Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Abortti vai vauva, 19-v ja opinnot alkamassa?
30.03.2015 |
Eli se klassinen tilanne - teenkö abortin vai pidänkö lapsen?
Taustatietoja sen verran, että olen itse 19-vuotias, lapsen syntyessä olisin 20-vuotias. Mieheni on 24, olemme olleet yhdessä kolme vuotta ja parisuhde on loistavalla pohjalla, rakastamme toisiamme hulluna ja mies olisi varmasti hyvä isä. Kumpikaan emme esim. juo tai polta, mies opiskelee kasvatusalaa ja muutenkin ollaan ihan kunnon kansalaisia. Eli niiltä osin asia kunnossa, lapsella olisi kaksi rakastavaa vanhempaa, enkä varmasti ainakaan päätyisi yh:ksi.
Toisaalta taas, olen vasta 19 ja vain lukiokoulutus alla. Vietän nyt välivuotta, ja saisin erittäin todennäköisesti syksyllä paikan yliopistosta (lukiopaperit todella hyvät). Välivuoden jälkeen en malttaisi odottaa, että pääsen opiskelemaan, ja oikeasti motivaatio ja innostus opintoja kohtaan on kova. Siltä osalta lapsen saanti juuri nyt tuntuisi aika kamalalta.
Tilanteemme on siltä osin erikoinen, että koko seurusteluajan olemme "haaveilleet" lapsesta, siis alusta asti on ollut selvää, että kumpikin haluamme lapsia. Nyt vain, kun tulin sattumalta raskaaksi, selvisikin, että tuo haaveilu on ollut vain sellaista vaaleanpunaisten lasien läpi katsomista, ja yhtäkkiä ajatus lapsesta tuntuu ahdistavalta, pelottavalta ja aika kauhealtakin. En tiedä, miten selittäisin nämä tunteet parhaiten, sillä itsekin olen aivan ristiriitaisissa fiiliksissä... No, yritän kuitenkin.
Ajatus itse lapsesta on aika ihana - kun ajattelen pelkästään pientä, suloista vauvaa, jota molemmat rakastaisimme hirveästi, tuntuu siltä, että haluaisin pitää lapsen. Kun taas ajattelen sitä, että olisin jo nyt (ja loppuelämäni) äiti, ajatus tuntuu kauhealta. En siis haluaisi vielä tässä vaiheessa äidin roolin vangiksi, aina asettamaan lapseni edun oman etuni edelle, jne. Koska jos tulisin äidiksi, tekisin sen niin hyvin kuin vain voisin, ilman kompromisseja: olisin muun muassa pitkään kotona lapsen kanssa.
Toinen pelkoni liittyy "syrjäytymiseen". Asumme mieheni kanssa paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ole kotoisin. Molempien vanhemmat ja ystävät asuvat väh. parinsadan kilometrin päässä. Turvaverkkoa ei siis oikeastaan ole. Lastenhoitoapua en niinkään kaipaa, sillä tiedän, etten jäisi yksin, vaan mieheni saisi olla lapsen kanssa lähes yhtä paljon kuin minäkin. Lähinnä pelkään ahdistuvani siihen, ettei ystäviä tai läheisiä ole, ja jäisin päiviksi aivan yksin. Yliopistosta saisin varmaankin muuten kavereita ensi vuoden aikana, mutta jos en ehdi opiskella kuin pari kuukautta, tuskin ehdin juuri ystävystyäkään. Kun jäisin äitiyslomalle, kaikki orastavat ihmissuhteet ja opiskelut menisivät tauolle, ja olisi melko vaikeaa palata takaisin. Lisäksi mietin, minkälaista olisi opiskelu pienen lapsen kanssa...
Kumpikin olisimme siis lapsen syntyessä opiskelijoita, eli taloudellinenkaan tilanne ei olisi mitenkään loistava. Elämme kuitenkin melko vaatimattomasti, eikä ennenkään ole ollut juuri ongelmia. Lisäksi vanhemmat auttaisivat varmasti mielellään.
Sanon vielä sen, että abortti ei periaatteellisella tasolla tunnu pahalta. En siis koe "tappavani lasta", vaan pystyn suhtautumaan asiaan melko rauhallisesti ja rationaalisesti. Mieheni on aivan suoraan sanonut, että kumpikin vaihtoehto on hänelle yhtä ok - lapsi olisi ihana, mutta hän ymmärtää myös hyvin, jos haluan odottaa, sillä minun elämääni tämä kuitenkin enemmän vaikuttaa. Hän on siis jättänyt päätöksenteon täysin minulle. Jossakin toisessa tilanteessa abortin teko ei olisi minulle mikään ongelma, enkä varmaan juuri miettisi sitä enkä juuri surisikaan. Olemme kuitenkin aina halunneet lasta, joten toisaalta mietin, onko aivan kamalaa, jos teen abortin vain huonon ajoituksen takia? Toisaalta taas perustelut abortille ovat melko painavia ja järkisyitä, kun taas lapsen pitämistä puoltavat pienemmät ja ehkä vähän väärätkin asiat - kuten se, miten onnellinen äitini olisi, jos kuulisi minun olevan raskaana, tai miten ihanaa olisi kertoa uutisista kaikille, tai miten ihana raskausmaha olisi, tai miten suloinen vauva olisi, ja niin pois päin.
Turha sitten tulla moralisoimaan mitenkään, en ajattele, että abortti on väärin. Jälkiviisaus ei myöskään kannata. Lähinnä mietin sitä, katuisinko aborttia myöhemmin. Tai entä jos teen abortin, eivätkä opinnot olekaan yhtään mielekkäitä? Entä jos en saa koskaan myöhemmin lapsia?
Eniten kaipaisin mielipiteitä toisilta nuorena äidiksi tulleilta - itse lapsi ei varmastikaan kaduta, mutta vaikeuttiko se elämää huomattavasti? Saitko opiskeltua? Valitsisitko nyt toisin?
Kiitos jos jaksoit lukea loppuun tai edes sinnepäin!
Kommentit (63)
Koolla ei ole merkitystä. Milli tai 50cm. Elämä on jo alkanut. Ja jokainen elämä on ainutlaatuinen. Jokaisen pitäisi saada elää oma elämänsä. Ei se elämä itsestään ilmestynyt. Käytitkö ehkäisyä ap?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap,
olen ollut samassa tilanteessa. Olen kokenut opiskelijaäitiyden niin hyväksi ratkaisuksi, että hankin toisen lapsen tarkoituksella opintojeni loppupäässä, sillä kodin ja koulun yhdistäminen on mielestäni yksinkertaisempaa ja joustavampaa kuin koulun ja työn yhdistäminen. Olen saanut tehtyä opintoja tavoiteajassa, käynyt osa-aikaisesti oman alan töissä ja ollut tosi onnellinen siitä, että hoitopäivät pysyvät lyhyinä, voidaan pitää arkivapaita jos siltä tuntuu jne. Mieheni on kylläkin työssäkäyvä, mutta uskoisin että pienellä budjettisuunnittelulla kuvio voisi toimia, vaikka hänkin työskentelisi osa-aikaisena opintojen oheessa.
19v on tosi nuori, mutta silti jo aikuinen ja halutessaan voi ottaa täysin kypsästi vastuun lapsesta. Nuorena äitinä olossa on myös ihania puolia; se, että on paljon omanikäisiä lapsettomia kavereita, toimii ihan hyvänä virkistyksenä perhe-elämän oheessa. Tietysti myös lapselliset kaverit ovat tosi tärkeitä, ja heidän kanssaan voi nauttia kaikenmaailman reissuista ja retkistä ja mennä viilettää lasten mukana vesipuistoissa ja leikkiluolissa :)
Kuten sanottu, olen itse ollut tosi tyytyväinen siihen, että tulin äidiksi ekaa kertaa 19-vuotiaana ja tokaa kertaa 24-vuotiaana. Yliopisto-opinnot ovat monissa koulutuksissa tosi joustavia ja helppo aloittaa, vaikka hoitaisikin vauvaa vielä pääosin kotona. Itse olen tutustunut yliopistolla paremmin pariin muuhun nuoreen äitiin, ja tyytyväisiä ovat hekin. Ainoa, mikä meidät erottaa muista opiskelijoista on se, että esim vaihtoon lähtö on huomattavasti suurempien järjestelyjen takana ja kaiken maailman bileissä ei ehkä ehdi juosta tai ainakaan keikkua aamutunneille :D Elämä on valintoja, ja itse olen enemmän kuin tyytyväinen omiini <3.
Tässä oli minun näkemykseni asiasta, toivottavasti tulet onnelliseksi minkä päätöksen teetkin.
Alue: Aihe vapaa
Samassa tilanteessa olleena, nyt 7-vuotiaan lapsen äitinä (ja nykyisenä yliopisto-opiskelijana), neuvoni on, että pidä se lapsi, se on päätös, jota et tule katumaan. Ja tiedän nuo shokkivaiheen tuntemukset, ne on ihan normaaleja. Tsemppiä!