Minkä ikäinen olit 90-luvun laman aikana? Mitä muistat lamasta ja sen vaikutuksista elämään?

Vierailija kirjoitti:

Kamalaa kuultavaa, miten monilla lapsilla on ollut noin syyllinen olo rahahuolien takia. Itsekin joskus olen lasten kuullen ollut huolestunut raha-asioista, mutta nyt aion lopettaa sen.

Oli täällä sentään yksi hellyttävä muisto lapselta, joka oli kokeillut, miten markka kelluu.

Olin siinä 44 paikkeilla, samoin mieheni. Mun työpaikka sentään pysyi, mutta mies sai kenkaa. Jokainen aikuinen voi siitä päätellä, miten elämä jatkui.

Vierailija kirjoitti:

Pääsin ylioppilaaksi 1991. Piti pitää välivuosi ja käydä töissä. Jokseenkin ylioppilasjuhlien aikaan kaikki työpaikat katosivat. Hain töitä, siihen aikaan ei ollut nettiä. Kävin työkkäristä monisteen, jossa olivat maakunnan kaikki työpaikat joihin ei vaadittu koulutusta. Moniste päivitettiin kerran viikossa ja se oli yhden A4:n kokoinen. Sitten aloitin soittelun puhelinnumeroihin, yleensä puhelin piippasi varattua puolesta tunnista tuntiin, jonka jälkeen hyvin väsynyt ääni vastasi, että paikka on jo täytetty. Sama homma lehti-ilmoitusten kanssa. Onnistuin kuitenkin saamaan pari pätkätyötä, koska olin nuori ja ollut kesätöissä lukioaikana. Kaikki tutut olivat työttöminä ja tukityöllistettyinä, olisi pitänyt itsekin tehdä samoin, mutta en halunnut työllistyä yhteiskunnan tuella kun asuin kotona kuitenkin.

Pelastauduin opiskelemaan. Kesätöitä ei ollut. Työharjoitteluun oli tosi vaikea päästä edes ilman palkkaa, koska kaikki paikat olivat täynnä työllistettyjä. Onnistuin kuitenkin ujuttautumaan ilmaiseksi työharjoitteluun. Siellä oli 40-50 -vuotiaita tukityöllistettyjä myös, joku oli konkurssissa ja toinen masentunut, kaikki tietoisia etteivät todennäköisesti enää saa kunnon työpaikkaa loppuikänä.

Parin vuoden päästä sain opiskelun ohessa iltatöitä konkurssiin menneen firman raunioille perustetusta firmasta. Se tuntui lottovoitolta. Nykyään kun nuorilla on heti hyvä työ ja ura, niin minun CV:ni ei kelpaa edes vessapaperiksi.

Opiskelijaelämä oli kivaa. Ehkä vielä kivempaa siksi, että kaikki piti tehdä halvalla itse ja yhdessä. Tosin opiskelun työllisyysvaikutuksia ei tullut kauheasti pohdittua kun kellään ei muutenkaan ollut töitä. Tuntui, että on parempi opiskella työttömäksi tullakseen kiinnostavia asioita kuin jotain tylsää samalla lopputuloksella. Ja kunhan pääsi pois sieltä työttömyyskortistosta ennen kuin sekosi sinne. Nyt jälkiviisaana toki olisi voinut valita toisen alan, ainakin jos olisi kristallipallosta nähnyt että millä alalla tulevaisuudessa on töitä. Meitä hiukan vanhempi ikäluokka, joka valmistui laman aikaan on osittain aika syrjäytynyttä työmarkkinoilta.

No todellakaan ei ole. Heidän vasta saadut paperinsa eivät välttämättä kelpaa yhtään sen enempää kuin sinunkaan. He tietävät automaattisesti, että joutuvat hankkimaan 2-3 tutkintoa ja toivomaan, että jollekin alalle osuisi oikeaan aikaan.

Aika ikävä tämä käsitys, että töihin pääsy olisi jotenkin helpompaa nykyään kun se alkaa olemaan lähes mahdotonta, koska työttömyystoimet eivät kohdistu nuoriin vaan yritetään vain pidentää työuria ja olla laskematta porukkaa eläkkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Olin siinä 44 paikkeilla, samoin mieheni. Mun työpaikka sentään pysyi, mutta mies sai kenkaa. Jokainen aikuinen voi siitä päätellä, miten elämä jatkui.

Naisten elämä on easymodella verratuna miesten hard+ vaikeusasteeseen. Turha vetää feministien hernettä nenään, tiedätte että tämä on totta!

En edes muista koko lamaa...Oma elämäni pyöri noihin aikoihin vain opintojen, töiden ja seurustelun ymkeskellä...

Aloitin koulun v. 90. Toinen vanhemmista oli työttömänä jonkin aikaa (puolisen vuotta?) , mutta en muista tarkkaan minä vuosina. Koulukavereiden vanhemmissa myös työttömyyttä, sukulaisten firma konkkaan ym.

Sen verran nuori olin etten muista tai ymmärrä tuota lamaa kovin tarkasti.

ostin asunnon käteisellä

Koulun ruokahuoltomaksu! Sen olin jo unohtanut. Summa ei ollut ihan pieni, ja sen joutui maksamaan, vaikka ei olisi edes syönyt koulussa. Esimerkiksi minä en saanut koulussa kasvisruokaa, kun olin jo silloin vegetaristi, mutta niin vain jouduin tuon maksun maksamaan (tein ihan virallisen valituksenkin, joka hylättiin).

Omat vanhempani jäivät lamassa työttömiksi, eivätkä enää koskaan sen jälkeen saaneet vakituista työpaikkaa. Siinä karisi itselläkin usko siihen, että kova työ aina kannattaa - eipä näyttänyt kannattavan. Vanhemmilta ei sitten koskaan tullut taloudellista tukea, eikä tietenkään mitään perintöäkään. Itse olen tullut hyvin turvallisuushakuiseksi: en lähde vakituisesta työpaikasta vaikka mikä olisi, enkä ota pientäkään lainaa kuin vasta pakon edessä.

Olin vajaa kolmikymppinen. Opiskelin yliopistossa, ja opintoja rahoittaakseni siinä sivussa tekemäni työt loppuivat kuin seinään. Kun valmistuin, ei ollut mitään töitä - ei oman alan, eikä ns. hanttihommiakasn. Olin pitkään työttömänä. Työkkäristä järjestyi kaksi osa-aikaista puolen vuoden työllisyyspätkää, jotkavotin riemumielin vastaan. Vasta vuonna 1997 pääsin ns. oikeisiin töihin, kun myin itseni alehintaan.

Myöhemmin olen lukenut tutkimuksista, joiden mukaan meillä lama-aikaan valmistuneilla on jatkossakin työuravollut epävakaampi. Pätkätyöt ja työttömyysjaksot ovat yleisempiä kuin muilla. Pätee kyllä ainakin minuun tuo.

Muuten elintasoni ei lama-aikana suoranaisesti romahtanut, kun olin jo opiskelijana tottunut nuukailemaan.

Meillä oli molemmilla työpaikka (verotus taisi nousta kyllä aika kovaksi), joten ei ollut hirveää henkilökohtaista hätää. Mieleeni on jäänyt äärettömän katkera työkaveri, joka oli taannut asuntolainan sukulaiselleen ja koko talo jäi hänen maksettavakseen. Toinen takaaja oli varaton tai jotain.

Opeiksi jäivät: älä koskaan takaa kenenkään lainaa, älä edes omien lapsien jos et ole valmis muuttamaan itse vuokralle, jos ei ole varaa niitä takuita tarvittaessa maksaa, koska oma asunto voi mennä alta.

Tuskin se oli ainoa tapaus, jonka tiedän, jossa isä takasi tyttärensä omakotilainan, lopulta se talokaan ei valmistunut ja ymmärtääkseni lainarahatkin menivät toisiin tarkoituksiin, isä ja äiti möivät oman talonsa maksaakseen lainan, jolla ei edes mitään saanut kukaan. Kaikki ovat asuneet siitä asti vuokralla, paitsi jo edesmennyt isä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vienti alkoi vetää jo laman alussa devalvaation jälkeen mutta samalla valuuttalainat räjähtivät käsiin.

Ennen luottomarkkinoiden vapauttamista vain suurimmat yritykset ja pankit olivat saaneet valuuttalainoja mutta näillä oli niistä vuosikymmenien kokemus ja asiantuntemusta lainojen suojauksesta.

1980-luvun lopussa näitä "halpoja" lainoja kahmivat kuitenkin pikkufirmat ja jopa yksityishenkilöt jotka eivät tajunneet riskeistä ja suojauksista mitään. Devalvaatioiden jälkeen lainapääoma räjähti kolmanneksen korkeammaksi samalla kun kotimarkkinoiden kysyntä romahti nollaan.

D-vitamiiniruiskeen jälkeen kaikki vientiteollisuus (etenkin paperi, metalli ja Nokia) oli kiihtyvässä kasvussa jo 1992 vaikka muu Suomi oli vasta putoamassa pystysuoraan laman pohjalle.

Vientieollisuuden palveluksessa olleet kokivatkin laman aikana aivan erilaisen nousujohteisen todellisuuden kuin kotimarkkinoista riippuvaisten yksityisten alojen työntekijät. Julkisella sektorillakin vakiduunissa olevat saivat pitää työnsä vaikka palkankorotuksia ja urakehitystä ankeutettii.

Täsmälleen näin ja on aivan turhan naiivia kuvitella, että näiden suuryhtiöiden johtajilla ei olisi ollut tietoa siitä, mitä tuleman pitää, ennen kuin devalvaatio tuli. Jättivät näöksi toki jotain valuuttalainatappioita  tilille, joita olikin hyvä sitten hakea yritystukina takaisin.

Olin metallin talouspuolella, joten todellakin tiedän. Olin 25 vuotias, palkkani nousi kolmessa vuodessa 9000 markasta 17 000 markkaan, suunnillensa. Sain päällikön tittelin 27 vuotiaana, näetsen. 

Päällikkönähän minulla tietysti oli alaisia. Muistan, kun kirjoittelin alle lappusia, jotka oikeuttivat alaiseni 30 % korvaukseen, kun tekivät oman toimen ohessa jotain ennalta sovittuja tehtäviä tuuratessaan kolleekaa.

Miltäs kuulostaa nykyään, paljonko tulee liksaa lisää, jos joku on saikulla?

Tositapaus vuodelta 1995. Olin päässyt juuri ennen lopullista romahdusta 1991 vientifirmaan duuniin ja palkka kehittyi sen verran kivasti että sain ostettua ASP-tilin ansiosta kaksion rivarinpäädystä Helsingistä kun hinnat olivat pohjassa 1994.

Naapurissa asui samanlaisessa kuplan huipulla pikku koppiin joutunut nelihenkinen perhe jonka isän tuliterää isoa Audia katselin kateellisena kun se oli parkissa oman rieskani vieressä keittiön ikkunani edessä. Näillä meni selvästi lujaa.

Perheen äiti ryntäsi oitis tivaamaan minulta paljonko olin maksanut asunnostani ja näytti kirjaimellisesti siltä kuin olisin iskenyt sitä puukolla vatsaan kun kerroin summan. Oli selvää että näillä oli omastaa jäljellä tuplasti velkaa sen myyntihinaan nähden.

Sitten tapahtui jotain koska isän auto alkoi seistä päivätkin parkissa pihalla ja jossain vaiheessa tajusin että seinän takaa ei kuulu enää lasten ääntä. Äiti ja lapset olivat hävinneet jonnekin.

Yhtenä aamuna Audi oli ruudussa takanurkka sen näköisessä rutussa että se oli peruutettu tolppaan ja lujaa. Katselin hämmentyneenä miten vuoden ikäistä hiton kallista autoa ei korjattu viikkoihin vaan ruosteet alkoivat kukkia takaluukun vekeissä. Täytyyhän noin uudessa ja kalliissa autossa olla vakuutukset?

Vimeisen kerran näin perheen isän kun se tuli autoltaan sen näköisenä kuin se olisi nukkunut katuojassa viikon samat vaatteet päällään ja viina haisi viiden metrin päähän.

Seuraavana aamuna seinän takaa kuului niin kova ja terävä pamaus että lasit helisivät. Päivää myöhemmin taloyhtiössä oli lippu puolitangossa eikä kukaan vanhoista asukkaista halunnut vastata kun kysyin kuka on kuollut.

Sain ostettua ensiasunnon Merihaasta tornitalon yläkerroksesta 900 €/m2, asp-lainan korko oli vain 4,5%

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3-6 vuotta. En huomannut laman vaikutuksia.

Mulla sama 4-7 ja muistan ankean ilmapiirin. Aikuiset olivat jotenkin surullisempia kuin ennen.Tarhassa sai kumiperunoita niihin aikoihin kun veljeni syntyi.

Täti joka oli pankissa töissä jäi työttömäksi. Isän työpaikka muutti satojen kilometrien päähän joten isääkin kohtasi työttömyys. Koulun alkaessa 1993 karttakirjasta piti pyyhkiä yli sana Neuvostoliitto ja kirjoittaa tilalle Venäjän federaatio. Opettajatkin puhuivat säästöistä mitä tuli kaikkiin oppimismateriaaleihin.

Tätä ketjua lukiessa aloin epäillä omaa muistiani ja haastattelin äitiäni, että kohtasimmeko kuitenkin kurjuutta lama-aikana. Mutta ei. Isäni oli samassa työpaikassa 70-luvulta 2000-luvun ensikymmenelle. Minä synnyin -87, ja äiti palasi äitiysloman jälkeen pariksi vuodeksi työpaikkaan, jossa oli työskennellyt lähes 20 vuotta, jotta sai loput asuntolainasta maksettua. Hän irtisanoutui juuri laman kynnyksellä, koska halusi viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Puoli vuotta myöhemmin hän sai omalta kylältä osa-aikatyön, jota teki lama-ajan ja sen jälkeenkin. En muista, että meillä olisi kotona koskaan ollut puutetta mistään. Ei me leveästi eletty, mutta syötiin hyvin, ja muut materiaaliset tarpeet tuli täytetyiksi. Sisarukseni aloitti koulun -91 eikä siellä äidin mukaan erityisesti säästetty materiaaleissa, kuten ei silloinkaan kun itse aloitin -94. Huolestunutta ilmapiiriä en huomannut missään.

Tutuistakin vain yhden sukulaisen yritys meni konkurssiin, ja hänen takaajana ollut vanhempansa joutui myymään omaisuuttaan, mutta hekin kuulemma selviytyivät henkisesti siitä tilanteesta ihan hyvin. Näitä muiden tarinoita luettuani täytyy huokaista, että olimme onnekkaita.

Olin vasta unelma-ammattiini valmistunut, ehtinyt tehdä töitä erityisesti loma-aikoina mutta myös aloittaa vakiduunissa, kaikki näytti olevan edessä... YT-neuvottelut , kaikki pihalle - säälitti myös pomoja, joille se oli kova isku: pieni suunnittelutoimisto, jossa meillä oli ihan oikeasti tosi hyvä tiimi ja kova into. Mutta kun tilaukset loppui kuin seinään... 

Siihen loppui mun nuoruus. Jouduin sinnittelemään tyhjän päällä, sitten vaihtamaan alaa ja vihdoin sain siltä alalta töitä, osin suhteilla. Duuni mikä duuni mutta paljon tylsempää kuin "oma" alani. 

Taloudellisesti oli tosi tiukkaa ja masentava oli nähdä kun stadi kuihtui, pelkkiä topless-baariyritelmiä tai ale-tuoppiloita, kirppiksiä jos enää mitään liikkeitä... Paljon opiskelukavereita muutti Suomesta, minä nössö jäin - oli haave perheestä, mutta sekin meni pieleen, parisuhteet kariutui, pinna kireenä kaikilla...

Mulle se oli siis käännekohta, tosi masentava sellainen, josta en kai koskaan toivu, vaikka on sen jälkeen tullut hyviäkin vuosia ja olen saanut lopulta sen kaivatun perheenkin. Mutta lähes koko ysäri oli mulle yhtä painajaista.

Vierailija kirjoitti:

Ale-lapuilla merkityn ruoan ostaminen oli ainakin meidän pikkukylällä hyvin häpeällistä, vaikka kaikilla meni huonosti.

En kyllä muista missään ruokakaupassa paljon alelappuja olleen. Jos olisi ollut, olisin ne kaikki ostanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pääsin ylioppilaaksi 1991. Piti pitää välivuosi ja käydä töissä. Jokseenkin ylioppilasjuhlien aikaan kaikki työpaikat katosivat. Hain töitä, siihen aikaan ei ollut nettiä. Kävin työkkäristä monisteen, jossa olivat maakunnan kaikki työpaikat joihin ei vaadittu koulutusta. Moniste päivitettiin kerran viikossa ja se oli yhden A4:n kokoinen. Sitten aloitin soittelun puhelinnumeroihin, yleensä puhelin piippasi varattua puolesta tunnista tuntiin, jonka jälkeen hyvin väsynyt ääni vastasi, että paikka on jo täytetty. Sama homma lehti-ilmoitusten kanssa. Onnistuin kuitenkin saamaan pari pätkätyötä, koska olin nuori ja ollut kesätöissä lukioaikana. Kaikki tutut olivat työttöminä ja tukityöllistettyinä, olisi pitänyt itsekin tehdä samoin, mutta en halunnut työllistyä yhteiskunnan tuella kun asuin kotona kuitenkin.

Pelastauduin opiskelemaan. Kesätöitä ei ollut. Työharjoitteluun oli tosi vaikea päästä edes ilman palkkaa, koska kaikki paikat olivat täynnä työllistettyjä. Onnistuin kuitenkin ujuttautumaan ilmaiseksi työharjoitteluun. Siellä oli 40-50 -vuotiaita tukityöllistettyjä myös, joku oli konkurssissa ja toinen masentunut, kaikki tietoisia etteivät todennäköisesti enää saa kunnon työpaikkaa loppuikänä.

Parin vuoden päästä sain opiskelun ohessa iltatöitä konkurssiin menneen firman raunioille perustetusta firmasta. Se tuntui lottovoitolta. Nykyään kun nuorilla on heti hyvä työ ja ura, niin minun CV:ni ei kelpaa edes vessapaperiksi.

Opiskelijaelämä oli kivaa. Ehkä vielä kivempaa siksi, että kaikki piti tehdä halvalla itse ja yhdessä. Tosin opiskelun työllisyysvaikutuksia ei tullut kauheasti pohdittua kun kellään ei muutenkaan ollut töitä. Tuntui, että on parempi opiskella työttömäksi tullakseen kiinnostavia asioita kuin jotain tylsää samalla lopputuloksella. Ja kunhan pääsi pois sieltä työttömyyskortistosta ennen kuin sekosi sinne. Nyt jälkiviisaana toki olisi voinut valita toisen alan, ainakin jos olisi kristallipallosta nähnyt että millä alalla tulevaisuudessa on töitä. Meitä hiukan vanhempi ikäluokka, joka valmistui laman aikaan on osittain aika syrjäytynyttä työmarkkinoilta.

No todellakaan ei ole. Heidän vasta saadut paperinsa eivät välttämättä kelpaa yhtään sen enempää kuin sinunkaan. He tietävät automaattisesti, että joutuvat hankkimaan 2-3 tutkintoa ja toivomaan, että jollekin alalle osuisi oikeaan aikaan.

Aika ikävä tämä käsitys, että töihin pääsy olisi jotenkin helpompaa nykyään kun se alkaa olemaan lähes mahdotonta, koska työttömyystoimet eivät kohdistu nuoriin vaan yritetään vain pidentää työuria ja olla laskematta porukkaa eläkkeelle.

:) Ai että nykyään on vaikea työllistyä? Nykyään on työpaikkoja joihin hakea (enemmän kuin 5 kappaletta). Vuonna 1991 oli just ne pari paikkaa per paikkakunta ja maassa oli puoli miljoonaa työtöntä. Ne 90-luvun työpaikat, joihin oli satoja tulijoita olivat jotain tehtaassa liukuhihnalla tai aamulehtien jakajana. Sinne yrittivät ne irtisanotut ja opiskelijat ja kaikki. Harva pääsi. Nykyään netti pullistelee työpaikkoja ja koko ajan palkataan työntekijöitä. On myös todella helppoa etsiä netistä avoimia paikkoja.

Se taas on totta, että on naurettavaa että joka hommaan tarvitaan viiden vuoden tutkinto, eri viiden vuoden tutkinto jokaiseen työhön. Vielä hölmömpää, että osalla tutkinnoista ei käytännössä saa töitä joilla eläisi, kun taas osa on virallisesti suojattuja (esim. kirjastoala).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin noin 3-7 -v laman aikana. Muistan, että uutisia katsovat vanhemmat olivat huolestuneita ja huokailivat. Isä teki kolmea työtä, kun äiti oli meidän lasten kanssa kotona ja asuntolainan korot nousivat. Meillä lapsilla oli kyllä kaikkea, äiti ompeli meille itse ja oli haka löytämään uudenveroista käytettyä. Herkut leivottiin itse ja lomalla mentiin mummolaan. Sitä vanhemmat on myöhemmin muistelleet, että ruokakaupassa piti säästää ja esim lihaa ostettiin vähemmän kuin ennen. Jossain laman loppuvaiheessa äiti palasi töihin ja käytiin koko perhe jopa ulkomailla. Kaverien perheissä oli avioeroja ja yrityksiä kaatui.

Tämä on ilmeisesti jokin sukupolvikokemus, olen kuullut muidenkin tehneen samaa. Mutta muistan siis testailleeni markan kellumista käytännössä ja olleeni pettynyt, kun se vajosi vesilasin pohjalle. Jonkun pankin oravalogo on myös jäänyt mieleen, ja vakavailmeinen Arvi Lind. Ja on esim devalvaatio jäänyt sanana lama-ajalta mieleen, vaikka tietenkään en ymmärtänyt yhtään, mitä se tarkoitti.

Orava oli KOPin mainoshahmo. Se koputti hännällä mainoksessa että kop kop. KOP ja SYP fuusioitui silloin laman alussa.

Itsehän luulin logoa linnuksi. 

Olin 25 ja ostin ylihintaisen asunnon, josta sain myydessä reilut puolet siitä mitä maksoin. Muistan työkaverini ostaneen pankin pakkolunastaman omakotitalon, johon pankki määräsi hinnan tyyliin joko maksat siitä x-summan (kallis), tai lainaa ei tipu. Siihen aikaan lainaa sai vai omasta pankista, eli se oli loose-loose situation hänelle, win-win pankille.

-90 olin 14v. Lama vei isän firman konkurssiin ja muutettiin isän rakentamasta omakotitalosta kerrostaloyksiöön. Vuoden kuluttua päästiin muuttamaan uuteen isompaan hitas asuntoon kerrostaloon. Kaikki oli vähän kortilla ja säästettiin kaikesta. Isä oli masentunut ja alkoholisti, äiti sai huoltaa koko perheen. Elämä oli silti ihan hyvää ja armollista ettei silloin lapsena oikein tätä kaikkea ymmärtänyt. Nyt ymmärtää syyn kaikkeen, isä pääsi firman veloistaan vasta jokunen vuosi sitten, on edelleen alkoholisti. Surullista miten jonkun elämä menee näin.