En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tässä ketjussa kuitenkin ovat sitä meiltä, että ap EI ole läheisriippuvainen. Joten jos hän ei ole läheisriippuvainen, mitä ihmettä hän pelkää? 

Kyllä se nyt vaan taitaa olla. Mullakin oli ihan sama, että kaivoin kaikki teoriat ja tein tunnetyötä älyttömät määrät. Lopulta uuvutin itseni ihan, kun en osannut keskittyä muuhun.  Ja totta kai mies kaikkosi kauemmas ja kauemmas, koska ahdistuu kaikesta vaikeasta ja kaikesta selvittelystä ja kaikesta vakavasti puhumisesta (siis se ko. mies, eivät kaikki miehet). 

Mun mielestä tässä on aika pähkinäkuoressa Ap:n ongelman miehen kanssa.  Hän ei uskalla kysyä ihan suoraan ja kiertelemättä ollaanko me nyt vakavissaan tässä suhteessa vai ei. Vastausvaihtoehtoina kyllä/ei. Kyllä mies osaa tähän vastata jos suoraan kysytään.

Sen sijaan hän kautta rantain psykologisoi loputtomiin miestä ja miehen mahdollisia ongelmia, kiintymyssuhdemalleja, vuorovaikututustyylejä jne., jotka voivat olla totta tai sitten ei. Kyselee epämääräisiä kysymyksiä ja tuo epäsuorasti ilmi tyytymättömyytensä suhteeseen.

Se mitä hän ei ole nähtävästi ainakaan vielä ole valmis tekemään on kohtaamaan miehen mahdollista ei-vaihtoehtoa, koska se tietäisi rakkausunelman romuttumista ja surua menetyksestä. Mieluummin roikutaan löysässä hirressä.

Kylläpä täällä innokkaasti psykologisoidaan että olenko läheisriippuvainen vai en.. :) Kuten sanottua, niin tunnistan itsessäni nyt ekaa kertaa sellaisia ajatusmalleja, mikä on tietysti arvokasta oppia.

Olen kyllä kysynyt mieheltä suhteemme tilasta. Olen sanonut, kuten joku sanoi, että tuntuu että joudun nykyään enemmän ehdottelemaan kaikkia, mistähän tämä johtuu, onko jokin muuttunut. Sitäkin olen joskus kysynyt, että haluaako olla kanssani. Mies on ollut näistä lähinnä hämmentynyt, että "ehkä olen tottunu siihen että sinä ehdotat / ei tullut mieleen ehdottaa nyt" ja on sanonut, että "joo, haluan kyllä olla edelleen suhteessa". Näistä keskustelunaloituksistani ei ole syntynyt niin avoimia keskusteluja, kun olisin toivonut ja tämä aiempaa "välttelevämpi" käytös on jatkunut myös.

Tässä päästään siihen, että teothan ne merkkaa enemmän kuin sanat ja pitäisi ymmärtää tästä jo sitä ja tätä, mutta siitä ei ole kiinni ettenkö ole ikinä kysynyt. Mutta loputtomiin ei voi vain kysellä vaan pitää alkaa tarkastelemaan tekoja, mitä nyt tässä teenkin.

AP

Siihenhän koko tämä ketju aloituksesta lähtien perustuukin, että toisessa täytyy olla jotain vikaa, jos ei ole sellainen kuin toinen haluaisi tämän olevan. Aloittajan mielestä miehellä on vääränlainen kiintymyssuhdetyyppi, joka johtuu jostain miehen menneisyydessä tapahtuneesta tarumasta,  ja heidän kaikki ongelmansa johtuvat siitä, että mies on tällä tavalla viallinen. Ja "diagnoosin" on tehnyt ap ihan itse perehdyttyään - todennäkäisesti netissä - kaikenlaisiin oppaisiin.

Jos olet lukenut ketjua enemmän, niin täällä on kyllä hyvin paljon puhuttu siitä, että kyseessä voi olla myös ap:n oma ongelma tulkita miehen etääntynyttä käytöstä oikein eli niin, että mies ei ole vain kiinnostunut jatkamaan suhdetta.

Ap ei vaan halua sitä uskoa, vaan roikkuu mukana epätyydyttävässä suhteessa  väkisin, koska ei pysty päästämään irti parisuhdeunelmastaan.  

Missään ei olla sanottu, että ap:n miehellä välttämättä on mitään isompia ongelmia (voi tietysti ollakin), kyllä jokainen tietää, että kiintymyssuhdeongelmat ovat nimenomaan ap:n tulkintoja, eikä mikään yleisesti hyväksytty totuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tämä nykyaika aika helkkarin raskasta, koska ellei koko ajan ole pätevä, pärjäävä, itsevarma, tehokas ja tuloksellinen, myös ihmissuhteissa, sille pitää löytyä joku leima, mutta vielä mieluummin diagnoosi.

Mitään heikkouksia, tunne-elämän laaksoja ja heittelyitähän ei ole kuin niillä, joilla joku testattava vaiva.

Ja testiksi tästä kelpaa pilipalitestit: jos olet sitä mieltä, että lapsuutesi perheessä ei kommunikointi ollut hyvää, tadaa, sä olet traumatisoitunut läheisriippuvainen!

Siihenhän koko tämä ketju aloituksesta lähtien perustuukin, että toisessa täytyy olla jotain vikaa, jos ei ole sellainen kuin toinen haluaisi tämän olevan. Aloittajan mielestä miehellä on vääränlainen kiintymyssuhdetyyppi, joka johtuu jostain miehen menneisyydessä tapahtuneesta tarumasta,  ja heidän kaikki ongelmansa johtuvat siitä, että mies on tällä tavalla viallinen. Ja "diagnoosin" on tehnyt ap ihan itse perehdyttyään - todennäkäisesti netissä - kaikenlaisiin oppaisiin.

Ikinä en ole väittänyt, että miehessä on kaikki vika, vaan olen erittäin valmis miettimään omaa osuuttani. Siihen tässä ketjussa on tullut hyviä pointteja, ja olen kiitollinen niistä. Enemmän täällä on minusta kaikenlaisia vikoja ja häiriöitä löydetty. 

Tämä asia alkaa olla osaltani kohta käsitelty tässä ketjussa. Sitä kuitenkin vielä vähän kyseenalaistaisin, että mikä on oikeaa läheisriippuvaisuutta, ja mikä on ns. normaalia rakastuneen ihmisen toimintaa. Miksi on näköjään niin pahasta koittaa ymmärtää toista ja etsiä ratkaisuja, ennen kuin heittää pyyhkeen kehään suhteessa, joka on aiemmin toiminut? Meilläkin tämä ongelmatilanne on jatkunut pari kolme kuukautta - ei vielä mikään mahdottoman pitkä aika kun loppuelämän kumppania ollaan etsimässä. Pitäisikö ensimmäisestä vaikeudesta todeta, että ei tämä toimi, nyt vaan äkkiä ero ja etsimään parempaa kumppania? Ja jos ei niin kylmänviileästi osaa toimia, niin on läheisriippuvainen.

Ja olenpa heikko ja tarvitseva ja traumatisoitunut, kun mahdollinen tuleva yksinäisyys pelottaa ja surettaa. Miksi on niin väärin lukea asioita vaikka sitten netistä, ja koittaa oppia jotain itsestään ja kumppanista, mikä voisi johtaa siihen että ihmiset käyttäytyy tietyllä tavalla? Kiintymyssuhdetyylit on ihan oikeita asioita, ja jos niistä päätyy lukemaan ja huomaa että ei hitto, tuo dynamiikkahan toimii ihan niinku meidän suhteessa, niin miksi on typerää koittaa ymmärtää sitä?

Huom! En väitä, että meidän suhteessa ei ole mitään oikeasti vialla, vaan aion nyt alkaa selvittää asioita miehen kanssa. Jos tämä eroon päätyy niin sitten päätyy, mutta mielestäni ei ole kohtuutonta ottaa vähän aikaa ensin sen selvittämiseen, voiko suhdetta parantaa. Siinä voi oppiakin jotain, kuten nyt on käymässä.

AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tämä nykyaika aika helkkarin raskasta, koska ellei koko ajan ole pätevä, pärjäävä, itsevarma, tehokas ja tuloksellinen, myös ihmissuhteissa, sille pitää löytyä joku leima, mutta vielä mieluummin diagnoosi.

Mitään heikkouksia, tunne-elämän laaksoja ja heittelyitähän ei ole kuin niillä, joilla joku testattava vaiva.

Ja testiksi tästä kelpaa pilipalitestit: jos olet sitä mieltä, että lapsuutesi perheessä ei kommunikointi ollut hyvää, tadaa, sä olet traumatisoitunut läheisriippuvainen!

Siihenhän koko tämä ketju aloituksesta lähtien perustuukin, että toisessa täytyy olla jotain vikaa, jos ei ole sellainen kuin toinen haluaisi tämän olevan. Aloittajan mielestä miehellä on vääränlainen kiintymyssuhdetyyppi, joka johtuu jostain miehen menneisyydessä tapahtuneesta tarumasta,  ja heidän kaikki ongelmansa johtuvat siitä, että mies on tällä tavalla viallinen. Ja "diagnoosin" on tehnyt ap ihan itse perehdyttyään - todennäkäisesti netissä - kaikenlaisiin oppaisiin.

Ikinä en ole väittänyt, että miehessä on kaikki vika, vaan olen erittäin valmis miettimään omaa osuuttani. Siihen tässä ketjussa on tullut hyviä pointteja, ja olen kiitollinen niistä. Enemmän täällä on minusta kaikenlaisia vikoja ja häiriöitä löydetty. 

Tämä asia alkaa olla osaltani kohta käsitelty tässä ketjussa. Sitä kuitenkin vielä vähän kyseenalaistaisin, että mikä on oikeaa läheisriippuvaisuutta, ja mikä on ns. normaalia rakastuneen ihmisen toimintaa. Miksi on näköjään niin pahasta koittaa ymmärtää toista ja etsiä ratkaisuja, ennen kuin heittää pyyhkeen kehään suhteessa, joka on aiemmin toiminut? Meilläkin tämä ongelmatilanne on jatkunut pari kolme kuukautta - ei vielä mikään mahdottoman pitkä aika kun loppuelämän kumppania ollaan etsimässä. Pitäisikö ensimmäisestä vaikeudesta todeta, että ei tämä toimi, nyt vaan äkkiä ero ja etsimään parempaa kumppania? Ja jos ei niin kylmänviileästi osaa toimia, niin on läheisriippuvainen.

Ja olenpa heikko ja tarvitseva ja traumatisoitunut, kun mahdollinen tuleva yksinäisyys pelottaa ja surettaa. Miksi on niin väärin lukea asioita vaikka sitten netistä, ja koittaa oppia jotain itsestään ja kumppanista, mikä voisi johtaa siihen että ihmiset käyttäytyy tietyllä tavalla? Kiintymyssuhdetyylit on ihan oikeita asioita, ja jos niistä päätyy lukemaan ja huomaa että ei hitto, tuo dynamiikkahan toimii ihan niinku meidän suhteessa, niin miksi on typerää koittaa ymmärtää sitä?

Huom! En väitä, että meidän suhteessa ei ole mitään oikeasti vialla, vaan aion nyt alkaa selvittää asioita miehen kanssa. Jos tämä eroon päätyy niin sitten päätyy, mutta mielestäni ei ole kohtuutonta ottaa vähän aikaa ensin sen selvittämiseen, voiko suhdetta parantaa. Siinä voi oppiakin jotain, kuten nyt on käymässä.

AP

Ei siinä ole mitään väärää eikä ihmeellistä, vaan se on itseasiassa hyvin normaali reaktio tilanteessa, jossa suhde muuttuu yllättäen ilman järjellistä selitystä. Samaisesta syystä täysin järkevät ja oikeasti tasapainoiset ihmiset jäävät väkivaltaiseen suhteeseen liian pitkäksi aikaa, koska on rakastuneen mielelle luontaista yrittää ratkaista ongelmia ja saada taas tasapaino ja harmonia aivokemioihin. Sehän siinä alkuhuumassa niin pirullista onkin, kun kyseessä on ihan oikea kemiallinen riippuvuus, joka saa ihmiset käyttäytymään hyvin erikoisesti. Jälkikäteen on aina helppo viisastella, että olisi pitänyt tajuta ja lähteä heti, mutta ei se niin vain tapahdu, koska se ei ole luontaista eikä normaalia.

Mutta nuista suhteista ja tilanteista voi tietysti oppia. Voi tunnistaa omaa kemiallista riippuvuuttaan ja yrittää ottaa tervettä järkeä mukaan päätöksen tekoon. Mikäli suhde on yksipuolista roikottamista suurimmaksi osaksi, ei siinä ole mitään järkeä eikä se tule toimimaan, vaikka miten pienennät itseäsi, yrität ymmärtää ja kieltää tarpeesi. Tuska suhteen loppumisesta kestää noin puoli vuotta, enemmän tai vähemmän. Ja noin 3 kuukauden päästä alkaa valon pilkahduksia tulla surun keskelle. Niistä kuukausista pääsee ihan oikeasti yli, vaikka sitten hetki kerrallaan. Juttele toki vielä, mutta ei se kyllä kertomasi perusteella vaikuta siltä, että mikään muuttuisi.

Se koko ketjun lukenut samis täällä taas hei.

Minäkin ajattelin, ja ajattelen edelleen, että vaikka minulla ja nyt jo tuoreimmalla eksälläni ei kaikki sujunut kuin tanssi, lohdutin meitä aina sanomalla, että kyllä me tässä opimme toisiamme tuntemaan. Kyllä me tästä selvitään. Kommunikaatiossa oli vaan välillä kuoppia, oli väsyä ja nälkää, nyt tunnistan itsessäni, että otan sanomiset kritiikkinä häpeän takia useimmiten. Toiselle yhteiselo oli oma mahdollisuutensa oppia itsestään ja minusta. Hioituisimme yhteeb. Vaikeuksista huolimatta tuo herkkä mies on niin ihana, että niin toivoisin vieläkin tämän antavan meille mahdollisuuden. Odotan. Ja koitan kasvattaa itsestäni eheämpää odotellessa.

Huom! En väitä, että meidän suhteessa ei ole mitään oikeasti vialla, vaan aion nyt alkaa selvittää asioita miehen kanssa. Jos tämä eroon päätyy niin sitten päätyy, mutta mielestäni ei ole kohtuutonta ottaa vähän aikaa ensin sen selvittämiseen, voiko suhdetta parantaa. Siinä voi oppiakin jotain, kuten nyt on käymässä.

AP

Älä AP masennu ilkeistä kommenteista, tällä palstalla on usein niitäkin. Mun mielestä sä olet tehnyt ihan oikein siinä, että olet pohtinut tosi syvällisestikin teidän suhdetta ja ottanut selvää myös psykologisista näkökohdista, jotka voivat vaikuttaa.

Siinä ei ole mitään väärää, useammatkin saisivat tehdä niin, että oikeasti vaivautuisivat pohtimaan kumppaninsa toiminnan taustalla olevia tekijöitä. Saattaisivat monet parisuhteet voida paremmin jos toiseen vaivautuisi tutustumaan syvemmin.

Kuitenkin viime kädessä kannattaa pitää loppuviimein pääfokus omassa hyvinvoinnissa. Kasvattaako tämä suhde sitä vai vähentää.

Sanoit joissain kommentissa, että sulle on suhteessa tärkeää, että voit puhumalla selvittää asioita.

Mä olen itse ihan samanlainen ja sen takia pidin sitä täysin ensisijaisena kriteerinä, että löydän miehen, joka on sekä hyvä ihmistuntija että pystyy verbalisoimaan vaikeatkin asiat. Tästä seikasta en ollut valmis tinkimään yhtään.

Onneksi löysin sellaisen, muuten olisin mieluummin ollut yksin vaikka loppuikäni.

Sun kannattaa tosi tarkkaan miettiä jaksatko pidemmän päälle ihmisen kanssa, joka selvästi karttelee vaikeista asioista puhumista ja on enemmän nk. perässä vedettävää mallia.

Miehessä ei välttämättä ole mitään sen ihmeempää vikaa tai diagnosoitavaa vaivaa, vaan se on hänen peruspersoonallisuutensa, jota ei voi edes muuttaa, eikä tarvitsekaan. 

Tämä sun keissi kiinnostaa mua tosi paljon, koska näen sun tavassa lähestyä parisuhdetta myös paljon itseäni siinä mielessä. Mullakin on tosi suuri taipumus yrittää ymmärtää toista ihmistä ja hänen vaikuttimiaan ja taustaansa, jopa niin suuressa määrin, että unohdan oman hyvinvointini.  Tosin tämä tapahtunut enemmän lapsuudenperheen ympyröissä, ei parisuhteessa.  

Voimia ja kaikkea hyvää sulle, ap!

Vierailija kirjoitti:

Mies ei ole tottunut meuhkaamisen ja paikkojen hajottamiseen riidassa. Ihan ok vetäytyä pois kuin vetää turpaan tai hajottaa paikat.

Koska nämä ovat ainoat tavat reagoida negatiivisiin tunteisiin. Mitään muuta tapaa ei ole.

T. Terapian tarpeessa

Vierailija kirjoitti:

Mä olen kuin miehesi. Jos joku alkaa vaatimaan minulta yhtään mitään missään ihmissuhteessa niin aivan sata varmasti jää minun kohdalla yksin. Kaverisuhteissa jos roikkuu liian intensiivisesti niin katoan, parisuhteessa varsinkin katoan. Oli ihan kamala viimeisin suhdeviritys kun mies ihan oikeasti osti kukkia kuukauden tuntemisen jälkeen, kertoi mitä kaikkea ostaa minulle kun olemme parisuhteessa. Oli tunkeutumassa viikonlopuksi kylään ja siitä mahdollisesti jatkamaan lomaansa ensimmäisen puhelun jälkeen. Jatkuvasti olisi pitänyt ilmoittaa itsestään ja kertoa jos olin esimerkiksi tunnin puhelimelta pois (harrastuksessa tai kavereita moikkaamassa). Minulle on täysin normaalia olla puhelimelta pois esimerkiksi kokonainen viikonloppu tai enemmän. Ja sanoin tästä ihan alussa, sanoin tästä moneen otteeseen virityksen aikana. Aloin sitten välttelemään puhelintani ja vetoamaan kiireeseen ja välttelin puhelimeen vastaamista tai edes siihen katsomista. Sanomattakin selvää, että tunsin oloni uhatuksi ja jatkuvasti oli olo, että rajojani ei kunnioiteta. Lopuksi koin, että mies on täysi typerys kun ei viitsi kuunnella minua ja toiveitani aikuisen itsenäisestä elämästäni. En halua kenellekään raportoida tai kysellä lupia menemisistäni. En halua kenellekään olla jatkuvasti tilivelvollinen kenen kanssa olen liikkeellä tai mitä olen viimeisen tunnin tehnyt. En halua myöskään suunnitella elämääni liikaa kun se menee pieleen kuitenkin. Olen enemmän extempore ihminen, jos asiat menevät suurinpiirtein kuten olen itse suunnitellut tai on yhteisesti suunniteltu. Ei niin, että joku vain ilmoittaa tulostaan.

Miksi haluat (pari)suhteen? Mitä suhde sulle antaa? En tarkoita, että jatkuva tilittäminen, raportointi ja saatavilla olo olisi ”oikea” parisuhdemalli. Mutta vaikuttaa siltä, että olet niin itsenäinen, että voiko kanssasi olla luottavaisella ja turvallisella mielellä suhteessa. Tai ehkä joku samanlainen voi, en tiedä.

Meilläkin tämä ongelmatilanne on jatkunut pari kolme kuukautta - ei vielä mikään mahdottoman pitkä aika kun loppuelämän kumppania ollaan etsimässä.

Olisiko kuitenkin kyse enemmän siitä, että nyt miehen todellinen, pysyvä luonne tulee esiin? Jokainen meistä näyttää parasta puolta itsestään suhteen alussa kun suhteen jatkuminen ylipäänsä on vielä epävarmaa. Kovin kauaa ei kannata jatkaa sen ihanan hurmausvaiheen miehen etsimistä takaisin, se nimittäin on vähemmän todellinen kuin tämä arkiminä. 

Varsinkin jos miehen aiemmatkin suhteet ovat kariutuneet samantyyppisiin ongelmiin. Se kertoo mun mielestä siitä, että tämä nyt on miehen syvemmän tason vuorovaikutustapa, eikä välttämättä mitään sellaista, joka muuttuisi muidenkaan kanssa.

Voi myös olla, että hän ei edes koe omaa passiivisuuttaan tai vetäytymistään mitenkään ongelmalliseksi itse ja kokee sun muuttumisvaatimukset oudoiksi. Hänhän on sanonut kokevansa itsensä riittämättömäksi.

Teille on jo nyt ehtinyt muotoutua dynamiikka, jossa sinä olet aktiivinen moottori näkemisessä ja tekemisessä ja hän seuraa passiivisena perässä, eikä näe tässä ongelmaa. Hänhän taisi sanoakin, että hän on tottunut, että sinä ehdotat tekemiset.

En sano etteikö joku jaksaisi parisuhdetta myös välttelevän ja etäisen kumppanin, kanssa  mutta se voi olla raskasta sellaiselle, joka haluaisi jotain toiseltakin aktiivisempaa panosta.

AP sä aloitit koko tämän ketjun toteamuksella En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja veteytymistä. 

Sä taisit jo otsikossa vastata omaan kysymykseesi.

Mielenkiintoinen ketju, luin kokonaan.

Muistuttaisin nyt vielä ap, että kun kysyt että haluaako mies vielä jatkaa suhdetta ja mies todennäköisesti mukavuussyistä vastaa että haluaa, niin seuraava kysymys on että mikä sitten jatkossa muuttuu ja miten mies tämän halun aikoo arjessa näyttää?

Puhe on halpaa.

Mun mielestä on tosi surullista, miten kaikki psykologisoidaan nykyään.

On ihan normaali tunne pelätä, että ei ehkä löydä enää ketään, jos eroaa, ei se mitään läheisriippuvuutta ole! Päinvastoin, jos tuntee itsensä ja tietää, että on parisuhdeihminen, haluaa parisuhteen mieluummin kuin olla yksin, tietysti sitä miettii, löytääkö enää ketään, etenkin silloin, kun EI OLE läheisriippuvainen, eli valmis ottamaan kenet hyvänsä. 

Totta kai miettii, onko tämä suhde nyt niin huono, että sen haluaa lopettaa, jos on rakastunut. Aina me ihmiset kun emme osaa rakastua ainoastaan juuri upeisiin ja oikeisiin ja kaikin puolin kommunikoinnin taitaviin pelkästään joka kantilta ihaniin. 

AP on normaali ihminen tavallisessa tilanteessa: ollaan oltu vuosi yhdessä ja kaikenlainen ensihuuma alkaa kaikota, molemmista, myös itsestä, paljastuu piirteitä, jotka mietittyvät suhteen jatkamisen kannalta. Niitä kannattaa pohtia, kannattaa kuunnella itseään, kannattaa uskoa vaistojaan. Kannattaa ottaa tosissaan myös toisen antamat signaalit, kuulostella, miltä ne todella itsestä kuulostavat.

Tämä ei ole helppo vaihe, koska se voi johtaa myös ei-toivottuun tilanteeseen, jossa suhde ei jatku. Se on todella ikävää, mutta helpompaa, kun syyt on ainakin pohdiskeltu.

Voihan niitä tunnelukkoja ja muita lueskella, mikäs siinä, mutta todella kannattaa muistaa, että vaikka kuinka tuntuisi just niinku me-jutulta, sitä ei ole ammattilainen, joka kykenee valideja johtopäätöksiä tekemään näiden perusteella. Mun nuoruudessa nämä kiksit tuli horoskoopeista, kyllä jotkut niidenkin perusteella pyrki yhteen tai katsoi, että suhde ei voi jatkua.

Kevennys loppuun: Anne ja Ellukin hakee härkämiestä!

Joskus olen sanonut miehelle kun tästä on puhuttu, että kyllä minäkin ansaitsen sellaisen miehen, joka haluaa aidosti mun kanssa olla, ja mies on ollut siihen että "tottakai". Mut kuten sanoin, niin joskus se on myös maininnut tuon riittämättömän olon ja että voiko hän antaa mulle sitä mitä haluan, että hän nyt on tällainen.

Kaivelin ketjua vähän alkupäähään ja siellähän on jo tämä parisuhdekeskustelu joskus käyty. Mies on selvästi sanonut olevansa tälläinen (siis etäinen ja vetäytyvä)  ja ehkä riittämätön ap:lle. 

Jos ap joutuu sanomaan ääneen sellaisen itsestäänselvyyden kuin, että ansaitsee miehen, joka aidosti haluaa olla hänen kanssaan, niin ei se ainakaan mitään hyvää heidän suhteestaan kerro.

Halu olla toisen kanssa ja myös näyttää se, on suhteen itsestäänselvä LÄHTÖKOHTA, ei mitään sellaista, jota joutuu toiselta vaatimaan. Jos sitä joutuu vaatimaan, ei halua ole vapaaehtoisesti ollutkaan.

Eli kyse ei ole siitä, etteikö mies tietäisi, että ap kaipaa enemmän, vaan kyse on pysyvämmistä persoonallisuus- ja vuorovaikutuseroista ap:n ja miehen välillä.

Tuntuu, että ap on nyt vähän liikaa juuttunut ajatukseen, että mies ei muka ymmärrä mitä hän haluaa ja etsii vaan uusia keinoja kommunikoida asian, joka ilmiselvästi on jo esiintuotu ja jonka mies kyllä ymmärtää.

Jos mies ei tunne tarvetta tai halua muutokseen, ei sitä voi väkisin aikaansaada.

Mies ehkä pärjäisi parisuhteessa sellaisen naisen kanssa, joka ei vaadi kevyttä tapailusuhdetta enempää ja olisi itsekin samalla tavalla etäisyyttä ottava ja läheisyyttä välttelevä. Vaikea tosin kuvitella perheen perustamista tähän yhtälöön, mutta onhan nykyään olemassa tosi monimuotoisiakin parisuhdemalleja.

Ylipäänsä lähtökohta, jossa toisen pitäisi perustavalla tavalla muuttua, jotta suhde onnistuisi, on todella haastava. Vuorovaikutustyyli voi olla juuri sellainen perustava ero, jota ei noin vaan muuteta.

En myöskään ymmärrä yhtään sellaista uskomusta että vastakohdat täydentävät toisiaaan parisuhteessa. En ole nähnyt yhtäkään esimerkkiä tällaisesta elävässä elämässä. Alussa toisen erilaisuus voi olla virkistävää ja puoleensavetävääkin, mutta useimmin pitkällä tähtäimellä alkaa mennä huonosti ja toinen rupeaa ärsyttämään yhä enemmän.

512 jatkaa vielä:

Jos suhde tuosta vielä jatkuu, on suuri riskille sille, että AP:stä tulee kroonisesti tyytymätön nalkuttajanainen ja mies pakenee ja vetäytyy entistä enemmän. Niitä yhteisiä mukavia hetkiä on siis luvassa entistä vähemmän ja harvemmin.

Lopputulemana kumpikin on tyytymätön suhteessa. Toinen ilmaisee sen verbaalisesti ja toinen pakenemalla mahdollisimman kauas siitä nalkuttajasta.

Tosi yleinen parisuhdekuvio muuten. Ehkä yksi yleisimpiä mitä olen tässä aika pitkän elämäni aikana havainnoinut.

Ja aika huolestuttavaa, että olette fast forwardoineet tähän pisteeseen jo vuoden yhdessäolon jälkeen. Yleensä tämä tapahtuu vasta aika paljon myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

512 jatkaa vielä:

Jos suhde tuosta vielä jatkuu, on suuri riskille sille, että AP:stä tulee kroonisesti tyytymätön nalkuttajanainen ja mies pakenee ja vetäytyy entistä enemmän. Niitä yhteisiä mukavia hetkiä on siis luvassa entistä vähemmän ja harvemmin.

Lopputulemana kumpikin on tyytymätön suhteessa. Toinen ilmaisee sen verbaalisesti ja toinen pakenemalla mahdollisimman kauas siitä nalkuttajasta.

Tosi yleinen parisuhdekuvio muuten. Ehkä yksi yleisimpiä mitä olen tässä aika pitkän elämäni aikana havainnoinut.

Ja aika huolestuttavaa, että olette fast forwardoineet tähän pisteeseen jo vuoden yhdessäolon jälkeen. Yleensä tämä tapahtuu vasta aika paljon myöhemmin.

Minä kyllä päinvastoin hämmästelen, että vuosikin on onnistuttu menemään tätä huomaamatta, jos kyseessä todellakin on luontainen toimintatapa. Aika pitkä aika, vuosi, käyttäytyä aivan toisella tavalla kuin itselle luontaista on.

Itse väittäisin, että vetäytyminen harvoin kuitenkaan on mikään "mä nyt olen tämmöinen"-juttu, jos siis ei alunperinkin ole vahvasti introvertti (joka näkyy kyllä kaikessa toiminnassa heti).

Kyllä se yleensä on osoitus, että nyt ei toisen jutut/yhteiset asiat/se mitä toinen tahtoo/jne nappaa.  On totta, että tämä on parisuhteissa tavallista, kun kiinnostus yhteiseen elämään ja toiseen ihmiseen hiipuu. Se on tavallinen, helppo ja tietysti huono tapa selvitä tilanteesta, kun eroakaan ei saada aikaiseksi milloin mistäkin syystä. 

Sekin on totta, että perässä kulkeminen ja nalkuttaminen ei auta yhtään, miksi auttaisi missään tilanteessa.

Ja ihan oikeasti, kuka itseään kunnoittava ja omista rajoistaan tarkka nainen sanoo miehelleen jo suhteen alkupuolella, että kyllä minäkin ansaitsen miehen, joka haluaa aidosti olla minun kanssani?

Tämähän on jo anelevaa nalkuttamista. AP on siis jo itsekin huomannut, että mies ei AIDOSTI halua olla hänen kanssaan tai ainakaan sitä mitenkään näytä.

Haloo, jos tälläisen repliikin päästää suustaan niin, kyllä jo pitäisi mennä peilin ääreen ja nopeasti.

Olenko kynnysmatto, johon mies pyyhkii jalkansa vai itseään kunnoittava nainen, joka EI ANELE rakkautta jos  sitä ei vapaaehtoisesti ole tulossa. Ketään kun ei voi käskeä rakastamaan. Omaa arvoaan ja itsetuntoaan vaan alentaa moinen käytös ja luultavasti saattaa jopa hävettää jos/kun tämä suhde on joskus ohi.

Jos tapailukumppani ei kiinnosta kovin paljon, niin omat tekemiset ajavat edelle. Jos kiinnostaa, niin otan itse yhteyttä usein ja tapaan niin usein kun mahdollista varoen kuitenkin painostavaa yhteydenottoa, kuulostellen onko sopiva määrä.

Tuota olen itse noudattanut myös, kun arvioin vastapuolen kiinnostusta ja toimii kummin päin vain. Jos kiinnostusta ei ole, niin hetken aikaa voi odottaa jos tilanne muuttuu, muussa tapausessa täytyy unohtaa koko juttu.

Ei kannata olla yksipuolisesti kiinnostunut kuten tässä ilmeisesti on käynyt. Se vähentää kiinnostusta entisestään.

Olen huomannut, että ne naiset, jotka osaavat elää tyytyväisenä myös sinkkuna, usein löytävät paremman parisuhteen kuin ne, joilla on ensisijaisena tavoitteena saada se perinteinen perhekuvio.

Tyytyväinen sinkku ryhtyy yleensä parisuhteeseen vain jos riittävän sopiva kumppani löytyy. Hän ei mieti biologista kelloaan, vaan ajattelee, että mies ja lapset tulee, jos on niin on tarkoitettu. Usein annos fatalismia ja rentoutta tässä asiassa auttaa enemmän kuin sellainen rystyset valkeina yrittäminen.

Usein liika päämäärätietoisuus ei ole kumppanin etsinnässä mikään kovin hyvä strategia. Se hävittää sellaisen rennon leikkimielisyyden, joka on tosi tärkeää aidon suhteen syntymisessä. Jostain luin, että monet miehet kokevat, että  tosissaan kumppania hakevat naiset kuulustevat Tinder-deittiään kuin työhaastattelussa. Ei kovin romantiikkaa ruokkiva asetelma.

Jos lapsia ehdottomasti haluaa, niin yksinäinen nainen voi senkin saada hedelmöityshoidoilla. Tämä etu naisilla sentään on miehin verrattuna.

Usein ne perinteistä perhekuviota hakevat naiset voivat ihan huomaamattaan joutua vaikka mihin suhdevirityksiin, joissa oma sisäinen kompassi menee pois päältä.

Tällöin monet ihan järkevät, fiksut ja tasapainoiset naisetkin päätyvät tekemään vaikka mitä kompromisseja, kaikenlainen läheisriippuvuusproblematiikka nostaa päätään, vaikka sitä ei aiemmin olisi esiintynytkään. Kuten ap:lla.

Kumppanin ja rakkauden kaipaamisessa ei tietysti ole mitään väärää, mutta ihan ensin kannattaa tutustua itseensä tosi syvällisesti. Mitkä ovat minun arvoni, minkälaisen kumppanin kanssa juuri minulla olisi hyvä olla, missä taas voin joustaa itseäni kadottamatta.

Toki on sellaisiakin ihmisiä, joiden mielestä mikä tahansa parisuhde on parempi kun olla yksin. Ja sekin on ihan ok valinta, jos sen tekee tietoisesti.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin aika pitkästi joo, mutta ajattelin että parempi avata tilannetta kunnolla. Toivottavasti joku jaksaa lukea ainakin suurin piirtein :)

AP

Ap, kiitettävän selkeä kuvaus. Nähnyt tuollaisia tilanteita ja ovat kaikki osoittautuneet haaskatuksi ajaksi. Ette selkeästi sovi toisillenne, kyllä mies haluaa olla omansa kanssa, ja kertomasi tilanne vaikuttaa sellaiselta että olet ottamassa siipeesi pahasti parin vuoden päästä viimeistään, joten miksi haaskata aikaa. Älä "jätä" sitä teatraalisesti koska silloin mies reaktionomaisesti aloittaa taas uuden lähenemisvaiheen ja sama jatkuu. Älä pidä yhteyttä ja etsi uusi. Kaikkea hyvää teille, etenkin sinulle, koska tarvitset sitä. Olet nuori ja löydät sopivamman.

Älä "jätä" sitä teatraalisesti koska silloin mies reaktionomaisesti aloittaa taas uuden lähenemisvaiheen ja sama jatkuu. Älä pidä yhteyttä ja etsi uusi. Kaikkea hyvää teille, etenkin sinulle, koska tarvitset sitä. Olet nuori ja löydät sopivamman.

Tämä on varmaan ap:lle tosi hyvä neuvo.

Mikään teatraalinen jättäminen ei tosiaan kannata, koska silloin mies voi alkaa vähäksi aikaa pakon edessä aktivoitumaan säilyttääksen mukava fwb-suhteen. Mitään pysyvämpää muutosta parempaan tuskin on luvassa ja mitä kauemmin roikut tuollaisessa kierteessä sitä alemmaksi se sut painaa. 

Feidaat vaan hänet tyylikkäästi ja itsetuntosi kooten. Sä et ole mitään velkaa tyypille, olet jo ihan liiankin montaa kertaa selittänyt, että tämä suhde ei toimi sun kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Olen huomannut, että ne naiset, jotka osaavat elää tyytyväisenä myös sinkkuna, usein löytävät paremman parisuhteen kuin ne, joilla on ensisijaisena tavoitteena saada se perinteinen perhekuvio.

Tyytyväinen sinkku ryhtyy yleensä parisuhteeseen vain jos riittävän sopiva kumppani löytyy. Hän ei mieti biologista kelloaan, vaan ajattelee, että mies ja lapset tulee, jos on niin on tarkoitettu. Usein annos fatalismia ja rentoutta tässä asiassa auttaa enemmän kuin sellainen rystyset valkeina yrittäminen.

Usein liika päämäärätietoisuus ei ole kumppanin etsinnässä mikään kovin hyvä strategia. Se hävittää sellaisen rennon leikkimielisyyden, joka on tosi tärkeää aidon suhteen syntymisessä. Jostain luin, että monet miehet kokevat, että  tosissaan kumppania hakevat naiset kuulustevat Tinder-deittiään kuin työhaastattelussa. Ei kovin romantiikkaa ruokkiva asetelma.

Jos lapsia ehdottomasti haluaa, niin yksinäinen nainen voi senkin saada hedelmöityshoidoilla. Tämä etu naisilla sentään on miehin verrattuna.

Usein ne perinteistä perhekuviota hakevat naiset voivat ihan huomaamattaan joutua vaikka mihin suhdevirityksiin, joissa oma sisäinen kompassi menee pois päältä.

Tällöin monet ihan järkevät, fiksut ja tasapainoiset naisetkin päätyvät tekemään vaikka mitä kompromisseja, kaikenlainen läheisriippuvuusproblematiikka nostaa päätään, vaikka sitä ei aiemmin olisi esiintynytkään. Kuten ap:lla.

Kumppanin ja rakkauden kaipaamisessa ei tietysti ole mitään väärää, mutta ihan ensin kannattaa tutustua itseensä tosi syvällisesti. Mitkä ovat minun arvoni, minkälaisen kumppanin kanssa juuri minulla olisi hyvä olla, missä taas voin joustaa itseäni kadottamatta.

Toki on sellaisiakin ihmisiä, joiden mielestä mikä tahansa parisuhde on parempi kun olla yksin. Ja sekin on ihan ok valinta, jos sen tekee tietoisesti.

Hauskaa. Yhden miehenpyydystystaktiikan sijaan tarjotaan toista: ole oma itsesi, rento, hauska ja hups niin se mies sitten ilmastyy.

Tunne itsesi, mutta vain, jos se tarkoittaa, että olet tyytyväistä sinkkutyyppiä, älä missään nimessä tunne itseäsi päämäärätietoisesti parisuhdetta haluavaksi.

Toisin sanoen: etsi miestä rennon leikkimielisesti!

Ihan sama schaiba tuossa "tyytyväinen sinkku löytää hyvän parisuhteen" mainonnassa on, mies siellä takana.