse poltti ruoat, tai jätti pihvit raaoiksi niin että pelkäsin saavani listerian, kun hän illallispöydässä kehuskeli kokkaustaidoillaan. Kauhujätkä nimitteli minua tyhmäksi ja rumaksi ja haukkui ystäväni ja sukuni. Isäänsä hän aina liehakoi ja kehui, ja kehotti tätä hankkimaan paremman avovaimon. Yritin olla rauhallinen ja vastasin pahaan hyvällä, me mm. matkustelimme paljon, miehen lapset tulivat automaattisesti mukaan. Mies kehui kaikille miten hyvätapainen ja kohtelias hänen poikansa on, en ymmärrä miten joku voi olla niin sokea. Ero tuli muista syistä, mutta katkeruus poikapuoleni syntipukkina olemisesta on jäänyt pysyväksi. Näen edelleen painajaisia hänestä, niissä sanon vihdoin hänelle vastaan ja jopa lyön. Hirviöpojan reaktio eroomme oli odottamaton: hän juoksi eron jälkeen viikkotolkulla ovellani ja pyysi yrittämään vielä isänsä kanssa. Ristiriitainen käytös, en ymmrrä.