Lue keskustelun säännöt.
Sinä lapseton, joka olet yhdessä lapsellisen puolison kanssa. Mitä ajattelet/tunnet puolisosi lasta kohtaan?
Haluaisin kuulla muiden kokemuksia. Olen itse siinä tilanteessa, että harkitsen eroa hyvästä ja rakastamastani miehestä hänen lapsensa vuoksi. En vain jaksa enää arkea lapsen ehdoilla. Lapsi on sinänsä hyväntahtoinen ja kiva, mutta ADHD, mikä tekee arjesta raskasta. Hän on todella ylivilkas ja levoton eikä osaa huolehtia omista asioistaan, esim. Tavaroistaan, vielä juuri yhtään, vaikka täyttää pian 11v. Lapsiviikot vievät minusta kaikki voimat ja olen silloin jatkuvasti ärtynyt, mitä yritän kyllä olla näyttämättä varsinkaan lapselle. Tuntuu kokoajan enemmän, että uhraan omaa hyvinvointiani ja mielenrauhaani muiden ihmisten lapsen eteen, huomaan olevani jo lievästi katkerakin. Huomaan ajatuksia, että kumpa miehelläni ei olisi lasta. Kohtelen lasta aina hyvin, sen haluan sanoa. Se varmaan viekin niin paljon voimia, olla ulkoisesti lämmin ja rauhallinen kun sisäisesti on ihan uupunut touhuun. Lapsi tykkää minusta ja haluaa kokoajan hyöriä ympärilläni.
Onko se uusperhe aina tällaista vai onko tämä eron aihe? Minua surettaa, koska rakastan miestä. Jos hänellä ei olisi lasta, en epäilisi hetkeäkään yhdessäoloa. Mutta tuleeko tämä ikinä helpottamaan. Haluaisin kovasti kuulla muiden kokemuksia suhtautumisestaan lapsipuoliin.
Kommentit (775)
Minusta oli vain hyvä, että ukko oli saanut jo aiemmin pillua. Ei ole minulta enää ruinaamassa. Ukko hoitaa lapset, minä autan joskus tarvittaessa. Eivät ole onneksi varaäitiä tarvinneet. Töissä saa tarpeeksi potilaita hoitaa, ei enää kotona hoidettavia kaipaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne yhtään mitään. Aikuisia ovat, erittäin harvoin näen.
Jos lähtee parisuhteeseen lapsellisen ihmisen kanssa ja vielä muuttaa sen kanssa ajan saatossa yhteen, pitää tiedostaa mitä se vaatii.
Outoa valittaa omista valinnastaan.
Omasta puolestani voin sanoa, että olen odottanut kovasti että puolison lapsi vähän kasvaisi ja sen kanssa voisi alkaa keskustelemaan normaalisti... mutta prosessi tuntuu olevan aika hidas, nyt lapsi on 12-vuotias eikä sieltä suusta vieläkään mitään kovin järkevää tule, vaan joku teatteriesitys on menossa koko ajan. Kyllä me toimeen tullaan, mutta aika paljon joutuu päästämään läpi ja olemaan vain hiljaa tai nyökyttelemään. Omaa lapsuutta yritän kovasti muistella ja omia juttuja tuossa iässä ja jotenkin vain tuntuu, etteivät ne ihan noin lapsellisia olleet. No, eiköhän se tästä vielä.
Vierailija kirjoitti:
Jos lähtee parisuhteeseen lapsellisen ihmisen kanssa ja vielä muuttaa sen kanssa ajan saatossa yhteen, pitää tiedostaa mitä se vaatii.
Outoa valittaa omista valinnastaan.
Mistä ihmeestä sen voisi tietää, jos aiempaa kokemusta ei ole? Taas näitä viisastelijoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lähtee parisuhteeseen lapsellisen ihmisen kanssa ja vielä muuttaa sen kanssa ajan saatossa yhteen, pitää tiedostaa mitä se vaatii.
Outoa valittaa omista valinnastaan.
Mistä ihmeestä sen voisi tietää, jos aiempaa kokemusta ei ole? Taas näitä viisastelijoita.
No avaamalla silmänsä! Jos tutustut ihmiseen kunnolla ja samalla hänen lapsiinsa, niin ei se voi tulla yllätyksenä millainen lapsi on. Ei kai kukaan muuta yhteen viikon jälkeen tapaamisesta?
Taas näitä jotka ei osaa ajatella omilla aivoillaan.
Vierailija kirjoitti:
Eikö kukaan ole onnellinen lapsipuolistaan ja iloinen että on saanut heidöt elämäänsä?
Minä olen. Olen lapseton (lisääntymiskykyinen kylläkin), mutta olen saanut upean vaimoni lisäksi elämääni hänen mahtavan poikansa.
Tilanteeseen varmasti vaikuttaa se, että kuvioon ei liity minkäänlaisia katkeruuksia exien välillä, eikä poikaa siten käytetä minään köydenvetoköytenä.
Poika ja pojan isä ovat hyviä fiksuja tyypejä, jotka ymmärtävät, etten ole omimassa oikean isän roolia - muussa kuin huoltajan ja vanhemman asemassa.
En odota, enkä edes haluakaan, että poika pitäisi minua isänä. Tämä ei silti estä minua pitämästä poikaa kuin omanani.
Minulla on käynyt hyvä tuuri. Uskon että pojallekin on koitunut vain onneksi, kun ympärillä on kahden perheen edestä välittäviä vanhempia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolemusta on ja voin sanoa, ettei koskaan enää. Miehen tytöllä oli jotain alkavaa mt-ongelmaa havaittavissa jo 9-10 vuotiaana. Syömishäiriötä, manipulointia jne. Lisäksi vielä sekava äiti, joka ei osannut järjestää aikataulujaan, tuli ja meni miten sattuu ja soitteli jopa minulle sekavia tajunnanvirtapuheluita.
Miehen mielestä tyttö oli kuitenkin ja tietysti ihaninta maailmassa eikä koskaan väärässä. Tyttö tuli kaikessa ensimmäisenä eikä häneltä voinut kieltää mitään. Tyttö osasi taitavasti kiristää vanhempiaan ja sai yleensä tahtonsa läpi. Minä yritin asettaa jonkinlaiset rajat yhteisessä kodissa ja olin sitten paha äitipuoli. Erottiin, kun tyttö oli 12 v. Oli parempi erota kuin jäädä odottamaan teini-iän oikkuja.
Vierailija kirjoitti:
Näin se menee. Meillä
On biologiassa se, ettemme kiinny muiden lapsiin. Inhoan ystävienikin lapsia. Kuvittaa katsella kuvia heistä. Olen opettaja ja mulla on lapsia, mutta muiden lapset inhotaa. Miehellä on lapsia ja lapsenlapsikin jo. Mies ei tykkää mun lapsista ja mä en miehen. Nauretaan jopa sille. Sen siitö saa kun eroaa. Näin jälkikäteen ajatellen ei ois kannattanut erita eksästä, ei tämä nykyinenkään mikään unelmaliitto ole. Olen kahden vaiheilla alkaa elämään omaa itseellistä elämää ilman avokin hemmoteltuja teinejä.
Tulikohan tehtyä virhe ammatinvalinnassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en jaksanut miehen asperger-tyttöä vaan aloin lopulta huutaa ja raivota tälle. Erosimme miehen kanssa. Valittaa kylillä kun ei löydä naista, ihana mies mutta tyttö on suoraan helvetistä.
Vierailija kirjoitti:
Pelkkää vihaa. Toivon salaa, että lapset joutuisivat äitinsä kanssa auto-onnettomuuteen.
Mäkin toivon salaa miehen lasten kuolemaa, vaikken kellekään muulle kuolemaa toivo. Vihaan näitä lapsia enkä haluaisi olla heidän kanssaan missään tekemisissä. Pakosta ovat pyörimässä täällä joka toinen viikonloppu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulen toimeen miehen aikuisten lasten takia ja näemme säännöllisen epäsännöllisesti. Ystäviä meistä tuskin koskaan tulee mutta toimeen on pakko tultava. Minua ärsyttää että aikuiset lapset tarvitsevat apua isältään milloin autonkatsastukseen ja milloin mihinkin mutta mitään apua ei heiltä juuri koskaan tipu. Lapset on kasvatettu niin että isä ja äiti aina rientävät apuun. Se ehkä ärsyttää hieman.
En ole enää mutta vihasin sitä hemmoteltua kakaraa. Kakaran käytös johtua curling-äidistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
LAPSINEN kirjoitti:
Parempi olisi sana lapsinen kuin lapsellinen.
Lapseton - lapsinen (vrt. monilapsinen).
Lapsellinen ja lapsekas ovat muussa käytössä.
Usein nykyajan lapselliset ovat lapsellisia. Eivät osaa kasvattaa kakaroitaan.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:ta, meillä on ollut nyt myös vaikeampaa, kun miehen yksi lapsista on alkanut oireilemaan poikkeusoloista ja muista viime vuotisista psyykkisesti. Lapsiviikot menevät täysin tämän oireilevan lapsen mukaan ja olen nykyään lapsiviikkojen jälkeen todella väsynyt. Toisaalta, eihän lapsi horjuvalle mielenterveydelleen mitään voi ja kärsii siitä valtavasti itsekin. Olen paljon mukana arjessa, mutta mies ei olettaisi, että vastaavassa tilanteessa kuin sinä että jättäisin harrastukseen menemättä lapsen takia. Minusta sinun kannattaa vetää tiukemmat rajat ja käydä miehesi kanssa vakava keskustelu siitä, että sinä et voi aina joustaa itsesi kustannuksella, koska alat olemaan äärirajoilla. Tarvitset omaa aikaa ja sinulla on oikeus omiin harrastuksiin, lapsi ei ole sinun vastuullasi eikä miehesi voi sitä odottaa. Hänen on pakko ottaa huomioon sinunkin jaksamisesi, koska lapsi on hänen, ei sinun.
Kodin rauhattomuudelle et voi mitään, tiesit varmasti sen muuttaessasi yhteen. Yritä saada muutosta niihin asioihin mihin voit esim. juuri pitämällä kiinni omista harrastuksistasi ja selität sen niin, että ne ovat tärkeitä sinun jaksamisesi kannalta. Muuten et jaksa ja sitäkö mies haluaa?
Minä kyllä omalla tavallani myös rakastan miehen lapsia, olen kiintynyt heihin, vaikka arki on raskasta oireilujen kanssa. Mutta se johtuu varmasti siitä, että olen halunnut lapsiperhe-elämää jo jonkin aikaa ja myös nautin tästä arjesta lasten kanssa. Pidän lapsista ja erityisesti mieheni lapset ovat ihania - mt oireiluista huolimatta. Yhden asian olen huomioinut vuoroviikko- ja eroperheissä: liian usein aikuisilla lapsiviikot pyörii täysin lasten ympärillä eikä lapsille opeteta normaalia muiden huomioon ottamista. Tähän olen puuttunut lempeästi ja varovasti omassa yksikössäni ja opettanut mieheni lapsia, että kaikkia perheenjäseniä tulee ottaa huomioon, elämä ei toimi jos se pyörii 100 % ja ylikin lasten ympärillä. Eikä se ole normaalia, ei ydinperheissäkään kaikki arkipäivät ja hetket pyöri lasten ehdoilla, vaan lapset joutuvat ottamaan esim. vanhempien aikataulut ja sairastumiset yms. huomioon. Eroperheissä kompensoidaan menetettyä aikaa sillä, että arjesta tuppaa helposti tulemaan vähän luonnotonta, missä lapsi ja lapset ovat kaiken keskipiste - aikuisten jaksamisen ja muun arjen sujuvuuden kustannuksella. Eikä siinä ole mitään järkeä. Meillä esim. jo kouluikäiset lapset ovat edelleen yrittäneet tulla viikonloppuisin herättämään 7-8 aikoihin, vaikka pärjäävät hyvin aamut ilman aikuisen vahtimista. Osaavat ottaa aamupalaa ja leikkiä keskenään, katsoa telkkaria ja viihtyä aivan hyvin sen ajan yksin, kun aikuiset nukkuvat. Tähän olen puuttunut ja selittänyt lapsille, että riittävä lepo on aikuisillekin tärkeää, viikonloppuisin pitää antaa muiden nukkua vaikka itse herää, jotta jaksetaan arkea taas seuraavalla viikolla. Olen selittänyt, että aikuiset jaksavat paremmin levänneenä ja jos lasten isä on ollut ärtynyt, olen sanoittanut lapsille, että se johtuu väsymyksestä ja liian vähistä yöunista. Eli lapset itsekin kärsivät ärtyneemmistä ja väsyneemmistä vanhemmista, jos eivät anna nukkua. Ovat ymmärtäneet tämän hyvin ja nykyään antavat jo nukkua ilman turhia herätyksiä. Ja jos joku kerta asia unohtuu ja esim. leikit ovat liian riehakkaita aikaisin aamulla, muistutus ja pyyntö olla hiljempaa riittää.
Tämä! Mieheni lapsi oli eron jälkeen tottunut tähän, että isäviikot sujuu täysin hänen ehdoillaan. Silloin syödään vain hänen mieleisiään ruokia, iskä tekee lyhyempää työviikkoa, iskä ei käy juurikaan omissa harrastuksissa, iskä on hoitanut siivoukset ja juoksevat asiat lapsettomalla viikolla jne. Kuulostaa tosi kivalle lapsen kannalta ja sitä varmasti hänelle onkin. Mutta samalla lapsi oppii, että hän on kaiken keskipiste jonka mukaan toimitaan. Seurusteltiin miehen kanssa yli viisi vuotta omista asunnoista käsin ennen yhteenmuuttoa ja minulle jäi ja jää edelleen hyvin aikaa seurata mitä tapahtuu teinille, joka on oppinut olemaan kaiken keskipiste. Se on kova kolaus, kun muut kuin isä ja äiti eivät menekään kaikessa hän edellä. Kaverit ovat jääneet, koska ystävyyssuhteet edellyttäisivät vastavuoroisuutta. Minusta teini ei erityisemmin pidä, koska en suostunut hänen henkilökunnakseen. Olen kuullut haukkuja ruuasta satoja kertoja, koska ei nyt satu olemaan teinin lemppareita. Totesin vaan tylysti, että huolehtikoot teini tai isänsä ruuasta lapsiviikolla, jos ei kelpaa. Eivät huolehtineet, joten käskin sitten olla hiljaa. Se, että mieheni lapsi ei opi esim. siivoamaan taas sitten ei ole oikeastaan mitenkään mun ongelma. Ei myöskään hänen kaverittomuutensa. Alkuun koitin opettaa, mutta oman jaksamisen takia piti vetää rajat. Vanhemmat hoitaa. Voin jossain poikkeustapauksessa auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:ta, meillä on ollut nyt myös vaikeampaa, kun miehen yksi lapsista on alkanut oireilemaan poikkeusoloista ja muista viime vuotisista psyykkisesti. Lapsiviikot menevät täysin tämän oireilevan lapsen mukaan ja olen nykyään lapsiviikkojen jälkeen todella väsynyt. Toisaalta, eihän lapsi horjuvalle mielenterveydelleen mitään voi ja kärsii siitä valtavasti itsekin. Olen paljon mukana arjessa, mutta mies ei olettaisi, että vastaavassa tilanteessa kuin sinä että jättäisin harrastukseen menemättä lapsen takia. Minusta sinun kannattaa vetää tiukemmat rajat ja käydä miehesi kanssa vakava keskustelu siitä, että sinä et voi aina joustaa itsesi kustannuksella, koska alat olemaan äärirajoilla. Tarvitset omaa aikaa ja sinulla on oikeus omiin harrastuksiin, lapsi ei ole sinun vastuullasi eikä miehesi voi sitä odottaa. Hänen on pakko ottaa huomioon sinunkin jaksamisesi, koska lapsi on hänen, ei sinun.
Kodin rauhattomuudelle et voi mitään, tiesit varmasti sen muuttaessasi yhteen. Yritä saada muutosta niihin asioihin mihin voit esim. juuri pitämällä kiinni omista harrastuksistasi ja selität sen niin, että ne ovat tärkeitä sinun jaksamisesi kannalta. Muuten et jaksa ja sitäkö mies haluaa?
Minä kyllä omalla tavallani myös rakastan miehen lapsia, olen kiintynyt heihin, vaikka arki on raskasta oireilujen kanssa. Mutta se johtuu varmasti siitä, että olen halunnut lapsiperhe-elämää jo jonkin aikaa ja myös nautin tästä arjesta lasten kanssa. Pidän lapsista ja erityisesti mieheni lapset ovat ihania - mt oireiluista huolimatta. Yhden asian olen huomioinut vuoroviikko- ja eroperheissä: liian usein aikuisilla lapsiviikot pyörii täysin lasten ympärillä eikä lapsille opeteta normaalia muiden huomioon ottamista. Tähän olen puuttunut lempeästi ja varovasti omassa yksikössäni ja opettanut mieheni lapsia, että kaikkia perheenjäseniä tulee ottaa huomioon, elämä ei toimi jos se pyörii 100 % ja ylikin lasten ympärillä. Eikä se ole normaalia, ei ydinperheissäkään kaikki arkipäivät ja hetket pyöri lasten ehdoilla, vaan lapset joutuvat ottamaan esim. vanhempien aikataulut ja sairastumiset yms. huomioon. Eroperheissä kompensoidaan menetettyä aikaa sillä, että arjesta tuppaa helposti tulemaan vähän luonnotonta, missä lapsi ja lapset ovat kaiken keskipiste - aikuisten jaksamisen ja muun arjen sujuvuuden kustannuksella. Eikä siinä ole mitään järkeä. Meillä esim. jo kouluikäiset lapset ovat edelleen yrittäneet tulla viikonloppuisin herättämään 7-8 aikoihin, vaikka pärjäävät hyvin aamut ilman aikuisen vahtimista. Osaavat ottaa aamupalaa ja leikkiä keskenään, katsoa telkkaria ja viihtyä aivan hyvin sen ajan yksin, kun aikuiset nukkuvat. Tähän olen puuttunut ja selittänyt lapsille, että riittävä lepo on aikuisillekin tärkeää, viikonloppuisin pitää antaa muiden nukkua vaikka itse herää, jotta jaksetaan arkea taas seuraavalla viikolla. Olen selittänyt, että aikuiset jaksavat paremmin levänneenä ja jos lasten isä on ollut ärtynyt, olen sanoittanut lapsille, että se johtuu väsymyksestä ja liian vähistä yöunista. Eli lapset itsekin kärsivät ärtyneemmistä ja väsyneemmistä vanhemmista, jos eivät anna nukkua. Ovat ymmärtäneet tämän hyvin ja nykyään antavat jo nukkua ilman turhia herätyksiä. Ja jos joku kerta asia unohtuu ja esim. leikit ovat liian riehakkaita aikaisin aamulla, muistutus ja pyyntö olla hiljempaa riittää.
Tämä! Mieheni lapsi oli eron jälkeen tottunut tähän, että isäviikot sujuu täysin hänen ehdoillaan. Silloin syödään vain hänen mieleisiään ruokia, iskä tekee lyhyempää työviikkoa, iskä ei käy juurikaan omissa harrastuksissa, iskä on hoitanut siivoukset ja juoksevat asiat lapsettomalla viikolla jne. Kuulostaa tosi kivalle lapsen kannalta ja sitä varmasti hänelle onkin. Mutta samalla lapsi oppii, että hän on kaiken keskipiste jonka mukaan toimitaan. Seurusteltiin miehen kanssa yli viisi vuotta omista asunnoista käsin ennen yhteenmuuttoa ja minulle jäi ja jää edelleen hyvin aikaa seurata mitä tapahtuu teinille, joka on oppinut olemaan kaiken keskipiste. Se on kova kolaus, kun muut kuin isä ja äiti eivät menekään kaikessa hän edellä. Kaverit ovat jääneet, koska ystävyyssuhteet edellyttäisivät vastavuoroisuutta. Minusta teini ei erityisemmin pidä, koska en suostunut hänen henkilökunnakseen. Olen kuullut haukkuja ruuasta satoja kertoja, koska ei nyt satu olemaan teinin lemppareita. Totesin vaan tylysti, että huolehtikoot teini tai isänsä ruuasta lapsiviikolla, jos ei kelpaa. Eivät huolehtineet, joten käskin sitten olla hiljaa. Se, että mieheni lapsi ei opi esim. siivoamaan taas sitten ei ole oikeastaan mitenkään mun ongelma. Ei myöskään hänen kaverittomuutensa. Alkuun koitin opettaa, mutta oman jaksamisen takia piti vetää rajat. Vanhemmat hoitaa. Voin jossain poikkeustapauksessa auttaa.
Oikein, ei siinä auta päänsilittely kun pentu ei vaan ymmärrä.
Rakkautta, katkeruutta, vihaa, kateutta. Vähän päivästä riippuen. Lapsihan on miehen mielestä ’pyhimys’ ja täydellinen (ja tietty siihen verrattuna, että meille ei lasta usean vuoden yrittämisestä huolimatta tullut, hän on täydellinen).
En tunne yhtikäs mitään. Vinkuvia ja meluavia häiriötekijöitä suhteessamme
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ois hyvä, että väitteelle että vääriä diagnooseja annetaan jatkuvasti, ois sitten jotain ihan tilastoa näyttää. Tekis kommentista vähän vakuuttavamman.
Ohiksena: millaisia tilastoja ajattelit, että tämän tueksi voisi näyttää? Tilasto vääristä ja tilasto oikeista diagnooseista?
Jos kuolen ennen aikojani, rukoilen vain sitä ettei mieheni mene uusiin naimisiin jonkun naisen kanssa, joka vihaisi adhd-autistipoikaani. Tarinat pahoista äitipuolista on totta.