Kadutko koiran ottamista?

Mulla kuoli keväällä munuaisvikaan ja vanhuuteen (15,5 vuotta) viimeinen koira. Olen joskus kasvattanutkin koiria, mutta tosiaan näin keski-ikäistyttyäni olen päättänyt että enää ei mulle koiria tule.

Syy on vähän sama kuin miksi olen jättänyt itse tietoisesti lisääntymättä eli antinatalismi. Elämässä on minusta niin paljon kärsimystä ja riskiä isoonkin kärsimykseen kuten sairauksiin, että en halua että tänne tuotetaan yhtään eläimiä tai ihmisiä lisää kärsimään. Ostamalla pennun tukee uusien pentujen teettämistä. Lisäksi olen itse vegetaristi ympäristösyistä, ja olisi se aika hullua ottaa lihansyöjälemmikki ja ostella sille lihaisi aruokia samalla kun itse pidättäytyy lihasta.

Kun se oli pikkupentu, niin kaduin syvästi. Työmäärä oli niin kova, unet mennyttä, ja pentu oli kamalan ilkeän tuntuinen.

Enää en kadu, vaan rakastan koiraa Mutta en ottaisi uudestaan koiraa.

Kyllä kaduttaa. Meidän koiralla on myös nivelrikko ja se huolen määrä koirasta on jotain niin suurta... Kun ei ikinä voi tietää onko kipuja kun peittää kipunsa niin hyvin. Huoli taloudesta jne. Lapsiperheessä koirasta johtuvat kulut ei voi mennä lasten edelle ja itselläni onkin jatkuva stressi siitä miten paljon koiraan uppoaa rahaa. Ei tämä ole mitään iloista ja mukavaa yhteiseloa vaan ahdistavaa, loppuun kuluttavaa ja jatkuvaa huolta. Koira on rakas ja perheenjäsen mutta jos olisin tiennyt mitä koira tuo tullessaan niin en missään nimessä olisi ottanut koiraa.

Kyllähän sitä joskus on katunut. Pentuaikana kun koira oli kuriton riiviö eikä pysynyt aisoissa millään. Tilanteissa, joissa koira on käyttäytynyt erityisen huonosti ja itse on ollut väsynyt. Silloin, kun koiralla on ollut erilaisia terveysongelmia, joiden vuoksi on pitänyt valvoa sairaan koiran kanssa tai seurata sen huonoa oloa ja olla huolissaan.

Meillä on ensimmäinen koira (sekä minulle että puolisolleni), itselleni koko elämänmittaisen haaveen täyttymys. Huolimatta kaikista ongelmista mitä koiran kanssa on ollut (on haastava luonteeltaan, voimakkaasti vahtiviettinen, terävä ja samalla arka ja lisäksi terveyden kanssa on ollut ongelmia ajoittain) on koirasta meille molemmille JOKA päivä valtavasti iloa. Koiramme on mitä uskollisin ystävä, hyvä vahti, huumorintajuinen (uskokaa tai älkää) ja persoonallinen kaikinpuolin. En voi kuvitella elämää enää ilman koiraa, ja kun nykyisestä aika jättää, uskoisin, että otamme toisen. Kuten puolisoni sanoo, koti ilman koiraa ei tunnu kodilta.

Kaduttaa. Annoin miehen ottaa metsästyskoiran, kun meidän entinen koira kuoli. Kuulemma semmoinen rotu, ettei hauku paljoa. Haukkuu. Koko. Ajan. Ei koskaan hiljaisuutta. Vieläkö sen 10 vuotta kuuntelen tuota? Kolme nyt vuotta kuunneltu. Naapurit välillä valittaa. Hävettää. Mikään ei tepsi.

Kaduttaa. Koira on arka ja vahtii oman perheen ulkopuolisia. Tosi raskasta henkisesti. Koiralla on fyysisiä vaivoja myös.

En kadu, päinvastoin. Mutta koskaan ei voi tietää millainen koira hermorakenteeltaan yms on, vaikka meidän kokemukset ovat hyviä voi jonkun toisen olla liian raskaita.

Ja totta on että koira tuo työtä, vaivaa ja sitoo.

Ja aikanaan suru on musertava kun siitä joutuu luopumaan.

Kadutti koko pentuajan, ensimmäinen koirani eikä ketään jakamassa vastuuta, itkin päivittäin. Nyt koira on 6v ja elämäni valo, en kadu koiran ottamista mutta en tiedä miten selviän siitä kun koirasta aika jättää.

Miksi katuisin parasta ystävääni?Hugo paras asia mun elämässä, se on niin valtavan Rakas ja tärkeä. Jokapäiväinen lenkkikaveri, oli sää mikä tahansa, lenkille lähdetään joka tapauksessa. Eikä lenkkikaveri edes valita!

Ilman tuota Hugoa voisi asiat olla paljon huonommin.

En kadu.

Ensimmäisen koirani ostin 16 vuotiaana (asuin silloin jo opiskelupaikkakunnalla, en kotona). Pentuaika oli hirveä, koirani söi lähes kaiken; kengät, gyproc-seinää, vesivärinappeja, e-pillerit... You name it! Sisäsiistiksikin oppi vasta hieman alle vuoden ikäisenä.

Jossain kohtaa kuitenkin kasvoi ”aikuiseksi” ja oli mitä mahtavin koira! Eli lähes 12 vuotiaaksi, ennenkuin luusyövän takia jouduin viemään piikille. Elämäni varrella mukaan pomppasi myös miehen koira (tämäkin jo edesmennyt) ja nyt kotona ”puoli vahingossa” miehen sukulaisilta tullut koira, täyttää 5 tänä vuonna. Lisäksi ensimmäisen koiran pois menosta nyt noin 1,5 vuotta ja olen ruvennut katselemaan pentueita, josko sitä vielä oman koiran hankkisi ;)

Pentuaika on rankkaa ja saattaa kestää tuhoineen ja kaikkine opetteluineen useammankin vuoden (jos koira täys pässi, niinkuin oma ensimmäinen oli). Mutta jos jaksaa pohjatyön tehdä kunnolla, saa karvakaverista jopa kymmeneksi vuodeksi mitä parhaimman ystävän.

Mulla on ollut viisi koiraa, ja yhtä niistä olen katunut syvästi. Yksi oli todella paha ongelmakoira, joka heikensi elämänlaatuani vuosiksi. Silloin olin piireissä, joissa ei missään nimessä hyväksytty esim. lopettamista luonteen vuoksi. Nykyään omilla aivoilla ajattelevana lopettaisin ko koiran heti. Rotukoirissa on niin paljon sairaita ja luonnevikaisia yksilöitä, ja sitten vielä kasvattajat syyttävät omistajaa huonoksi omistajaksi eivätkä ota mitään vastuuta, eivät näe että joskus lopetus on paras vaihtoehto kaikille. 

Tämänhetkiset koirani ovat ihan suht kilttejä ja suht kivoja, eivät heikennä elämääni merkittävästi, jos nyt eivät parannakaan. En enää ole aktiiviharrastaja eikä koirat tuo minulle mitään lisää elämään. En ole niitä pois antamassa, mutta näiden jälkeen en halua uusia koiria. Käymme lenkeillä, mutta voisin käydä lenkillä ilman koiriakin. 

Ei kaduta, joskus kyllä on niitä päiviä että ei jaksaisi lähteä pihalle lumi/räntä/vesisateeseen rämpimään mutta on tuosta karvareuhkasta ollut niin paljon iloa viimeiset 9 vuotta että... ison loven se jättää kun menehtyy. Oravia haukkuu ja joskus autoja mutta taaperon kanssa on niin kärsivällinen vanha herrasmies että ei parempaa voisi olla.

Kyllähän pentuaikana kun siivousta ja tuhoamista piisaa käy mielessä että tämä on sitten viimeinen koira ikinä. Kunhan koira kasvaa ja rauhottuu niin aika kultaa muistot ja ilman sitä ei voisi olla. Sille haukkuvan metsästyskoiran omistajalle sanoisin että pitäisikö luopua koirasta kun omat hermot menee ja naapurikin valittaa? Luulisi koiralle löytyvän uusi koti jossa ei haukkuminen haittaa. Naapuruussuhteitakin voisi senverran vaalia että koira lähtisi muualle, tympääntynyt naapuri voi keksiä jotain ikäävääkin vastaiskua kun ei rauhaa saa muuten.

Meillä koira on vielä pentu enkä malta odottaa, että kasvaa aikuiseksi. Vastuu koirasta jäi melkein kokonaan yksin minulle, joten sen takia kaduttaa. Kunhan jatkuvan ulkona ravaamisen saa loppumaan uskon helpottavan.

Meillä on ollut useita staffeja jo vuosia ja nehän on pienenä ihan riiviöitä. Kun jo etukäteen tietää sen niin osaa varautua ja onhan se pentuaika kuitenkin mukavaa kun näkee miten pieni pötkö kasvaa ja oppii koko ajan lisää. Jos oma jaksaminen epäilyttää, kannattaa vielä miettiä uudelleen hankkiiko sitä koiraa sittenkään.

En kadu. Koiria ollut jo vuosia.

Ketju 2015.

En ole katunut. Meillä on pieni sylikoira, joka ei vaadi paljoa liikuntaa, mutta rikastuttaa elämäämme paljon. En vaihtaisi häntä pois mistään hinnasta.

Pentuaikojen kauhut - pissat, kakat, syödyt tavarat, unettomat yöt jne - eivät ole pakollisia. Niitä voi suurelta osalta ehkäistä.

Pennun tilaa saa (ja mielestäni pitää) rajata. Sitä saa pitää aitauksessa, jossa on peti ja pissapaperi. Sen ei tarvitse päästä sohvalle, roskiksiin, kenkiin, sängylle jne. Sen ei tarvitse päästä kaikkiin huoneisiin. Kaverini valitti kun pentu söi kenkiä. Kysyin miksei laita ovea kiinni niin kaveri vastasi että ei raaski kun tämä on koirankin koti. No miksei laita kenkiä piiloon? Ei viitsinyt hankkia suljettua säilytysjärjestelmää... ok.

Johdonmukaisuudella ja kurilla pääsee terveen pennun kanssa yleensä hyvin alkuun. Meillä esim. otettiin heti linja että yöllä ei mennä ulos eikä ihmiset anna huomiota kun on valot pois. Tästä ei koskaan lipsuttu eikä nyt aikuisena koira herätä ellei ole todellinen hätä. Tuo samainen kaveri valitti että koira herättäö yöllä kun tulee sänkyyn ja haluaa ulos ja leikkiä. Tämäkin oli hänen itsensä valinta...

Maalaisjärjellä siis pääsee pentuajastakin yli. En siis itse ole koskaan katunut koiriani :).

Vierailija kirjoitti:

Välillä kaduttaa ihan sen takia, että joskus pitää tehdä päätös luopumisesta. Toivottavasti se päivä on vielä kaukana, koira nyt 3v.

Mun koira eli 17 vuotiaaksi, en koskaan, koskaan katunut sen hankkimista.