Lue keskustelun säännöt.
Muita ihan aikuisia, joita jotenkin "nolottaa" ajatus parisuhteesta?
14.01.2022 |
Välillä ajattelin, että voisi olla ihan mukavaa seurustella, mutta sitten taas tulee tämä nolouden tunne.
Kommentit (136)
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Minulla sama juttu ja samanlaisia kokemuksia, ikää vaan 20v enemmän. Jos tämä 50v täyttäessä vähän helpottaisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Minullakin on tuollaisissa tilanteissa hiukan nolouden tunteita, ei kuitenkaan mitään noin pahaa että itkettäisi tai oksettaisi. Minua on ainakin lapsena tavallaan häpäisty, tai ainakin koin sen nolona, jos joku aikuinen alkoi vihjailemaan minusta ja jostain vastakkaista sukupuolta olevasta lapsesta jotain tykkää- tai pihkassa-juttuja. Kaveritkin saattoivat tehdä tuollaista. Tai opettajat: "rakkaudesta se hevonenkin potkii", sanottiin minulle kerran, kun kerroin opettajalle kiusaamisesta. Myös häpäisevä kasvatus ja ilmapiiri ovat varmaan syynä.
Mun miehellä sama, jopa siinä määrin, että 24-vuotiaana hänen isänsä kysyi häneltä onko poika homo, kun ei ollut huomannut mitään viitteitä naissuhteista. No ei kai, kun poikansa oli ne niin hyvin piilottanut.
Vierailija kirjoitti:
Minkä ikäisiä olette?
Itse 38 ja ajatus ei nolota, mutta en osaa kuvitella itseäni parisuhteeseen. Olen niin tottunut elämään yksin, että olisi outoa yhtäkkiä kun kotona olisikin joku toinen. En osaa edes nukkua kenenkään vieressä.
Eihän parisuhteessa tartte nukkua toisen vieressä. Aina olen nukkunut erillään.
Vierailija kirjoitti:
Mua nolottais se jos seurustelisin ja vaikka esittelisin kumppanin läheisille, niin sitte ne aattelis että ”nuo harrastaa seksiä”.
Mulla sama, vielä kun olen lihava ja mielelläni ottaisin lihavahkon kumppaninkin.
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään kiinnosta toisten seksielämä! Omastanikaan en mieluusti yksikohtia jakaisi, mutta onneksi ei tarvitse. Ihmiset harrastaa seksiä ja siinä se. Onko teistä noloa mennä ristiäisiin, siinähän nimetään todiste seksistä?
Ja siis kukin saa tuntea mitä tuntee, mutta jos kärsii itse yksinolosta on hyvä miettiä, mistä ajatukset on tulleet. Onko teitä kiusattu kotona tai ulkomaailmassa?
Miksi julkkikset sitten avautuvat seksielämästään? Jos ei ketään kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.
En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
En ymmärrä, miten tähän vastataan, että tuo on normaalia. Ehkä inhimillistä mutta että normaalia ja tervettä, ei todellakaan.
Kyllä tasapainoiselle ihmiselle rakkaus ja seksuaalisuus ovat elämän suola, niitä ihanimpia asioita, eikä mikään oksetuksen aihe.
Vähintään puolet ketjun kommentoijista on kipeästi terapian tarpeessa ja olen todella pahoillani puolestanne. Kaipa tuossa taustalla on jokin lapsuuden trauma.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelliseen vastaukseen viitaten, minusta on taas normaalia puhua niistä itseä askarruttavista asioista toisten kanssa. jos nolostuttaa, niin nolostuttaa ja siitä on hyvä puhua yhdessä ja hakea vertaistukea, niinhän asiassa voi päästä eteenpäinkin jos näkee sen niin. itse kullakin on joitakin estoja ja "omituisuuksia" kun aletaan puhumaan enkä pidä siitä että toisia leimataan hassusti, jos itse ei ole asian kanssa tuttu.
kenenkään ei ole mikään pakko seurustella toisen kanssa vaikka se useimmille on luontevaa. Suomessa on paljon nykyään sinkkutalouksia, itsekin olen, ja kukin on sitä syystään tai toisesta. Enemmän avarakatseisuutta tänne, se mikä sopii toiselle ei sovi toiselle. ja parisuhteessa ja sinkkuudessa kuten kaikessa on puolensa. on paljon myös rakkaudettomia suhteita olemassa joissa ollaan tavan vuoksi, kaikessa on puolensa.
Itse muistan, että nolous siitä kuinka tykkää jostakin pojasta tai tytöstä kuului omassa kasvuvaiheessa jonnekin ala-asteelle. kuitenkin näin aikuisenakin itselläni on paljon estoja suhteessa seurusteluun. ei ole helppoa päästää toista ihmistä lähelle, se on pitkä prosessi itselläni. ensin ilmaantuu joku kiinnostava ja sitten alkaa se vaihe, että mikä meidän suhte oiekin on ja mihin sitä haluaisi viedä, sitten on kysymys siitä, onnko toinen kiinnostunut itsestä ollenkaan. itselläni on vieläkin näin nelikymppisenä estoja ulkonäköni suhteen vaikka olen ihan tavisnätin näköinen ja kroppainen. en tiedä mitä minulle on tapahtunut nuorempana mutta näen itseni vääristyneen peilin kautta jonakin kammotuksena suurin piirtein ja tarvitsen paljon vakuuttelua että kelpaan näin.se on kumppanille aikamoinen työ tukea siinä. seurustelun aloittaminen ja itse seurustelu on vaativa prosessi johon kuuluu usein myös ihastuminen tai rakastuminen ja siihen taas tietty kontrollista irti päästäminen ja omaehtoinen lupa tulla mahdollisesti myös satutetuksi ja jopa jätetyksi. ei mikään ihme, että sellainen jopa pelottaa! on helpompaa kaukoihastua ja jättää eteneminen sikseen ettei tulisi taas satutetuksi jos on sellaista taustaa. omalla kohdallani olen kokenut vanhempani hylkäämisen joten on aikamoinen ihme että olen uskaltanut silti seurustella pelkäämättä jätetyksi tulemista. nää on mutkikkaita juttuja ihania mutta vaikeita, kuten elämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
En ymmärrä, miten tähän vastataan, että tuo on normaalia. Ehkä inhimillistä mutta että normaalia ja tervettä, ei todellakaan.
Kyllä tasapainoiselle ihmiselle rakkaus ja seksuaalisuus ovat elämän suola, niitä ihanimpia asioita, eikä mikään oksetuksen aihe.
Vähintään puolet ketjun kommentoijista on kipeästi terapian tarpeessa ja olen todella pahoillani puolestanne. Kaipa tuossa taustalla on jokin lapsuuden trauma.
On ihan normaalia että muiden ihmisten oksettava käytös oksettaa. Ei se tarkoita ettei halua rakkautta tai seksiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikesta sitä tehdäänkin ongelma. Ei omista seurusteluista tai mistään muustakaan ole mikään pakko kertoa kenellekään jos ei halua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Minäkin tunnistan jotain tuosta ajattelusta. Itselläni liittyy siihen, että kun kerron olevani kiinnostunut jostakusta, heti minua verrataan kyseiseen henkilöön ja ajatellaan, että minulla ei todellakaan ole mitään saumaa, ja mielessä naureskellaan asialle. Samasta syystä myös kiinnostuksen kertominen sille kiinnostavalle henkilölle (tässä tapauksessa miehelle) on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Mies ajattelee mielessään että mitä tuokin inhotus oikein itsestään kuvittelee. Myös kiinnostavan miehen kiinnostuksenosoituksia on vaikea ottaa todesta, samasta syystä. En usko että minua kiinnostava mies voisi koskaan oikeasti kiinnostua minusta, kyseessä täytyy olla jokin paska läppä.
Heippa, voisko olla että kuvitelmasi että "sulle naureskellaan" kun kerrot olevasi jostain tyypistä kiinnostunut on sun omia juttuja eikä välttämättä ollenkaan nini? en oikein usko että aikuiset ihmiset naureskelee toisilleen kun kerrotaan ihastumisista ja rakastumisista. päinvastoin! itse ainakin kuuntelen ystäviäni heidän rakkaushuolissaan ja kerron omastani missä mennään ja tuemme toisiamme ja jaamme ajatuksia siitä mikä olisi fiksua missäkin tapauksessa. toiselle ihmiselle kiinnostuksen kertominen on kaikille meille vähintään jännittävää, siinähän asettaa itsensä alttiiksi sille hirveimmälle eli pakeille, mutta on myös mahdollisuus että kiinnostukseen vastataan ja sekin voi jännittää- että mitäs sitten tapahtuu! no sitten jos molempia kiinnostaa niin elämällä on tapana jotenkin saattaa yhteen sellaisia ihmisiä katsomaan mistä on kysymys heidän välillään. sekin on tosi jännää! siitä voi sitten alkaa parisuhde ja rakkaus. joka tapauksessa nämä asiat on valtavan ihania ja jännittäviä jokaiselle ihmiselle, koska onhan rakkaudentarve jokaisessa ihmisessä olemassa. kannattaa etsiä omaa tyyliänsä rakkausasioissa, se on elämää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Noh, ainakin minulla oli tunkeileva ja pilkallinen äiti, joka nautti minun nolostuttamisestani. En ole muutenkaan hirveän seurallinen ihminen, mutta kaikki se (ehkä hyväntahtoiseksi tarkoitettu?) irvailu teki koko seurusteluhommasta ylitsepääsemätöntä. Jopa päiväkirjat luettiin ja vihjailtiin ja kytättiin ja kiusoiteltiin eikä lopetettu, vaikka pyysin ja välillä itkinkin sitä, kun äiti vain ärsytti ja kiusasi... :D Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin. En halua joutua omien läheisteni pilkkaamaksi ja nolaamaksi, ihan sama mistä syystä. Kai koko ajatus parisuhteesta tärveltyi vuosikausien kiusaamisen myötä, jotenkin odotan että kohteli huononisi potenssiin tuhat, jos oikeasti tekisin mitään parisuhteen eteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä oon 26 enkä ole ikinä seurustellut tai edes mitään siihen viittaavaakaan. En ole ikinä ollut treffeillä tai mitään. Vuosia (ja osittain edelleenkin) ajattelin että sellaiset jutut ei kuulu mulle, että olen jotenkin liian huono sellaiseen. Ihastuksia mulla on ollut, mutta en ole niistä ikinä kehdannut kertoa edes parhaille kavereille joiden kanssa muuten puhutaan kaikesta. Tämänkin ikäisenä vielä inhoan kaikkia ”minkä tyyppisistä miehistä tykkään/kuka on sun julkkis-ihastus” sun muita kysymyksiä. En osaa selittää, mutta hävettää se että pitäisi myöntää että _minulla_ on jonkinlaisia tuntemuksia vastakkaista sukupuolta kohtaan.
Saan monesti ihan fyysisen pahoinvoinnin tunteen jos joku alkaa puhumaan minulle asiasta. Kerran työkaveri vitsillä ehdotti että menisin iskemään yhden miehen, ja sen jälkeen jouduin menemään työpaikan vessaan kun alkoin itkettämään ja oksettamaan. En tiedä mikä minussa tai mun kasvatuksessa on mennyt vikaan. Haluaisin että muut näkisivät minut jonain kivenä jolla ei ole tunteita. Ulkoisesti olen siis ihan normaali, ihan puheliaskin enkä edes ujo.
Luulen että tuo on aika normaalia. Sinulla kyllä tavallista voimakkaampaa, mutta periaatteessa siis normaalia. Tai siis melko tavallista, sillä tapaa normaalia. Ei toivottavaa.
Minulla oli nuorena vähän samanlaisia tunteita. En tiedä miksi, joku kauhea nolous siitä jos minusta näkisi että minä haluan jonkun miehen tai olen kiinnostunut sellaisista asioista. Samaan aikaan haaveilin että joku ihastuisi minuun. Hieman ristiriitaista.
Minä kuitenkin jotenkin pääsin tästä yli siinä 20-22v. Mutta minulla oli opiskeluaikana kaveri, jolle asia tuntui olevan samalla tapaa tabu kuin sinulle. Hän melkein suuttui, jos kukaan edes kuvitteli että hän olisi kiinnostunut kenestäkään.
Hän pääsi asiasta yli vasta yli 30-vuotiaana.En kyllä oikein tiedä mistä siinä on kyse. Joku epävarmuus, estyneisyys..ei halua näyttää haavoittuvalta ja tarvitsevalta? En osaa sanoa vaikka itse kärsin samasta. Kyllähän minä tiesin silloinkin, että tunne on outo.
Noh, ainakin minulla oli tunkeileva ja pilkallinen äiti, joka nautti minun nolostuttamisestani. En ole muutenkaan hirveän seurallinen ihminen, mutta kaikki se (ehkä hyväntahtoiseksi tarkoitettu?) irvailu teki koko seurusteluhommasta ylitsepääsemätöntä. Jopa päiväkirjat luettiin ja vihjailtiin ja kytättiin ja kiusoiteltiin eikä lopetettu, vaikka pyysin ja välillä itkinkin sitä, kun äiti vain ärsytti ja kiusasi... :D Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin. En halua joutua omien läheisteni pilkkaamaksi ja nolaamaksi, ihan sama mistä syystä. Kai koko ajatus parisuhteesta tärveltyi vuosikausien kiusaamisen myötä, jotenkin odotan että kohteli huononisi potenssiin tuhat, jos oikeasti tekisin mitään parisuhteen eteen.
Tuohan oli ihan henkistä väkivaltaa äitisi taholta minusta tuntuu. ei ihme että ahdistaa. sinun on hyvä työstää omia traumojasi ja yrittää antaa anteeksi aikaa myöten äidillesi hänen virheensä kanssasi. vanhemmat on tosi erehtyväisiä ihmisiä kuten kaikki ihmiset. muista, että sinulla on kuitenkin oikeus onneen ja voida hyvin. hyviä öitä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään kiinnosta toisten seksielämä! Omastanikaan en mieluusti yksikohtia jakaisi, mutta onneksi ei tarvitse. Ihmiset harrastaa seksiä ja siinä se. Onko teistä noloa mennä ristiäisiin, siinähän nimetään todiste seksistä?
Ja siis kukin saa tuntea mitä tuntee, mutta jos kärsii itse yksinolosta on hyvä miettiä, mistä ajatukset on tulleet. Onko teitä kiusattu kotona tai ulkomaailmassa?
Miksi julkkikset sitten avautuvat seksielämästään? Jos ei ketään kiinnosta.
Julkkiksille maksetaan siitä kun ne sepittää kaikenlaista noloa. Varmasti käytetty värikynää niissä tarinoissa ja paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ketään kiinnosta toisten seksielämä! Omastanikaan en mieluusti yksikohtia jakaisi, mutta onneksi ei tarvitse. Ihmiset harrastaa seksiä ja siinä se. Onko teistä noloa mennä ristiäisiin, siinähän nimetään todiste seksistä?
Ja siis kukin saa tuntea mitä tuntee, mutta jos kärsii itse yksinolosta on hyvä miettiä, mistä ajatukset on tulleet. Onko teitä kiusattu kotona tai ulkomaailmassa?
Miksi julkkikset sitten avautuvat seksielämästään? Jos ei ketään kiinnosta.
Julkkiksille maksetaan siitä kun ne sepittää kaikenlaista noloa. Varmasti käytetty värikynää niissä tarinoissa ja paljon.
Niinpä, ja monet julkkikset ellei kaikki on ainakin hieman narsistisia ja siihen kuuluu myös yksityisasioiden levittely koko kansalle josta narsistinen luonne taas saa jotain tyydytystä, rahan lisäksi siis. siis täysin päinvastainen tilanne kuin esim palstalaisilla jotka nolostelevat seurusteluaan tai sen puutetta. meitä on moneen junaan mutta itse haluan uskoa että kaikki pääsee mukaan eikä laiturille jätetä ketään.
Minun äitini on ihan hyväntahtoinen ihminen, mutta jotenkin se hänen ainainen utelunsa "onko näkynyt kivoja poikia", "voisit mennä paikkaan X, sieltä saattaa olla jotain ihania poikia" ärsyttää suunnattomasti. Jos kerron jostain tilanteesta tai keskustelusta äidilläni on heti kiire kysyä tämän toisen henkilön sukupuolta. Aivan kuin hän heti olettaisi, että jos kyseinen henkilö oli miespuoleinen, minun ja tämän miehen välillä on varmasti jotain "vispilänkauppaa" meneillään. (Olen siis ihan aikuinen, hän vain näkee minut lapsena, joten puhuu miesten sijaan pojista aina minun yhteydessäni .)
Olen sanonut monta kertaa, että tuo käytös ärsyttää minua. Olen myös kertonut, että en edes kaipaa seurustelua, enkä kiinnostu kenestäkään, koska olen aseksuaali ja haluan elää yksin elämäni. Tämäkään ei ole saanut häntä lopettamaan tuota hehhhee-asennettaan.
En ehkä ole aseksuaali, mutta jos rupeaisin seurustelemaan, en varmasti kertoisi siitä ikinä äidilleni. Äitini on aiheuttanut käytöksellään sen, että nolottaa ajtuskin siitä, että hänelle ikinä voisin kertoa asiasta.
Jollain lailla nolottaa, kieltämättä. Olen kyllä seurustellut, mutta edelliskerrasta on jo vuosia. Tuntuisi vielä oudommalta tässä vaiheessa ilmoittaa muille seurustelevansa, vaikka aina se tuntui vähän oudolta. Se on niin sellainen asia, joka pitää oikein erikseen sanoa ja se tuntuu kiusalliselta.
Minullakin on tuollaisissa tilanteissa hiukan nolouden tunteita, ei kuitenkaan mitään noin pahaa että itkettäisi tai oksettaisi. Minua on ainakin lapsena tavallaan häpäisty, tai ainakin koin sen nolona, jos joku aikuinen alkoi vihjailemaan minusta ja jostain vastakkaista sukupuolta olevasta lapsesta jotain tykkää- tai pihkassa-juttuja. Kaveritkin saattoivat tehdä tuollaista. Tai opettajat: "rakkaudesta se hevonenkin potkii", sanottiin minulle kerran, kun kerroin opettajalle kiusaamisesta. Myös häpäisevä kasvatus ja ilmapiiri ovat varmaan syynä.