Rehelliset kommentit siitä, että miltä oikeasti tuntui, kun sai lapsena remmiä? Kun kurittamista niin kovasti paheksutaan, niin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran nipisti pakaraa että tajusin, et ens kerralla tottelen ;) 

Meillä ei käytetty vitsaa usein, olen saanut ehkä 2 kertaa, 70-luvulla. En kokenut väkivaltana tai traumaattisena, vaan tajusin toimineeni väärin. Se oli siis sen ajan käsityksen mukaan oikeutettua rangaistus, oli kuitenkin varoiteltu useaan otteeseen.  

Miksi alapeukut :O ? Sanotteko, että en saa kokea näin, että kokemukseni on väärä?

Ei kannata kysyä jos ei kestä erilaisia vastauksia :(

Näytät olevan aika herkkä palautteelle, jonka koet arvostelevaksi. Miksiköhän?

Kaikki luunapit, tukkapöllyt ja yhden saamani selkäsaunan muistan kirkkaasti. Otti kipeää ja tuntui hirveältä. Häpeä on tunne, joka varjosti lapsuuttani, enkä anna sitä anteeksi koskaan. Olin arka tutustumaan keneenkään, en osannut puhua aikuisille - varmaan pelkäsin tekeväni jonkin virheen ja saavani satukutia.

Omaa lastani en ikinä edes tukistaisi. Hän on hyvin empaattinen, avoin ja utelias. Hän myös on luontevasti aikuisten seurassa, koska hänelle aikuiset eivät ole uhka.

Onnea vaan nuoremmat, jotka ette ole saaneet kotona turpiinne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju on totisinta totta ja hyvä läpileikkaus suomen lapsia vihaavaasta kasvatuskulttuurista. Sitä oli erityisen paljon 60-80 luvuilla mutta ei se ikävä kyllä ole nykyäänkään täysin kadonnut. Ja meillä oli siis samaa, silmitöntä pieksuuta ilman että lapsi olisi ollut tuhma.

Ei sitä mitenkään erityisen paljon ollut silloinkaan. Tänne vain kirjoittavat ne, jotka ovat sitä kokeneet, eivät ne, joilla ei väkivaltaa kotona ollut.

Se ON ollut valtavan yleistä. Sitä oli koko mun suku täynnä, koko miehen suku täynnä, monilla luokkakavereilla. Vilkaisepa ketjua 70-luvun äitien lapset. Meitä on tuhansia, kymmeniä tuhansia tai satoja tuhansia. Skaala on valtava ja ilmiö todellinen.

Hyvässä kodissa kasvanut elää kuplassa ja luulee että kaikilla on hyvät perheet. Tietäisitpä totuuden.

Tässä sekoittuu kaksi asiaa. Kyllä, on ollut yleistä, mutta ei, kaikki joita on joskus kuritettu ei tule huonoista perheistä.

Paljon on ollut vääryyttä, silmitöntä väkivaltaa kasvatuksessa. Mutta kaikki fyysinen kuritus ei ole ollut silmitöntä tai kokijastaan kauheaa. Tai sitä, ettei asioista olisi keskusteltu, puhuttu rangaistuksesta, käytöksestä, tottelemisesta ym

Meidän perhe oli (lapsi 70-luvulla) ja on oikein hyvä, rakastavat lempeät vanhemmat, mutta olen silti saanut muutaman kerran tukkapöllyä. Se ei tee lapsuudenperheestämme huonoa.

On myös paljon huonoja perheitä joissa lapsia ei olla kuritettu, mutta vanhemmat ovat olleet vaikka poissaolevia ja taitamattomia kohtaamaan lapsen tunteita. Ei nämä kaksi asiaa korreloi yksi yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti oman lapsen saamisen myötä on tullut mietittyä sitä, miten vanhemmat minua kohtelivat ja millainen perhekulttuuri meillä oli. Oli sellaisia sanoja ja tekoja, joita minun on aivan mahdoton ymmärtää, että rakastava vanhempi voisi niin lapselleen tehdä. En voisi ikinä lyödä lastani, en millään tavalla fyysisesti satuttaa. Tai uhkailla satuttamisesta. Mä olen lapselle turva, en uhka. Miten ikinä voisin haluta pahaa lapselleni! En voisi ikinä arvostella lapsen ulkonäköä, moittia hänen vikojaan, luetella huonoja ominaisuuksia ja sitten vielä päälle haukkua sitä kuinka huonosti tämä kestää arvostelua. Kaikki tämä tuntuu ihan käsittämättömältä ja se saa samalla minut surulliseksi, kun ajattelen että minä olin lapsi, jolle näin tehtiin. Samalla se auttaa ymmärtämään hyvin omia haavojani, kipujani ja selviytymismekanismejani.

Ymmärrän toki, että olemme eri aikakauden ihmisiä ja omilla vanhemmilla vasta vaikeat lähtökohdat ovatkin olleet. Ja ajattelen, että koska minä pystyn tuntemaan rakkautta ja empatiaa, olen itsekin sitä lapsena saanut. Pahoista teoista jää kuitenkin jäljet. Kehityspsykologiassa sanotaan, että on voikukkia ja orkideoita. Se on hyvä vertaus ja auttaa ehkå myös ymmärtämään, miksi joillekin jää ”pienemmistäkin” asioista traumoja ja toiset selviävät yllättävänkin vaikeista oloista.

Kuin omasta kynästäni, juuri nuo loukkaukset, haukkumiset, huonojen ominaisuuksien listaamiset - höystettynä sitten kohtuuttoman rajulla väkivallalla.

Mutta, mä olen tajunnut että vanhempani vihasi lapsiaan. Mitään rakastavaa ei ollut koskaan, ainoa kosketus oli satuttamista. Syy ei ollut tietenkään meissä lapsissa - kiltit suloiset lapset - vaan vanhempien erittäin pahoissa tunne-elämän ongelmissa ja melko varmaan myös hoitamattomassa mt-ongelmassa toisen osalta.

Mua on eniten auttanut se kun lopetin lapsenomaisen toivomisen ”ehkä ne silti rakastaa, ehkä ne vielä muuttui, ehkä ne alkaa mukaviksi vielä”. Turhaan odotin 45 vuotta. Nyttemmin tajuan että mitään rakkautta heillä ei lapsiaan kohtaan ollut eikä ole. Kaikista ei vaan ole vanhemnmiksi (ja silti sellaisetkin lapsia saa).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen verran nipisti pakaraa että tajusin, et ens kerralla tottelen ;) 

Meillä ei käytetty vitsaa usein, olen saanut ehkä 2 kertaa, 70-luvulla. En kokenut väkivaltana tai traumaattisena, vaan tajusin toimineeni väärin. Se oli siis sen ajan käsityksen mukaan oikeutettua rangaistus, oli kuitenkin varoiteltu useaan otteeseen.  

Miksi alapeukut :O ? Sanotteko, että en saa kokea näin, että kokemukseni on väärä?

Ei kannata kysyä jos ei kestä erilaisia vastauksia :(

Näytät olevan aika herkkä palautteelle, jonka koet arvostelevaksi. Miksiköhän?

Ehkä siksi, että koen epäoikeudenmukaiseksi sen, että kysytään kokemuksestani, ja kun vastaan, tulee alapeukkuja. Tuntuu ymmärtämättömältä, ihan kuin rakkaat vanhempani tuomitaan hirviöiksi muutaman toimen perusteella, vaikkette edes tunne heitä.

Vai onkohan niin, että jengi alapeukuttamalla kokee ottavansa kantaa lasten kurittamiseen kategorisesti, eivätkä edes vaivaudu ymmärtämään lukemaansa? Ajattelun kapeutta minusta, ettei edes halua yrittää ymmärtää, minkälainen maailma oli vaikkapa 70-luvulla, hyvässä ja pahassa. 

Olen nainen syntynyt -68 ja sain lapsena useasti selkääni. Se, mitä olin tehnyt, oli aikas pientä, asioita joista olisi voinut puhutella ja antaa arestia tms. Se oli kammottavaa henkisesti ja teki todella kipeää fyysisesti. Esimerkkinä vaikka, että kirjaston kirjani oli myöhässä ja tuli "sakkomaksu". Normaalia olis ollu, että olisin maksanut viikkorahoistani sen ja saanut puhuttelen asiasta, eikö?

Tuntui muuten tosi hyvältä saada piiskaa joten minusta tuli tietenkin ankara domina joka kurittaa nykyisin kaikkia tuhmia vanhempia ;-D :-D :-D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se perustui protestanttiseen uskoon. Ajatukseen siitä, että se lapsiaan vihaa, joka remmiään säästää. Ollaan nyttemmin luovuttu tästäkin opinkappaleesta. Kymmeniä vuosia sitten oli vielä yleisesti käytössä.

Ja sen kyllä huomaa, että siitä on luovuttu. Nykykakaroilla ei ole mitään kuria eikä kunnioitusta vanhempiaan kohtaan. Vapaakasvatus on pieleen mennyt kokeilu ja on aika ottaa taas käyttöön vanha kunnon selkäsauna.

Jos sinä tunnet mainitsemasi kaltaisia lapsia niin lasten kurittomuuteen ei ole syynä piiskan puute vaan muuten epäonnistunut kasvatus.

Lähipiirissäni on 4, 7 ja 8 vuotiaat lapset. Eri perheissä. Heidät on kasvatettu ilman remmiä ja suurella rakkaudella. Heistä on kehittynyt aivan ihanat persoonat. He ovat ystävällisiä sekä yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä. Ovat luottavaisia ja juttelevat reippaasti aikuisten kanssa. Aivan erilaisia kuin niin moni joka kirjoittaa täällä kuinka piiskaaminen on tehnyt heistä arkoja alisuorittajia ja kaikkea muuta masentavaa. Selkäsauna saattaa auttaa hetkeksi (lähinnä vanhempia) mutta pitkällä aikavälillä sillä on vain huonoja seuraamuksia lapsen kehitykselle.

Kannikoita kirveli ehkä vartin verran. Kurituksen aihe saattoi säilyä mielessä vähän pitempäänkin. Ajat ovat vain arvioita, koska en tuntenut silloin vielä kelloa. Niin ja vielä toinen täydennys. Meillä käytettiin remmin sijasta Koivuniemen herraa, joka itse noudettiin pihalta!

Lasten pahoinpitelijät aiheuttavat uhreissaan myötähäpeää. Uhrit huomaavat tuohon väkivaltaan liittyvän seksuaalisen ulottuvuuden ja tilanne muistuttaa tekona pahoinpitelijän harjoittamaa itsetyydytystä uhrin edessä.

Vierailija kirjoitti:

Lasten pahoinpitelijät aiheuttavat uhreissaan myötähäpeää. Uhrit huomaavat tuohon väkivaltaan liittyvän seksuaalisen ulottuvuuden ja tilanne muistuttaa tekona pahoinpitelijän harjoittamaa itsetyydytystä uhrin edessä.

Niinpä. Ajatus vanhemmasta runkkaamassa lapsen edessä on kieltämättä vastenmielinen.

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti oman lapsen saamisen myötä on tullut mietittyä sitä, miten vanhemmat minua kohtelivat ja millainen perhekulttuuri meillä oli. Oli sellaisia sanoja ja tekoja, joita minun on aivan mahdoton ymmärtää, että rakastava vanhempi voisi niin lapselleen tehdä. En voisi ikinä lyödä lastani, en millään tavalla fyysisesti satuttaa. Tai uhkailla satuttamisesta. Mä olen lapselle turva, en uhka. Miten ikinä voisin haluta pahaa lapselleni! En voisi ikinä arvostella lapsen ulkonäköä, moittia hänen vikojaan, luetella huonoja ominaisuuksia ja sitten vielä päälle haukkua sitä kuinka huonosti tämä kestää arvostelua. Kaikki tämä tuntuu ihan käsittämättömältä ja se saa samalla minut surulliseksi, kun ajattelen että minä olin lapsi, jolle näin tehtiin. Samalla se auttaa ymmärtämään hyvin omia haavojani, kipujani ja selviytymismekanismejani.

Ymmärrän toki, että olemme eri aikakauden ihmisiä ja omilla vanhemmilla vasta vaikeat lähtökohdat ovatkin olleet. Ja ajattelen, että koska minä pystyn tuntemaan rakkautta ja empatiaa, olen itsekin sitä lapsena saanut. Pahoista teoista jää kuitenkin jäljet. Kehityspsykologiassa sanotaan, että on voikukkia ja orkideoita. Se on hyvä vertaus ja auttaa ehkå myös ymmärtämään, miksi joillekin jää ”pienemmistäkin” asioista traumoja ja toiset selviävät yllättävänkin vaikeista oloista.

Samoja tuntemuksia, ja ikävä kyllä niitä nousee edelleen mieleen. Pieni esimerkki: Juuri luin, kuinka yliliikkuvat  nivelet voivat tehdä mahdolliseksi peukalon taivuttamisen kiinni ranteeseen. Älkää kuitenkaan kokeilko, ei minullakaan enää mene. Teininä vielä taipui. En tosin tiennyt, mistä se johtuu. Muistan vaan yhtäkkiä kuinka äiti moitti minua, että minun ranteeni ovat kummallisessa asennossa kun pidin siskon vauvaa sylissä.  Et sinä osaa! Kaikesta, ihan pienestäkin piti huomauttaa. Milloin oli liikaa lihonut, ettei vaan raskaana? Milloin laihtunut, ettei vaan se uusi tauti (AIDS).  Tuntuu tosi pahalta, että suurelta osin syynä saattoi olla kateus tyttärien nuoruudesta. Oma nuoruus kaukana takana, raskasta työtä tehneenä. Ei voinut käydä koulua vaan piti mennä 11-vuotiaana paimentamaan lampaita tai karjaa. Eikä äidillä ollut taitoa käsitellä sitä asiaa vahingoittamatta lapsiaan.

Äiti antoi selkään muutaman kerran. Ei tullut ehkä loppuelämän traumoja, mutta ainakin lisäsi arkuutta, itsepäisyyttä ja sisäänpäin kääntymistä. Äidin kanssa oli viileät välit koko lapsuuden ja teini-iän. Joskus yli parikymppisenä juteltiin asioista, äiti pyysi anteeksikin ja sen jälkeen välit on olleet ok.

Kyllähän se tottakai pahalta tuntui silloin ja pitikin tuntua, mutta onneksi meillä kerrottiin miksi näin tehtiin ja keskusteltiin asia selväksi jälkikäteen, eikä koskaan saatu selkäsaunaa turhasta. Opittiin olemaan, opittiin oikea ja väärä, opittiin ymmärtämään että teoilla on seuraukset, opittiin ajattelemaan omilla aivoilla ennen tekoja. Opittiin katsomaan peiliin. Opittiin olemaan kunnollisia ihmisiä. Nykyään pehmokasvatetut eivät suostu näkemään itsessään mitään vikaa, eivätkä edes pohtimaan sitä vaihtoehtoa että mitä jos se syy löytyisikin välillä peilistä, eikä aina muista ihmisistä. Pätee myös moniin tämän päivän johtajiin ja päättäjiin. Ei oteta vastuuta mistään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erityisesti oman lapsen saamisen myötä on tullut mietittyä sitä, miten vanhemmat minua kohtelivat ja millainen perhekulttuuri meillä oli. Oli sellaisia sanoja ja tekoja, joita minun on aivan mahdoton ymmärtää, että rakastava vanhempi voisi niin lapselleen tehdä. En voisi ikinä lyödä lastani, en millään tavalla fyysisesti satuttaa. Tai uhkailla satuttamisesta. Mä olen lapselle turva, en uhka. Miten ikinä voisin haluta pahaa lapselleni! En voisi ikinä arvostella lapsen ulkonäköä, moittia hänen vikojaan, luetella huonoja ominaisuuksia ja sitten vielä päälle haukkua sitä kuinka huonosti tämä kestää arvostelua. Kaikki tämä tuntuu ihan käsittämättömältä ja se saa samalla minut surulliseksi, kun ajattelen että minä olin lapsi, jolle näin tehtiin. Samalla se auttaa ymmärtämään hyvin omia haavojani, kipujani ja selviytymismekanismejani.

Ymmärrän toki, että olemme eri aikakauden ihmisiä ja omilla vanhemmilla vasta vaikeat lähtökohdat ovatkin olleet. Ja ajattelen, että koska minä pystyn tuntemaan rakkautta ja empatiaa, olen itsekin sitä lapsena saanut. Pahoista teoista jää kuitenkin jäljet. Kehityspsykologiassa sanotaan, että on voikukkia ja orkideoita. Se on hyvä vertaus ja auttaa ehkå myös ymmärtämään, miksi joillekin jää ”pienemmistäkin” asioista traumoja ja toiset selviävät yllättävänkin vaikeista oloista.

Kuin omasta kynästäni, juuri nuo loukkaukset, haukkumiset, huonojen ominaisuuksien listaamiset - höystettynä sitten kohtuuttoman rajulla väkivallalla.

Mutta, mä olen tajunnut että vanhempani vihasi lapsiaan. Mitään rakastavaa ei ollut koskaan, ainoa kosketus oli satuttamista. Syy ei ollut tietenkään meissä lapsissa - kiltit suloiset lapset - vaan vanhempien erittäin pahoissa tunne-elämän ongelmissa ja melko varmaan myös hoitamattomassa mt-ongelmassa toisen osalta.

Mua on eniten auttanut se kun lopetin lapsenomaisen toivomisen ”ehkä ne silti rakastaa, ehkä ne vielä muuttui, ehkä ne alkaa mukaviksi vielä”. Turhaan odotin 45 vuotta. Nyttemmin tajuan että mitään rakkautta heillä ei lapsiaan kohtaan ollut eikä ole. Kaikista ei vaan ole vanhemnmiksi (ja silti sellaisetkin lapsia saa).

Tämä. Itsellä ihan samaa.

Fyysisesti ei ole satutettu, uhkailtu vain..pelon sekin on jättänyt. Suurimmat traumat kuitenkin henkisestä mollaamisesta: et varmaan pärjää, tuskin osaat, ei kannata, no olipas se ihme kun onnistui ym. Kamalaa kun ne tähän kirjoittaa. Omaa lasta yrittänyt tukea ja kannustaa ja kasvattaa eri tavoin. Vaikka oikeasti en tiedä miten saa tottelemaan lapsen, jonka kanssa joka päivä väännetään pöytätavoista, läksyistä, iltatoimista ja muista perusasioista. Mikään ei jää päähän ja kaikesta sanoo vastaan, kun ei saa tahtoaan läpi, raivostuu. Olisikin jokin yksinkertainen ratkaisu millä arki toimisi.

Myös henkinen väkivalta voi traumatisoida. Mulla oli ovela luonnevikainen vanhempi joka osasi pelossa pitämisen. Se tehtiin niin että harvakseltaan annettiin oikein huolella selkään (aivan liikaa, liian kovaa jne) ja sitten seuraavat puoli vuotta riitti että UHKAILI sillä että pieksää sinipunaiseksi tai pieksää niin ettet kävele viikkoon.

Isä sai muutenkin ihme kilareita aiheesta maton hapsut vinossa, laitoin ”väärin” oven kiinni, tömistin ”väärin” kävellessäni, jotenkin nieleskelin ”väärin” syödessäni, ja sitten naama punaisena karjumista ilman oikeaa syytä, ja väkivallalla uhkailut siihen päälle.

Isä oli tunnettu tehtaan johtaja paikkakunnalla ja kaikkien mielestä just mukava mies. Kukaan ei olisi ikinä uskonut, ja mikään lasukaan ei olisi auttanut - tuolloin kasarilla ajateltiin että ongelmia on vain köyhillä.

Tunnen suunnatonta inhoa ja halveksintaa vanhempiani kohtaan. He eivät olisi ansainneet ihania lapsiaan. He eivät millään lailla rakastaneet, tukeneet, lohduttaneet, enemminkin olivat kotikiusaajia.

Ei tämä tietenkään ole sillä lailla pahaa kuin joillain joilla on luita murtunut ja aivotärähdyksiä tullut väkivallassa. Mutta tämäKIN voi jättää lähtemättömät jäljet ihmiseen.

On jotenkin järkyttävää - varsinkin kun itse sai oman lapsen ja rakastaa lastaan niin että sydän halkeaa rakkaudesta - tajuta se että omat vanhemmat ei rakasta lapsiaan yhtään. Tippakaan. Lapsuus ja nuoruus oli kaltoinkohtelua, ja sen jälkeen lapsille ilmoitettiin että 18v syntymäpäivänä pitää muuttaa kotoa pois. Heidän vastuut loppuu kuulemma siihen.

Lähdin kotoa mukanani vain repullinen vaatteita. En saanut rahaa, tukea, apua, huonekaluja, astioita, petivaatteita, en mitään. Oli kyllä pala kurkussa kun siitä lähdin.

Sen jälkern vanhemmat oikeastaan hylkäsi täysin. Kotiin ei saanut enää mennä (edes jouluna). Eivät soitelleet, eivät halunneet tavata, eivät käyneet… koko oma lapsi oli ihan yhdentekevä.

Surullista että tämä siirtyi myös omiin lapsiini, vanhempani ei ole halunneet nähdä niitä koskaan. Heitä ei kuulemma kiinnosta.

On jotenkin aivan sanattomaksi vetävää miten joku voi olla rakastamatta yhtään lastaan. Että yhtään ei välitä, tippakaan ei kiinnosta, ei halua tietää onko lapsi edes elossa, onko lapsella kaikki hyvin tms.

Mutta tällaista se monesti on kun vanhemmat ei rakasta lapsiaan. Se että vanhempi aina rakastaa, on myytti joka ei pidä paikkaansa ollenkan kaikkien kohdalla.

Ylös

Jos syystä sai vitsasta, oli sen jälkeen helpottunut olo, koska asia oli loppuun käsitelty. Ei mitään traumoja.