Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
En tunne minäkään. Sit helpotti kun kasvoivat isoiksi ja muuttivat omilleen. En ikävä niitä aikoja kun pyörivät huushollissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kerronpa nyt toisen puolen⁸ kolikosta. Mulla on suht vaativa nepsyteini (autismin kirjolla), jota isäpuoli ei siedä. Asuimme alkuun yhdessä, nyt osin erillään. Teini on jo iso, opiskelee ja on enää vknloput kotona. Isäpuoli näkee häntä harvoin, ehkä vartin viikossa, ja kaikki vastuut on otettu häneltä pois, mutta ne lyhyetkin kohtaamiset hän on äärimmäisen v-mainen ja tympeä lapselleni. Sanomattakin on selvää, että kärsin edelleen hirvittävän paljon tilanteesta ja poden huonoa omatuntoa siitä, että asiat menivät tähän pisteeseen, nepsynuoren ahdistuksesta nyt puhumattakaan. Meillä on yhteinen pieni lapsi, jota mies kohtelee hyvin.
Kiitos rehellisyydestä! Miten olet voinut päätyä tollaisen miehen kanssa yhteen? Käy niin sääliksi esikoistasi, joka on perheessä alemman kastin lapsi. Kuvottavaa. Ja sitten ihmetellään, mistä lastenpahoinvointi johtuu. Monet lapset diagnosoidaan ties miksi, meillä on koko sukupolven lapsilla jokin käyttäytymisen häiriö. Jaahas mistähän johtuu?
Menkää itse elämään vuoroviikoin taloon, missä olette epätoivottu vieras. Nepsylapsesi todellakin TUNTEE JA TIETÄÄ, ETTÄ HÄN ON SE EI TOIVOTTU KOTONAAN. Miten voit vanhempana olla itsekäs ja ajatella omaa uutta ydinperhettä ja MIESTÄ LAPSESI EDUN KUSTANNUKSELLA?
Viestiketjua lukiessa ei voi muuta kuin todeta, että nykyihminen on todella itsekäs. Hänellä on oikeus onneensa ja hänellä on oikeus näköjään valita lapsellinen puolisonsa ilman lapsia omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kaiken kukkuraksi hän vieläpä rakentaa oman uuden ydinperheensä siihen mielikuvitusmaailmaan entisistä lapsista viis.
Miksi ette vain yksinkertaisesti seurustele lapsettoman kanssa? Puolisoanne ei voi kuvitella ilman hänen lapsiaan. Suomen syntyvyys ei ole moniin vuosiin ollut korkea, lapsettomia ihmisiä kyllä löytyy. Jos siis tiedät,että et tunne lapsia kohtaan mitään niin älä ole lapsellisten ihmisten kanssa parisuhteessa. Lapset eivät voi valita vanhempiaan eivätkä asuinpaikkaansa. Sinä aikuinen voit valita kotisi ja puolisosi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerronpa nyt toisen puolen⁸ kolikosta. Mulla on suht vaativa nepsyteini (autismin kirjolla), jota isäpuoli ei siedä. Asuimme alkuun yhdessä, nyt osin erillään. Teini on jo iso, opiskelee ja on enää vknloput kotona. Isäpuoli näkee häntä harvoin, ehkä vartin viikossa, ja kaikki vastuut on otettu häneltä pois, mutta ne lyhyetkin kohtaamiset hän on äärimmäisen v-mainen ja tympeä lapselleni. Sanomattakin on selvää, että kärsin edelleen hirvittävän paljon tilanteesta ja poden huonoa omatuntoa siitä, että asiat menivät tähän pisteeseen, nepsynuoren ahdistuksesta nyt puhumattakaan. Meillä on yhteinen pieni lapsi, jota mies kohtelee hyvin.
Kiitos rehellisyydestä! Miten olet voinut päätyä tollaisen miehen kanssa yhteen? Käy niin sääliksi esikoistasi, joka on perheessä alemman kastin lapsi. Kuvottavaa. Ja sitten ihmetellään, mistä lastenpahoinvointi johtuu. Monet lapset diagnosoidaan ties miksi, meillä on koko sukupolven lapsilla jokin käyttäytymisen häiriö. Jaahas mistähän johtuu?
Menkää itse elämään vuoroviikoin taloon, missä olette epätoivottu vieras. Nepsylapsesi todellakin TUNTEE JA TIETÄÄ, ETTÄ HÄN ON SE EI TOIVOTTU KOTONAAN. Miten voit vanhempana olla itsekäs ja ajatella omaa uutta ydinperhettä ja MIESTÄ LAPSESI EDUN KUSTANNUKSELLA?
Olipa yksiselitteinen ja jyrkkä tuomio. Kerronpa sinulle, että mies oli alkuun ystävällinen ja kärsivällinen nepsyä kohtaan. En olisi lähtenyt suhteeseen, jos mulla olis ollut kristallipallo. Tilanne muuttui pikku hiljaa, raskaaksi tultuani ja vauvan synnyttyä se vain paheni. Murrosikä teki lisäksi teinistä todella haastavan. Itseltänikin se vaati lehmän hermoja. Mulle on ollut vaikea rikkoa perhettä ja jäädä yksin pienen lapsen kanssa, sillä yksinolo (yh-äitiys) syö voimia ja voi olla sitten pois lapsiltani. Jopa siitä huolimatta, että hoidan lapsen ja kodin pääosin itse. Muutimme siis erilleen, ja nepsy ja isäpuoli on tavallaan nyt mahdollisimman paljon erotettu toisistaan. Oikea ero on toki ollut esillä myös monet kerrat.
Summa summarum: täällä puolisonsa lapsia vihaavat ihmiset saavat kasakaupalla tykkäyksiä, mutta kun joku yrittää elää sellaisen kanssa myös lapsia ajatellen, saa hän hirveän tuomion, turpiin ja ankarasti.
Vierailija kirjoitti:
Summa summarum: täällä puolisonsa lapsia vihaavat ihmiset saavat kasakaupalla tykkäyksiä, mutta kun joku yrittää elää sellaisen kanssa myös lapsia ajatellen, saa hän hirveän tuomion, turpiin ja ankarasti.
Höpö höpö, luet näitä viestejä miten itse haluat. Ei täällä lapsenvihaajat ole mitään peukkuja saaneet, vaan sellaiset joilla tuntee vaihtelevat välinpitämättömyydestä välittämiseen. Mielestäni tämä on loistava myötätuntoketju vaikeassa tilanteessa oleville, sillä uusioperhe ei nimittäin koskaan ole helppo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni lapsi on 10. Itse olen vela. Kyseinen lapsi on mielestäni (onnekseni) hyvin helppo. Ei riehu eikä tee konnuuksia, on rauhallinen ja puuhailemme usein monenlaista yhdessä.
Kun lapsi oli pienempi, meillä oli paljon vaikeampaa. Häneen ei saanut kontaktia ja minä olin täysin kädetön kaikissa vähänkin hankalammissa tilanteissa. Annoin miehen hoitaa, koska koin, ettei minusta silloin ainakaan apua ollut, vaikka olisin yrittänyt.
On ollut hetkiä kun on ottanut todella kovin päähän. En ole kuitenkaan koskaan toivonut, ettei kyseinen lapsi olisi olemassa. Syitä on kaksi: ensinnäkin mieheni on ilmeisesti tehnyt hurjan ja todella tarpeellisen henkisen kasvupyrähdyksen silloin, kun on tullut isäksi. Toinen syy on että mieheni haluaa olla isä, ja hän on selvästi onnellinen ja ylpeä siitä. Olen iloinen hänen puolestaan. Ja jos hänellä ei jo olisi lasta, hän varmaan haluaisi sen minulta, ja silloin olisi pakko erota, koska itse en halua äidiksi missään nimessä.
Puhuimme asian halki itse asiassa jo kolmansilla treffeillä - mies hyväksyi että minä en lisäänny, ja minä hyväksyin että hänellä on lapsi. Jos siitä ei olisi löytynyt yhteisymmärrystä, emme olisi alkaneet suhteeseen.
Nykyisin olen hyvä ystävä lapsen kanssa ja koen, että rikastutamme kaikki kolme toistemme elämää.
Itse olen nyt jo aikuinen eroperheen lapsi.
Kävimme siskoni kanssa isämme luona noin joka toinen viikonloppu.
Äitipuoli kohteli meitä kylmästi ja vihamielisesti.
Olimme siskoni kanssa alistettuja, ”kilttejä” lapsia. Aina auttamassa ja hiljaa, yhdestä sormen nostosta valmiina auttamaan ja tottelemaan. Aina kysyttiin lupa, meistä ei ollut varmasti mitään muuta ”vaivaa” kun että piti ruokkia ja laittaa vieraspeti lattialle.
Itse en jaksa uskoa näitä kommentteja siitä mitä ajattelette toisen lapsesta.
Haloo, lapsi on lapsi! Viaton se mihinkään on.. En minäkään olisi halunnut tilanteen olevan niin että on kokoajan reissattava kahden kämpän väliä.
Voisko aikuiset ihmiset lakata olemasta niin itsekkäitä paskoja ja olla tilanteessa nimenomaan AIKUISIA.
Olemaan lapsen puolella ja tukena, vaikka se tuntuisi rankalata.
Tai sitten eroamaan jos ei kertakaikkiaan kestä.
Ei lapsen ole kiva aistia että on oman vanhempansa luona epätoivottu ja rasittava vieras.
Syytön se lapsi on. Ei se ole mikään käenpoika joka tulee vaivaksi, vaan hän tulee oman vanhempansa luokse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huom: useimmiten näissä.ei niin toimivissa uusperheissä on ongelmien takana hullu ex. Niin meilläkin. Miehen ex on kuin joku pikkukakara kun tykkää tehdä kiusaa ja puhua niin paljon huonoa minusta ja miehestä. Tottakai lapset on sitten kauheita meitä kohtaan kun miehen ex on myrkyttänyt ne meitä vastaan. Eli en nyt lähtisi leuhkimaan sillä,kuinka itse kukin on niin ihana ja rakastava bonusvanhempi. Kun oikeasti näissä toimivissa uusperheissä on kyse siitä, että exät on täyspäisiä ja kaikki ovat hyvissä väleissä keskenään. Se ei tee sinusta mitään erinomaista äitipuolta eikä sun toiminnalla ole mitään osaa tai arpaa siihen. Täyspäiset vanhemmat kasvattavat täyspäisiä lapsia, jotka on myös ihania bonuslapsia. Katkerat kakaravanhemmat kasvattaa pikku riiviöitä, jotka on ilkeitä kaikille.
Mitähän tässä on tapahtunut? Mies valinnut naisen, pidetty ehkä häät ja saatu lapset. Sitten meni jotain pieleen. Miksi perhettä ei saatu pidettyä kasassa vaan mukaan kuvioihin tuli ulkopuolisia henkilöitä? Yleensä katkeruudella on syynsä.
Olen eri, mutta kerron omakohtaisen tarinan katkerasta bonuslasteni äidistä.
No, mun mies erosi, koska vaimo halusi erota. Vaimo petti, mutta mies antoi anteeksi. Vaimo halusi silti erota. Eron jälkeen olivat hyvissä väleissä ja mies auttoi exäänsä remonttihommissa ja otti usein lapset exänkin viikonloppuina, jotta ex pääsee ”tuulettumaan”. Joulutkin viettivät yhdessä. Sitten kuvioihin tulin minä. Mies alkoikin laittaa parisuhdettaan exän edelle eikä suostunut perumaan sovittuja menojamme exän tarpeiden mukaan. Ex joutui olla omat viikkonsa lastensa kanssa ja alkamaan satuttaa lapsettomat menot omille vapaaviikoilleen. Ex-mies ei enää hypännytkään joka käskystä. Ex joutui opetella pärjäämään itse perusasioissa, esimerkiksi katsastuttamaan itse autonsa.
Ex-vaimon näkökulmasta minä tulin ja pilasin toimivan systeemin. Siinäpä syytä katkeruuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni lapsi on hänen lapsensa, totta kai välitän hänestä, mutta en todellakaan halua vanhemmaksi lapselle. Ei ole ollut minun valintani tämä lapsi, vaan hänen vanhempiensa. Miehen exä oli tulla hulluksi, kun kuuli minusta. Luuli heti, että haluan alkaa vanhemmaksi lapselle, viedä lapsen häneltä ja möykkäsi etten koskaan saa nähdä lasta!
Hiljeni, kun sanoin, että lapsella on jo kaksi vanhempaa ja minua ei voisi vähempää kiinnostaa vanhemmuus. Että pitäkää ihan itse huoli omista valinnoistanne ja sitä myöden tästä lapsesta. Ei aluksi voinut uskoa, että joku ei todellakaan ei halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lähtee parisuhteeseen lapsellisen ihmisen kanssa ja vielä muuttaa sen kanssa ajan saatossa yhteen, pitää tiedostaa mitä se vaatii.
Outoa valittaa omista valinnastaan.
Mistä ihmeestä sen voisi tietää, jos aiempaa kokemusta ei ole? Taas näitä viisastelijoita.
No avaamalla silmänsä! Jos tutustut ihmiseen kunnolla ja samalla hänen lapsiinsa, niin ei se voi tulla yllätyksenä millainen lapsi on. Ei kai kukaan muuta yhteen viikon jälkeen tapaamisesta?
Taas näitä jotka ei osaa ajatella omilla aivoillaan.
Minä seurustelun miehen kanssa viisi vuotta ennen yhteenmuuttoa. Olin paljon miehen luona myös silloin, kun lapsi oli paikalla. Matkustimme myös kaikki yhdessä monta kertaa. Vietin aikaa lapsen kanssa kahdestaan. Silti on tullut yllätyksiä yhteenmuuton jälkeen. Valitettavasti suuri osa yllätyksistä ei ole ollut positiivisia.
Olen akateemisesti koulutettu ja teen aivoilla asiantuntijatyötä it-alalla jopa alan sisällä vaikeana pidetyllä osa-alueella. Olen myös esimiesasemassa ja saanut koulutusta mm. vaikeiden tilanteiden käsittelyyn ja erilaisten ihmisten kanssa viestintään. Eli pitäisi kai osata ajatella ja löytyä empatiaa ja ihmissuhdetaitoja. Ja silti, osittain tuli yllätyksenä millaista arki miehen lapsen kanssa on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on varsin erilaiset lähtökohdat uusperheen elämään verrattuna moneen muuhun, ja varmasti paljon helpompaa kuin monella muulla. Olin hyvin nuori, ja suhteemmekin oli hyvin tuore (puhutaan parista kuukaudesta) kun mies sai tietää tulevansa isäksi. Eivät koskaan seurustelleet lapsen äidin kanssa. Silloin jouduttiin aika nopeasti keskustelemaan isot asiat selväksi, että mitenkä tulevaisuudessa toimitaan, itse en siinä vaiheessa ollut koskaan edes miettinyt haluanko lapsia vai en. Päätettiin jatkaa seurustelua. Lapsi syntyi, ja muutti vakituisesti asumaan meille noin vuoden ikäisenä. Siinä mies opetteli isyyden samalla, kun minä mietin omaa rooliani. Miehen kanssa ollaan onneksi aina oltu isoista linjoista lapsen kasvatuksen suhteen samaa mieltä, joten ei ole mitään toinen antaa periksi ja toinen kieltää-vääntöä.
Lapsi on nyt teini, ja omanani pidän. Puhuu muille isästä ja "Mariasta", ei alkanut koskaan kutsumaan minua äidiksi enkä tarkemmin ajatellen sitä edes haluaisi. Biologista äitiään on nähnyt viimeksi noin kahden vuoden ikäisenä, joten meidän kuvioita ei sekoiteta ulkopuolelta, niinkuin valitettavasti monissa eroperheissä käy. Ollaan kaikki kolme kasvettu tällaiseen kuvioon, enkä vaihtaisi pois. Omia lapsia en ole halunnut.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen nyt jo aikuinen eroperheen lapsi.
Kävimme siskoni kanssa isämme luona noin joka toinen viikonloppu.
Äitipuoli kohteli meitä kylmästi ja vihamielisesti.
Olimme siskoni kanssa alistettuja, ”kilttejä” lapsia. Aina auttamassa ja hiljaa, yhdestä sormen nostosta valmiina auttamaan ja tottelemaan. Aina kysyttiin lupa, meistä ei ollut varmasti mitään muuta ”vaivaa” kun että piti ruokkia ja laittaa vieraspeti lattialle.
Itse en jaksa uskoa näitä kommentteja siitä mitä ajattelette toisen lapsesta.
Haloo, lapsi on lapsi! Viaton se mihinkään on.. En minäkään olisi halunnut tilanteen olevan niin että on kokoajan reissattava kahden kämpän väliä.Voisko aikuiset ihmiset lakata olemasta niin itsekkäitä paskoja ja olla tilanteessa nimenomaan AIKUISIA.
Olemaan lapsen puolella ja tukena, vaikka se tuntuisi rankalata.
Tai sitten eroamaan jos ei kertakaikkiaan kestä.
Ei lapsen ole kiva aistia että on oman vanhempansa luona epätoivottu ja rasittava vieras.
Syytön se lapsi on. Ei se ole mikään käenpoika joka tulee vaivaksi, vaan hän tulee oman vanhempansa luokse.
Kiitos tästä! ❤
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä äitipuoli tekee käytännössä, kun lapsi kokee tämän kylmänä ja vihamielisenä?
Kysyn, koska näissä ketjuissa kun vihamielistä konkreetiaa kuvataan, niin aina kuvataan luonnehäiriöisen toimintaa.
Onko tämä kylmyys ja vihamielisyys aina mt-ongelmaisen äitipuolen juttuja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä nähdään taas mikä se luontoäidin alkuperäinen tarkoitus oli ydinperheestä tai ainakin sen idyllisestä stereotypiasta.
Kun mies ja nainen solmii elinikäisen suhteen/ avioliiton, siihen syntyvät lapset elävät luonnollisesti molempien vanhempien rakastamina ja silmäterinä. Tämä on ikäänkuin itsestäänselvyys.
Mutta kun perhe hajoaa ja tulee uusia suhdekuvioita, lapset jäävät auttamatta näiden kuvioiden sijaiskärsijöiksi.
Yksinkertaistettuna ydinperhe on ainoa evoluution kannalta järkevä perhemuoto. Se antaa lapsille parhaan mahdollisen kasvualustan.
Näinhän se ei todellisuudessa todellakaan aina mene, mutta pointti lienee tässä.100% samaa mieltä. Uusioperhe on luonnonvastainen järjestely, siksi se niin usein onkin ongelmallista ja raskasta ja vaikeaa. Joissain harvoissa tapauksissa toki onnellista ja toimivaa, en sitä kiellä.
Uusperheitä on aina ollut. Ennen vanhaan monet ihmiset kuolivat nuorina ja lapset saivat isä- tai äitipuolen.
Ja vanhat kansansadut kertovat, miten ne koettiin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä nähdään taas mikä se luontoäidin alkuperäinen tarkoitus oli ydinperheestä tai ainakin sen idyllisestä stereotypiasta.
Kun mies ja nainen solmii elinikäisen suhteen/ avioliiton, siihen syntyvät lapset elävät luonnollisesti molempien vanhempien rakastamina ja silmäterinä. Tämä on ikäänkuin itsestäänselvyys.
Mutta kun perhe hajoaa ja tulee uusia suhdekuvioita, lapset jäävät auttamatta näiden kuvioiden sijaiskärsijöiksi.
Yksinkertaistettuna ydinperhe on ainoa evoluution kannalta järkevä perhemuoto. Se antaa lapsille parhaan mahdollisen kasvualustan.
Näinhän se ei todellisuudessa todellakaan aina mene, mutta pointti lienee tässä.100% samaa mieltä. Uusioperhe on luonnonvastainen järjestely, siksi se niin usein onkin ongelmallista ja raskasta ja vaikeaa. Joissain harvoissa tapauksissa toki onnellista ja toimivaa, en sitä kiellä.
Uusperheitä on aina ollut. Ennen vanhaan monet ihmiset kuolivat nuorina ja lapset saivat isä- tai äitipuolen.
Ja vanhat kansansadut kertovat, miten ne koettiin...
Vanha kansa sen tiesi, itkua ja hammastenkiristelyä siitä vain seurasi.
Tämän otsikon kysymyksen voisi ihan yhtä hyvin esittää henkilölle, jolla on omia lapsia ja ajaa seurustella toisen henkilön kanssa, jolla myös on lapsia.
Ainahan ne lapset voi antaa sille toiselle vanhemmalle, kova kynnys se varmasti jollekin some-iskälle on antaa huostaan ne lapset. Mitä ne somepeukuttajatkin ajattelee, ei tulis peukui.
Kerronpa nyt toisen puolen kolikosta. Mulla on suht vaativa nepsyteini (autismin kirjolla), jota isäpuoli ei siedä. Asuimme alkuun yhdessä, nyt osin erillään. Teini on jo iso, opiskelee ja on enää vknloput kotona. Isäpuoli näkee häntä harvoin, ehkä vartin viikossa, ja kaikki vastuut on otettu häneltä pois, mutta ne lyhyetkin kohtaamiset hän on äärimmäisen v-mainen ja tympeä lapselleni. Sanomattakin on selvää, että kärsin edelleen hirvittävän paljon tilanteesta ja poden huonoa omatuntoa siitä, että asiat menivät tähän pisteeseen, nepsynuoren ahdistuksesta nyt puhumattakaan. Meillä on yhteinen pieni lapsi, jota mies kohtelee hyvin.