Kadutko koiran ottamista?

Mua vähän kyllä kiinnostaisi että minkä rotuisia nämä kaikki koirat ovat olleet? Monien koiraongelmien takana on omistajalleen huonosti sopiva rotu. Meillä on ollut koira nyt kaksi vuotta ja kaikki on sujunut yli odotusten. Koira on reipas, rohkea ja iloinen, matkustaa mielellään autolla, junalla tai millä vaan. On sopivan leikkisä ja tarpeeksi rauhallinen. Lisäksi on terve. Sitä on koulutettu aika vähän, mutta tärkeimmät asiat koira oppi kuin itsestään. Ei tehnyt suuria tuhoja edes pentuja. Ei ole koskaan valvottanut tms. Ja koira on göötti<3

Vierailija kirjoitti:

Kadun välillä vaikka koiran kanssa mennyt kyllä ihan hyvin. Nyt on jo vanha, mutta olin todella nuori kun koira tuli ja käytännössä vastannut itse koirasta ja vastaan edelleen ja koira asuu kanssani. Joskus äiti lenkitti ja tulee nytkin välillä hoitamaan, mutta muuten olen nyt jo 9-vuotta hoitanut koirani. Koira on iso ja melko vaativan rotuinen ja senkin takia töitä on täytynyt kyllä tehdä ja koulutuksissa käydä. Muutenkin koiran kanssa täytyy järkevä olla, koska kuitenkin voimakas ja vahtiviettinen. On ollut onneksi aika helppo tapaus. Se on silti ikävä asia, kun niitä hoitajia ei ole ja sen takia monet reissut jäävät väliin. Muutenkin koira on niin riippuvainen minusta, että jos esim olen sairas niin sitten koiran ulkoilu on jäämässä väliin.

Tarvitsee muutenkin paljon liikuntaa edelleen ja on aika levotonkin tapaus. Välillä olenkin sitten jo ihan poikki, kun olen viimein saanut koiran energian purettua. Helpolla tässä ei silti ole päässyt. Nyt koira on vielä alkanut sairastamaan ja muutenkin ollut paljon leikkauksia ja lääkitystä joten sen takia täytyy olla tarkka. Yksi talvi oli hirveän raskas, kun ensin loukkasi jalkansa, sitten sydämestä löytyi vikaa ja vielä vatsalaukun laajentuma päällä, mutta onneksi ei leikkausta. Silti se jälkihoito oli rankkaa, kun piti ruoan määrä laskea ja lääkitä muutenkin. Silloin olin kyllä loppu ja en muista koko keväästä mitään. Kuitenkin rakastan koiraani.

Tässä törmäsin vanhaan viestiini keväältä 2019, kun koirani oli vielä elossa. Tämän jälkeen tulikin sitten pahenevat sydänvaivat ja nivelrikko paheni. Kirjoitin pitkän viestin 88 tähän ketjuun myös, jossa selittyy ehkä paremmin ne kaikki asiat. Muutenkin aika pysäyttävää lukea viesti ajalta, kun koirani oli vielä elossa ja huomasin sen  vasta, kun olin tuon uuden viestin kirjoittanut. Tämä viesti 88 onkin sitten jo koiran kuoleman jälkeen kirjoitettu ja koirani kuoli viime keväänä. Täytyy vielä kirjoittaa se, että kyllä minä välitin koirastani paljon ja se oli minulle tärkeä kaikesta huolimatta. Välillä elämän järjestäminen ja asuinpaikka, asumismuoto, rahatilanne yms asiat vaan vaikeuttivat sitä kaikkea. Koirani hoisin silti aina hyvin ja arki meni sen mukaan. Joskus silti tulee juuri ne ajatukset tekikö sitä tarpeeksi, mutta yritin kyllä parhaani ja uskon koiran voivan hyvin. Koirassani on kadu en mitään ja se olisi todella hieno ja viisas koira, joka rakasti muita koiria ja ei koskaan ollut ilkeä kenellekään, vaikka olikin rodultaan vartioiva.

Vierailija kirjoitti:

Mua vähän kyllä kiinnostaisi että minkä rotuisia nämä kaikki koirat ovat olleet? Monien koiraongelmien takana on omistajalleen huonosti sopiva rotu. Meillä on ollut koira nyt kaksi vuotta ja kaikki on sujunut yli odotusten. Koira on reipas, rohkea ja iloinen, matkustaa mielellään autolla, junalla tai millä vaan. On sopivan leikkisä ja tarpeeksi rauhallinen. Lisäksi on terve. Sitä on koulutettu aika vähän, mutta tärkeimmät asiat koira oppi kuin itsestään. Ei tehnyt suuria tuhoja edes pentuja. Ei ole koskaan valvottanut tms. Ja koira on göötti<3

Mulla on ollut kolme terrieriä, jotka eivät ole tehneet yhtään mitään tuhoja ja ovat olleet erittäin tottelevaisia, kilttejä ja mukavia koiria. Tosi helppoja koiria siis. Aina olleet reissussa mukana autossa tai junalla ja jopa lentokoneessa. Nyt on nuori terrieri, joka on maailman tottelevaisin koira. Olen opettanut namupalalla luoksetulot ja muut jutut, ja nyt tarttee vain kuiskata ja koira tottelee. En enää käytä makupaloja ollenkaan vaan pelkästään kehuja ja se toimii. 

Minusta koiran omistaminen oli kamalaa. Aina sai olla lenkittämässä, kaikki piti suunnitella koiran ehdoilla eli kolme kertaa päivässä kotiin ja lenkille ja kaikki lomat ja pidemmät kotoa poissaolot olivat hirveää säätämistä. Sadesäällä koko kämppä haisi märälle koiralle, ja tassujen pesu aina lenkin jälkeen on pitkässä juoksussa ihan hirveän puuduttavaa.

Nykyisin omistan kissan. Eipä tarvitse enää seistä ulkona räntäsateessa katsellen jonkun rakin kykkimistä aamukuudelta silmät ristissä. Kissa tarvitsee ruoan kaksi kertaa päivässä, puhtaan boksit, ja paljon rakkautta ja siinäpä se. Eikä haittaa jos töissä menee pidempään tai lähden ex tempore töiden jälkeen ravintolaan. Sinkkuna koiranomistajana saa tuollaisesta vain haaveilla kun aina piti olla kotona ja piskin kanssa ulkona sormettamassa sen uunituoreita pökäleitä.

Ei ole koiraa eikä tule. Varsin hyvin muistan, millaista oli elo sen koiran kanssa, joka otettiin meille, kun olin noin 15 -vuotias. Jostain syystä se vainusi, että jos on hätä yöllä, niin helpointa on saada mut hereille. Olin myös koiran pääasiallinen lenkittäjä, kun muiden mielenkiinto hiipui. Sitten sille alkoi tulla erinäisiä sairauksia ja lopettamispäätös oli itkun paikka. En myöskään halua olla järjestelemässä jotain koiran hoitopaikkaa myötäänsä. Sen verran liikkuvaa on elämä.

Kun teini maanitteli hankkimaan koiran, hommasin hänelle koiran ulkoiluttajan pestin. Oli helppoa, kun lähinaapurissa asui mies, joka ei enää kyennyt itse kävelemään. Parissa kuukaudessa unohtui koko asia.

Minulla on tällä hetkellä kolmas koira. Ensimmäisen koiran sain hankkia kun olin lukiossa. Olin halunnut koiraa koko lapsuuteni mutta vanhempani eivät innostuneet asiasta. Sain sitten ostaa kesätöissä ansaitsemillani rahoilla koiran kun vanhemmat luottivat että pystyisin huolehtimaan siitä. Tästä corgista tulikin elämäni koira. Se oli joka paikassa mukanani. Opiskeluajat ja perheenperustamisen. Vieläkin herkistyn kun muistelen tätä ihana persoonaa vaikka sen kuolemasta onkin jo yli kolmekymmentä vuotta. Lähes 17 yhteistä vuotta.

Jotenkin koirakuume valtasi minut taas ja meille tuli uusi koira puolen vuoden päästä, corgi tämäkin. Se tuli nelikuisena joten siisteyskasvatus oli helpompaa. Siitä tuli ihana perhekoira. Muita uroksia se ei voinut sietää ja kerran pääsikin hyökkäämään toisen koiran kimppuun. Tästä onneksi selvittiin eläinlääkärikäynnillä. Ei mikään mukava kokemus. Koira oli ihana lasten kanssa ja varmasta auttoi nuoriamme murrosiän kuohuissa. Ja lisäksi vastuunottoa ja huolenpitoa. Valitettavasti jouduttiin lopettamaan selkäoireiden takia, tosin ikää oli jo 13 v.

Reilu vuosi ja vähän kuin vahingossa olin taas koiran omistaja. Koira oli göötti, corgia en olisi ottanut niiden selkäongelmien takia vaikka nyt 13 vuoden jälkeen pidän corgia itselleni sopivampana rotuna. Göötilläni on ollut joitakin harmillisia piirteitä. Se on erittäin viettivoimainen nartuksi. Se ei myöskään tykkää matkustamisesta autossa. Alustaherkkyyden takia joudun kantamaan sen rapuissa, onneksi asun "vain" toisessa kerroksessa. Nämä ominaisuudet olisi ehkä pystynyt opettamaan pois ahkeralla työllä. Vietivoimaisuuteen olisi varmaan auttanut sterilointi jota en kuitenkaan halunnut tehdä. Onneksi gööttini on ollut tosi terve. Lisäksi se on erittäin sosiaalinen ja tulee toimeen lähes kaikkien koirien kanssa.

Kun lasten muutettua pois kotoa olen vastannut yksin koiran hoidosta olen välillä katunut tämän kolmannen koiran ottamista. Koira on todella sitova ja aina pitää miettiä menemisiään koiran ehdoilla. Muutaman kerran poikani on hoitanut koiraa ollessani matkalla mutta hänelläkin on oma perhe ja kissoja joten en viitsi useinkaan vaivata häntä. On vaikea löytää hoitopaikkaa jos ei halua viedä koiraansa hoitoloihin. Lisäksi iän myötä pelkää sairauksia ja muita kremppoja joiden takia koiran hoitaminen käy hankalammaksi. Koirani on kuitenkin rakas ja olen saanut sen kautta ystäviä ja roppakaupalla kiintymystä. Enkä voi vähätellä ulkoilun ja liikunnan merkitystä terveydelleni.

Nyt koirani on 13 vuotias. Sillä on maitorauhaskasvain enkä ole vielä päättänyt sen hoidosta. Tiedän että tulee olemaan vaikeata tehdä lopettamispäätös. Uutta koiraa en kuitenkaan enää aio ottaa. Ehkä voin ottaa hoitokoiria pahimman koirakuumeen taltuttamiseksi.

Koiran hankkiminen on iso päätös. Koira voi elää hyvinkin 17 vuotiaaksi, varsinkin pienet rodut. Eläinlääkärikulut voivat yllättää. Jos huono tuuri käy koiralla voi olla monia sairauksia. Koiran luonteesta ei myöskään koskaan voi olla 100 % varma vaikka rotuominaisuudet paljon määrittävätkin sitä. Koulutuksella voi monia särmiä saada kuitenkin hiottua. Toisaalta koira tuo elämään suunnattomasta iloa ja kiintymystä ja antaa paljon unohtumattomia kokemuksia. Näitä en vaihtaisi mihinkään.

En kadu. Minulla on nyt kuudes koirani, sekarotuinen ja erittäin vaikea sellainen. Tuli kodista missä oli hakattu jo lähes vuosi ennen kuin koira päätyi minulle. Pelkää vieraita ihmisiä, kovia ääniä, rullalautoja ja ihmismassoja. Ei siis puhettakaan, että lähdettäisiin hengailemaan keskustaan vaikkapa piknikille (Hki). Joskus on tottakai raskasta. Hoitajaa on lähes mahdoton saada, tuo kun ei luota kuin muutamaan ihmiseen. Enkä itse uskalla jättää, jos koira saa hepulin ja vaikka karkaa, minä olen vastuussa. Tuntuu siltä kuin olisin omaishoitaja.

Kadunko siltikään? En. Koira on fiksu, eloisa ja rakastava. En näe mitään syytä viedä piikille koiraa mikä kärsii siitä, että sitä on kohdeltu väärin. Hiljaa hyvä tulee.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="06.04.2015 klo 17:51"]Lapset isoja koululaisia jo. Onkohan se koiranpennun kaipuu jotain kompensaatiota sille, että vauvaa en enää saa.

Aina sanotaan, että pitää harkita vakavasti pennun ottamista. Mutta miten sitä työmäärää voi harkita? Ap

Ole hereillä muutama yö, käy ulkona 10-20min välein ja ole siellä kerrallaan n 5min. Siivoa lattiaa turhaan, stressaa itseäsi turhista asioista. Sitten mietit että oletko valmis kestämään huonekalujen yms tuhoamisen. Jos kestät kaiken, niin voi olla kestät pentuajan. :D

En ihan rehellisesti ymmärrä, mistä te ihmiset löydätte näitä täysin läpip**koja pentuja? Mulla on kaksi koiraa, kummankaan kanssa en ole yhtään yötä ikinä valvonut, toinen tuli kotiin n. 9 vk:n ikäisenä, toinen 7 vk:sena, eikä todellakaan tarvitse 20 min välein ulkona käyttää, vaan silloin kun pentu on juuri herännyt, syönyt tai leikkinyt. Ihan alussa herättivät öisin pissalle ehkä kerran tai kaksi yön aikana. Yhtään huonekalua ei ole ikinä tuhonnut kumpikaan, toinen nakertelee edelleen joskus kengännauhoja yms. pientä, toinen ei ole tuhonnut mitään edes pikkupentuna.

Valitkaa rotu sen mukaan, mihin oma aika ja kiinnostus riittää, niin vältytte isoimmilta ongelmilta. Jos koira halutaan sohva- ja lenkkikaveriksi, silloin ei oteta mitään energistä pk-rotua vaan joku laiskanpulskea seurakoira jne. Itselle pitää olla rehellinen tässä ja hyväksyä, että se lapsesta saakka ihannoitu saksanpaimenkoira ei ole oikea valinta jos oma kiinnostus on tasoa 2 puolen tunnin lenkkiä pv ja muuten koira saa olla kuin ellun kana. Sellaiseen kotiin otetaan joku soma pikku karvapallo sohvan koristeeksi ja jätetään ne harrastuskoirat niille jotka todella harrastaa ja viitsii kouluttaa koiransa kunnolla.

Kadun. Koira 4v. Toista ei meille tule ikinä. On se kuitenkin rakas mutta rajoittaa menemisiä (kukaan ei ota hoitoon, kun on niin hermoheikko)

Jos joku vielä tahtoo rodun tietää niin viesteihin 88 ja 102 liittyen voin sen kertoa. Minulla oli dobermanni. Rakas tyttökoirani joka aina rakasti muita koiria ja josta moni koulutuksissa sanoi, että koirani muutti heidän käsityksensä dobermanneista. Tämä koira ei koskaan vierastunut yhtään koiraa tai rähissyt. Kävimme jopa, kun se oli nuorempi niin koirapuistoissa ilman mitään ongelmia. Tosin koirani ei siellä viihtynyt niin paljon ja mieluummin vierasti muita koiria jos joku oikein riehui niin emme siellä enää myöhemmin käyneet. Ihmisistä koirani ei niin paljon piitannut,  mutta ei silti mitään huonoa sanottavaa ollut siltikään osin. Ehkä se vaan, että oli jotenkin vähän arka vieraita kohtaan tai pidättyväinen ainakin. Todella hyvin kaikki meni ja ehkä tulimme koirani kanssa hyvin toimeen, kun nuoresta asti yhdessä olimme. Minulla oli aina tavoite hoitaa se hyvin loppuun asti ja sen tein, vaikka välillä kaikki olikin vaikeampaa. Toista koiraa en varmaan tule ottamaan ja toisaalta tämän viisaan koirani paikkaa olisi monen hankala täyttää. Lenkeillä sen huomaa selvemmin ja etsii vierelleen kulkijaa. Samaten kaipaa sitä, kun koirani nukkui vieressäni. Kyllä koira toi merkitystä elämääni paljon ja kesälläkin tuntuu olevansa aika hukassa ilman sitä. 

KADUN. Miehen pyynnöstä otettiin amstaffipentu. Koko kaunis, rempattu kämppä tuhottu. Seinät ja tapetit revitty, jopa betoniseinää jyrsitty. Sohva jyrsitty ja kustu. Siis kaikki mahdollinen irtaimisto syöty. Kaksi puhelinta syönyt?! Repinyt lasten vaatteet ja kaikki meidän uudet kengät hajalle. Kusee ja paskoo, laminaatti aivan noussut koko kämpässä. Nyt aamusta sain taas siivota koiranpaskoja tyttäreni sängystä.

Ja tietenkin koska mulla on ollut koiria aikaisemminkin, vastuu on mulla. Päävastuu ulkoiluttamiseen mulla. Jos oon pyytänyt että muut perheenjäsenet tekee asiat tietyllä tavalla, niin sehän ei käy. Mies mukaan lukien, koska kuvittelee olevansa välillä joku koirakuiskaaja. Sitten ihmetellään kun koira esim. vetää lenkillä, sitten ei jaksetakaan enää käyttää koska se vetää - > minä joudun käyttämään. Nyt pohditaan sitä, että miten ton pennun saa niin että pysyy pois sängystä. Siis sehän alkoi sen jälkeen kun mies otti sitä aina sänkyyn "koska se on niin söpö". Ikinä ei oo mulla ollut tällaisia ongelmia koirien kanssa. Kadun.

Vierailija kirjoitti:

KADUN. Miehen pyynnöstä otettiin amstaffipentu. Koko kaunis, rempattu kämppä tuhottu. Seinät ja tapetit revitty, jopa betoniseinää jyrsitty. Sohva jyrsitty ja kustu. Siis kaikki mahdollinen irtaimisto syöty. Kaksi puhelinta syönyt?! Repinyt lasten vaatteet ja kaikki meidän uudet kengät hajalle. Kusee ja paskoo, laminaatti aivan noussut koko kämpässä. Nyt aamusta sain taas siivota koiranpaskoja tyttäreni sängystä.

Ja tietenkin koska mulla on ollut koiria aikaisemminkin, vastuu on mulla. Päävastuu ulkoiluttamiseen mulla. Jos oon pyytänyt että muut perheenjäsenet tekee asiat tietyllä tavalla, niin sehän ei käy. Mies mukaan lukien, koska kuvittelee olevansa välillä joku koirakuiskaaja. Sitten ihmetellään kun koira esim. vetää lenkillä, sitten ei jaksetakaan enää käyttää koska se vetää - > minä joudun käyttämään. Nyt pohditaan sitä, että miten ton pennun saa niin että pysyy pois sängystä. Siis sehän alkoi sen jälkeen kun mies otti sitä aina sänkyyn "koska se on niin söpö". Ikinä ei oo mulla ollut tällaisia ongelmia koirien kanssa. Kadun.

Luin tässä juuri omaa tekstiäni, ja taidan enemmän katua miestäni ku koiraa.. 😂

-Edellinen

Älä ota liian vaativaa rotua tai rescueta. Pärjäät varmasti.

Siis oon mä katunut monesti sekä edellisen että tämän koiran ottamista (ihan eri syistä, liittyvät siis koiriin yksilöinä, eivät ylipäätään siihen, että meillä on koira), mutta kun meillä on ollut koira vuodesta 2009 asti, niin en mä kokonaisuutena sitä kadu, että olemme tehneet valinnan olla koiraperhe. Etenkin mun miehelle on tärkeää, että on koira, kun se on vähän sellainen yksinäinen susi. Lapsillekin on koira hyväksi.

Kroonisesti ja vakavasti sairas tai luonnehäiriöinen koira täytyy lopettaa. Jos suhtaudut koiraan kuin ihmiseen, et voi ottaa koiraa tai vaikeuksia tulee melko varmasti.

Kyllä kadutti! Ja päätimme lopulta antaa koiran pois pitovaikeuksien takia. Se oli elämäni paras päätös! Vaikka osa lähipiirin koirahulluista koitti saada tuntemaan asiasta syyllisyyttä jostain syystä. Tuntuu, että moni ei edes mieti koiran parasta ja sen tarpeita eläimenä, vaan koittaa inhimillistää koiraa ja pönkittää sen kautta omaa pyhyyttään. Siksi niin moni pitää koiraa esim. kerrostalossa keskellä kaupunkia. Koira ei kuulu sellaiseen ympäristöön. Piste.

Jos vähänkin epäilet niin älä ota koiraa! Ympäristökin kiittää - koiran hiilijalanjälki vastaa katumaasturia.