Suomessa on perheitä, joissa eletään kahta eri elintasoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Että siis uravalinta kannattaakin tehdä sitä silmällä pitäen, että kykenee ostamaan itselleen mukavan talon lisäksi komean, hauskan puolison?

Tämä on kieltämättä raikas näkökulma asiaan! 

Toisaalta kun ne tylsät insinöörimiehet näin tekevät, he valittavat, että prkele kun siitä ei ole maksamaan 50/50. Että onko tämä nyt sitten siten, että naisten nimenomaisesti tulee harkita, onko heillä varaa komeaan, hauskaan puolisoon, vai miten tämä nyt olisi ymmärrettävä.

Ei. Vaan uravalinta kannattaa tehdä sen mukaan, että voi kustantaa itse itselleen haluamansa elintason. Silloin ei tarvitse valita puolisoa rahan perässä, vaan on vapaa valitsemaan rakkauden.

Kuten sanoin, se on ihan okei ettei arvosta rahaa ja materiaa. Nykyaikana oikeasti harvinaista ja ihailtavaa. Mutta se on minusta kummallista, että on rahan ja materian ja elintason perään - ja silti kouluttaudutaan tietoisesti matalapalkka-alalle. Minä voisin ihan hyvin ottaa vähemmän tienaavan puolison, mutta en puolisoa joka ajattelee noin. Ettei tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta elämästä. Että kyllä sieltä tulee vastaan joku muu joka maksaa kaiken.

Ei, vaan puolison valinta kannattaa tehdä niin, että puhutaan suoraan kummankin haaveista ja tulotasosta ja tulevaisuuden näkymistä. Vaikka toinen olisi pienipalkkainen lähäri, hän voi tuoda pariskunnan yhteiseen elämään kaikenlaista, minkä perusteella se parempituloinen on ihan valmis noihin yhteisiin haaveisiin, tietäen, että joutuu (voi kamala!!!) maksamaan enemmän kuin se puoliso. 

Ja nyt se, että suomalainen haaveilee, että joskus on yhdessä puolison kanssa varaa kivaan rivarinpätkään on sen verran vaatimaton haave, että en nyt katso ihmisen olevan kovinkaan vastuuton, jos semmoisen vaikka ääneen sanoisi. 

Tietoisesti matalapalkka-alalle ei kouluttaudu yksikään ihminen, uskoisin. Siis ajatuksena, että isona haluan sitten työn, josta maksetaan mahdollisimman vähän.  

Minä en onneksi tunne ihmisiä, jotka ovat niin tyhmiä etteivät tajua millaista palkkaa matalapalkka-aloilla maksetaan. Siitä olen kyllä jyrkästi eri mieltä, että kaikki matalapalkka-alojen työntekijät olisivat tällaisia. Kyllä minäkin tunnen monta pienipalkkaista ihmistä joille on ihan okei elää kerrostalossa. Ei se ole mikään maailmanloppu. Tai kirpputorit tai punalaputettujen ruokien ostaminen tai bussilippu. Jos olisi niin valitaan jotain muuta. Ja olen edelleen sitä mieltä, etten tajua ihmisiä jotka hakeutuvat huonosti palkatuille aloille vaikka haluavat paljon rahaa. Ja sitten odottavat että joku muu sitä antaa. Mutta jos joku tällaisen onnenonkijan haluaa elättää niin mikäs siinä.

Ja huom, en tarkoita että pienituloisen ja hyvätuloisen liitossa olisi lähtökohtaisesti mitään vikaa. Vaan siinä että materiaa arvostava ei itse tee asian eteen mitään, vaan valitsee matalapalkkaisen työn ja odottaa tumput suorina rikasta puolisoa jonka siivellä elää. Ihan eri asia ne ihmiset, joille raha ei ylipäänsä ole tärkeää, tai ne jotka esimerkiksi työttömyyden tai sairauden takia ovat pienituloisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Hirveä maailmankuva sulla, sori vaan. Siis että sairaanhoitaja/poliisi-pariskunta ei saisi haaveilla kivasta rivarista tai omakotitalosta, ne on tarkoitettu ainoastaan jo nuoruudessaan, heti siinä lukion jälkeen (lukiohan tietysti pitää järkevästi käydä) järkeviä urapäätöksiä tehneet voivat semmoisista haaveilla.

Tai vastaavasti järkevästi puolisonsa raha edellä valinneet.

Puuttumatta nyt siihen, miten prseestä on se, että nykysuomessa on vaikeaa elää tavallista, kivaa elämää, niin kyllähän tuo valaisee tätä menoa, missä vingutaan ajatuksesta, että pitäisi osata laittaa yhteiseen pottiin. 

Ja vielä henk koht kysymys: tahtoisitko sinä puolison, joka on valinnut sinut sen vuoksi, että sinun kanssasi on mahdollisuus asua kivassa rivarissa tai omakotitalossa`? Olisiko ok, että tämä myös heti treffailun alussa selväksi tehtäisiin?

No sinähän tässä puolison lompakon perustella valitset, jos vaadit paremman elintason kuin itse valitsemasi ammatti mahdollistaa..?

Ja kenenkään hyvätuloisen ei kannata valita puolisoa sen perusteella, että hän on mieleinen, vaan lompakon perusteella, koska ei halua kustantaa toiselle parempaa elintasoa...?

Eli pidetään nämä tuloluokat nyt erillään, kuten 100 v sitten tehtiin, niin ei tule näitä turhia harmeja. Lika barn leka bäst, se olisi hyvä jokaisen sisäistää.

Eiköhän kaikki ne, joille oma valittu elintaso riittää voi valita puolison muun kuin lompakon perusteella.

Toki, mutta sitten kun niin tekee, ei ole oikeutta asettaa sitä vähätuloisempaa halveksittuun asemaan, jossa toinen elää köyhyysrajalla kun itse tuhlaa vain itseensä. Siitähän tässä ketjussa on ollut koko ajan kyse!

Eli elää sitä itse sitä omaa valittua elämäänsä ja laittaa toinen elämään jotain muuta. Jos tällaiseen on halu, olisi parempi pysyä elämässä yksin sitä hyvää elämäänsä.

Miksi se toinen on itse valinnut elää köyhyysrajalla jos se ei elintasoksi kelpaa? Ja tietysti on niitä joille se ei ole oma valinta, tämä kysymys ei nyt koske heitä. Vaan niitä joilla on terve pää ja terve kroppa ja silti odottavat rahaa jonka eteen eivät itse tee mitään.

Miksi paremmin ansaitseva olisi velvollinen elättämään toista osapuolta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Että siis uravalinta kannattaakin tehdä sitä silmällä pitäen, että kykenee ostamaan itselleen mukavan talon lisäksi komean, hauskan puolison?

Tämä on kieltämättä raikas näkökulma asiaan! 

Toisaalta kun ne tylsät insinöörimiehet näin tekevät, he valittavat, että prkele kun siitä ei ole maksamaan 50/50. Että onko tämä nyt sitten siten, että naisten nimenomaisesti tulee harkita, onko heillä varaa komeaan, hauskaan puolisoon, vai miten tämä nyt olisi ymmärrettävä.

Ei. Vaan uravalinta kannattaa tehdä sen mukaan, että voi kustantaa itse itselleen haluamansa elintason. Silloin ei tarvitse valita puolisoa rahan perässä, vaan on vapaa valitsemaan rakkauden.

Kuten sanoin, se on ihan okei ettei arvosta rahaa ja materiaa. Nykyaikana oikeasti harvinaista ja ihailtavaa. Mutta se on minusta kummallista, että on rahan ja materian ja elintason perään - ja silti kouluttaudutaan tietoisesti matalapalkka-alalle. Minä voisin ihan hyvin ottaa vähemmän tienaavan puolison, mutta en puolisoa joka ajattelee noin. Ettei tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta elämästä. Että kyllä sieltä tulee vastaan joku muu joka maksaa kaiken.

En edelleenkään tajua kirjoittajan pointtia. Matalapalkka-alalla työskentelevä esim. keittäjä ei voi ikinä rakastua insinööriin? Koska keittäjä on vain rahan perässä eikä ole vapaa valitsemaan rakkautta?

Mitä jos nämä kaksi tapaavat vaikka kuoroharrastuksen parissa ja rakastuvat? Vasta kymmenensillä treffeillä tulee ilmi, että mies onkin insinööri? Sitten keittäjä huomaa, ettei juttu toimisi, sillä hän on matalapalkka-alalla eikä visi tarjota rakkaalleen tasa-arvoista elintasoa?

Kun Suomessa nyt on paljon matalapalkkaisia töitä, joissa on keskimäärin enemmän naisia, niin pariutumisesta tulisi entistä vaikeampaa, jos lompakon paksuus olisi kriteeri parisuhteelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Hirveä maailmankuva sulla, sori vaan. Siis että sairaanhoitaja/poliisi-pariskunta ei saisi haaveilla kivasta rivarista tai omakotitalosta, ne on tarkoitettu ainoastaan jo nuoruudessaan, heti siinä lukion jälkeen (lukiohan tietysti pitää järkevästi käydä) järkeviä urapäätöksiä tehneet voivat semmoisista haaveilla.

Tai vastaavasti järkevästi puolisonsa raha edellä valinneet.

Puuttumatta nyt siihen, miten prseestä on se, että nykysuomessa on vaikeaa elää tavallista, kivaa elämää, niin kyllähän tuo valaisee tätä menoa, missä vingutaan ajatuksesta, että pitäisi osata laittaa yhteiseen pottiin. 

Ja vielä henk koht kysymys: tahtoisitko sinä puolison, joka on valinnut sinut sen vuoksi, että sinun kanssasi on mahdollisuus asua kivassa rivarissa tai omakotitalossa`? Olisiko ok, että tämä myös heti treffailun alussa selväksi tehtäisiin?

No sinähän tässä puolison lompakon perustella valitset, jos vaadit paremman elintason kuin itse valitsemasi ammatti mahdollistaa..?

Ja kenenkään hyvätuloisen ei kannata valita puolisoa sen perusteella, että hän on mieleinen, vaan lompakon perusteella, koska ei halua kustantaa toiselle parempaa elintasoa...?

Eli pidetään nämä tuloluokat nyt erillään, kuten 100 v sitten tehtiin, niin ei tule näitä turhia harmeja. Lika barn leka bäst, se olisi hyvä jokaisen sisäistää.

Eiköhän kaikki ne, joille oma valittu elintaso riittää voi valita puolison muun kuin lompakon perusteella.

Toki, mutta sitten kun niin tekee, ei ole oikeutta asettaa sitä vähätuloisempaa halveksittuun asemaan, jossa toinen elää köyhyysrajalla kun itse tuhlaa vain itseensä. Siitähän tässä ketjussa on ollut koko ajan kyse!

Eli elää sitä itse sitä omaa valittua elämäänsä ja laittaa toinen elämään jotain muuta. Jos tällaiseen on halu, olisi parempi pysyä elämässä yksin sitä hyvää elämäänsä.

Miksi se toinen on itse valinnut elää köyhyysrajalla jos se ei elintasoksi kelpaa? Ja tietysti on niitä joille se ei ole oma valinta, tämä kysymys ei nyt koske heitä. Vaan niitä joilla on terve pää ja terve kroppa ja silti odottavat rahaa jonka eteen eivät itse tee mitään.

Mistä olet saanut päähäsi, että pienituloinen odottaa julmetun kovaa elintasoa? Ei odota. Mutta jos puoliso sattuu (ei hakemalla haettu kovatuloista miestä, mutta mies alkaa vaikka kymmenen vuoden seurustelun jälkeen saadakin kovaa palkkaa) niin miksi pitäisi köyhäillä? Jos puoliso sen sijaan pysyy köyhänä, tyydytään tähän eikä vaadita kuuta taivaalta. 

Ja on todella halventavaa käyttää termiä "odottaa rahaa, vaikkei tee sen eteen mitään"? Tämä nainen synnyttää ja hoitaa kitupiikin lapsia. Eläviä ihmisiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Että siis uravalinta kannattaakin tehdä sitä silmällä pitäen, että kykenee ostamaan itselleen mukavan talon lisäksi komean, hauskan puolison?

Tämä on kieltämättä raikas näkökulma asiaan! 

Toisaalta kun ne tylsät insinöörimiehet näin tekevät, he valittavat, että prkele kun siitä ei ole maksamaan 50/50. Että onko tämä nyt sitten siten, että naisten nimenomaisesti tulee harkita, onko heillä varaa komeaan, hauskaan puolisoon, vai miten tämä nyt olisi ymmärrettävä.

Ei. Vaan uravalinta kannattaa tehdä sen mukaan, että voi kustantaa itse itselleen haluamansa elintason. Silloin ei tarvitse valita puolisoa rahan perässä, vaan on vapaa valitsemaan rakkauden.

Kuten sanoin, se on ihan okei ettei arvosta rahaa ja materiaa. Nykyaikana oikeasti harvinaista ja ihailtavaa. Mutta se on minusta kummallista, että on rahan ja materian ja elintason perään - ja silti kouluttaudutaan tietoisesti matalapalkka-alalle. Minä voisin ihan hyvin ottaa vähemmän tienaavan puolison, mutta en puolisoa joka ajattelee noin. Ettei tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta elämästä. Että kyllä sieltä tulee vastaan joku muu joka maksaa kaiken.

Ei, vaan puolison valinta kannattaa tehdä niin, että puhutaan suoraan kummankin haaveista ja tulotasosta ja tulevaisuuden näkymistä. Vaikka toinen olisi pienipalkkainen lähäri, hän voi tuoda pariskunnan yhteiseen elämään kaikenlaista, minkä perusteella se parempituloinen on ihan valmis noihin yhteisiin haaveisiin, tietäen, että joutuu (voi kamala!!!) maksamaan enemmän kuin se puoliso. 

Ja nyt se, että suomalainen haaveilee, että joskus on yhdessä puolison kanssa varaa kivaan rivarinpätkään on sen verran vaatimaton haave, että en nyt katso ihmisen olevan kovinkaan vastuuton, jos semmoisen vaikka ääneen sanoisi. 

Tietoisesti matalapalkka-alalle ei kouluttaudu yksikään ihminen, uskoisin. Siis ajatuksena, että isona haluan sitten työn, josta maksetaan mahdollisimman vähän.  

Minä en onneksi tunne ihmisiä, jotka ovat niin tyhmiä etteivät tajua millaista palkkaa matalapalkka-aloilla maksetaan. Siitä olen kyllä jyrkästi eri mieltä, että kaikki matalapalkka-alojen työntekijät olisivat tällaisia. Kyllä minäkin tunnen monta pienipalkkaista ihmistä joille on ihan okei elää kerrostalossa. Ei se ole mikään maailmanloppu. Tai kirpputorit tai punalaputettujen ruokien ostaminen tai bussilippu. Jos olisi niin valitaan jotain muuta. Ja olen edelleen sitä mieltä, etten tajua ihmisiä jotka hakeutuvat huonosti palkatuille aloille vaikka haluavat paljon rahaa. Ja sitten odottavat että joku muu sitä antaa. Mutta jos joku tällaisen onnenonkijan haluaa elättää niin mikäs siinä.

Ja huom, en tarkoita että pienituloisen ja hyvätuloisen liitossa olisi lähtökohtaisesti mitään vikaa. Vaan siinä että materiaa arvostava ei itse tee asian eteen mitään, vaan valitsee matalapalkkaisen työn ja odottaa tumput suorina rikasta puolisoa jonka siivellä elää. Ihan eri asia ne ihmiset, joille raha ei ylipäänsä ole tärkeää, tai ne jotka esimerkiksi työttömyyden tai sairauden takia ovat pienituloisia.

No oikeasti montako ihmistä sitten tunnet, jotka ihan tahallaan ovat valinneet matalapalkkaisen työn ja odottavat tumput suorana prinssiä tai prinsessaa? Mä en kyllä tunne ketään.

En tunne ketään myös joka olisi ala-asteelta päämäärätietoisesti suunnistanut matalapalkkaiselle alalle odottelemaan tumput suorina rivitalokämpän ostajaa. 

Kyllä ne on yleensä vähän toisenlaisia valintoja ja ihmisen elämänhistorian tapahtumia, minkä vuoksi sä olet valmis sanomaan, että rivaristakin haaveilu on vastuutonta kullankaivamista, musta se on vaan ihan outo ja kylmä maailmankuva.

Ja ettei jäisi sulle nyt väärää kuvaa, olen meillä se paremmin tienaava, joskin ajattelin eläkelöityä ennen aikojani, joten pientä säätöä meidänkin kahden hengen talouteen sen vuoksi tulee. Tää on susta varmaan ihan törkeää, kun en enää haluakaan tienata persus höyryten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Hirveä maailmankuva sulla, sori vaan. Siis että sairaanhoitaja/poliisi-pariskunta ei saisi haaveilla kivasta rivarista tai omakotitalosta, ne on tarkoitettu ainoastaan jo nuoruudessaan, heti siinä lukion jälkeen (lukiohan tietysti pitää järkevästi käydä) järkeviä urapäätöksiä tehneet voivat semmoisista haaveilla.

Tai vastaavasti järkevästi puolisonsa raha edellä valinneet.

Puuttumatta nyt siihen, miten prseestä on se, että nykysuomessa on vaikeaa elää tavallista, kivaa elämää, niin kyllähän tuo valaisee tätä menoa, missä vingutaan ajatuksesta, että pitäisi osata laittaa yhteiseen pottiin. 

Ja vielä henk koht kysymys: tahtoisitko sinä puolison, joka on valinnut sinut sen vuoksi, että sinun kanssasi on mahdollisuus asua kivassa rivarissa tai omakotitalossa`? Olisiko ok, että tämä myös heti treffailun alussa selväksi tehtäisiin?

No sinähän tässä puolison lompakon perustella valitset, jos vaadit paremman elintason kuin itse valitsemasi ammatti mahdollistaa..?

Ja kenenkään hyvätuloisen ei kannata valita puolisoa sen perusteella, että hän on mieleinen, vaan lompakon perusteella, koska ei halua kustantaa toiselle parempaa elintasoa...?

Eli pidetään nämä tuloluokat nyt erillään, kuten 100 v sitten tehtiin, niin ei tule näitä turhia harmeja. Lika barn leka bäst, se olisi hyvä jokaisen sisäistää.

Eiköhän kaikki ne, joille oma valittu elintaso riittää voi valita puolison muun kuin lompakon perusteella.

Toki, mutta sitten kun niin tekee, ei ole oikeutta asettaa sitä vähätuloisempaa halveksittuun asemaan, jossa toinen elää köyhyysrajalla kun itse tuhlaa vain itseensä. Siitähän tässä ketjussa on ollut koko ajan kyse!

Eli elää sitä itse sitä omaa valittua elämäänsä ja laittaa toinen elämään jotain muuta. Jos tällaiseen on halu, olisi parempi pysyä elämässä yksin sitä hyvää elämäänsä.

Miksi se toinen on itse valinnut elää köyhyysrajalla jos se ei elintasoksi kelpaa? Ja tietysti on niitä joille se ei ole oma valinta, tämä kysymys ei nyt koske heitä. Vaan niitä joilla on terve pää ja terve kroppa ja silti odottavat rahaa jonka eteen eivät itse tee mitään.

Kuinka moni ihminen valitsemalla valitsee elää köyhyysrajalla? On tietty elämäntaiteilijoita, joille raha ei merkkaa mitään ja ovat ihan tyytyväisiä dyykatessaan roskiksia, mutta kyllä mä väitän, että harvassa ovat he. Lisäksi he eivät suostuisi edes mihinkään rivitalokämppään muuttamaan, vaan vaatisivat puolisoa kanssaan ideologiaansa toteuttamaan tai hakevat puolisonsa sieltä samasta kommuunista.

Kyllä hyvä kuplassa elävä ystäväiseni niissä matalapalkkatöissä ollaan aivan muiden syiden vuoksi kuin valintojen. Lisäksi niissä just ei olla tumput suorana, että senkään takia niihin ei varsinaisesti ole tunku ihan väen vängällä ja isolla ryysiksellä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Että siis uravalinta kannattaakin tehdä sitä silmällä pitäen, että kykenee ostamaan itselleen mukavan talon lisäksi komean, hauskan puolison?

Tämä on kieltämättä raikas näkökulma asiaan! 

Toisaalta kun ne tylsät insinöörimiehet näin tekevät, he valittavat, että prkele kun siitä ei ole maksamaan 50/50. Että onko tämä nyt sitten siten, että naisten nimenomaisesti tulee harkita, onko heillä varaa komeaan, hauskaan puolisoon, vai miten tämä nyt olisi ymmärrettävä.

Ei. Vaan uravalinta kannattaa tehdä sen mukaan, että voi kustantaa itse itselleen haluamansa elintason. Silloin ei tarvitse valita puolisoa rahan perässä, vaan on vapaa valitsemaan rakkauden.

Kuten sanoin, se on ihan okei ettei arvosta rahaa ja materiaa. Nykyaikana oikeasti harvinaista ja ihailtavaa. Mutta se on minusta kummallista, että on rahan ja materian ja elintason perään - ja silti kouluttaudutaan tietoisesti matalapalkka-alalle. Minä voisin ihan hyvin ottaa vähemmän tienaavan puolison, mutta en puolisoa joka ajattelee noin. Ettei tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta elämästä. Että kyllä sieltä tulee vastaan joku muu joka maksaa kaiken.

En edelleenkään tajua kirjoittajan pointtia. Matalapalkka-alalla työskentelevä esim. keittäjä ei voi ikinä rakastua insinööriin? Koska keittäjä on vain rahan perässä eikä ole vapaa valitsemaan rakkautta?

Mitä jos nämä kaksi tapaavat vaikka kuoroharrastuksen parissa ja rakastuvat? Vasta kymmenensillä treffeillä tulee ilmi, että mies onkin insinööri? Sitten keittäjä huomaa, ettei juttu toimisi, sillä hän on matalapalkka-alalla eikä visi tarjota rakkaalleen tasa-arvoista elintasoa?

Kun Suomessa nyt on paljon matalapalkkaisia töitä, joissa on keskimäärin enemmän naisia, niin pariutumisesta tulisi entistä vaikeampaa, jos lompakon paksuus olisi kriteeri parisuhteelle.

No katsos kas kun kaikki voivat valita itselleen hyvät vanhemmat, jotka kannustavat opiskeluun, kaikki pääsevät sinne opiskelupaikkoihin ja työpaikkoihin, jotka senkun valitsevat, jokaisella on sama määrä itsetuntoa ja -tuntemusta, kuten myös johdonmukaisuutta ja itsekuria, joten totta kai jokainen aivan itse valitsee, että nyt mä päätän tienata tämän verran ja elintasoni on tuo.

Jollei näin tee, niin ikävä ihminen on tumput suorana mitään insinöörien rakkauksia odottomassa. Toisaalta, en tiedä, onko se kumminkaan menetys, sillä insinöörit on tylsiä, palomiehet ja poliisit komeita. Että pohjimmiltaan win-win.

Säästetään siis ne insinöörit heille, jotka ovat valinneet parempipalkkaisen työn ja hyvän elintason.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Hirveä maailmankuva sulla, sori vaan. Siis että sairaanhoitaja/poliisi-pariskunta ei saisi haaveilla kivasta rivarista tai omakotitalosta, ne on tarkoitettu ainoastaan jo nuoruudessaan, heti siinä lukion jälkeen (lukiohan tietysti pitää järkevästi käydä) järkeviä urapäätöksiä tehneet voivat semmoisista haaveilla.

Tai vastaavasti järkevästi puolisonsa raha edellä valinneet.

Puuttumatta nyt siihen, miten prseestä on se, että nykysuomessa on vaikeaa elää tavallista, kivaa elämää, niin kyllähän tuo valaisee tätä menoa, missä vingutaan ajatuksesta, että pitäisi osata laittaa yhteiseen pottiin. 

Ja vielä henk koht kysymys: tahtoisitko sinä puolison, joka on valinnut sinut sen vuoksi, että sinun kanssasi on mahdollisuus asua kivassa rivarissa tai omakotitalossa`? Olisiko ok, että tämä myös heti treffailun alussa selväksi tehtäisiin?

No sinähän tässä puolison lompakon perustella valitset, jos vaadit paremman elintason kuin itse valitsemasi ammatti mahdollistaa..?

Ja kenenkään hyvätuloisen ei kannata valita puolisoa sen perusteella, että hän on mieleinen, vaan lompakon perusteella, koska ei halua kustantaa toiselle parempaa elintasoa...?

Eli pidetään nämä tuloluokat nyt erillään, kuten 100 v sitten tehtiin, niin ei tule näitä turhia harmeja. Lika barn leka bäst, se olisi hyvä jokaisen sisäistää.

Eiköhän kaikki ne, joille oma valittu elintaso riittää voi valita puolison muun kuin lompakon perusteella.

Toki, mutta sitten kun niin tekee, ei ole oikeutta asettaa sitä vähätuloisempaa halveksittuun asemaan, jossa toinen elää köyhyysrajalla kun itse tuhlaa vain itseensä. Siitähän tässä ketjussa on ollut koko ajan kyse!

Eli elää sitä itse sitä omaa valittua elämäänsä ja laittaa toinen elämään jotain muuta. Jos tällaiseen on halu, olisi parempi pysyä elämässä yksin sitä hyvää elämäänsä.

Miksi se toinen on itse valinnut elää köyhyysrajalla jos se ei elintasoksi kelpaa? Ja tietysti on niitä joille se ei ole oma valinta, tämä kysymys ei nyt koske heitä. Vaan niitä joilla on terve pää ja terve kroppa ja silti odottavat rahaa jonka eteen eivät itse tee mitään.

Harvemmin kukaan odottaa mitään huippuelintasoja toiselta. Mutta mitäs jos käy semmoinen onnettomuus, että rakastuu ihmiseen, jolla on paremmat tulot kuin itsellä? Mulle kävi niin. Alussa meni ihan kivasti, mutta sitten tuli lapsi kuvaan.

Sen virheen todella tein, että kuvittelin, että puolisolla on tiedossa mun tulotaso ja jotenkin kuvittelin, että hän ajattelee osallistua lapsen menoihin enemmän kuin 50/50 eikä kaikkiin menoihin osallistu ollenkaan, kuten vaipat. Enää en tiedä, mistä muusta tinkiä kuin puolisosta, lapsi kasvaa ja tarttee yhä enemmän kaikkea.

Jos otan eron, pääsen kaupungin kämppään ja saan tukia. Siten ainakin lapsi säästyy kuuntelemasta näitä riitoja rahasta ja mun nolaamisesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Tästä minäkin olen samaa mieltä, vaikka en kahta elintasoa ymmärräkään. Minusta huomattavasti parempituloisen olisi yhteisessä taloudessa ja varsinkin perheessä väärin vaatia, että pienempituloinen maksaa kaikesta tasan puolet. Mutta yhtä lailla on absurdia pienempituloisen pitää itsestäänselvyytenä, että parempituloinen puoliso mahdollistaa hänen henkilökohtaisia unelmiaan tai odotuksiaan. Yhteiset perusmenot on minusta luontevaa kustantaa jotakuinkin tulojen suhteessa, mutta ei parempituloisen harteille kuulu sitä oman henkilökohtaisen tavoite-elintason hankkimista jättää. Jos etukäteen tietää haluavansa vaikkapa useampia lapsia, omakotitalon tai matkustella silloin tällöin, niin kyllä silloin kuuluu itse hankkia sellainen tulotaso millä omien halujen tyydyttäminen onnistuu.

Minä voisin hyvin olla pienituloisemman kanssa ja maksaakin enemmän (näin on meillä nytkin), mutta kyse on ajatusmaailmasta. En voisi kuvitella olevani ihmisen kanssa joka on odotellut tumput suorina koko elämänsä löytävänsä minut maksajaksi. Oletan, että molemmat ainakin yrittää vastata itse omasta elintasostaan. Tai on yrittäneet vastata siitä siihen saakka ja työskennelleet niiden asioiden eteen joita haluaa. En myöskään ottaisi puolisoa, joka ei ole vaivautunut opettelemaan ruuanlaittoa tai pesukoneen käyttöä, koska etsii puolisoa joka tekee ne hänen puolestaan. Minusta vähän sama asia. Ei ole omasta elämästään vastuuta ottava itsenäinen aikuinen, vaan odottaa jotain pelastajaa. Eri juttu sitten miten parisuhteessa halutaan töitä ja rooleja jakaa, toki voidaan yhdessä sopia toisen vähentävän töitä ja ottavan isomman roolin kotona jos se on kokonaisuuden kannalta järkevää.

Jos nyt tuohon ruuanlaittoon vertaa, niin minusta on ihan okei että joku ei kokkaa koska oikeasti haluaa syödä valmisruokia tai ulkona. Tai teettää kotityöt siivoojalla. Se on myös yksi tapa ottaa vastuuta. Ihan samalla tavalla kuin sekin on minusta ihan okei, että ihminen on valinnut mennä työelämässä sieltä missä aita on matalin siksi että arvostaa vapaa-aikaa enemmän kuin materiaa. Mutta ei siksi, että hän on systemaattisesti ajatellut, ettei hänen tarvitse vaivautua koska joku muu käy ne koulut, tekee ne ylityöt ja taistelee ne ylennykset hänen puolestaan ja tarjoaa hänelle rahaa ja auton ja kivan talon kuin Manulle illallisen. Sitä on vaan kertakaikkiaan vaikea arvostaa.

On ollut avosuhteessa tuollainen tilanne, osin tietämättäni. Maksoin kyllä usein ravintolaillat ruuat yms. Patistin muijaa töihin, minne hän lopulta menikin. Olisin edellyttänyt häntä säästämään jonkinverran esim ulkomaan matkoihin, vaikka itse olisin maksanut pääosan. Tämä ei käynyt, vaan palkka tuntui menevän poikkeuksetta tyttöjen iloihin ravintoloissa.

Erosimme, kun muitekin ongelmia ilmeni, eikä mikään enää kunnolla toiminut. Myöhemmin löysin jonkin hänen unohtamansa paperin, josta selvisi, että velkoja on, ja ulosottoon menee iso osa palkasta. Hän ei ollut koskaan kertonut asiasta. Mielestäni vidaan kysyä kuka on käyttänyt ketä hyväksi? Ehkä molemmat toisiaan. Rehellisyys olisi ayttanut  ymmärtämään, että miksi sitä rahaa ei pysty säästämään. Tosin hän tuskin muutenkaan olisi saanut mitään säästöön. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Hirveä maailmankuva sulla, sori vaan. Siis että sairaanhoitaja/poliisi-pariskunta ei saisi haaveilla kivasta rivarista tai omakotitalosta, ne on tarkoitettu ainoastaan jo nuoruudessaan, heti siinä lukion jälkeen (lukiohan tietysti pitää järkevästi käydä) järkeviä urapäätöksiä tehneet voivat semmoisista haaveilla.

Tai vastaavasti järkevästi puolisonsa raha edellä valinneet.

Puuttumatta nyt siihen, miten prseestä on se, että nykysuomessa on vaikeaa elää tavallista, kivaa elämää, niin kyllähän tuo valaisee tätä menoa, missä vingutaan ajatuksesta, että pitäisi osata laittaa yhteiseen pottiin. 

Ja vielä henk koht kysymys: tahtoisitko sinä puolison, joka on valinnut sinut sen vuoksi, että sinun kanssasi on mahdollisuus asua kivassa rivarissa tai omakotitalossa`? Olisiko ok, että tämä myös heti treffailun alussa selväksi tehtäisiin?

No sinähän tässä puolison lompakon perustella valitset, jos vaadit paremman elintason kuin itse valitsemasi ammatti mahdollistaa..?

Ja kenenkään hyvätuloisen ei kannata valita puolisoa sen perusteella, että hän on mieleinen, vaan lompakon perusteella, koska ei halua kustantaa toiselle parempaa elintasoa...?

Eli pidetään nämä tuloluokat nyt erillään, kuten 100 v sitten tehtiin, niin ei tule näitä turhia harmeja. Lika barn leka bäst, se olisi hyvä jokaisen sisäistää.

Eiköhän kaikki ne, joille oma valittu elintaso riittää voi valita puolison muun kuin lompakon perusteella.

Toki, mutta sitten kun niin tekee, ei ole oikeutta asettaa sitä vähätuloisempaa halveksittuun asemaan, jossa toinen elää köyhyysrajalla kun itse tuhlaa vain itseensä. Siitähän tässä ketjussa on ollut koko ajan kyse!

Eli elää sitä itse sitä omaa valittua elämäänsä ja laittaa toinen elämään jotain muuta. Jos tällaiseen on halu, olisi parempi pysyä elämässä yksin sitä hyvää elämäänsä.

Miksi se toinen on itse valinnut elää köyhyysrajalla jos se ei elintasoksi kelpaa? Ja tietysti on niitä joille se ei ole oma valinta, tämä kysymys ei nyt koske heitä. Vaan niitä joilla on terve pää ja terve kroppa ja silti odottavat rahaa jonka eteen eivät itse tee mitään.

Harvemmin kukaan odottaa mitään huippuelintasoja toiselta. Mutta mitäs jos käy semmoinen onnettomuus, että rakastuu ihmiseen, jolla on paremmat tulot kuin itsellä? Mulle kävi niin. Alussa meni ihan kivasti, mutta sitten tuli lapsi kuvaan.

Sen virheen todella tein, että kuvittelin, että puolisolla on tiedossa mun tulotaso ja jotenkin kuvittelin, että hän ajattelee osallistua lapsen menoihin enemmän kuin 50/50 eikä kaikkiin menoihin osallistu ollenkaan, kuten vaipat. Enää en tiedä, mistä muusta tinkiä kuin puolisosta, lapsi kasvaa ja tarttee yhä enemmän kaikkea.

Jos otan eron, pääsen kaupungin kämppään ja saan tukia. Siten ainakin lapsi säästyy kuuntelemasta näitä riitoja rahasta ja mun nolaamisesta. 

Olen aidosti pahoillani puolestasi, tuo ei minunkaan korvaani kuulosta reilulta. Kyllä pikkulapsiaikana kuuluu korvata kotiin jäävän osapuolen tulonmenetys ja se että pienituloisempi maksaa enemmän yhteisen lapsen kuluista on kyllä huutava vääryys. Olen jonkin verran puoltanut tässä ketjussa 50-50 kulunjakoa, mutta lähinnä silloin kun molemmat on töissä ja molempien tulot riittää kohtuulliseen asumiseen ja elämään. Se ei missään tapauksessa minustakaan ole ok, että toinen miettii mistä rahat ruokaan ja toinen tuhlaa ja/tai hilloaa säästötilille.

Tiedän tapauksen, jossa työtön nainen käytti aina kaikki raahat ja veti luottokortin piikkiin. Mies teki useampaa työtä, vaikka sai päätyöstään jo yli 50 tonnia euroja kuussa. Mies on nyt eläkkeellä, ja käy luonnollisesti edelleen töissä. Homma jatkunut yli 40-vuotta.

Vierailija kirjoitti:

On ollut avosuhteessa tuollainen tilanne, osin tietämättäni. Maksoin kyllä usein ravintolaillat ruuat yms. Patistin muijaa töihin, minne hän lopulta menikin. Olisin edellyttänyt häntä säästämään jonkinverran esim ulkomaan matkoihin, vaikka itse olisin maksanut pääosan. Tämä ei käynyt, vaan palkka tuntui menevän poikkeuksetta tyttöjen iloihin ravintoloissa.

Erosimme, kun muitekin ongelmia ilmeni, eikä mikään enää kunnolla toiminut. Myöhemmin löysin jonkin hänen unohtamansa paperin, josta selvisi, että velkoja on, ja ulosottoon menee iso osa palkasta. Hän ei ollut koskaan kertonut asiasta. Mielestäni vidaan kysyä kuka on käyttänyt ketä hyväksi? Ehkä molemmat toisiaan. Rehellisyys olisi ayttanut  ymmärtämään, että miksi sitä rahaa ei pysty säästämään. Tosin hän tuskin muutenkaan olisi saanut mitään säästöön. 

Otan osaa! Meillä velkakierre paljastui kun oli jo talo, sormukset ja pari lasta... Kiitä onneasi, että säästyisi tältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Ei naiset tahallaan "hakeudu matalapalkkaisiin töihin" vaan on niin, että naisten palkat ovat alhaisempia. Myös työn tarjonta vaikuttaa. Lähihoitajille, sairaanhoitajille jne. on töitä miltei missäpäin Suomea vain.

Miksi kouluttautua ammattiin A: mihin ei tunne kiinnostusta, B: ei ole töitä, C: opiskelupaikkoihin on niin paljon hakijoita, että vaikeaa päästä. Mieluummin opiskelee selkaisen ammatun jossa pääsee melko nopeasti työn syrjään kiinni.

En tiedä minkätason ihminen itse olet. Minun tuttavapiirini koostuu juuri näostä tavallisista, työssäkäyvistä ihmisistä. Niitäkin täytyy olla, ei Suomi muuten pyöri jos kaikki olisivat professoreja ja tutkijoita.

Taas väärin, ei ne naiset (lähihoitajat, sairaanhoitajat, joita tunnut halveksivan) yksin niitä omakotitaloja tai rivareita halua,

Yritin juuri selittää, että ne miehet aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, tykkäävärt asua omakotitalossa tai ylipäätn viihtyisästi ja niin, että tilaa on sopivasti omaan tilanteeseen.

Miten sait nyt taas väännettyä niin, että ne pienipalkkaiset naiset haaveilevat yksin. Meillä ja monella muulla ystävä- ja tuttavapiirissä asumismuoto on molempien yhteinen päätös.

Juuri kuten oerroin: talouden rahat lasketaan yhteen, lasketaan kuinka paljon kumpikin pystyy kuluihin osallistumaan. Niin, että jää kuutenkin myös omaa rahaa kummallekin. Myös niin, että joskus pystyy jotain kivaa perheenä tekemään.

Ei asuminen tai ylipäänsä mikään asia parisuhteen yhteisesstaloudessa ole vain toisen haave tai unelma. Minun maailmassani ne ovat yhteisiä. Toki voi olla omiakin, mutta ne, olivat mitä olivat, keskustellaan ja hankitaan niin, ettei toinen saa mitä mielii ja toinen ei oikeastaan mitään muuta kuin maksaa kuluja.

En myöskään tiedä millaisissa ympyröissä pyörit, mutta minun maailmassani on ihan yleistä, että asunto hankitaan perheen mukavuutta ja viihtyvyyttä ajatellen. Ei niin, että jos toinen on lähihoitaja tai vastaava ja toisella hiukan parempi palkka niin asutaan silloin jossain murjussa.

Minun tuttavapiirini miehet eivät edes siihen suostuisi.

He pitävät luonnollisena osallistua suuremmalla panoksella, että KOKO PERHEELLÄ on hyvä olla.

Mielestäni on turha vetää, että täytyy asua sellaiisessa missä pärjää yksin. Miksi ihmeessä. Kun kerran ei ole yksin ja on perheellinen ihminen. Parisuhteessa ihminen ei ole enää yksin.

Aika vieras ajatus, että minä asuisin kuin sinkku vaikka minulla on mies ja lapset.

Samoin, että jos mies olisi pienempituloinen niin asuisimme koko perhe miehen poikamiesboksissa. Vain jonkun tyhmän petiaatteen takia.

Älytöntä. Perheenä asutaan kuten perheet asuu. Sinkkuna asutaan kuten sinkku asuu. Senhän sanoo jo järkikin.

Periaatteita voi olla, mutta pelkän periaatteen vuoksi ei kannata lyödä päätään seinään.

Miehet tosiaan haluavat ilmeisesti elää parisuhteessa kuin poikamies. Ja vaativat myös naistaan elämään niinkuin miestä ei olisi olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Että siis uravalinta kannattaakin tehdä sitä silmällä pitäen, että kykenee ostamaan itselleen mukavan talon lisäksi komean, hauskan puolison?

Tämä on kieltämättä raikas näkökulma asiaan! 

Toisaalta kun ne tylsät insinöörimiehet näin tekevät, he valittavat, että prkele kun siitä ei ole maksamaan 50/50. Että onko tämä nyt sitten siten, että naisten nimenomaisesti tulee harkita, onko heillä varaa komeaan, hauskaan puolisoon, vai miten tämä nyt olisi ymmärrettävä.

Ei. Vaan uravalinta kannattaa tehdä sen mukaan, että voi kustantaa itse itselleen haluamansa elintason. Silloin ei tarvitse valita puolisoa rahan perässä, vaan on vapaa valitsemaan rakkauden.

Kuten sanoin, se on ihan okei ettei arvosta rahaa ja materiaa. Nykyaikana oikeasti harvinaista ja ihailtavaa. Mutta se on minusta kummallista, että on rahan ja materian ja elintason perään - ja silti kouluttaudutaan tietoisesti matalapalkka-alalle. Minä voisin ihan hyvin ottaa vähemmän tienaavan puolison, mutta en puolisoa joka ajattelee noin. Ettei tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta elämästä. Että kyllä sieltä tulee vastaan joku muu joka maksaa kaiken.

En edelleenkään tajua kirjoittajan pointtia. Matalapalkka-alalla työskentelevä esim. keittäjä ei voi ikinä rakastua insinööriin? Koska keittäjä on vain rahan perässä eikä ole vapaa valitsemaan rakkautta?

Mitä jos nämä kaksi tapaavat vaikka kuoroharrastuksen parissa ja rakastuvat? Vasta kymmenensillä treffeillä tulee ilmi, että mies onkin insinööri? Sitten keittäjä huomaa, ettei juttu toimisi, sillä hän on matalapalkka-alalla eikä visi tarjota rakkaalleen tasa-arvoista elintasoa?

Kun Suomessa nyt on paljon matalapalkkaisia töitä, joissa on keskimäärin enemmän naisia, niin pariutumisesta tulisi entistä vaikeampaa, jos lompakon paksuus olisi kriteeri parisuhteelle.

Enhän minä niin sanonut, ettei saa rakastua parempituloiseen. Saa rakastua ihan vapaasti keneen halua. Mutta en tajua, miksi joku kouluttautuu lähihoitajaksi jos haluaa korkean elintason. Enkä itse valitsisi puolisoa, joka ei ole edes yrittänyt toteuttaa haaveitaan itse, vaan odottaa kuin prinsessa minun toteuttavan ne. Eri tuloisten suhteet on ihan ok, se että parempituloinen maksaa enemmän on ihan ok, täällä nyt useampi vastakommentoija hutkii huolella olkinukkea. Minä olen vain ihmetellyt tuon yhden kirjoittajan ajatusmaailmaa. En tuloerosuhteita yleensä. Enkä ole missään nimessä väittänyt, että kaikki pienituloiset ovat sitä omasta syystään. Kyseinen kirjoittaja ei vaan kertonut esimerkiksi vakavasta sairastumisesta tai muusta syystä, joka olisi estänyt häntä tavoittelemasta irse sitä haluamaansa korkeampaa elintasoa. Toki olisin vastannut toisin jos näin olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Ei naiset tahallaan "hakeudu matalapalkkaisiin töihin" vaan on niin, että naisten palkat ovat alhaisempia. Myös työn tarjonta vaikuttaa. Lähihoitajille, sairaanhoitajille jne. on töitä miltei missäpäin Suomea vain.

Miksi kouluttautua ammattiin A: mihin ei tunne kiinnostusta, B: ei ole töitä, C: opiskelupaikkoihin on niin paljon hakijoita, että vaikeaa päästä. Mieluummin opiskelee selkaisen ammatun jossa pääsee melko nopeasti työn syrjään kiinni.

En tiedä minkätason ihminen itse olet. Minun tuttavapiirini koostuu juuri näostä tavallisista, työssäkäyvistä ihmisistä. Niitäkin täytyy olla, ei Suomi muuten pyöri jos kaikki olisivat professoreja ja tutkijoita.

Taas väärin, ei ne naiset (lähihoitajat, sairaanhoitajat, joita tunnut halveksivan) yksin niitä omakotitaloja tai rivareita halua,

Yritin juuri selittää, että ne miehet aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, tykkäävärt asua omakotitalossa tai ylipäätn viihtyisästi ja niin, että tilaa on sopivasti omaan tilanteeseen.

Miten sait nyt taas väännettyä niin, että ne pienipalkkaiset naiset haaveilevat yksin. Meillä ja monella muulla ystävä- ja tuttavapiirissä asumismuoto on molempien yhteinen päätös.

Juuri kuten oerroin: talouden rahat lasketaan yhteen, lasketaan kuinka paljon kumpikin pystyy kuluihin osallistumaan. Niin, että jää kuutenkin myös omaa rahaa kummallekin. Myös niin, että joskus pystyy jotain kivaa perheenä tekemään.

Ei asuminen tai ylipäänsä mikään asia parisuhteen yhteisesstaloudessa ole vain toisen haave tai unelma. Minun maailmassani ne ovat yhteisiä. Toki voi olla omiakin, mutta ne, olivat mitä olivat, keskustellaan ja hankitaan niin, ettei toinen saa mitä mielii ja toinen ei oikeastaan mitään muuta kuin maksaa kuluja.

En myöskään tiedä millaisissa ympyröissä pyörit, mutta minun maailmassani on ihan yleistä, että asunto hankitaan perheen mukavuutta ja viihtyvyyttä ajatellen. Ei niin, että jos toinen on lähihoitaja tai vastaava ja toisella hiukan parempi palkka niin asutaan silloin jossain murjussa.

Minun tuttavapiirini miehet eivät edes siihen suostuisi.

He pitävät luonnollisena osallistua suuremmalla panoksella, että KOKO PERHEELLÄ on hyvä olla.

Mielestäni on turha vetää, että täytyy asua sellaiisessa missä pärjää yksin. Miksi ihmeessä. Kun kerran ei ole yksin ja on perheellinen ihminen. Parisuhteessa ihminen ei ole enää yksin.

Aika vieras ajatus, että minä asuisin kuin sinkku vaikka minulla on mies ja lapset.

Samoin, että jos mies olisi pienempituloinen niin asuisimme koko perhe miehen poikamiesboksissa. Vain jonkun tyhmän petiaatteen takia.

Älytöntä. Perheenä asutaan kuten perheet asuu. Sinkkuna asutaan kuten sinkku asuu. Senhän sanoo jo järkikin.

Periaatteita voi olla, mutta pelkän periaatteen vuoksi ei kannata lyödä päätään seinään.

Miehet tosiaan haluavat ilmeisesti elää parisuhteessa kuin poikamies. Ja vaativat myös naistaan elämään niinkuin miestä ei olisi olemassa.

Täh? Siis eihän kukaan pakota sinua mainitsemiisi ammatteihin vain siksi että olet nainen? Nyt on 2022, ihan vapaasti sinäkin voit hakeutua miesvaltaiselle alalle jos haluat rahaa ja mammonaa. Ja itseasiassa osa perinteisesti kovapalkkaisiksi mielletyistä ammateista on nykyisin naisvaltaisia, mm. juristi ja lääkäri.

Itse en enää muuttaisi miehen kanssa samaan asuntoon enkä menisi naimisiin.

Seurustella ehkä voisin.

Molemmat siivoavat omat asuntonsa ja pesevät pyykkinsä. Mies saa pitää omistusasuntonsa ihan rauhassa itsellään ja hoitaa sen itse.

Nainen saa tarvittaessa kelatuet, ne riittää, kun ei polta tupakkaa eikä juo alkoholia.

Ei tarvitse myöskään tavata miehen äitiä, kun asutaan eri asunnoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Että siis uravalinta kannattaakin tehdä sitä silmällä pitäen, että kykenee ostamaan itselleen mukavan talon lisäksi komean, hauskan puolison?

Tämä on kieltämättä raikas näkökulma asiaan! 

Toisaalta kun ne tylsät insinöörimiehet näin tekevät, he valittavat, että prkele kun siitä ei ole maksamaan 50/50. Että onko tämä nyt sitten siten, että naisten nimenomaisesti tulee harkita, onko heillä varaa komeaan, hauskaan puolisoon, vai miten tämä nyt olisi ymmärrettävä.

Ei. Vaan uravalinta kannattaa tehdä sen mukaan, että voi kustantaa itse itselleen haluamansa elintason. Silloin ei tarvitse valita puolisoa rahan perässä, vaan on vapaa valitsemaan rakkauden.

Kuten sanoin, se on ihan okei ettei arvosta rahaa ja materiaa. Nykyaikana oikeasti harvinaista ja ihailtavaa. Mutta se on minusta kummallista, että on rahan ja materian ja elintason perään - ja silti kouluttaudutaan tietoisesti matalapalkka-alalle. Minä voisin ihan hyvin ottaa vähemmän tienaavan puolison, mutta en puolisoa joka ajattelee noin. Ettei tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta elämästä. Että kyllä sieltä tulee vastaan joku muu joka maksaa kaiken.

En edelleenkään tajua kirjoittajan pointtia. Matalapalkka-alalla työskentelevä esim. keittäjä ei voi ikinä rakastua insinööriin? Koska keittäjä on vain rahan perässä eikä ole vapaa valitsemaan rakkautta?

Mitä jos nämä kaksi tapaavat vaikka kuoroharrastuksen parissa ja rakastuvat? Vasta kymmenensillä treffeillä tulee ilmi, että mies onkin insinööri? Sitten keittäjä huomaa, ettei juttu toimisi, sillä hän on matalapalkka-alalla eikä visi tarjota rakkaalleen tasa-arvoista elintasoa?

Kun Suomessa nyt on paljon matalapalkkaisia töitä, joissa on keskimäärin enemmän naisia, niin pariutumisesta tulisi entistä vaikeampaa, jos lompakon paksuus olisi kriteeri parisuhteelle.

Enhän minä niin sanonut, ettei saa rakastua parempituloiseen. Saa rakastua ihan vapaasti keneen halua. Mutta en tajua, miksi joku kouluttautuu lähihoitajaksi jos haluaa korkean elintason. Enkä itse valitsisi puolisoa, joka ei ole edes yrittänyt toteuttaa haaveitaan itse, vaan odottaa kuin prinsessa minun toteuttavan ne. Eri tuloisten suhteet on ihan ok, se että parempituloinen maksaa enemmän on ihan ok, täällä nyt useampi vastakommentoija hutkii huolella olkinukkea. Minä olen vain ihmetellyt tuon yhden kirjoittajan ajatusmaailmaa. En tuloerosuhteita yleensä. Enkä ole missään nimessä väittänyt, että kaikki pienituloiset ovat sitä omasta syystään. Kyseinen kirjoittaja ei vaan kertonut esimerkiksi vakavasta sairastumisesta tai muusta syystä, joka olisi estänyt häntä tavoittelemasta irse sitä haluamaansa korkeampaa elintasoa. Toki olisin vastannut toisin jos näin olisi.

Kyllä aikamoista yksisarvisen valkoisen peuran haeskelua on löytää ihminen, joka tahallaan jättäytyy matalapalkka-alalle uskomuksenaan, että joskus tulee joku, joka vie hänet herraskartanoon.

Sinulla ei ilmeisesti ole ymmärrystä siitä, että kaikilla ei ole samanlaiset mahdollisuudet valita, minne menevät opiskelemaan tai mihin työllistyvät. Joillakin on esim. sellainen tilanne, että omat kognitiiviset kyvyt eivät vaan sovellu opiskelemaan insinööriksi, sen sijaan amiksen käyminen onnistuu ihan ok ja mennään töihin sitten sinne, mistä töitä saadaan.

Ihan vaikka ei ole vakavasti sairas tai yhtään mitään muuta, maailma ei ole sellainen, että jokainen voi vain työllään osoittaa olevansa ahkera hyvä muurahainen näiden heinäsirkkojen joukossa.

Muuten minä varmaan olen "tuo yksi kirjoittaja" ja todellakin olen onnistunut elämässä tienaamaan rahaa ja kyennyt sitä parisuhteessakin jakamaan. Se vaan ei ole vienyt empatiakykyä sen suhteen, että kaikilla ei ole yhtä hyvä onni. Eikä kuvittelemaan, että elämäni onnistumiset ovat yksin minun ahkeruuteni tai paremmuuteni ansioita, vaan tosiaan, aika paljon puhdasta tuuria ja ennen kaikkea kiinni hyvistä lähtökohdista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän ole edes millään mahdollista tilanne, että molemmat tienaavat täysin saman summan kuukaudessa.

Ei se toinen voi tosiaan niitä tuloja mistään taikoakaan.

Kun menee yhteen niin silloin aika moni tietää toistensa työn ja palkan, suunnilleen ainakin.

Miksi ei silllon jo ennen yhteenmuuttoa tasan maksamista vaativa avaa suutaan ja sano: se ei riitä minulle, mitä pystyt maksamaan yhteisiä kuluja. Sinun pitää mennä lisätyöhön tai vaihtaa työpaikkaa. Silloinkin kun lapsia tulee et voi jäädä kotiin ja joudut tekemään ainakin kahta työtä jos palkkasi on tuo mikä nyt.

En osallistu isommalla panoksella yhteisiin kuluihin missään nimessä, oli tilanne mikä oli perheessämme.

Silloin voisi vielä päättää haluaako muuttaa yhteiseen talouteen.

Tästä rahapolitiikasta pitäisi sen joustamattoman ihmisen pihua ehdottomasti jo etukäteen. Koska hän tietää menevänsä yhteen tietyntuloisen ja -ammattisen ihmisen kanssa. Jos se tulo määrä tai ammatti ei miellytä tai riitä niin suu auki.

Jälkeenpäin on turha märistä.

No jos sä ajattelet seurustellessa että puoliso maksaa teille omakotitalon, lasten kotihoidon ja sulle vielä shoppailurahaa, niin miksi sinä et avaa suutasi ja esitä toiveitasi ääneen?

.

Me tehtiin toisin, mietittiin mihin on varaa siten ettei kumpikaan ole kusessa jos jääkin yksin.

Minä, ilmeisesti hyväusloiunen ja dinosaurus nainen, ajattelen näin. Olen nyt vaikka lähihoitaja tai sairaanhoitaja tms.vastaavassa ammatissa oleva ihminen. Käyn töissä. Oletan, että maksamani ja ehkä jo etukäteen kertomani osuus on riittävä miehelle kun hän tietää ammattini. Ei tule pieneen mieleenikään, että mies alkaa tästä itkeä. Itsehän minut on valinnut ja halunnut.

Tai jos alkaa niin jää itkemään yksin minun puolestani.

Olen ammatti-ihminen ja ihan järkevä raha-asioissa, se pitää riittää. En kuuntele mollaamista tai rutinaa. Rahasta silloin kun siihen ei ole aihetta.

Meitä on tuhansia ja taas tuhansia vastaavia perheellisiä naisia jotka ovat parisuhteessa ja myös monilla lapsia. Useat näiden perheiden miehet ovat tavallisissa ammateissa, mutta palkka on heillä suurempi, johtuen kun miesten palkat ovat suuremmat. Näihin palkka-asioihin nyt tuskin yksittäinen, parisuhteeseen menevä nainen voi isommin itse vaikuttaa.

Koska tunnen siis muita vastaavia pariskuntia ja perheitä kuin minä ja ehkä tuleva mieheni, jotka asuvat omakotitalossa, ihan ok rivarissa tai kunnollisessa kerrostalossa niin oletan, että meilläkin on mahdollisus siihen samaan tasoon. Miten ihmeessä he pärjäåvät ellemme me, kaksi kuitenkin työssäkäyvää ihmistä pärjää? Miksi minun tai meidön täytyisi asua jossain loukosaa?

Ei minun mieleeni tule, että itse ensimmäisenä olen sanomassa, että kyllä voimme asua yksiössä tuolla halvalla aluella ettei vaan tule ikäviä yllätyksiä. Senhän näkee sitten ja asiat kyllä järjestyvät.

Mites jos tuleva mieheni jo asuu mukavasti ja suhteellisen tilavasti hyvällä aluella? Pitääkö minun sitten ensimmäisenä ehdottaa, että ehei, en muuta siihen kun haluan, että asumme minun tulojeni tasoisessa asunnossa. Kerrostaloon! Tuskin mies siihenkään suostuu.

Ehei, se on ihan puppua ja höpönlöpöä, että pitäisi asua alempitasoisen mukaan. Jos varaa on mukavampaankin. Eikä niin myöskään toimita. Tulot lasketaan yhteen ja silloin on varaa muuhunkin kuin ihan kaikkein halvimpaan. Oli se sitten asunto, lomamatkat, auto, ruoka jne.

En usko, että moni mies tosipaikan tullessa missään nimessä suostuusi köyhäilemään vain siksi, että ei maksa yhtään enempää kuluja. Ovat he sen verran mukavuudenhaluisia ja ylpeitäkin. Joku roti sentään.

Täällä vauva-palstalla tietysti on miehiä jotka kiljuen innosta asuvat yksiössä ja katselevat vastapäistä tiiliseinää perheensä kanssa. Vaikka voisivat ihan hyvin asua mukavasti ja viihtyisästi.

Tässä kiteytyy aika hyvin se, millaista ajatusmaailmaa minä en tajua. Itse hakeuduttu matalapalkka-alalle vaikka unelmoidaan kivasta rivarista tai omakotitalosta. Miksi? Eikö olisi ollut helpompi hakeutua alalle, jolla on mahdollista saavuttaa tuo elintaso ihan itse? Silloin ei tarvitse miestäkään valita kukkaron perusteella vaan voi ottaa vaikka sen komean palomiehen tai poliisin JA silti saada kivan talon. Lähihoitajan pitää valita joko se palomies ja kerrostalokaksio tai tylsä insinööri ja talo. Vrt lääkärinainen voi saada poliisin ja talon (tai insinöörin ja tosi ison talon).

Eri juttu jos ei oikeasti arvosta materiaa ja on tyytyväinen vaatimattomaan elintasoon. Sellaista minä arvostan suuresti. Mutta se että arvostetaanko materiaa ja elintasoa eikä tehdä itse näiden eteen mitään - sitä en vaan tajua.

Että siis uravalinta kannattaakin tehdä sitä silmällä pitäen, että kykenee ostamaan itselleen mukavan talon lisäksi komean, hauskan puolison?

Tämä on kieltämättä raikas näkökulma asiaan! 

Toisaalta kun ne tylsät insinöörimiehet näin tekevät, he valittavat, että prkele kun siitä ei ole maksamaan 50/50. Että onko tämä nyt sitten siten, että naisten nimenomaisesti tulee harkita, onko heillä varaa komeaan, hauskaan puolisoon, vai miten tämä nyt olisi ymmärrettävä.

Ei. Vaan uravalinta kannattaa tehdä sen mukaan, että voi kustantaa itse itselleen haluamansa elintason. Silloin ei tarvitse valita puolisoa rahan perässä, vaan on vapaa valitsemaan rakkauden.

Kuten sanoin, se on ihan okei ettei arvosta rahaa ja materiaa. Nykyaikana oikeasti harvinaista ja ihailtavaa. Mutta se on minusta kummallista, että on rahan ja materian ja elintason perään - ja silti kouluttaudutaan tietoisesti matalapalkka-alalle. Minä voisin ihan hyvin ottaa vähemmän tienaavan puolison, mutta en puolisoa joka ajattelee noin. Ettei tarvitse ottaa mitään vastuuta omasta elämästä. Että kyllä sieltä tulee vastaan joku muu joka maksaa kaiken.

En edelleenkään tajua kirjoittajan pointtia. Matalapalkka-alalla työskentelevä esim. keittäjä ei voi ikinä rakastua insinööriin? Koska keittäjä on vain rahan perässä eikä ole vapaa valitsemaan rakkautta?

Mitä jos nämä kaksi tapaavat vaikka kuoroharrastuksen parissa ja rakastuvat? Vasta kymmenensillä treffeillä tulee ilmi, että mies onkin insinööri? Sitten keittäjä huomaa, ettei juttu toimisi, sillä hän on matalapalkka-alalla eikä visi tarjota rakkaalleen tasa-arvoista elintasoa?

Kun Suomessa nyt on paljon matalapalkkaisia töitä, joissa on keskimäärin enemmän naisia, niin pariutumisesta tulisi entistä vaikeampaa, jos lompakon paksuus olisi kriteeri parisuhteelle.

No katsos kas kun kaikki voivat valita itselleen hyvät vanhemmat, jotka kannustavat opiskeluun, kaikki pääsevät sinne opiskelupaikkoihin ja työpaikkoihin, jotka senkun valitsevat, jokaisella on sama määrä itsetuntoa ja -tuntemusta, kuten myös johdonmukaisuutta ja itsekuria, joten totta kai jokainen aivan itse valitsee, että nyt mä päätän tienata tämän verran ja elintasoni on tuo.

Jollei näin tee, niin ikävä ihminen on tumput suorana mitään insinöörien rakkauksia odottomassa. Toisaalta, en tiedä, onko se kumminkaan menetys, sillä insinöörit on tylsiä, palomiehet ja poliisit komeita. Että pohjimmiltaan win-win.

Säästetään siis ne insinöörit heille, jotka ovat valinneet parempipalkkaisen työn ja hyvän elintason.

Tai sitten voi lukea inssiksi ihan itse, ei se ole vaikeaa, mulla ei ollut lukiossa edes fysiikkaa.

Just teinin kanssa tehdään kesätyöhakemuksia, toivon kovasti että pari kesää jossain hyllyttäjänä motivoi opiskelemaan jatkossa ahkerasti.