Rehelliset kommentit siitä, että miltä oikeasti tuntui, kun sai lapsena remmiä? Kun kurittamista niin kovasti paheksutaan, niin

Vierailija kirjoitti:

Varmaan sitten lapsen persoonakin vaikuttaa. Meillä narsistivanhempi kohteli erittäin väkivaltaisesti ja vihaten molempia lapsia. Minä traumatisoiduin enkä voi olla vanhempieni kanssa väleissä, vanhempi sisarus ei sanojensa mukaan traumatusoitunut ja hänellä oli mielestään ihan hyvä lapsuus.

Mun lapsuus on aivan täyttä pelkohelvettiä ja siinä ei ollut mitään hyvää vanhempien toimesta. Ja todellakin jäi jäljet.

En ymmärrä miten sisarus sen sijaan väittää että kaikki oli ihan hyvää.

Samanlainen kokemus on myös parhaalla ystävälläni. Heillä ei piiskattu lapsia mutta isä ryyppäsi ja vanhemmat riitelivät ja tappelivat. Ystäväni sisko pelkäsi tappelua ja huutoa. Hänen muistonsa lapsuudesta ovat ankeita ja hän koki turvattomuutta. Ystäväni puolestaan vaan ajatteli että siinäpä mekkaloivat ja hänen lapsuusmuistonsa ovat ihan kivoja ja lämpimiä vanhempien riidoista huolimatta. Persoonallisuus vaikuttaa näköjään paljon.

On ollut paljon uutisia miten mt-ongelmat kasvaa, narsistien määrä prosentuaalisesti lisääntyy, pahoinvointi lisääntyy.

Vähän ikävä kyllä näyttää siltä että ongelmaisia vanhempia on vielä tänäkin päivänä eikä kaikki lapset ole alkuunkaan turvassa. Onneksi neuvola on tarkempi nykyään. Oma äiti aina valehteli mustelmat lapsilla ”pyörällä kaatumiseksi” tai ”portaisiin kompastumiseksi”. Nykyään neuvola alkaisi jo ihmetellä ja puuttua asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Taannoin oli lehdessä juttu jostain satavuotiaasta joka juhli vuosipäivää. Hän kertoi miten lapsuus oli ihanaa, rakastavat hellät vanhemmat, kaikki tehtiin lasten eteen, oli turvallista ja huolentonta. Tämä oli siis syntynt v 1921.

Menin jotenkin hämilleni. Olen itse kaltoinkohdeltu hakattu lapsi, 70-luvulla syntynyt, ja toki tajusin että meitä lapsia kohdeltiin väärin, mutta jotenkin puolustelin sitä ajatuksella että ennen oli rankkaa ja tämä oli se kasvatustapa.

Vasta näin aikuisena olen tajunnnut että ei se automaatti ole että mitä kauemmas menneeseen mennään, sitä julmempaa oli kohtelu.

Eli siis jos 1920-luvun vanhemmatkin osasi olla rakastavia ja helliä… niin miten ihmeessä ne mun 70-luvun vanhemmat ei osanneet? Tai ei viitsineet edes yrittää? Ei halunneet nähdä vaivaa?

Tää oli tosi hämmentävä oivallus. Ehkä teidän korvaan kuulostaa lapselliselta, mutta mä vasta jotenkin nyt tajusin että ei ”entiset ajat” tarkoittaneet automaattisesti lasten kaltoinkohtelua. Ja että tätä hirveyttä ei voi eikö saa selittää aikakaudella.

Lastenkasvatustyyli kulkee usein suvuttain. (Poikkeuksia on.) Ne joita on piiskattu lapsina piiskasivat omia lapsiaan ja näin piiskaaminen ketju jatkuu sukupolvelta toiselle. Ne joita ei ole piiskattu osaavat myös kasvattaa omatkin lapsensa ilman väkivaltaa. Minun suvussani ei ole harrastettu ruumiillista kuritusta ainakaan neljässä sukupolvessa. On hienoa että moni lapsena kuritettu ihminen osaa nykyisin katkaista tämän ketjun omien lastensa kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on totisinta totta ja hyvä läpileikkaus suomen lapsia vihaavaasta kasvatuskulttuurista. Sitä oli erityisen paljon 60-80 luvuilla mutta ei se ikävä kyllä ole nykyäänkään täysin kadonnut. Ja meillä oli siis samaa, silmitöntä pieksuuta ilman että lapsi olisi ollut tuhma.

Ei sitä mitenkään erityisen paljon ollut silloinkaan. Tänne vain kirjoittavat ne, jotka ovat sitä kokeneet, eivät ne, joilla ei väkivaltaa kotona ollut.

Se ON ollut valtavan yleistä. Sitä oli koko mun suku täynnä, koko miehen suku täynnä, monilla luokkakavereilla. Vilkaisepa ketjua 70-luvun äitien lapset. Meitä on tuhansia, kymmeniä tuhansia tai satoja tuhansia. Skaala on valtava ja ilmiö todellinen.

Hyvässä kodissa kasvanut elää kuplassa ja luulee että kaikilla on hyvät perheet. Tietäisitpä totuuden.

Ja eipä siitä kurittamisesta kylillä huudeltu. En koskaan kertonut kavereilleni saavani selkään, enkä tiedä tänä päivänäkään, saiko kaverit.

Vierailija kirjoitti:

Asiassa on kyllä niin hirmuisen monta muuttujaa, että mitään yleispätevää ei voi varmaan sanoa, että miltä se tuntui ja miten vaikutti mihinkin. Itse sain viimeisen kerran kurituksen 12-vuotiaana, kun en suostunut pitämään pyöräilykypärää. Laitoin kyllä päähän, kun vanhemmat katsoi, mutta... Jäin monta kertaa kiinni ja oli arestia ja pyörätakavarikkoa. Sitten sanottiin ihan suoraan, että jos en muuten usko, niin sitten kuritetaan, mikä myös toteutui, ihan kunnolla vyöllä takapuolelle eikä kovin kevyesti.

Mutta en tiedä, pitäisikö siitä olla katkera, kun ihan omaa tyhmyyttäni ja itsepäisyyttäni ajoin tilaanteen siihen, että jotain oli pakko tehdä? Mitä mieltä te olette?

Jos oma lapseni oli kieltäytynyt käyttämästä pyöräilykypärää niin en olisi antanut piiskaa vaan olisin ottanut pyörän pois kunnes kypärän käyttö onnistuu. Aina löytyy se väkivallaton vaihtoehto.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiassa on kyllä niin hirmuisen monta muuttujaa, että mitään yleispätevää ei voi varmaan sanoa, että miltä se tuntui ja miten vaikutti mihinkin. Itse sain viimeisen kerran kurituksen 12-vuotiaana, kun en suostunut pitämään pyöräilykypärää. Laitoin kyllä päähän, kun vanhemmat katsoi, mutta... Jäin monta kertaa kiinni ja oli arestia ja pyörätakavarikkoa. Sitten sanottiin ihan suoraan, että jos en muuten usko, niin sitten kuritetaan, mikä myös toteutui, ihan kunnolla vyöllä takapuolelle eikä kovin kevyesti.

Mutta en tiedä, pitäisikö siitä olla katkera, kun ihan omaa tyhmyyttäni ja itsepäisyyttäni ajoin tilaanteen siihen, että jotain oli pakko tehdä? Mitä mieltä te olette?

Jos oma lapseni oli kieltäytynyt käyttämästä pyöräilykypärää niin en olisi antanut piiskaa vaan olisin ottanut pyörän pois kunnes kypärän käyttö onnistuu. Aina löytyy se väkivallaton vaihtoehto.

Mutta niinhän tuossakin oli jo tehty, mutta ei auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiassa on kyllä niin hirmuisen monta muuttujaa, että mitään yleispätevää ei voi varmaan sanoa, että miltä se tuntui ja miten vaikutti mihinkin. Itse sain viimeisen kerran kurituksen 12-vuotiaana, kun en suostunut pitämään pyöräilykypärää. Laitoin kyllä päähän, kun vanhemmat katsoi, mutta... Jäin monta kertaa kiinni ja oli arestia ja pyörätakavarikkoa. Sitten sanottiin ihan suoraan, että jos en muuten usko, niin sitten kuritetaan, mikä myös toteutui, ihan kunnolla vyöllä takapuolelle eikä kovin kevyesti.

Mutta en tiedä, pitäisikö siitä olla katkera, kun ihan omaa tyhmyyttäni ja itsepäisyyttäni ajoin tilaanteen siihen, että jotain oli pakko tehdä? Mitä mieltä te olette?

Jos oma lapseni oli kieltäytynyt käyttämästä pyöräilykypärää niin en olisi antanut piiskaa vaan olisin ottanut pyörän pois kunnes kypärän käyttö onnistuu. Aina löytyy se väkivallaton vaihtoehto.

Mutta niinhän tuossakin oli jo tehty, mutta ei auttanut.

Pyörä kokonaan pois parin kerran jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asiassa on kyllä niin hirmuisen monta muuttujaa, että mitään yleispätevää ei voi varmaan sanoa, että miltä se tuntui ja miten vaikutti mihinkin. Itse sain viimeisen kerran kurituksen 12-vuotiaana, kun en suostunut pitämään pyöräilykypärää. Laitoin kyllä päähän, kun vanhemmat katsoi, mutta... Jäin monta kertaa kiinni ja oli arestia ja pyörätakavarikkoa. Sitten sanottiin ihan suoraan, että jos en muuten usko, niin sitten kuritetaan, mikä myös toteutui, ihan kunnolla vyöllä takapuolelle eikä kovin kevyesti.

Mutta en tiedä, pitäisikö siitä olla katkera, kun ihan omaa tyhmyyttäni ja itsepäisyyttäni ajoin tilaanteen siihen, että jotain oli pakko tehdä? Mitä mieltä te olette?

Jos oma lapseni oli kieltäytynyt käyttämästä pyöräilykypärää niin en olisi antanut piiskaa vaan olisin ottanut pyörän pois kunnes kypärän käyttö onnistuu. Aina löytyy se väkivallaton vaihtoehto.

Mutta niinhän tuossakin oli jo tehty, mutta ei auttanut.

Pyörä kokonaan pois parin kerran jälkeen.

No entä jos remmin avulla asian sai nopeammin kuntoon ja pois päiväjärjestyksestä? Tuollainen jatkuva otetaan pyörä pois, annetaan takaisin, pois, takaisin, annetaan arestia jne sotkee arjen pitäksi aikaa.

Vihaamaan opetti. Painin vielä nuorena aikuisena vihanhallinnan kanssa. Hakkaavaan isään ja väkivallan hiljaa hyväksyneeseen äitiin en ole ollut yhteydessä sen jälkeen kun pakenin ”kotoa”.

Eikä se hakkaaminen tehnyt minusta kilttiä/tottelevaista. Olin perustemperamentiltani hiljainen ja hyvin käyttäytyvä lapsi, mutta sitten kun isä alkoi pahoinpitelemään ihan ”varmuudenvuoksi” niin se laukaisi uhmareaktion ja tein kaiken päinvastoin kun käskettiin - aloin valehtelemaan, varastelemaan ja tekemään muita tuhmuuksia - sillähän ei ollut väliä kunhan ei jäänyt kiinni.

Nykyäänkin minulla on hyvin manipulatiivinen suhde kanssaihmisiin, sillä lapsuus varpaillaan kävely opetti lukemaan ihmisten ilmeitä ja kehonkieltä, ja heijastamaan omani niin että kanssakäyminen johtaa haluttuun lopputulokseen. Siitä on vaikea päästä irti, kun vanhempien rakkautta vaille jääneenä haluaa edes muiden suhtautuvan itseensä positiivisesti.

Hakkaavat vanhemmat ovat mieleltään sairaita ja riski on suuri että kasvattavat mieleltään sairaita lapsia/aikuisia.

Hei ap, olet jotenkin ihan pihalla, kirjoitat älyttömyyksiä. Tuo remmi on siis niinsanottua kurittamista. No, kurittaminen ja lelliminen eivät mitenkään liity toisiinsa. Eivät mitenkään, mitenkään, mitenkään.

Tässä video afrikkalaisista metsästäjä-keräilijöistä tai siis bushmaneista:

Siinä on bushman-lapsia. Väitän ettei yhtäkään heistä ole kuritettu eikä lellitty. Ei yhtäkään, koskaan, ollenkaan. Ja väitän ettei yksikään heistä ole niinsanotusti "piloilla", vaikka sinä tykkäät väittää että jotkut ihmiset mukamas on "piloille lellittyjä".

Noin yksinkertaista se on. Tuo on minun vastaukseni sinun kysymykseesi "piloille lelliminen JA kurittaminen".

--

Minulla taas ei ole omaa kokemusta lellimisestä ollenkaan. Itse asiassa en edes tiedä mitä lelliminen edes tarkoittaa. Mitä ihmettä se mukamas on??? Mitä on "lelliminen"??? Voiko joku kertoa???

Mutta kurittamisesta minulla on paljon kokemusta. Remmiä sain lapsena enemmän kuin riittävästi. Ja miltä se tuntuu? No, sitä on todella vaikea kuvailla. Koska sain remmiä niin paljon, että lopulta vain seisoin katatonisena paikallani, aivot täysin sammuneena. Eli lopulta en tuntenut yhtään mitään, eli ei se remmikään lopulta tuntunut yhtään miltään. Lopulta. Koska lopulta aivoni olivat täynnä pelkkää kipua ja pelkoa. Niin paljon kipua ja pelkoa, etteivät aivoni pystyneet tuntemaan edes kipua ja pelkoa. Aivoni eivät pystyneet tuntemaan mitään, yhtään mitään. Eli vastaukseni sinulle: remmin saaminen ei loppujen lopuksi tunnu yhtään miltään, koska kun remmiä saa tarpeeksi paljon niin aivot menettävät kykynsä tuntea yhtään mitään.

Yli 20 vuotta lapsuuteni jälkeen traumani paranivat. Silloin ensimmäistä kertaa elämässäni muistin saaneeni remmiä - ja silloin minulle myös palautui kyky tuntea tunteita.

Oliko sinulla muita tyhmiä kysymyksiä? Vai oletko sinä sellainen niinsanottu "piloille lellitty" ihminen jota ei ole kuritettu niin paljon että vain että vain seisoisit aivot sammuneena katatonisena paikallasi?

Se kirjoittaja täältä vielä puuttuu, joka useissa ketjuissa on kertonut, kun arkisin piestiin jollakin ihme kartunkilla, vai mikä se oli. Ja syntymäpäivänä sitä varten kuivatulla pullapitkolla, josta tehtiin sen jälkeen jotain jälkiruokaa.

Voisi kertoa myös tuntemuksia. Ei varmaankaan ollut provo, koska kaikki kilvan peukutti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on totisinta totta ja hyvä läpileikkaus suomen lapsia vihaavaasta kasvatuskulttuurista. Sitä oli erityisen paljon 60-80 luvuilla mutta ei se ikävä kyllä ole nykyäänkään täysin kadonnut. Ja meillä oli siis samaa, silmitöntä pieksuuta ilman että lapsi olisi ollut tuhma.

Ei sitä mitenkään erityisen paljon ollut silloinkaan. Tänne vain kirjoittavat ne, jotka ovat sitä kokeneet, eivät ne, joilla ei väkivaltaa kotona ollut.

Se ON ollut valtavan yleistä. Sitä oli koko mun suku täynnä, koko miehen suku täynnä, monilla luokkakavereilla. Vilkaisepa ketjua 70-luvun äitien lapset. Meitä on tuhansia, kymmeniä tuhansia tai satoja tuhansia. Skaala on valtava ja ilmiö todellinen.

Hyvässä kodissa kasvanut elää kuplassa ja luulee että kaikilla on hyvät perheet. Tietäisitpä totuuden.

Ja eipä siitä kurittamisesta kylillä huudeltu. En koskaan kertonut kavereilleni saavani selkään, enkä tiedä tänä päivänäkään, saiko kaverit.

Eipä siitäkään toisaalta huudeltu, että ei saanut kotona selkään.

Olisikin ollut remmi, mutta kun oli rottinkinen mattopiiska.

Vierailija kirjoitti:

Olisikin ollut remmi, mutta kun oli rottinkinen mattopiiska.

Ottivat mallia Aku Ankasta.

Pahinta siinä oli, että se oli äiti joka kuritti

Risulla lyötiin. Se Koivuniemen Herra! En oikeastaan muista edes, sattuiko se. Minusta vaan jälkeenpäin mietittynä ne syyt piiskaamiseen eivät olleet edes pahoja. Jokin pieni muistijälki on jäänyt hyvittelystä rangaistuksen jälkeen.

 Ei olisi tullut mieleenkään piiskata omaa lastani siitä syystä, että "karkaa" naapurin pihalle. Ja asuttiin vielä maalla, siis lapsuudessani. Eikä mitään vaaraa ainakaan siellä ollut.

Viimeinen kerta kun äiti käski hakea risun, oli ollessani jotain 11-vuotias. Vein oksan hänelle ja ilmoitin: "Lyö sitten jos mielesi siitä hyväksi tulee". Eipä sitten lyönyt. Hän itse tämän minulle kertoi.

Nuorempi sisareni ei enää "saanut" risua. 

Minusta kasvoi sitten ylikiltti lapsi. En halua vieläkään, että minulle suututaan. Parisuhteessakin riita johti usein pahoinpitelyyn, eli opin välttämään riitelyä ja oman mielipiteeni sanomista. Nyt oksettaa kun  mietin silloista käyttäytymistäni. Mutta - olen sentään elossa. Eräs  menetti henkensä.

Nykyään en hirveästi hakeudukaan ihmisten seuraan. 

Erityisesti oman lapsen saamisen myötä on tullut mietittyä sitä, miten vanhemmat minua kohtelivat ja millainen perhekulttuuri meillä oli. Oli sellaisia sanoja ja tekoja, joita minun on aivan mahdoton ymmärtää, että rakastava vanhempi voisi niin lapselleen tehdä. En voisi ikinä lyödä lastani, en millään tavalla fyysisesti satuttaa. Tai uhkailla satuttamisesta. Mä olen lapselle turva, en uhka. Miten ikinä voisin haluta pahaa lapselleni! En voisi ikinä arvostella lapsen ulkonäköä, moittia hänen vikojaan, luetella huonoja ominaisuuksia ja sitten vielä päälle haukkua sitä kuinka huonosti tämä kestää arvostelua. Kaikki tämä tuntuu ihan käsittämättömältä ja se saa samalla minut surulliseksi, kun ajattelen että minä olin lapsi, jolle näin tehtiin. Samalla se auttaa ymmärtämään hyvin omia haavojani, kipujani ja selviytymismekanismejani.

Ymmärrän toki, että olemme eri aikakauden ihmisiä ja omilla vanhemmilla vasta vaikeat lähtökohdat ovatkin olleet. Ja ajattelen, että koska minä pystyn tuntemaan rakkautta ja empatiaa, olen itsekin sitä lapsena saanut. Pahoista teoista jää kuitenkin jäljet. Kehityspsykologiassa sanotaan, että on voikukkia ja orkideoita. Se on hyvä vertaus ja auttaa ehkå myös ymmärtämään, miksi joillekin jää ”pienemmistäkin” asioista traumoja ja toiset selviävät yllättävänkin vaikeista oloista.

Vierailija kirjoitti:

Sen verran nipisti pakaraa että tajusin, et ens kerralla tottelen ;) 

Meillä ei käytetty vitsaa usein, olen saanut ehkä 2 kertaa, 70-luvulla. En kokenut väkivaltana tai traumaattisena, vaan tajusin toimineeni väärin. Se oli siis sen ajan käsityksen mukaan oikeutettua rangaistus, oli kuitenkin varoiteltu useaan otteeseen.  

Miksi alapeukut :O ? Sanotteko, että en saa kokea näin, että kokemukseni on väärä?

Ei kannata kysyä jos ei kestä erilaisia vastauksia :(

Itse en ole väleissä enää hakkaajavanhempiini enkä anna heidän tavata lapsiani. Toinen heistä on yhä väkivaltainen, ja vielä 10v sitten kun välit (huonot ja etäiset) oli, saatoin saada pienimuotoista kurmuutusta, tukistus tai luunappi. Olin siis tuolloin kolmekymppinen. Pointti tässä se että vanhempiini ei voi luottaa yhtään. Toksinen käytös yhä jatkuu.

Omien lasten syntymä tiputti suomut silmiltäni enkä enää suostunut teeskentelyyn että kaikki on hyvin ja ongelmia ei ole. Välit meni siinä sitten.

Miten teillä muilla, onko mitään luottamusta jäljellä? Annatteko lastenne tavata? Ovatko vanhempasi nyt kunnollisia (vai yhä toksisia)?

Olen nimittäin sellaisen väärän luulon huomannut erittäin usein että luullaan, että lapsiaan julmasti kaltoinkohdellut ja pieksänyt jotenkin yhtäkkiä muuttuisi mukavaksi kun lapsesta tulee täysi-ikäinen. Ja sitten muka kaikki kaltoinkohtelu loppuisi siihen ja vanhempi alkaisi yhtäkkiä mukavaksi.

Mutta kun ei se noin mene. Ainakaan niissä tapauksissa missä oli aito kaltoinkohtelu (eikä hyvä tarkoitus). Ei se vanhempi muutu taikaiskusta mukavaksi eikä se myöskään ala taikaiskusta arvostaa ja kunnioittaa lastaan jota on alistanut koko lapsen olemasaolon ajan.

Tätä tarkoitan siis sillä kun väitän että usein toksinen ja aggressiivinen ote jatkuu sillä vanhemmalla, hänen kuolemaansa saakka.

Vierailija kirjoitti:

Se perustui protestanttiseen uskoon. Ajatukseen siitä, että se lapsiaan vihaa, joka remmiään säästää. Ollaan nyttemmin luovuttu tästäkin opinkappaleesta. Kymmeniä vuosia sitten oli vielä yleisesti käytössä.

Meinaat, että katoliset ei ole kurittaneet lapsiaan?

Kyllä se perustui vain siihen, ettei osattu kasvattaa eikä ollut kykyä tai kiinnostusta opetella.