Lue keskustelun säännöt.
Muita ihan aikuisia, joita jotenkin "nolottaa" ajatus parisuhteesta?
14.01.2022 |
Välillä ajattelin, että voisi olla ihan mukavaa seurustella, mutta sitten taas tulee tämä nolouden tunne.
Kommentit (136)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Heippa, voisko olla että kuvitelmasi että "sulle naureskellaan" kun kerrot olevasi jostain tyypistä kiinnostunut on sun omia juttuja eikä välttämättä ollenkaan nini? en oikein usko että aikuiset ihmiset naureskelee toisilleen kun kerrotaan ihastumisista ja rakastumisista. päinvastoin! itse ainakin kuuntelen ystäviäni heidän rakkaushuolissaan ja kerron omastani missä mennään ja tuemme toisiamme ja jaamme ajatuksia siitä mikä olisi fiksua missäkin tapauksessa. toiselle ihmiselle kiinnostuksen kertominen on kaikille meille vähintään jännittävää, siinähän asettaa itsensä alttiiksi sille hirveimmälle eli pakeille, mutta on myös mahdollisuus että kiinnostukseen vastataan ja sekin voi jännittää- että mitäs sitten tapahtuu! no sitten jos molempia kiinnostaa niin elämällä on tapana jotenkin saattaa yhteen sellaisia ihmisiä katsomaan mistä on kysymys heidän välillään. sekin on tosi jännää! siitä voi sitten alkaa parisuhde ja rakkaus. joka tapauksessa nämä asiat on valtavan ihania ja jännittäviä jokaiselle ihmiselle, koska onhan rakkaudentarve jokaisessa ihmisessä olemassa. kannattaa etsiä omaa tyyliänsä rakkausasioissa, se on elämää
No siis, enhän minä kenenkään ajatuksia voi lukea, mutta tuo mahdollisuus on olemassa. Osaan myös katsoa itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin ja ymmärrän, etten ole naisena kovin hyvä. Ei minulla ole ominaisuuksia, joiden vuoksi voisin olla kenellekään ensimmäinen vaihtoehto. Parempia vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon ja minä olen se joka valitaan, jos ei muuta saada. Ja sittenkin koko ajan etsitään parempaa ja vaihdetaan välittömästi kun tilaisuus tulee. Tämä on myös ihan oikea kokemukseni deittailusta. Minä olen se varavaihtoehto.
Tosi monta kertaa tuttuni ovat ehdottaneet jotain miestä, joka heidän mielestään on ihan minun tyyliseni, ja nämä miehet ovat sellaisia joita en itse voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Sama kokemus myös miehistä, jotka ovat osoittaneet minua kohtaan kiinnostusta - lähes kaikki ovat olleet TODELLA kaukana siitä mistä pidän. Ne jotka ovat minun tyylisiäni, eivät ole tosissaan kanssani. Minulle on siis aika hyvin muodostunut käsitys millaiseen mieheen minulla on saumaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas mielenkiintoinen, erilainen ja hämmentävä ketju. Paljon ihmiset käyttää ajatusenergiaa siihen, mitä toiset ajattelee. Siis tässä ketjussa tulee ilmi, mutta muissakin elämänosa-alueissa. Vaikka todellisuudessa sillä ei ole juurikaan mitään merkitystä. Häpeällä kasvattaminen on kyllä varmasti todella vahingollista, kun ihminen kasvatetaan häpeämään itseään!
Joo, näyttää leimaavan keskustelua kyllä se aspekti, että mitähän noi ajattelee musta. Itse tiedän omalta kohdaltani, että oman elämän suunnittelu vie suurimman fokuksen omasta ajattelusta. onhan elämä tietynlaista jatkuvaa vertailua ympäristöönsä ja toisiin myöskin, mutta se sitten riippuu yksilöstä miten paljon siihen käyttää aikaansa. Ehkä meidän kasvatuskultuuria on leimannut se "mitä nuo naapurit meisstä ajattelee" mentaliteetti joka luonnollisesti jatkuu aikuisenakin. Toisaalta aika harva jaksaa omistaa elämäänsä toisten elämän pohtimiselle, vaan kyllä jokainen tavoittelee omaa onneaan ja merkitystään elämässä.
Ei nolota. Harrastan tanssia ja olisi oikein mukavaa saada tanssipariksi kumppani, jonka kanssa voi treenata ilman nolostumisia rohkeammassakin menossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Heippa, voisko olla että kuvitelmasi että "sulle naureskellaan" kun kerrot olevasi jostain tyypistä kiinnostunut on sun omia juttuja eikä välttämättä ollenkaan nini? en oikein usko että aikuiset ihmiset naureskelee toisilleen kun kerrotaan ihastumisista ja rakastumisista. päinvastoin! itse ainakin kuuntelen ystäviäni heidän rakkaushuolissaan ja kerron omastani missä mennään ja tuemme toisiamme ja jaamme ajatuksia siitä mikä olisi fiksua missäkin tapauksessa. toiselle ihmiselle kiinnostuksen kertominen on kaikille meille vähintään jännittävää, siinähän asettaa itsensä alttiiksi sille hirveimmälle eli pakeille, mutta on myös mahdollisuus että kiinnostukseen vastataan ja sekin voi jännittää- että mitäs sitten tapahtuu! no sitten jos molempia kiinnostaa niin elämällä on tapana jotenkin saattaa yhteen sellaisia ihmisiä katsomaan mistä on kysymys heidän välillään. sekin on tosi jännää! siitä voi sitten alkaa parisuhde ja rakkaus. joka tapauksessa nämä asiat on valtavan ihania ja jännittäviä jokaiselle ihmiselle, koska onhan rakkaudentarve jokaisessa ihmisessä olemassa. kannattaa etsiä omaa tyyliänsä rakkausasioissa, se on elämää
No siis, enhän minä kenenkään ajatuksia voi lukea, mutta tuo mahdollisuus on olemassa. Osaan myös katsoa itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin ja ymmärrän, etten ole naisena kovin hyvä. Ei minulla ole ominaisuuksia, joiden vuoksi voisin olla kenellekään ensimmäinen vaihtoehto. Parempia vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon ja minä olen se joka valitaan, jos ei muuta saada. Ja sittenkin koko ajan etsitään parempaa ja vaihdetaan välittömästi kun tilaisuus tulee. Tämä on myös ihan oikea kokemukseni deittailusta. Minä olen se varavaihtoehto.
Tosi monta kertaa tuttuni ovat ehdottaneet jotain miestä, joka heidän mielestään on ihan minun tyyliseni, ja nämä miehet ovat sellaisia joita en itse voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Sama kokemus myös miehistä, jotka ovat osoittaneet minua kohtaan kiinnostusta - lähes kaikki ovat olleet TODELLA kaukana siitä mistä pidän. Ne jotka ovat minun tyylisiäni, eivät ole tosissaan kanssani. Minulle on siis aika hyvin muodostunut käsitys millaiseen mieheen minulla on saumaa.
Minulle tuli jotenkin tunne, ettet arvosta itseäsi lainkaan naisena. Miten voisit tuntea itsesi arvokkammaksi naiseksi? Itse kamppailen myös samanlaisen ajatuksena kanssa ajoittan. Syytän tästä äitiäni joka hylkäsi minut aikanaan, olen äiditön tyttö, kuinka olen voinut kasvaa naiseksi ja millainen nainen olen? onko minussa paljon äidin tervettä puolta? entä näytänkö paljon häneltä, mitä tarkoittaa kun sukulainen sanoo "kylläpäs sinä näytätkin Tuulalta"? itse asiassa, se kirpaisee kovasti koska pidän äitiäni kauniina naisena kun hän oli vielä terve kun olin pikkutyttö. ja ihmettelen, että voiko tosiaan olla että näytän äidiltäni, sehän taroittaisi että olen nätti . ja nätteyden kautta meitä tyttöjä paljon arvostetaan ja arvostellaan. Ihmisillä on paljon erilaisia traumataustoja, joita olisi hyvä työstää kaikessa rauhassa. Haluan sanoa sulle, että olet arvokas nainen ja kehitä omaa itsetuntoasi niin voit paremmin itsesi kanssa, esim terapiassa se onnistuu hyvin. Kaikkea hhyvää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten tää palsta imeekin magneetin lailla kaikennäköistä todellisuudesta vieraantunutta porukkaa, mitään ei uskalleta tehdä ja hävetään ihan normaaleja asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Heippa, voisko olla että kuvitelmasi että "sulle naureskellaan" kun kerrot olevasi jostain tyypistä kiinnostunut on sun omia juttuja eikä välttämättä ollenkaan nini? en oikein usko että aikuiset ihmiset naureskelee toisilleen kun kerrotaan ihastumisista ja rakastumisista. päinvastoin! itse ainakin kuuntelen ystäviäni heidän rakkaushuolissaan ja kerron omastani missä mennään ja tuemme toisiamme ja jaamme ajatuksia siitä mikä olisi fiksua missäkin tapauksessa. toiselle ihmiselle kiinnostuksen kertominen on kaikille meille vähintään jännittävää, siinähän asettaa itsensä alttiiksi sille hirveimmälle eli pakeille, mutta on myös mahdollisuus että kiinnostukseen vastataan ja sekin voi jännittää- että mitäs sitten tapahtuu! no sitten jos molempia kiinnostaa niin elämällä on tapana jotenkin saattaa yhteen sellaisia ihmisiä katsomaan mistä on kysymys heidän välillään. sekin on tosi jännää! siitä voi sitten alkaa parisuhde ja rakkaus. joka tapauksessa nämä asiat on valtavan ihania ja jännittäviä jokaiselle ihmiselle, koska onhan rakkaudentarve jokaisessa ihmisessä olemassa. kannattaa etsiä omaa tyyliänsä rakkausasioissa, se on elämää
No siis, enhän minä kenenkään ajatuksia voi lukea, mutta tuo mahdollisuus on olemassa. Osaan myös katsoa itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin ja ymmärrän, etten ole naisena kovin hyvä. Ei minulla ole ominaisuuksia, joiden vuoksi voisin olla kenellekään ensimmäinen vaihtoehto. Parempia vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon ja minä olen se joka valitaan, jos ei muuta saada. Ja sittenkin koko ajan etsitään parempaa ja vaihdetaan välittömästi kun tilaisuus tulee. Tämä on myös ihan oikea kokemukseni deittailusta. Minä olen se varavaihtoehto.
Tosi monta kertaa tuttuni ovat ehdottaneet jotain miestä, joka heidän mielestään on ihan minun tyyliseni, ja nämä miehet ovat sellaisia joita en itse voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Sama kokemus myös miehistä, jotka ovat osoittaneet minua kohtaan kiinnostusta - lähes kaikki ovat olleet TODELLA kaukana siitä mistä pidän. Ne jotka ovat minun tyylisiäni, eivät ole tosissaan kanssani. Minulle on siis aika hyvin muodostunut käsitys millaiseen mieheen minulla on saumaa.
Eli todellinen ongelmasi on nirsous, onhan sinua lähestytty, mutta sinulle ei tarjottu seura kelpaa, et anna edes mahista. Sinulle on muodostunut käsitys siitä mikä on siis tasosi, mutta et hyväksy tasoasi, vaan kurkotat tasosi ulkopuolelle ja valitat kun et kelpaa, ihan normaalia nirsoilijan käytöstä. Ikisinkkumateraalia.
Vierailija kirjoitti:
Miten tää palsta imeekin magneetin lailla kaikennäköistä todellisuudesta vieraantunutta porukkaa, mitään ei uskalleta tehdä ja hävetään ihan normaaleja asioita.
Niin en tiedä miten sinä tänne eksyit mutta näköjään kiinnostaa roikkua vaan. Eikö sulla ole muuta tekemistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tunteen, vaikka pääsinkin siitä yli jo vuosia sitten. Olen vajaa kolmikymppinen.
Omalta osaltani tämä johtui siitä, että olin kovin arka haluamaan seurustelusuhdetta, koska oma itsetuntoni oli pohjalukemissa. En mielestäni ansainnut esimerkiksi tietynlaista miestä koska olin työtön, ruma, ihan mitä tahansa. Suhteet sitten olivatkin sen mukaisia; miehiä jotka eivät oikeasti olleet yhtään sopivia ja lyttäsivät ennestään huonoa itsetuntoa. Jossakin vaiheessa lopetin kokonaan suhteen ja miehen "etsinnän" .
Toinen syy tuli kotoa. Meillä oli kotona se oikein perinteinen "jaaa onkos sulla poikaystävää hehe ;)" "onkos se ja se sinun poikaystävä :)))" -tyylinen kiusoittelu ihan normaalia. Jostain syystä aloin hävetä sitä, että mitä jos joku olisikin ollut minun poikaystävä? Ja tavallaan se lisäsi vettä myllyyn, kun saatoin olla ihastunut johonkin tyyppiin, josta kiusoiteltiin, mutten huonon itsetunnon vuoksi itsekään uskaltanut haaveilla oikeasta suhteesta sen ja sen tyypin kanssa. Häpesin sitä, että siitä olisi tullut enemmän kiusoittelua. Ei mun vanhemmat sitä tosiaan pahalla tehneet, mutta eivät yksinkertaisesti ymmärtäneet kuinka paljon se todellisuudessa vaivaannutti teiniä ja myöhemmin nuorta aikuista.
Ikää tultua vähän lisää jotenkin lopetin vaivaantumasta tuollaisesta häpeän tasolla, olenhan aikuinen ihminen ja saan ihan tasan seurustella ja harrastaa seksiä kenenkanssa haluan, eikä siinä ole mitään hävettävää! :D
Eli vanhemmat, älkää ihan oikeasti kiusoitelko ja hekotelko lapsen/nuoren ihastuksille ja poika/tyttöystäväjutuille ja kyselkää tyhmiä onkos liisallapoikaysätävä -kysymyksiä. Tiedän että on hölmöä vielä aikuisenakin olla vaivaantunut tuollaisen takia, mutta jostakin syystä se vaikutti ainakin minuun todella pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Ok. Mitä lapsellista on siinä, että kaksi ihmistä tutustuu toisiinsa?
Onko kaikki ihmisiin tutustuminen mielestäsi seurustelua? Jos minä kerron sinulle, että tutustuin juuri naapuriini, niin sinäkö sitten ajattelet, että puhun seurustelusta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Heippa, voisko olla että kuvitelmasi että "sulle naureskellaan" kun kerrot olevasi jostain tyypistä kiinnostunut on sun omia juttuja eikä välttämättä ollenkaan nini? en oikein usko että aikuiset ihmiset naureskelee toisilleen kun kerrotaan ihastumisista ja rakastumisista. päinvastoin! itse ainakin kuuntelen ystäviäni heidän rakkaushuolissaan ja kerron omastani missä mennään ja tuemme toisiamme ja jaamme ajatuksia siitä mikä olisi fiksua missäkin tapauksessa. toiselle ihmiselle kiinnostuksen kertominen on kaikille meille vähintään jännittävää, siinähän asettaa itsensä alttiiksi sille hirveimmälle eli pakeille, mutta on myös mahdollisuus että kiinnostukseen vastataan ja sekin voi jännittää- että mitäs sitten tapahtuu! no sitten jos molempia kiinnostaa niin elämällä on tapana jotenkin saattaa yhteen sellaisia ihmisiä katsomaan mistä on kysymys heidän välillään. sekin on tosi jännää! siitä voi sitten alkaa parisuhde ja rakkaus. joka tapauksessa nämä asiat on valtavan ihania ja jännittäviä jokaiselle ihmiselle, koska onhan rakkaudentarve jokaisessa ihmisessä olemassa. kannattaa etsiä omaa tyyliänsä rakkausasioissa, se on elämää
No siis, enhän minä kenenkään ajatuksia voi lukea, mutta tuo mahdollisuus on olemassa. Osaan myös katsoa itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin ja ymmärrän, etten ole naisena kovin hyvä. Ei minulla ole ominaisuuksia, joiden vuoksi voisin olla kenellekään ensimmäinen vaihtoehto. Parempia vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon ja minä olen se joka valitaan, jos ei muuta saada. Ja sittenkin koko ajan etsitään parempaa ja vaihdetaan välittömästi kun tilaisuus tulee. Tämä on myös ihan oikea kokemukseni deittailusta. Minä olen se varavaihtoehto.
Tosi monta kertaa tuttuni ovat ehdottaneet jotain miestä, joka heidän mielestään on ihan minun tyyliseni, ja nämä miehet ovat sellaisia joita en itse voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Sama kokemus myös miehistä, jotka ovat osoittaneet minua kohtaan kiinnostusta - lähes kaikki ovat olleet TODELLA kaukana siitä mistä pidän. Ne jotka ovat minun tyylisiäni, eivät ole tosissaan kanssani. Minulle on siis aika hyvin muodostunut käsitys millaiseen mieheen minulla on saumaa.
Sama. Mielummin olen yksin kuin miehen kanssa johon en tunne vetoa. Sen takia olenkin suurimman osan elämästäni elänyt sinkkuna ja seksuaaliset halut tyydyttänyt itse. Jotkut luulee minun olevan aseksuaali mutta minulla on suuret halut. En vaan tapaa kiinnostavia miehiä jotka kiinnostuvat minusta.
N25
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Heippa, voisko olla että kuvitelmasi että "sulle naureskellaan" kun kerrot olevasi jostain tyypistä kiinnostunut on sun omia juttuja eikä välttämättä ollenkaan nini? en oikein usko että aikuiset ihmiset naureskelee toisilleen kun kerrotaan ihastumisista ja rakastumisista. päinvastoin! itse ainakin kuuntelen ystäviäni heidän rakkaushuolissaan ja kerron omastani missä mennään ja tuemme toisiamme ja jaamme ajatuksia siitä mikä olisi fiksua missäkin tapauksessa. toiselle ihmiselle kiinnostuksen kertominen on kaikille meille vähintään jännittävää, siinähän asettaa itsensä alttiiksi sille hirveimmälle eli pakeille, mutta on myös mahdollisuus että kiinnostukseen vastataan ja sekin voi jännittää- että mitäs sitten tapahtuu! no sitten jos molempia kiinnostaa niin elämällä on tapana jotenkin saattaa yhteen sellaisia ihmisiä katsomaan mistä on kysymys heidän välillään. sekin on tosi jännää! siitä voi sitten alkaa parisuhde ja rakkaus. joka tapauksessa nämä asiat on valtavan ihania ja jännittäviä jokaiselle ihmiselle, koska onhan rakkaudentarve jokaisessa ihmisessä olemassa. kannattaa etsiä omaa tyyliänsä rakkausasioissa, se on elämää
No siis, enhän minä kenenkään ajatuksia voi lukea, mutta tuo mahdollisuus on olemassa. Osaan myös katsoa itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin ja ymmärrän, etten ole naisena kovin hyvä. Ei minulla ole ominaisuuksia, joiden vuoksi voisin olla kenellekään ensimmäinen vaihtoehto. Parempia vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon ja minä olen se joka valitaan, jos ei muuta saada. Ja sittenkin koko ajan etsitään parempaa ja vaihdetaan välittömästi kun tilaisuus tulee. Tämä on myös ihan oikea kokemukseni deittailusta. Minä olen se varavaihtoehto.
Tosi monta kertaa tuttuni ovat ehdottaneet jotain miestä, joka heidän mielestään on ihan minun tyyliseni, ja nämä miehet ovat sellaisia joita en itse voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Sama kokemus myös miehistä, jotka ovat osoittaneet minua kohtaan kiinnostusta - lähes kaikki ovat olleet TODELLA kaukana siitä mistä pidän. Ne jotka ovat minun tyylisiäni, eivät ole tosissaan kanssani. Minulle on siis aika hyvin muodostunut käsitys millaiseen mieheen minulla on saumaa.
Eli todellinen ongelmasi on nirsous, onhan sinua lähestytty, mutta sinulle ei tarjottu seura kelpaa, et anna edes mahista. Sinulle on muodostunut käsitys siitä mikä on siis tasosi, mutta et hyväksy tasoasi, vaan kurkotat tasosi ulkopuolelle ja valitat kun et kelpaa, ihan normaalia nirsoilijan käytöstä. Ikisinkkumateraalia.
Eli se, ettei suostu mihinkään ihmisen kanssa, jota kohtaan ei ole MINKÄÄNLAISTA kiinnostusta, on nirsoutta? Pitäisi vaan esittää että pidän sinusta ja olen ihastunut sinuun, vaikka oikeasti seurasi tuntuu vain ja ainoastaan epämiellyttävältä enkä todellakaan halua koskea sinuun. Niinkö sitä tosiaan pitäisi toimia?
Juu, todellakin olen ennemmin ikuisesti sinkku kuin lähden tuollaiseen mukaan, niin suuri kumppanintarve minulla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tää palsta imeekin magneetin lailla kaikennäköistä todellisuudesta vieraantunutta porukkaa, mitään ei uskalleta tehdä ja hävetään ihan normaaleja asioita.
Niin en tiedä miten sinä tänne eksyit mutta näköjään kiinnostaa roikkua vaan. Eikö sulla ole muuta tekemistä?
Menikö tunteisiin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tää palsta imeekin magneetin lailla kaikennäköistä todellisuudesta vieraantunutta porukkaa, mitään ei uskalleta tehdä ja hävetään ihan normaaleja asioita.
Niin en tiedä miten sinä tänne eksyit mutta näköjään kiinnostaa roikkua vaan. Eikö sulla ole muuta tekemistä?
Menikö tunteisiin?
Heh, no ei. Ihmettelen vaan tuollaista töksäyttelyä mutta sehän kertoo vaan siitä että sinulla ei taida olla käytöstapoja. Mitkäköhän ovat vahvuutesi, osaatko kertoa meille kaikille niistä jotain?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Heippa, voisko olla että kuvitelmasi että "sulle naureskellaan" kun kerrot olevasi jostain tyypistä kiinnostunut on sun omia juttuja eikä välttämättä ollenkaan nini? en oikein usko että aikuiset ihmiset naureskelee toisilleen kun kerrotaan ihastumisista ja rakastumisista. päinvastoin! itse ainakin kuuntelen ystäviäni heidän rakkaushuolissaan ja kerron omastani missä mennään ja tuemme toisiamme ja jaamme ajatuksia siitä mikä olisi fiksua missäkin tapauksessa. toiselle ihmiselle kiinnostuksen kertominen on kaikille meille vähintään jännittävää, siinähän asettaa itsensä alttiiksi sille hirveimmälle eli pakeille, mutta on myös mahdollisuus että kiinnostukseen vastataan ja sekin voi jännittää- että mitäs sitten tapahtuu! no sitten jos molempia kiinnostaa niin elämällä on tapana jotenkin saattaa yhteen sellaisia ihmisiä katsomaan mistä on kysymys heidän välillään. sekin on tosi jännää! siitä voi sitten alkaa parisuhde ja rakkaus. joka tapauksessa nämä asiat on valtavan ihania ja jännittäviä jokaiselle ihmiselle, koska onhan rakkaudentarve jokaisessa ihmisessä olemassa. kannattaa etsiä omaa tyyliänsä rakkausasioissa, se on elämää
No siis, enhän minä kenenkään ajatuksia voi lukea, mutta tuo mahdollisuus on olemassa. Osaan myös katsoa itseäni ikään kuin ulkopuolisen silmin ja ymmärrän, etten ole naisena kovin hyvä. Ei minulla ole ominaisuuksia, joiden vuoksi voisin olla kenellekään ensimmäinen vaihtoehto. Parempia vaihtoehtoja on vaikka kuinka paljon ja minä olen se joka valitaan, jos ei muuta saada. Ja sittenkin koko ajan etsitään parempaa ja vaihdetaan välittömästi kun tilaisuus tulee. Tämä on myös ihan oikea kokemukseni deittailusta. Minä olen se varavaihtoehto.
Tosi monta kertaa tuttuni ovat ehdottaneet jotain miestä, joka heidän mielestään on ihan minun tyyliseni, ja nämä miehet ovat sellaisia joita en itse voisi ikipäivänä kuvitellakaan. Sama kokemus myös miehistä, jotka ovat osoittaneet minua kohtaan kiinnostusta - lähes kaikki ovat olleet TODELLA kaukana siitä mistä pidän. Ne jotka ovat minun tyylisiäni, eivät ole tosissaan kanssani. Minulle on siis aika hyvin muodostunut käsitys millaiseen mieheen minulla on saumaa.
Eli todellinen ongelmasi on nirsous, onhan sinua lähestytty, mutta sinulle ei tarjottu seura kelpaa, et anna edes mahista. Sinulle on muodostunut käsitys siitä mikä on siis tasosi, mutta et hyväksy tasoasi, vaan kurkotat tasosi ulkopuolelle ja valitat kun et kelpaa, ihan normaalia nirsoilijan käytöstä. Ikisinkkumateraalia.
Eli se, ettei suostu mihinkään ihmisen kanssa, jota kohtaan ei ole MINKÄÄNLAISTA kiinnostusta, on nirsoutta? Pitäisi vaan esittää että pidän sinusta ja olen ihastunut sinuun, vaikka oikeasti seurasi tuntuu vain ja ainoastaan epämiellyttävältä enkä todellakaan halua koskea sinuun. Niinkö sitä tosiaan pitäisi toimia?
Juu, todellakin olen ennemmin ikuisesti sinkku kuin lähden tuollaiseen mukaan, niin suuri kumppanintarve minulla ei ole.
Tää on vähän sama tilanne kuin kiltttimiehillä, yht ja lädet ei kiinosta, kyllä se hoikka ja kaunis olla pitää. Joten jos tasosi ei riitä tasokkaammille ja oma tasosi ei kiinnosta sinua, niin tulet olemaan ikisinkku. Nirsolle kun ei kelpaa mikään mitä tarjotaan, aina pitäs parempaa saada kuin tarjolla on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tää palsta imeekin magneetin lailla kaikennäköistä todellisuudesta vieraantunutta porukkaa, mitään ei uskalleta tehdä ja hävetään ihan normaaleja asioita.
Niin en tiedä miten sinä tänne eksyit mutta näköjään kiinnostaa roikkua vaan. Eikö sulla ole muuta tekemistä?
Menikö tunteisiin?
Heh, no ei. Ihmettelen vaan tuollaista töksäyttelyä mutta sehän kertoo vaan siitä että sinulla ei taida olla käytöstapoja. Mitkäköhän ovat vahvuutesi, osaatko kertoa meille kaikille niistä jotain?
Se etten anna muiden oletettujen mielipiteiden vaikuttaa/rajoittaa henkilökohtaisia tekemisiäni. Tulin vain ihmettelemään teitä elämäänne häpeämiseen/nolosteluun ja muiden mielipiteiden mukaan eläjien aatoksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tää palsta imeekin magneetin lailla kaikennäköistä todellisuudesta vieraantunutta porukkaa, mitään ei uskalleta tehdä ja hävetään ihan normaaleja asioita.
Niin en tiedä miten sinä tänne eksyit mutta näköjään kiinnostaa roikkua vaan. Eikö sulla ole muuta tekemistä?
Menikö tunteisiin?
Heh, no ei. Ihmettelen vaan tuollaista töksäyttelyä mutta sehän kertoo vaan siitä että sinulla ei taida olla käytöstapoja. Mitkäköhän ovat vahvuutesi, osaatko kertoa meille kaikille niistä jotain?
Se etten anna muiden oletettujen mielipiteiden vaikuttaa/rajoittaa henkilökohtaisia tekemisiäni. Tulin vain ihmettelemään teitä elämäänne häpeämiseen/nolosteluun ja muiden mielipiteiden mukaan eläjien aatoksia.
ihmettele ihan rauhassa toki. voit tehdä sen myös hiljaa ,eikö? toki voit myös ilmaista itseäsi ,sinun päätös
Tänään klo 15 YLE Radio 1:ssä Horisontti: Sinkkuelämää vai parisuhdeosattomuutta?
Sinkkuelämää vai parisuhdeosattomuutta? Onko yksineläminen henkilökohtainen valinta vai löytyisikö vastaus yhä lisääntyvään sinkkuuteen jopa yhteiskuntarakenteista? Keskustelemassa Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin dosentti Hanna Wass ja yhteiskuntatieteiden tohtori suomalaisten sinkkujen parisuhdenormatiivisuuden kohtaamisesta väitellyt Anu Kinnunen. Ohjelman toimittavat Mikko Kurenlahti ja Hilkka Nevala 45 min.
onham sen kertominen vähän vaivalloista tai tosi ujostuttavaa itsellekin, no tilanne on se ettei tarvitse kyl kertoa mitään ilmoitusluontoista kellekään kun sitä ei ole
mikähän siinä niin ujostuttaa? jotenkin siinä tulee näkyväksi kai lievälle arvioinnille kun ilmoittaa seurustelevansa, sitten ihmiset pohtivat että ai hän on nyt sitten hänen kanssaan ja jaajaa mites tuo tapahtui jne. itsekin sitä pohtii kavereidensa suhteita mutta hyvällä kyllä ja lähinnä on iloinen heidän onnestaan, hieman ehkä kateellinen myös.