En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!

Suoraan sanottuna pelottaa kysyä taas näistä, sillä pelkään että mies paukauttaa, että no joo, ei oikeastaan haluakaan jatkaa enää ja se tulee sattumaan ja paljon. Mutta ymmärrän kyllä, että parempi niin jos ei ole enää tunteita tai kiinnostusta jatkaa.

Satuttaa kuitenkin huomattavasti vähemmän jos teet sen nyt kuin vasta roikuttuasi ongelmallisessa suhteessa pidempään.  Voit vaikka mielessäni tehdä aikarajan, jonka puitteissa tämän asian on selvittävä. Joko niin, että suhde korjaantuu tai eroatte.

Tuskin oikeasti itsekään haluat suhdetta jonkun lievästi vastahakoisen Ihan sama -miehen kanssa, koska siltä tuo nyt vähän vaikuttaa tällä hetkellä. Ja se tulee syömään sun itsetuntoa tosi paljon tulevaisuudessa. Koska voisit saada jotain parempaakin jos vain uskallat päästää irti ajoissa tästä tyypistä

Kyllä vuoden yhdessäolon jälkeen mieskin varmasti osaa sanoa mielipiteensä jos kysyt sitä ihan suoraan ja kiertelemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen vastuulla on se, että suhde on tyydyttävä? Jotkut tuntuvat ajattelevan, että se on toisen vastuulla. Kunhan hän vain muuttuisi, olisi kaikki hyvin. Itse taas ajattelen kummissani, että kenen muun vastuulla se voisi olla kuin minun itseni, että suhteeni ei tyydytä minua.

Kyllä se on molempien vastuulla. Minun toimintani luo positiivisia ja negatiivisia tunteita toiselle ja kun välitän toisesta, haluan maksimoida hyvän ja minimoidan pahan, huomioida toisen tunteet. Ja sama toisin päin. 

Mutta joillain on sängyssäkin tyyli "jokainen vastaa omasta o:staan" ja toisilla se, että tuotetaan hyvää toinen toisilleen. 

Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä. Mutta tuossa voi piillä myös ansa. Naisen on näytettävä ikääntyessäänkin nuorelta ja kauniilta, jotta saisi mieheltään kaipaamaansa huomiota ja ennenkaikkea sitoutumista eikä mies vaihtaisi nuorempaan ja kauniimpaan. Mielestäni surullista katsottavaa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, jotka epätoivoisesti koittavat pitää siipastaan kiinni mitä erilaisimmin kauneuskirurgisin toimenpitein. Ja nykyisin makuuhuoneessakin pitää jo nuoren naisen suostua melkein mihin tahansa temppuihin, jotta mies olisi tyytyväinen. 

En tarkoittanut tuollaista epätervettä vaan puhtaasti rakkauden osoittamista arjessa ja toisen huomioimista. 

Niin arvelinkin, mutta toisen miellyttämisestä voi tulla ansa. Siitäkin huolimatta, että miellytetty osapuolikin omalla tavallaan miellyttäisi. 

Jos Luoja suo, mun vanhemmat (ovat jo yli 90v) viettävät ensi kesänä 70-vuotishääpäiväänsä. Isäni - jos olisi edelleen 20v - tuskin kelpaisi yhdellekään nykypäivän parikymppiselle naiselle. Lyhyt, tavallistakin tavallisemman näköinen "nörtti". Äitini taas...jos tuppukylän köyhän perheen tyttärellä olisi aikoinaan ollut mahdollisuus päästä Hollywoodiin, olisi mennen tullen päihittänyt kauneudellaan niin Rita Hayworthin kuin Marilyn Monroenkin. Sotien jälkeen nämä kaksi ihmistä tapasivat toisensa, rakastuivat ja koko omaisuutensa yhteen matkalaukkuun pakattuna muuttivat yhdessä Helsinkiin. 

En ole koskaan ollut naimisissa. Pisin suhteeni on kestänyt 5  vuotta. En ole koskaan tavannut miestä, jota olisin rakastanut yhtä paljon kuin äitini on kaikki nämä vuosikymmenet rakastanut isääni. Enkä miestä, joka olisi rakastanut mua edes puolet siitä, mitä isäni on aina rakastanut äitiäni. Vieläkin, vaikka heidän suhteensa on kestänyt jo useamman sukupolven syntymisen, kumpikin on suunniltaan, kun toinen on joutunut sairaalaan. Ja edelleen koskettavat toisiaan, huomioivat toisiaan. Äidillä muisti jo pätkii, mutta se ei vaikuta isääni. Nyt pandemian aikana isäni on tehnyt digitaalisia kuvakollaaseja heidän nuoruusvuosistaan. Katsovat niitä yhdessä olohuoneeseen hankitulta isolta valkokankaalta. He ovat luodut toisilleen. Vuosisadan rakkaustarina. Minä en ole luotu kenellekään eikä kukaan ole luotu mulle. On mulla siis ollut suhteita ja on lapsiakin. Mutta ei ole koskaan ollut vuosisadan rakkaustarinaa. Joskus nuorena sellaista kaipasin, mutta en enää moneen vuosikymmeneen. Helpompaa on voittaa lotossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen vastuulla on se, että suhde on tyydyttävä? Jotkut tuntuvat ajattelevan, että se on toisen vastuulla. Kunhan hän vain muuttuisi, olisi kaikki hyvin. Itse taas ajattelen kummissani, että kenen muun vastuulla se voisi olla kuin minun itseni, että suhteeni ei tyydytä minua.

Kyllä se on molempien vastuulla. Minun toimintani luo positiivisia ja negatiivisia tunteita toiselle ja kun välitän toisesta, haluan maksimoida hyvän ja minimoidan pahan, huomioida toisen tunteet. Ja sama toisin päin. 

Mutta joillain on sängyssäkin tyyli "jokainen vastaa omasta o:staan" ja toisilla se, että tuotetaan hyvää toinen toisilleen. 

Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä. Mutta tuossa voi piillä myös ansa. Naisen on näytettävä ikääntyessäänkin nuorelta ja kauniilta, jotta saisi mieheltään kaipaamaansa huomiota ja ennenkaikkea sitoutumista eikä mies vaihtaisi nuorempaan ja kauniimpaan. Mielestäni surullista katsottavaa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, jotka epätoivoisesti koittavat pitää siipastaan kiinni mitä erilaisimmin kauneuskirurgisin toimenpitein. Ja nykyisin makuuhuoneessakin pitää jo nuoren naisen suostua melkein mihin tahansa temppuihin, jotta mies olisi tyytyväinen. 

En tarkoittanut tuollaista epätervettä vaan puhtaasti rakkauden osoittamista arjessa ja toisen huomioimista. 

Niin arvelinkin, mutta toisen miellyttämisestä voi tulla ansa. Siitäkin huolimatta, että miellytetty osapuolikin omalla tavallaan miellyttäisi. 

Jos Luoja suo, mun vanhemmat (ovat jo yli 90v) viettävät ensi kesänä 70-vuotishääpäiväänsä. Isäni - jos olisi edelleen 20v - tuskin kelpaisi yhdellekään nykypäivän parikymppiselle naiselle. Lyhyt, tavallistakin tavallisemman näköinen "nörtti". Äitini taas...jos tuppukylän köyhän perheen tyttärellä olisi aikoinaan ollut mahdollisuus päästä Hollywoodiin, olisi mennen tullen päihittänyt kauneudellaan niin Rita Hayworthin kuin Marilyn Monroenkin. Sotien jälkeen nämä kaksi ihmistä tapasivat toisensa, rakastuivat ja koko omaisuutensa yhteen matkalaukkuun pakattuna muuttivat yhdessä Helsinkiin. 

En ole koskaan ollut naimisissa. Pisin suhteeni on kestänyt 5  vuotta. En ole koskaan tavannut miestä, jota olisin rakastanut yhtä paljon kuin äitini on kaikki nämä vuosikymmenet rakastanut isääni. Enkä miestä, joka olisi rakastanut mua edes puolet siitä, mitä isäni on aina rakastanut äitiäni. Vieläkin, vaikka heidän suhteensa on kestänyt jo useamman sukupolven syntymisen, kumpikin on suunniltaan, kun toinen on joutunut sairaalaan. Ja edelleen koskettavat toisiaan, huomioivat toisiaan. Äidillä muisti jo pätkii, mutta se ei vaikuta isääni. Nyt pandemian aikana isäni on tehnyt digitaalisia kuvakollaaseja heidän nuoruusvuosistaan. Katsovat niitä yhdessä olohuoneeseen hankitulta isolta valkokankaalta. He ovat luodut toisilleen. Vuosisadan rakkaustarina. Minä en ole luotu kenellekään eikä kukaan ole luotu mulle. On mulla siis ollut suhteita ja on lapsiakin. Mutta ei ole koskaan ollut vuosisadan rakkaustarinaa. Joskus nuorena sellaista kaipasin, mutta en enää moneen vuosikymmeneen. Helpompaa on voittaa lotossa.

Miten tuo liittyy lainaukseesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen myös, että ap:llä ovat ongelmat suhteessa päässeet paisumaan koska hän ei ole riittävän ajoissa sanonut miehelle suoraan, mutta ystävällisesti:

1) Musta tuntuu, että meidän suhde alkaa vähän etääntyä ja oletko huomannut saman, että ei enää olla yhtä läheisiä kuin ennen tai suunnitella yhdessä  tulevaa?

2) Minä olen nykyään suhteessa aktiivinen osapuoli, joka ehdottaa yhteistä tekemistä ja menemistä ja kyselee kuulumisia, mutta sinä et oma-aloitteisesti tee samaa. Tämä taas saa mut tuntemaan, että et enää olekaan niin kiinnostunut musta kuin aiemmin. Olenko oikeassa tässä?

Ongelma on päässyt paisumaan ehkä siksikin, että ap ei ole halunnut tai kehdannut kysyä asioita ihan näin suoraan. Taustalla ehkä pelko suhteen päättymisestä jos kissan nostaa pöydälle. Ja tämä taas on kyllä läheisriippuvuutta.

Terveet rajat omaava ihminen ei edes halua jäädä suhteeseen vastahakoisen, välttelevän kumppanin kanssa, vaan haluaa mieluummin kumppanin, joka aidosti haluaa olla hänen kanssaan ja on valmis sen myös näyttämään sekä sanoissa että teoissa.

Aika lailla näin. Kohdasta 1 en ole sanonut, mutta kohdasta 2 olen kyllä yrittänyt puhua. Miehen kommentit on olleet ihmetteleviä, "ai jaa, en oo ite huomannu", "ehkä en vaan ole ehtinyt ehdottaa kun sinä olet ehtinyt ensin", "tottakai olen edelleen kiinnostunu". Mutta totta se, että en ole tarpeeksi suoraan sanonut omia tarpeita enkä varsinkaan vaatinut mieheltä mitään konkreettisia muutoksia. Suoraan sanottuna pelottaa kysyä taas näistä, sillä pelkään että mies paukauttaa, että no joo, ei oikeastaan haluakaan jatkaa enää ja se tulee sattumaan ja paljon. Mutta ymmärrän kyllä, että parempi niin jos ei ole enää tunteita tai kiinnostusta jatkaa.

AP

Miksi pelkäät? Ymmärtäisin, jos asuisit miehen asunnossa eikä sulla olisi mitään paikkaa, minne mennä, jos suhde menee poikki, tai olisit taloudellisesti riippuvainen miehestä. Eli joutuisit kadulle tai sulla ei olisi rahaa maksaa laskujasi. Mutta te ette asu yhdessä. Sulla on sun oma koti, sulla on sun oma työpaikka, sulla on sun omat rahat, sulla on sun omat ystävät ja kaverit. Ainoa, mikä tipahtaisi elämästäsi pois olisi tuo mies. Kaikki muu säilyisi entisellään. 

Mulla oli tuollainen läheisriippuvuusvuosi kerran elämässä. Mulloin olen ihan normaali ja pärjäävä. Tilanne oli syönyt itsetuntoni niin, että sillä hetkellä en pystynyt ajattelemaan selkeästi enkä tuntemaan sitä normaalia pärjäävyyttäni. Se on joku pelkotila tai stressitila aivoissa. Se peittää sen normaalin tunteen. Vähän kuin masennus tai paniikkihäiriö. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen myös, että ap:llä ovat ongelmat suhteessa päässeet paisumaan koska hän ei ole riittävän ajoissa sanonut miehelle suoraan, mutta ystävällisesti:

1) Musta tuntuu, että meidän suhde alkaa vähän etääntyä ja oletko huomannut saman, että ei enää olla yhtä läheisiä kuin ennen tai suunnitella yhdessä  tulevaa?

2) Minä olen nykyään suhteessa aktiivinen osapuoli, joka ehdottaa yhteistä tekemistä ja menemistä ja kyselee kuulumisia, mutta sinä et oma-aloitteisesti tee samaa. Tämä taas saa mut tuntemaan, että et enää olekaan niin kiinnostunut musta kuin aiemmin. Olenko oikeassa tässä?

Ongelma on päässyt paisumaan ehkä siksikin, että ap ei ole halunnut tai kehdannut kysyä asioita ihan näin suoraan. Taustalla ehkä pelko suhteen päättymisestä jos kissan nostaa pöydälle. Ja tämä taas on kyllä läheisriippuvuutta.

Terveet rajat omaava ihminen ei edes halua jäädä suhteeseen vastahakoisen, välttelevän kumppanin kanssa, vaan haluaa mieluummin kumppanin, joka aidosti haluaa olla hänen kanssaan ja on valmis sen myös näyttämään sekä sanoissa että teoissa.

Aika lailla näin. Kohdasta 1 en ole sanonut, mutta kohdasta 2 olen kyllä yrittänyt puhua. Miehen kommentit on olleet ihmetteleviä, "ai jaa, en oo ite huomannu", "ehkä en vaan ole ehtinyt ehdottaa kun sinä olet ehtinyt ensin", "tottakai olen edelleen kiinnostunu". Mutta totta se, että en ole tarpeeksi suoraan sanonut omia tarpeita enkä varsinkaan vaatinut mieheltä mitään konkreettisia muutoksia. Suoraan sanottuna pelottaa kysyä taas näistä, sillä pelkään että mies paukauttaa, että no joo, ei oikeastaan haluakaan jatkaa enää ja se tulee sattumaan ja paljon. Mutta ymmärrän kyllä, että parempi niin jos ei ole enää tunteita tai kiinnostusta jatkaa.

AP

Miksi pelkäät? Ymmärtäisin, jos asuisit miehen asunnossa eikä sulla olisi mitään paikkaa, minne mennä, jos suhde menee poikki, tai olisit taloudellisesti riippuvainen miehestä. Eli joutuisit kadulle tai sulla ei olisi rahaa maksaa laskujasi. Mutta te ette asu yhdessä. Sulla on sun oma koti, sulla on sun oma työpaikka, sulla on sun omat rahat, sulla on sun omat ystävät ja kaverit. Ainoa, mikä tipahtaisi elämästäsi pois olisi tuo mies. Kaikki muu säilyisi entisellään. 

Mulla oli tuollainen läheisriippuvuusvuosi kerran elämässä. Mulloin olen ihan normaali ja pärjäävä. Tilanne oli syönyt itsetuntoni niin, että sillä hetkellä en pystynyt ajattelemaan selkeästi enkä tuntemaan sitä normaalia pärjäävyyttäni. Se on joku pelkotila tai stressitila aivoissa. Se peittää sen normaalin tunteen. Vähän kuin masennus tai paniikkihäiriö. 

Jotkut tässä ketjussa kuitenkin ovat sitä meiltä, että ap EI ole läheisriippuvainen. Joten jos hän ei ole läheisriippuvainen, mitä ihmettä hän pelkää? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen myös, että ap:llä ovat ongelmat suhteessa päässeet paisumaan koska hän ei ole riittävän ajoissa sanonut miehelle suoraan, mutta ystävällisesti:

1) Musta tuntuu, että meidän suhde alkaa vähän etääntyä ja oletko huomannut saman, että ei enää olla yhtä läheisiä kuin ennen tai suunnitella yhdessä  tulevaa?

2) Minä olen nykyään suhteessa aktiivinen osapuoli, joka ehdottaa yhteistä tekemistä ja menemistä ja kyselee kuulumisia, mutta sinä et oma-aloitteisesti tee samaa. Tämä taas saa mut tuntemaan, että et enää olekaan niin kiinnostunut musta kuin aiemmin. Olenko oikeassa tässä?

Ongelma on päässyt paisumaan ehkä siksikin, että ap ei ole halunnut tai kehdannut kysyä asioita ihan näin suoraan. Taustalla ehkä pelko suhteen päättymisestä jos kissan nostaa pöydälle. Ja tämä taas on kyllä läheisriippuvuutta.

Terveet rajat omaava ihminen ei edes halua jäädä suhteeseen vastahakoisen, välttelevän kumppanin kanssa, vaan haluaa mieluummin kumppanin, joka aidosti haluaa olla hänen kanssaan ja on valmis sen myös näyttämään sekä sanoissa että teoissa.

Aika lailla näin. Kohdasta 1 en ole sanonut, mutta kohdasta 2 olen kyllä yrittänyt puhua. Miehen kommentit on olleet ihmetteleviä, "ai jaa, en oo ite huomannu", "ehkä en vaan ole ehtinyt ehdottaa kun sinä olet ehtinyt ensin", "tottakai olen edelleen kiinnostunu". Mutta totta se, että en ole tarpeeksi suoraan sanonut omia tarpeita enkä varsinkaan vaatinut mieheltä mitään konkreettisia muutoksia. Suoraan sanottuna pelottaa kysyä taas näistä, sillä pelkään että mies paukauttaa, että no joo, ei oikeastaan haluakaan jatkaa enää ja se tulee sattumaan ja paljon. Mutta ymmärrän kyllä, että parempi niin jos ei ole enää tunteita tai kiinnostusta jatkaa.

AP

Miksi pelkäät? Ymmärtäisin, jos asuisit miehen asunnossa eikä sulla olisi mitään paikkaa, minne mennä, jos suhde menee poikki, tai olisit taloudellisesti riippuvainen miehestä. Eli joutuisit kadulle tai sulla ei olisi rahaa maksaa laskujasi. Mutta te ette asu yhdessä. Sulla on sun oma koti, sulla on sun oma työpaikka, sulla on sun omat rahat, sulla on sun omat ystävät ja kaverit. Ainoa, mikä tipahtaisi elämästäsi pois olisi tuo mies. Kaikki muu säilyisi entisellään. 

Mulla oli tuollainen läheisriippuvuusvuosi kerran elämässä. Mulloin olen ihan normaali ja pärjäävä. Tilanne oli syönyt itsetuntoni niin, että sillä hetkellä en pystynyt ajattelemaan selkeästi enkä tuntemaan sitä normaalia pärjäävyyttäni. Se on joku pelkotila tai stressitila aivoissa. Se peittää sen normaalin tunteen. Vähän kuin masennus tai paniikkihäiriö. 

Jotkut tässä ketjussa kuitenkin ovat sitä meiltä, että ap EI ole läheisriippuvainen. Joten jos hän ei ole läheisriippuvainen, mitä ihmettä hän pelkää? 

Kyllä se nyt vaan taitaa olla. Mullakin oli ihan sama, että kaivoin kaikki teoriat ja tein tunnetyötä älyttömät määrät. Lopulta uuvutin itseni ihan, kun en osannut keskittyä muuhun.  Ja totta kai mies kaikkosi kauemmas ja kauemmas, koska ahdistuu kaikesta vaikeasta ja kaikesta selvittelystä ja kaikesta vakavasti puhumisesta (siis se ko. mies, eivät kaikki miehet). 

Jotkut tässä ketjussa kuitenkin ovat sitä meiltä, että ap EI ole läheisriippuvainen. Joten jos hän ei ole läheisriippuvainen, mitä ihmettä hän pelkää? 

Kyllä se nyt vaan taitaa olla. Mullakin oli ihan sama, että kaivoin kaikki teoriat ja tein tunnetyötä älyttömät määrät. Lopulta uuvutin itseni ihan, kun en osannut keskittyä muuhun.  Ja totta kai mies kaikkosi kauemmas ja kauemmas, koska ahdistuu kaikesta vaikeasta ja kaikesta selvittelystä ja kaikesta vakavasti puhumisesta (siis se ko. mies, eivät kaikki miehet). 

Mun mielestä tässä on aika pähkinäkuoressa Ap:n ongelman miehen kanssa.  Hän ei uskalla kysyä ihan suoraan ja kiertelemättä ollaanko me nyt vakavissaan tässä suhteessa vai ei. Vastausvaihtoehtoina kyllä/ei. Kyllä mies osaa tähän vastata jos suoraan kysytään.

Sen sijaan hän kautta rantain psykologisoi loputtomiin miestä ja miehen mahdollisia ongelmia, kiintymyssuhdemalleja, vuorovaikututustyylejä jne., jotka voivat olla totta tai sitten ei. Kyselee epämääräisiä kysymyksiä ja tuo epäsuorasti ilmi tyytymättömyytensä suhteeseen.

Se mitä hän ei ole nähtävästi ainakaan vielä ole valmis tekemään on kohtaamaan miehen mahdollista ei-vaihtoehtoa, koska se tietäisi rakkausunelman romuttumista ja surua menetyksestä. Mieluummin roikutaan löysässä hirressä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen vastuulla on se, että suhde on tyydyttävä? Jotkut tuntuvat ajattelevan, että se on toisen vastuulla. Kunhan hän vain muuttuisi, olisi kaikki hyvin. Itse taas ajattelen kummissani, että kenen muun vastuulla se voisi olla kuin minun itseni, että suhteeni ei tyydytä minua.

Kyllä se on molempien vastuulla. Minun toimintani luo positiivisia ja negatiivisia tunteita toiselle ja kun välitän toisesta, haluan maksimoida hyvän ja minimoidan pahan, huomioida toisen tunteet. Ja sama toisin päin. 

Mutta joillain on sängyssäkin tyyli "jokainen vastaa omasta o:staan" ja toisilla se, että tuotetaan hyvää toinen toisilleen. 

Jos tällaista ei ole luonnostaan, niin ei sitä tekemälläkään tule. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia toiselta jotain mitä tämä ei ole valmis tai kyvykäs antamaan. Koskee tuota o:ta myös. Tällä periaatteella olen saanut tosi hyviä suhteita nuorena ja nyt vanhempana elänyt hyvässä parisuhteessa jo vuosikymmeniä. Olennitse vastuussa siitä että elämäni on toivotunlaista. Ei kukaan muu, ainakin niin kauan kun olen terve ja toimintakykyinen.

On myös yksi elämän tyytyväisyyden ehto tutkitusti että kokee voivansa vaikuttaa elämäänsä.

Elämönkokemukset synnyttävät näitä eroja ajatuksissa ja arvoissa. Jos on tottunut luottamaan siihen että olen rakastettava ja ansaitsennkaiken hyvän, ei jää suhteeseen missä hyvän saaminen ei toteudu luonnostaan. Pitää normaalina sitä että hyvän eteen pitää ponnistella ja vaatia, ja silti voi tulla lunta tupaan. Se kokemus on yhtä oikea kuin kokemus ja luottamus siihen että saa tarvitsemansa kumppanilta ilman ponnistelua.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut tässä ketjussa kuitenkin ovat sitä meiltä, että ap EI ole läheisriippuvainen. Joten jos hän ei ole läheisriippuvainen, mitä ihmettä hän pelkää? 

Kyllä se nyt vaan taitaa olla. Mullakin oli ihan sama, että kaivoin kaikki teoriat ja tein tunnetyötä älyttömät määrät. Lopulta uuvutin itseni ihan, kun en osannut keskittyä muuhun.  Ja totta kai mies kaikkosi kauemmas ja kauemmas, koska ahdistuu kaikesta vaikeasta ja kaikesta selvittelystä ja kaikesta vakavasti puhumisesta (siis se ko. mies, eivät kaikki miehet). 

Mun mielestä tässä on aika pähkinäkuoressa Ap:n ongelman miehen kanssa.  Hän ei uskalla kysyä ihan suoraan ja kiertelemättä ollaanko me nyt vakavissaan tässä suhteessa vai ei. Vastausvaihtoehtoina kyllä/ei. Kyllä mies osaa tähän vastata jos suoraan kysytään.

Sen sijaan hän kautta rantain psykologisoi loputtomiin miestä ja miehen mahdollisia ongelmia, kiintymyssuhdemalleja, vuorovaikututustyylejä jne., jotka voivat olla totta tai sitten ei. Kyselee epämääräisiä kysymyksiä ja tuo epäsuorasti ilmi tyytymättömyytensä suhteeseen.

Se mitä hän ei ole nähtävästi ainakaan vielä ole valmis tekemään on kohtaamaan miehen mahdollista ei-vaihtoehtoa, koska se tietäisi rakkausunelman romuttumista ja surua menetyksestä. Mieluummin roikutaan löysässä hirressä.

Paljon on pielessä jos toisten nahkoihin pyritään sisälle ja vaaditaan muutosta. Tässä nuo löheisriippuvuustekstit olivat mielestäni osuvia eli se on tärkeimpiä tunnusmerkkejä ongelmasta. Omien pelkojen ja haavojen takia sitä tehdään, ei ilkeydestä. Toisia analysoimalla ei kuitenkaan opi ymmärtämään itseään vaan pyörii siinä luupissa vain. Oisko näin vai noin tai ihan toisin. Se on turvallista omalla tavallaan kunnei tarvitse ottaa vastuuta omista valinnoistaan ja niiden seurauksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä jos ihmisen persoona ja käytös muuttuu tosi paljon alun rakastumisvaiheen jälkeen se on osoitus, siitä, että ainakin osa siitä alun ihanuudesta on ollut feikkiä. 

Aika monet ihmiset osaavat osittain alitajuisestikin laittaa sen hurmausvaihteen päälle niin kauan kun suhteen syntyminen on vielä epävarmaa. Toinen ihminen on haaste, joka täytyy voittaa.

Sitten kun suhde on vakiintunut, ei tarvitse enää yrittää mitään ja alkaa paljastua se todellinen persoona ongelmineen. 

Ja tähän vaiheeseen aika monet naiset jäävät koukkuun. He alkavat tehdä jos mitä sirkustemppuja ja omaehtoista terapointia, että se alun ihana mies palaisi. He hyppäävät oitis ulos itsestään miehen pään sisään järjestelemään siellä mielestään asiat parempaan järjestykseen. He unohtavat itsensä kun ottavat miehen muuttamisen urakakseen.

Mutta kun se alun ihana mies ei palaa vaikka nainen päällään seisoisi. Jos mies ei itse näe tarvetta muutokseen, hän kokee naisen vain ärsyttäväksi vaatijaksi. 

Se on sitten naisen oman päätös pystyykö tai jaksaako jaksaa suhdetta sitten kun miehen todellinen, ei-niin-ihana persoonallisuus on paljastunut.

 

Varmaan noinkin, mutta en ymmärrä aina tuota miehenkään syyllistämistä. Jos hän haluaa seksiä ja satunnaista tapailua naisen kanssa, niin eihän se väärin ole. Jokaisella on vastuu siitä millaiseen suhteeseen suostuu.

Tässäkin tarinassa kuullaan lisäksi vain naisen näkökulma. Harvempi mies haluaa tahallisesti loukata naista, vaan hän toivoo että nainen ymmärtäisi mitä hän sanoin ja teoin viestii eli että haluaa vain kevyen, seksiin ja seksiin perustuvan tapailusuhteen. Vaikka mies olisi sanonut sen selvällä suomen kielellä, ei nainen välttämättä silti usko. Hän alkaa vääntää miestä "sitoutumiskammoiseksi" tms. ja keksii ties mitä selityksiä omasta päästään.

Ystävätkin tekevät mielestäni väärin, jos alkavat mukaan tuohon leikkiin. Olen jo oppinut suodattamaan kaikki psykologiset selitysmallit näissä tapauksissa eli kun naisella on tämä häiriö, niin kaikki miehen sanomat on silloin ajettu tietyn sabluunan läpi, joka ei vastaa tosiasioita. Vaikka mies olisi sanonut, ettei etsi mitään vakavaa ja tapaamiset koostuisivat lähinnä seksistä, on naisella mielessään suuri rakkaustarina, joka vain pitää fiksata kuntoon. 

Se on uskomatonta kuunneltavaa, kun nainen monesti on aivan ihana ja fiksu ihminen. Hänellä on tähän liittyvä sairaus tai häiriö, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Hänen kaikki suhteensa menevät jo alusta asti pieleen tämän häiriön takia, koska hän ei käyttäydy normaalisti, ei vain itse huomaa sitä. Mies, vaikka olisi alussa ollutkin ihastunut, ottaa etäisyyttä tälla tavalla käyttäytyvään naiseen, koska se on outoa käytöstä.

Usein siihen vielä liittyy painostusta eri tavoin, psykologisesti, koska nainen uskoo olevansa valtavan hyvä analysoimaan miehen käytöstä ja elämää. Hän pyrkii etsimään tietoa miehen menneisyydestä ja elämästä, jotta voisi käyttää näitä omassa painostuksessaan. Hän on niin syvällä tässä mallissa, että pitää omaa käytöstään aivan normaalina ja jopa auttavaisena ja empaattisena. Hän ei edes ymmärrä mikä tuossa voisi olla vikana eli ei ole käsitystä normaalista käyttäytymisestä parisuhteessa.

Se on pershäiriöistä huijata ja koukuttaa toinen ihmissuhteeseen, vaikka oikeasti hakee pelkkää seksiä. Etkö ymmärrä, että alkuhuuma sitoo paria yhteen ja jos tämä huuma on toisen puolelta enemmän tai vähemmän teeskenneltyä, niin se on väärin?

Millä tavalla mies huijaa suhteeseen ja koukuttaa, jos hän ei ole antanut mitään lupauksia eikä puhunut rakkaudesta kuin ehkä alkuun, jos silloinkaan. Se on pelkkää naisen toiveajattelua ja tulkintaa. 

Normaalisti nainen ymmärtää, että on olemassa seksiin perustuvia suhteita eikä ala vääntää sitä toiseksi mitä se on. Seksin ja seuran haluaminen ei tarkoita rakkautta eikä ole huijaamista. Jos tietoisesti ja jatkuvasti luritellaan rakkaudesta ja lupaillaan ihan kohta muuttaa yhteen, on vasta huijaamista. 

Mutta kun suurin osa miehistä itse alkuhuumassa uskovat ne supattelut, miten koskaan ei ole kohdannut tälläistä naista, miten ensi kesänä meillä on varmaan jo yhteinen koti, miten sitten kun-jotakin-niin-tehdään-sitä-ja-tätä.

Luonnonlaki tuntuu olevan, että miehet siitä alkuhuumasta enemmän sekaisin menevät, naiset yleensä jopa stoppauttelevat, mutta kun mies innokkaasti jatkaa ja huumailee, pikku hiljaa vetäytyvät mukaan. Tosiasia on myös, että mitä enemmän seksiä (useammin ja pidempään, siis), sitä enemmän nainen kiintyy ja mies alkaa menettää kiinnostustaan.

Eli toki, naisten pitäisi vaan jaksaa pitää pää kylmänä, tulipa sieltä alkuvaiheessa miten ihanaa luritusta tahansa miten huomaavaiselta, juuri oikealta tai rakastuneelta hyvänsä. Mutta reilua olisi myös samaan syssyyn vaatia miehiltä, että tunnistaisivat tämän dynamiikan ja laittaisivat vähän sordiinoa siihen alkuajan ihanuuteen, joka vaan ei kestä.

Eihän sitä alussa voi tietää jos vaikka kestääkin.

Ja itselleni on itsestäänselvyys, että suhde ja tunteet voivat muuttua ja useimmiten muuttuvatkin kun tutustutaan paremmin. Siihen ei voi mitenkään vedota, se tuntuu trollaukselta jopa.

Ap ta epäilen trolliksi ja ehkä hän kirjoittaa myös ison osan näistä muista viesteistä. Kiinnostava aihe silti, koska olen miettinyt kovasti tätä aihetta irl, miten voisin tukea ja auttaa ko häiriöstä kärsivää naista. Logiikka onnsen verran erikoinen että joka kerta se yllättää.

Mikä sua vaivaa? Kyse ei ole häiriöstä. Jos tähän koko ajan törmäät, niin sun on syytä tarkastella omaa käytöstä, koska siellä se syy piilee.

Eksäni oli tuollainen, joka jostain kumman syystä törmäsi jatkuvasti tuollaisiin ”häiriintyneisiin” naisiin. Ihmettelin hupsuja eksiä ja entisiä tapailukumppaneita, kunnes sama tapahtui minullekin: alkuun mies suorastaan piiritti ja vaati huomiota, halusi hellyyttä ja empatiaa. Ei kuulemma koskaan aloittaisi suhdetta ellei ole tosissaan, on niin vanha ettei halua enää muuta kuin vakaan parisuhteen ja perheen. Esitteli vanhemmille, ystäville, puhui rakkaudesta, lapsista ja siitä, millaisessa asunnossa haluaisi asua kanssani. Kunnes yht äkkiä kaikki muuttui, tunteet kylmeni ja alkoi roikottaminen, missä mies oli välistä mustasukkainen ja vaativa, riitatilanteissa väläytteli eroa jos en alistunut ja pienentänyt itseäni lisää. Kun lopetin suhteen hän syytti minua hätäilystä, jos olisin antanut meille aikaa ja hänelle aikaa meistä olisi voinut tulla jotain kaunista. Lähetti kaipaavia ja syyllistäviä pitkiä kirjoituksia ja kun lämpesin ja halusin antaa uuden mahdollisuuden, alkoi roikottamaan vieläkin röyhkeämmin. Ihan vain suoraan sanominen, että ei ole tunteita, ei halua enää jatkaa olisi riittänyt ihan missä vaiheessa tahansa. Jostain syystä jatkoi roikottamista ja toivon ylläpitämistä kunnes lopulta kyllästyin siihen, että vältteli jopa katsekontaktia. Edes siinä vaiheessa itseään suorana ja rehellisenä pitävä mies ei voinut suoraan sanoa, että kiinnostusta ei todellisuudessa ole ollut enää hetkeen. Oman kokemukseni jälkeen ymmärsin kyllä, miksi kaikki hänen edellisensä olivat miehen kertoman mukaan olleet ripustautuvia. Niin olen varmasti minäkin miehen kertoman mukaan. Jättää seuraaville kertomatta tosin sen, että lopullisen eron jälkeen pommitti minua kuukausia manipuloivilla ja raivoisilla viesteillä, vaikka pyysin jättämään rauhaan. Jouduin lopulta estämään ihan kaikista kanavista, koska viesteistä ei tullut loppua.

Jännä juttu, niin monia ripustautuvia eksiä ja niin rehti ja suora mies, joka kohteler naisia suurella kunnioituksella…

Tämä myös minun kokemus ja en enää hetkeäkään usko selityksiä takertuvista eksistä tai analyysejä läheisriippuvaisista naisista, jotka "karkoittaa" miehen. Tuollaisessa sekoilussa kuormittuu jokaisen pää tavalla tai toisella ja irtautuminen on työlästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenen vastuulla on se, että suhde on tyydyttävä? Jotkut tuntuvat ajattelevan, että se on toisen vastuulla. Kunhan hän vain muuttuisi, olisi kaikki hyvin. Itse taas ajattelen kummissani, että kenen muun vastuulla se voisi olla kuin minun itseni, että suhteeni ei tyydytä minua.

Kyllä se on molempien vastuulla. Minun toimintani luo positiivisia ja negatiivisia tunteita toiselle ja kun välitän toisesta, haluan maksimoida hyvän ja minimoidan pahan, huomioida toisen tunteet. Ja sama toisin päin. 

Mutta joillain on sängyssäkin tyyli "jokainen vastaa omasta o:staan" ja toisilla se, että tuotetaan hyvää toinen toisilleen. 

Olen periaatteessa kanssasi samaa mieltä. Mutta tuossa voi piillä myös ansa. Naisen on näytettävä ikääntyessäänkin nuorelta ja kauniilta, jotta saisi mieheltään kaipaamaansa huomiota ja ennenkaikkea sitoutumista eikä mies vaihtaisi nuorempaan ja kauniimpaan. Mielestäni surullista katsottavaa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset, jotka epätoivoisesti koittavat pitää siipastaan kiinni mitä erilaisimmin kauneuskirurgisin toimenpitein. Ja nykyisin makuuhuoneessakin pitää jo nuoren naisen suostua melkein mihin tahansa temppuihin, jotta mies olisi tyytyväinen. 

En tarkoittanut tuollaista epätervettä vaan puhtaasti rakkauden osoittamista arjessa ja toisen huomioimista. 

Niin arvelinkin, mutta toisen miellyttämisestä voi tulla ansa. Siitäkin huolimatta, että miellytetty osapuolikin omalla tavallaan miellyttäisi. 

Jos Luoja suo, mun vanhemmat (ovat jo yli 90v) viettävät ensi kesänä 70-vuotishääpäiväänsä. Isäni - jos olisi edelleen 20v - tuskin kelpaisi yhdellekään nykypäivän parikymppiselle naiselle. Lyhyt, tavallistakin tavallisemman näköinen "nörtti". Äitini taas...jos tuppukylän köyhän perheen tyttärellä olisi aikoinaan ollut mahdollisuus päästä Hollywoodiin, olisi mennen tullen päihittänyt kauneudellaan niin Rita Hayworthin kuin Marilyn Monroenkin. Sotien jälkeen nämä kaksi ihmistä tapasivat toisensa, rakastuivat ja koko omaisuutensa yhteen matkalaukkuun pakattuna muuttivat yhdessä Helsinkiin. 

En ole koskaan ollut naimisissa. Pisin suhteeni on kestänyt 5  vuotta. En ole koskaan tavannut miestä, jota olisin rakastanut yhtä paljon kuin äitini on kaikki nämä vuosikymmenet rakastanut isääni. Enkä miestä, joka olisi rakastanut mua edes puolet siitä, mitä isäni on aina rakastanut äitiäni. Vieläkin, vaikka heidän suhteensa on kestänyt jo useamman sukupolven syntymisen, kumpikin on suunniltaan, kun toinen on joutunut sairaalaan. Ja edelleen koskettavat toisiaan, huomioivat toisiaan. Äidillä muisti jo pätkii, mutta se ei vaikuta isääni. Nyt pandemian aikana isäni on tehnyt digitaalisia kuvakollaaseja heidän nuoruusvuosistaan. Katsovat niitä yhdessä olohuoneeseen hankitulta isolta valkokankaalta. He ovat luodut toisilleen. Vuosisadan rakkaustarina. Minä en ole luotu kenellekään eikä kukaan ole luotu mulle. On mulla siis ollut suhteita ja on lapsiakin. Mutta ei ole koskaan ollut vuosisadan rakkaustarinaa. Joskus nuorena sellaista kaipasin, mutta en enää moneen vuosikymmeneen. Helpompaa on voittaa lotossa.

Miten tuo liittyy lainaukseesi?

Liittyy siten, että kuvasin mikä on puhtaasti rakkauden osoittamista, josta toinen kirjoittaja puhui. Se on sellaista, mikä kestää jopa 70 vuotta. Ja se on eri asia kuin toisen miellyttäminen. Toisen miellyttämistä . joka sekin voi johtua rakastumisesta - on vaikkapa just kaikki botoxit ja muut vastaavat, joiden vuoksi kumppani haluaa sua (eikä nuorempia) edelleen makuuhuoneessa, vaikka oletkin jo 40v. Rakastat kumppaniasi ja siksi haluat olla sellainen kuin kumppanisi haluaa. Vaikka se vaatisi plastiikkakirurgisia toimenpiteitä. Valitettavan moni nainen nykyisin koittaa miellyttää miehiään tekemällä keholleen kaikenlaista, mikä ei ole millään tasolla luonnollista. Mutta jos se tekee heidät parisuhteeseensa tyytyväisiksi, niin mikäpä siinä. 

Kyllähän läheisriippuvuudessa on varmasti pohjimmiltaan kyse hylätyksi tulemisen pelosta ja arvottomuuden tunteesta. Pelosta jäädä yksin.

Minun arvokkuuteni on riippuvainen tuon toisen ihmisen rakkaudesta ja hyväksynnästä. Ilman niitä en ole arvokas itsessäni.

Sen takiahan hyvinkin epätyydyttävissä suhteissa voidaan roikkua vaikka vuosikausia. Kun se vaihtoehto eli yksin jääminen on monille vielä kauheampi.

Muistan kuinka vanha ystäväni eroa pohtiessaan koko ajan tuskaili, että jos hän ei sitten löydäkään ketään uutta. Eihän siihen voinut muuta sanoa kuin että niin, uutta rakkautta ei valitettavasti voi kenelläkään taata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä jos ihmisen persoona ja käytös muuttuu tosi paljon alun rakastumisvaiheen jälkeen se on osoitus, siitä, että ainakin osa siitä alun ihanuudesta on ollut feikkiä. 

Aika monet ihmiset osaavat osittain alitajuisestikin laittaa sen hurmausvaihteen päälle niin kauan kun suhteen syntyminen on vielä epävarmaa. Toinen ihminen on haaste, joka täytyy voittaa.

Sitten kun suhde on vakiintunut, ei tarvitse enää yrittää mitään ja alkaa paljastua se todellinen persoona ongelmineen. 

Ja tähän vaiheeseen aika monet naiset jäävät koukkuun. He alkavat tehdä jos mitä sirkustemppuja ja omaehtoista terapointia, että se alun ihana mies palaisi. He hyppäävät oitis ulos itsestään miehen pään sisään järjestelemään siellä mielestään asiat parempaan järjestykseen. He unohtavat itsensä kun ottavat miehen muuttamisen urakakseen.

Mutta kun se alun ihana mies ei palaa vaikka nainen päällään seisoisi. Jos mies ei itse näe tarvetta muutokseen, hän kokee naisen vain ärsyttäväksi vaatijaksi. 

Se on sitten naisen oman päätös pystyykö tai jaksaako jaksaa suhdetta sitten kun miehen todellinen, ei-niin-ihana persoonallisuus on paljastunut.

 

Varmaan noinkin, mutta en ymmärrä aina tuota miehenkään syyllistämistä. Jos hän haluaa seksiä ja satunnaista tapailua naisen kanssa, niin eihän se väärin ole. Jokaisella on vastuu siitä millaiseen suhteeseen suostuu.

Tässäkin tarinassa kuullaan lisäksi vain naisen näkökulma. Harvempi mies haluaa tahallisesti loukata naista, vaan hän toivoo että nainen ymmärtäisi mitä hän sanoin ja teoin viestii eli että haluaa vain kevyen, seksiin ja seksiin perustuvan tapailusuhteen. Vaikka mies olisi sanonut sen selvällä suomen kielellä, ei nainen välttämättä silti usko. Hän alkaa vääntää miestä "sitoutumiskammoiseksi" tms. ja keksii ties mitä selityksiä omasta päästään.

Ystävätkin tekevät mielestäni väärin, jos alkavat mukaan tuohon leikkiin. Olen jo oppinut suodattamaan kaikki psykologiset selitysmallit näissä tapauksissa eli kun naisella on tämä häiriö, niin kaikki miehen sanomat on silloin ajettu tietyn sabluunan läpi, joka ei vastaa tosiasioita. Vaikka mies olisi sanonut, ettei etsi mitään vakavaa ja tapaamiset koostuisivat lähinnä seksistä, on naisella mielessään suuri rakkaustarina, joka vain pitää fiksata kuntoon. 

Se on uskomatonta kuunneltavaa, kun nainen monesti on aivan ihana ja fiksu ihminen. Hänellä on tähän liittyvä sairaus tai häiriö, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Hänen kaikki suhteensa menevät jo alusta asti pieleen tämän häiriön takia, koska hän ei käyttäydy normaalisti, ei vain itse huomaa sitä. Mies, vaikka olisi alussa ollutkin ihastunut, ottaa etäisyyttä tälla tavalla käyttäytyvään naiseen, koska se on outoa käytöstä.

Usein siihen vielä liittyy painostusta eri tavoin, psykologisesti, koska nainen uskoo olevansa valtavan hyvä analysoimaan miehen käytöstä ja elämää. Hän pyrkii etsimään tietoa miehen menneisyydestä ja elämästä, jotta voisi käyttää näitä omassa painostuksessaan. Hän on niin syvällä tässä mallissa, että pitää omaa käytöstään aivan normaalina ja jopa auttavaisena ja empaattisena. Hän ei edes ymmärrä mikä tuossa voisi olla vikana eli ei ole käsitystä normaalista käyttäytymisestä parisuhteessa.

Se on pershäiriöistä huijata ja koukuttaa toinen ihmissuhteeseen, vaikka oikeasti hakee pelkkää seksiä. Etkö ymmärrä, että alkuhuuma sitoo paria yhteen ja jos tämä huuma on toisen puolelta enemmän tai vähemmän teeskenneltyä, niin se on väärin?

Millä tavalla mies huijaa suhteeseen ja koukuttaa, jos hän ei ole antanut mitään lupauksia eikä puhunut rakkaudesta kuin ehkä alkuun, jos silloinkaan. Se on pelkkää naisen toiveajattelua ja tulkintaa. 

Normaalisti nainen ymmärtää, että on olemassa seksiin perustuvia suhteita eikä ala vääntää sitä toiseksi mitä se on. Seksin ja seuran haluaminen ei tarkoita rakkautta eikä ole huijaamista. Jos tietoisesti ja jatkuvasti luritellaan rakkaudesta ja lupaillaan ihan kohta muuttaa yhteen, on vasta huijaamista. 

Mutta kun suurin osa miehistä itse alkuhuumassa uskovat ne supattelut, miten koskaan ei ole kohdannut tälläistä naista, miten ensi kesänä meillä on varmaan jo yhteinen koti, miten sitten kun-jotakin-niin-tehdään-sitä-ja-tätä.

Luonnonlaki tuntuu olevan, että miehet siitä alkuhuumasta enemmän sekaisin menevät, naiset yleensä jopa stoppauttelevat, mutta kun mies innokkaasti jatkaa ja huumailee, pikku hiljaa vetäytyvät mukaan. Tosiasia on myös, että mitä enemmän seksiä (useammin ja pidempään, siis), sitä enemmän nainen kiintyy ja mies alkaa menettää kiinnostustaan.

Eli toki, naisten pitäisi vaan jaksaa pitää pää kylmänä, tulipa sieltä alkuvaiheessa miten ihanaa luritusta tahansa miten huomaavaiselta, juuri oikealta tai rakastuneelta hyvänsä. Mutta reilua olisi myös samaan syssyyn vaatia miehiltä, että tunnistaisivat tämän dynamiikan ja laittaisivat vähän sordiinoa siihen alkuajan ihanuuteen, joka vaan ei kestä.

Eihän sitä alussa voi tietää jos vaikka kestääkin.

Ja itselleni on itsestäänselvyys, että suhde ja tunteet voivat muuttua ja useimmiten muuttuvatkin kun tutustutaan paremmin. Siihen ei voi mitenkään vedota, se tuntuu trollaukselta jopa.

Ap ta epäilen trolliksi ja ehkä hän kirjoittaa myös ison osan näistä muista viesteistä. Kiinnostava aihe silti, koska olen miettinyt kovasti tätä aihetta irl, miten voisin tukea ja auttaa ko häiriöstä kärsivää naista. Logiikka onnsen verran erikoinen että joka kerta se yllättää.

Mikä sua vaivaa? Kyse ei ole häiriöstä. Jos tähän koko ajan törmäät, niin sun on syytä tarkastella omaa käytöstä, koska siellä se syy piilee.

Eksäni oli tuollainen, joka jostain kumman syystä törmäsi jatkuvasti tuollaisiin ”häiriintyneisiin” naisiin. Ihmettelin hupsuja eksiä ja entisiä tapailukumppaneita, kunnes sama tapahtui minullekin: alkuun mies suorastaan piiritti ja vaati huomiota, halusi hellyyttä ja empatiaa. Ei kuulemma koskaan aloittaisi suhdetta ellei ole tosissaan, on niin vanha ettei halua enää muuta kuin vakaan parisuhteen ja perheen. Esitteli vanhemmille, ystäville, puhui rakkaudesta, lapsista ja siitä, millaisessa asunnossa haluaisi asua kanssani. Kunnes yht äkkiä kaikki muuttui, tunteet kylmeni ja alkoi roikottaminen, missä mies oli välistä mustasukkainen ja vaativa, riitatilanteissa väläytteli eroa jos en alistunut ja pienentänyt itseäni lisää. Kun lopetin suhteen hän syytti minua hätäilystä, jos olisin antanut meille aikaa ja hänelle aikaa meistä olisi voinut tulla jotain kaunista. Lähetti kaipaavia ja syyllistäviä pitkiä kirjoituksia ja kun lämpesin ja halusin antaa uuden mahdollisuuden, alkoi roikottamaan vieläkin röyhkeämmin. Ihan vain suoraan sanominen, että ei ole tunteita, ei halua enää jatkaa olisi riittänyt ihan missä vaiheessa tahansa. Jostain syystä jatkoi roikottamista ja toivon ylläpitämistä kunnes lopulta kyllästyin siihen, että vältteli jopa katsekontaktia. Edes siinä vaiheessa itseään suorana ja rehellisenä pitävä mies ei voinut suoraan sanoa, että kiinnostusta ei todellisuudessa ole ollut enää hetkeen. Oman kokemukseni jälkeen ymmärsin kyllä, miksi kaikki hänen edellisensä olivat miehen kertoman mukaan olleet ripustautuvia. Niin olen varmasti minäkin miehen kertoman mukaan. Jättää seuraaville kertomatta tosin sen, että lopullisen eron jälkeen pommitti minua kuukausia manipuloivilla ja raivoisilla viesteillä, vaikka pyysin jättämään rauhaan. Jouduin lopulta estämään ihan kaikista kanavista, koska viesteistä ei tullut loppua.

Jännä juttu, niin monia ripustautuvia eksiä ja niin rehti ja suora mies, joka kohteler naisia suurella kunnioituksella…

Tämä myös minun kokemus ja en enää hetkeäkään usko selityksiä takertuvista eksistä tai analyysejä läheisriippuvaisista naisista, jotka "karkoittaa" miehen. Tuollaisessa sekoilussa kuormittuu jokaisen pää tavalla tai toisella ja irtautuminen on työlästä.

Juurikin näin. Lähes aina tuollainen mies on sekä omassa elämässä, että läheisten ihmissuhteissa osoittautunut manipuloijaksi, pelaajaksi jolla todellisuudessa todella huono itsetunto, joten siitä syystä toisten tunteilla on pakko pelata enemmän tai vähemmän tietoisesti. Tai kyseessä on mies, jolla on todella vakavia ja pahoja ongelmia vuorovaikutuksessa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Niin tai näin, jos mies selittää ripustautuvista, säälittävistä ja epätoivoisista, tahallaan väärin ymmärtävistä eksistä ja entisistä tapailukumppaneista, niin se on 99,9 % red flag ja tarkoittaa sitä, että tyyppi kannattaa unohtaa suosiolla, heti alkuunsa. Ihan huolimatta siitä, miten kiinnostuneelta vaikuttaa, miten supliikki ja mukava on ja miten ”tosissaan”. Koska tuollaiset tyypit ei koskaan ole. On häviävän pieni mahdollisuus, että kyseessä olisi muka oikeasti skitso eksä, joka ei vain millään suostunut tajuamaan, että suhde on ohi. Mahdollisuus on lähes olematon, järjestään kaikki tuollaiset heput ovat oikeasti pelaajia, tunnevammaisia tai muulla tavoin häiriintyneitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin noita läheisriippuvuusjuttuja ja ilmeisesti tämä läheisriippuvaisuus tarkoittaa näennäisen vahvaa ja pärjäävää valepersoonaa, joka peittää haavoittuvaisuutensa ja todelliset tunteensa täysin. Mainittiin, että tällaiset ihmiset ovat usein hoitoalalla, missä myös pystyy olemaan toisiin nähden näennäisesti "niskan päällä". Samaan asemaan hän pyrkii suhteissaan, mihin toinen tietysti reagoi pakenemalla, panemalla vastaan tai lopettamalla suhteen (terve osapuoli).

Psykologisoinnilla läheisriippuvainen pyrkii hallitsemaan ja kontrollimaan muita ja hillitsemään näin pelkojaan hylkäämisestä ja riittämättömyydestä, kun käsitellään sen suhteen toisen osapuolen oletettuja tai todellisia ongelmia. Hän siis pyrkii hallitsemaan pelkojaan kontrolloimalla ja manipuloimalla muita, jolloin itse selviää kuivin jaloin koko jutusta käsittelemättä omaa osuuttaan. 

Näin lukemani ymmärsin parisuhteen kontekstissa. 

Läheisriippuvuus syntyy toisen riippuvuuksien/ongelmien vuoksi. Ei ole mitään pakenevaa tervettä.

Ei ainakaan noiden tekstien mukaan, joita luin. Ongelma toistuu kaikissa suhteissa eli ollaan aina siinä näennäisen pärjäävän roolissa.

Olet ymmärtänyt väärin. Moni riippuvainen toki etsii itselleen mielellään pärjäävältä vaikuttavan kumppanin, kunnes se uusi kumppanikin alkaa oireilla läheisriippuvaisesti. Juoppoja ja tunnevammaisia on tämä maa täynnä, niin ymmärrät varmasti tällaisen dynamiikan olevan erittäin tavallista. Tässäkin ketjussa yksi ongelmainen jatkuvalla syötöllä yrittää leimata naisia läheisriippuvaisiksi, vaikka vika on siinä omassa peilissä.

Kyllä kai se pärjääväkin on päättänyt kenen kanssa suhteeseen alkaa. Ongelmaisia miehiä ja naisia on, mutta suurin osa ihmisistä ei ala heidän kanssaan parisuhteeseen, kun taas joidenkin kohdalla samat ongelmat toistuvat jokaisessa suhteessa yhä uudelleen. Ymmärsin, että läheisriippuvuudella tarkoitetaan nimenomaan tällaista tilannetta.

Mutta itse termi tuo mieleen käsitteen valepersoona (false self), joka juontuu hyvin kaukaa ja näkyy monessa asiassa. Persoona on rakennettu puolustusmekanismien varaan. Ja sitten toisaalta termin läheisriippuvuus tuo mieleen ns. covert narsistin, siis ohutnahkaisen narsistin, joka tapa tarkastella elämää rakentuu uhriasetelman varaan. 

Se ei tietenkään ole mikään häiriö, jos kerran menee suhde pieleen, tulkitsee väärin jne. Jokaiselle tulee sydänsuruja ja muuta vastaavaa, mutta kun se toistuu suhteesta toiseen, niin silloin mielestäni on kyseessä jo häiriö, mihin kannattaisi hankkia itselleen apua. 

Ei ole mitään ohut nahkaisia narsisteja. Ihan keittiöpsykan tasoa. Kokemuksesta voin sanoa, että sitä ei välttämättä osaa alussa sanoa onko suhde ns. terve tai onko toisella suhteen dynamiikkaan vaikuttavia ongelmia. Ongelmat usein ryöpsähtää vasta tuossa 1-2 vuoden kohdalla. Se on iso shokki, että se sun rakas ei ole se keneksi häntä luulit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin noita läheisriippuvuusjuttuja ja ilmeisesti tämä läheisriippuvaisuus tarkoittaa näennäisen vahvaa ja pärjäävää valepersoonaa, joka peittää haavoittuvaisuutensa ja todelliset tunteensa täysin. Mainittiin, että tällaiset ihmiset ovat usein hoitoalalla, missä myös pystyy olemaan toisiin nähden näennäisesti "niskan päällä". Samaan asemaan hän pyrkii suhteissaan, mihin toinen tietysti reagoi pakenemalla, panemalla vastaan tai lopettamalla suhteen (terve osapuoli).

Psykologisoinnilla läheisriippuvainen pyrkii hallitsemaan ja kontrollimaan muita ja hillitsemään näin pelkojaan hylkäämisestä ja riittämättömyydestä, kun käsitellään sen suhteen toisen osapuolen oletettuja tai todellisia ongelmia. Hän siis pyrkii hallitsemaan pelkojaan kontrolloimalla ja manipuloimalla muita, jolloin itse selviää kuivin jaloin koko jutusta käsittelemättä omaa osuuttaan. 

Näin lukemani ymmärsin parisuhteen kontekstissa. 

Läheisriippuvuus syntyy toisen riippuvuuksien/ongelmien vuoksi. Ei ole mitään pakenevaa tervettä.

Ei ainakaan noiden tekstien mukaan, joita luin. Ongelma toistuu kaikissa suhteissa eli ollaan aina siinä näennäisen pärjäävän roolissa.

Olet ymmärtänyt väärin. Moni riippuvainen toki etsii itselleen mielellään pärjäävältä vaikuttavan kumppanin, kunnes se uusi kumppanikin alkaa oireilla läheisriippuvaisesti. Juoppoja ja tunnevammaisia on tämä maa täynnä, niin ymmärrät varmasti tällaisen dynamiikan olevan erittäin tavallista. Tässäkin ketjussa yksi ongelmainen jatkuvalla syötöllä yrittää leimata naisia läheisriippuvaisiksi, vaikka vika on siinä omassa peilissä.

Kyllä kai se pärjääväkin on päättänyt kenen kanssa suhteeseen alkaa. Ongelmaisia miehiä ja naisia on, mutta suurin osa ihmisistä ei ala heidän kanssaan parisuhteeseen, kun taas joidenkin kohdalla samat ongelmat toistuvat jokaisessa suhteessa yhä uudelleen. Ymmärsin, että läheisriippuvuudella tarkoitetaan nimenomaan tällaista tilannetta.

Mutta itse termi tuo mieleen käsitteen valepersoona (false self), joka juontuu hyvin kaukaa ja näkyy monessa asiassa. Persoona on rakennettu puolustusmekanismien varaan. Ja sitten toisaalta termin läheisriippuvuus tuo mieleen ns. covert narsistin, siis ohutnahkaisen narsistin, joka tapa tarkastella elämää rakentuu uhriasetelman varaan. 

Se ei tietenkään ole mikään häiriö, jos kerran menee suhde pieleen, tulkitsee väärin jne. Jokaiselle tulee sydänsuruja ja muuta vastaavaa, mutta kun se toistuu suhteesta toiseen, niin silloin mielestäni on kyseessä jo häiriö, mihin kannattaisi hankkia itselleen apua. 

Ei ole mitään ohut nahkaisia narsisteja. Ihan keittiöpsykan tasoa. Kokemuksesta voin sanoa, että sitä ei välttämättä osaa alussa sanoa onko suhde ns. terve tai onko toisella suhteen dynamiikkaan vaikuttavia ongelmia. Ongelmat usein ryöpsähtää vasta tuossa 1-2 vuoden kohdalla. Se on iso shokki, että se sun rakas ei ole se keneksi häntä luulit.

Kyllä ohutnahkainen ja paksunahkainen narsisti ovat ihan psykiatrian käypää termistöä, vaikket sinä olisi niistä koskaan kuullutkaan. Ohutnahkaista, uhriutuvaa narsistia on vaikeampi tunnistaa kuin paksunahkaista, mahtailevaa narsismin tyyppiä. Riitta Hyrckin artikkeli Psykoterapia-lehdessä on netissä luettavana jos kiinnostaa, myös kirjoja aiheesta löytyy kyllä suomen kielellä kirjastosta. 

Tuossa kommentissa käsittelin läheisriippuvaisuuden termiä, mikä puolestaan ei ole mikään virallinen psykiatrinen tai psykologinen termi, mutta moneen ihan käyttökelpoinen. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän läheisriippuvuudessa on varmasti pohjimmiltaan kyse hylätyksi tulemisen pelosta ja arvottomuuden tunteesta. Pelosta jäädä yksin.

Minun arvokkuuteni on riippuvainen tuon toisen ihmisen rakkaudesta ja hyväksynnästä. Ilman niitä en ole arvokas itsessäni.

Sen takiahan hyvinkin epätyydyttävissä suhteissa voidaan roikkua vaikka vuosikausia. Kun se vaihtoehto eli yksin jääminen on monille vielä kauheampi.

Muistan kuinka vanha ystäväni eroa pohtiessaan koko ajan tuskaili, että jos hän ei sitten löydäkään ketään uutta. Eihän siihen voinut muuta sanoa kuin että niin, uutta rakkautta ei valitettavasti voi kenelläkään taata.

Juuri tämäntyyppisessä tulkinnassa läheisriippuvuus tulee lähelle ohutnahkaisen narsistin suhteessa olemisen tapaa. En kuitenkaan väitä, että ne ovat sama asia, mutta kuvauksessa on samaa. Riippuvainen persoona on myös diagnoosi, joka kuvauksesta tulee mieleen. 

Mutta kuten sanottu, varmaan useimmilla naisilla ja ehkä miehilläkin on kokemusta ihmisistä, jotka pyrkivät vedättämään ja käyttäytyvät ikävästi. Normaalisti tällaisiin suhteisiin ei kuitenkaan jäädä pitkäksi aikaa tai hakeuduta tällaiseen seuraan toistuvasti, kerta toisensa jälkeen. Kiintymyssuhdevaurioita on kuitenkin useimmilla (muistaakseni 30 prosenttia on turvallisesti kiintyneitä) ja niistä käsin selittyvät monet suhteen kompastuskivet ja dynamiikat.

Minulla on jossain määrin samankaltainen tilanne kuin aloittajalla. En nyt kirjoita yksityiskohdista kuitenkaan. Elän jonkinlaisessa näköalattomuuden tunteessa tällä hetkellä parisuhteeni kanssa. Tuntuu ihan hämmentävältä, että löysin tämän keskustelun nyt. Itse asiassa hyvä että löysin; aloin pohtimaan kunnolla suhteeni toimivuutta. Kaikki on mennyt enemmän tai vähemmän alaspäin viime aikoina. 

Mun mielestä johtotähtenä suhteensa pohdinnassa kannattaa käyttää omaa olotilaansa.

Saako tämä suhde mut tuntemaan itseni etupäässä hyväksi vai huonoksi? Voinko olla oma itseni tässä suhteessa vai pitääkö mun varoa ja suunnitella omaa käytöstäni ja omia sanojani, jotta toinen ei esim. suutu tai ärsyynny tai ota etäisyyttä. Onko meidän yhdessäolo ja vuorovaikutus luontevaa ja pakotonta vai pitääkö jännittää sitä, että joku voi mennä taas pieleen jos teen jotain "väärin".

Ja täytyy sanoa, että kyllä ihmisillä myös ne suhteen ulkoiset ominaisuudet voivat merkitä suhteen jatkamisessa.

Kun tämä tyyppi nyt on akateemisesti koulutettu, hyvässä ammatissa, esittelykelpoinen ystäville ja sukulaisille, oikeanikäinen ja -näköinen etc., niin monet vaan turhan sinnikkäästi pitää kiinni siitä, että tämän on nyt toimittava, kun mähän oon jo esitellyt tämän kaikille mun tutuille ja vanhemmille ja mitä ne nyt sanoo jos tämäkin taas menee pieleen ja taas mä oon yksin. Ja naiset stressaa jostain biologisesta kellosta.

Kuitenkaan millä noilla ulkoisilla seikoilla ei ole mitään merkitystä, jos sulla ei oikeasti ole hyvä olla suhteessa. Ei kukaan loppumattomiin jaksa jos suhteen arki on jotain ihme pinnistelyä. Jokaisessa suhteessa tulee myös niitä isompia kriisejä ja jos perusoleminen suhteessa on suht. vaikeaa ja epävarmaa niin viimeistään niihin se kaatuu.

Ei pysyvää parisuhdetta yhdessä asumisineen ja vaikka rankkaa pikkulapsiarkea kestä jos perusluottamus toiseen ei ole todella vakaalla pohjalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen myös, että ap:llä ovat ongelmat suhteessa päässeet paisumaan koska hän ei ole riittävän ajoissa sanonut miehelle suoraan, mutta ystävällisesti:

1) Musta tuntuu, että meidän suhde alkaa vähän etääntyä ja oletko huomannut saman, että ei enää olla yhtä läheisiä kuin ennen tai suunnitella yhdessä  tulevaa?

2) Minä olen nykyään suhteessa aktiivinen osapuoli, joka ehdottaa yhteistä tekemistä ja menemistä ja kyselee kuulumisia, mutta sinä et oma-aloitteisesti tee samaa. Tämä taas saa mut tuntemaan, että et enää olekaan niin kiinnostunut musta kuin aiemmin. Olenko oikeassa tässä?

Ongelma on päässyt paisumaan ehkä siksikin, että ap ei ole halunnut tai kehdannut kysyä asioita ihan näin suoraan. Taustalla ehkä pelko suhteen päättymisestä jos kissan nostaa pöydälle. Ja tämä taas on kyllä läheisriippuvuutta.

Terveet rajat omaava ihminen ei edes halua jäädä suhteeseen vastahakoisen, välttelevän kumppanin kanssa, vaan haluaa mieluummin kumppanin, joka aidosti haluaa olla hänen kanssaan ja on valmis sen myös näyttämään sekä sanoissa että teoissa.

Aika lailla näin. Kohdasta 1 en ole sanonut, mutta kohdasta 2 olen kyllä yrittänyt puhua. Miehen kommentit on olleet ihmetteleviä, "ai jaa, en oo ite huomannu", "ehkä en vaan ole ehtinyt ehdottaa kun sinä olet ehtinyt ensin", "tottakai olen edelleen kiinnostunu". Mutta totta se, että en ole tarpeeksi suoraan sanonut omia tarpeita enkä varsinkaan vaatinut mieheltä mitään konkreettisia muutoksia. Suoraan sanottuna pelottaa kysyä taas näistä, sillä pelkään että mies paukauttaa, että no joo, ei oikeastaan haluakaan jatkaa enää ja se tulee sattumaan ja paljon. Mutta ymmärrän kyllä, että parempi niin jos ei ole enää tunteita tai kiinnostusta jatkaa.

AP

Miksi pelkäät? Ymmärtäisin, jos asuisit miehen asunnossa eikä sulla olisi mitään paikkaa, minne mennä, jos suhde menee poikki, tai olisit taloudellisesti riippuvainen miehestä. Eli joutuisit kadulle tai sulla ei olisi rahaa maksaa laskujasi. Mutta te ette asu yhdessä. Sulla on sun oma koti, sulla on sun oma työpaikka, sulla on sun omat rahat, sulla on sun omat ystävät ja kaverit. Ainoa, mikä tipahtaisi elämästäsi pois olisi tuo mies. Kaikki muu säilyisi entisellään. 

Mulla oli tuollainen läheisriippuvuusvuosi kerran elämässä. Mulloin olen ihan normaali ja pärjäävä. Tilanne oli syönyt itsetuntoni niin, että sillä hetkellä en pystynyt ajattelemaan selkeästi enkä tuntemaan sitä normaalia pärjäävyyttäni. Se on joku pelkotila tai stressitila aivoissa. Se peittää sen normaalin tunteen. Vähän kuin masennus tai paniikkihäiriö. 

Jotkut tässä ketjussa kuitenkin ovat sitä meiltä, että ap EI ole läheisriippuvainen. Joten jos hän ei ole läheisriippuvainen, mitä ihmettä hän pelkää? 

On tämä nykyaika aika helkkarin raskasta, koska ellei koko ajan ole pätevä, pärjäävä, itsevarma, tehokas ja tuloksellinen, myös ihmissuhteissa, sille pitää löytyä joku leima, mutta vielä mieluummin diagnoosi.

Mitään heikkouksia, tunne-elämän laaksoja ja heittelyitähän ei ole kuin niillä, joilla joku testattava vaiva.

Ja testiksi tästä kelpaa pilipalitestit: jos olet sitä mieltä, että lapsuutesi perheessä ei kommunikointi ollut hyvää, tadaa, sä olet traumatisoitunut läheisriippuvainen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen myös, että ap:llä ovat ongelmat suhteessa päässeet paisumaan koska hän ei ole riittävän ajoissa sanonut miehelle suoraan, mutta ystävällisesti:

1) Musta tuntuu, että meidän suhde alkaa vähän etääntyä ja oletko huomannut saman, että ei enää olla yhtä läheisiä kuin ennen tai suunnitella yhdessä  tulevaa?

2) Minä olen nykyään suhteessa aktiivinen osapuoli, joka ehdottaa yhteistä tekemistä ja menemistä ja kyselee kuulumisia, mutta sinä et oma-aloitteisesti tee samaa. Tämä taas saa mut tuntemaan, että et enää olekaan niin kiinnostunut musta kuin aiemmin. Olenko oikeassa tässä?

Ongelma on päässyt paisumaan ehkä siksikin, että ap ei ole halunnut tai kehdannut kysyä asioita ihan näin suoraan. Taustalla ehkä pelko suhteen päättymisestä jos kissan nostaa pöydälle. Ja tämä taas on kyllä läheisriippuvuutta.

Terveet rajat omaava ihminen ei edes halua jäädä suhteeseen vastahakoisen, välttelevän kumppanin kanssa, vaan haluaa mieluummin kumppanin, joka aidosti haluaa olla hänen kanssaan ja on valmis sen myös näyttämään sekä sanoissa että teoissa.

Aika lailla näin. Kohdasta 1 en ole sanonut, mutta kohdasta 2 olen kyllä yrittänyt puhua. Miehen kommentit on olleet ihmetteleviä, "ai jaa, en oo ite huomannu", "ehkä en vaan ole ehtinyt ehdottaa kun sinä olet ehtinyt ensin", "tottakai olen edelleen kiinnostunu". Mutta totta se, että en ole tarpeeksi suoraan sanonut omia tarpeita enkä varsinkaan vaatinut mieheltä mitään konkreettisia muutoksia. Suoraan sanottuna pelottaa kysyä taas näistä, sillä pelkään että mies paukauttaa, että no joo, ei oikeastaan haluakaan jatkaa enää ja se tulee sattumaan ja paljon. Mutta ymmärrän kyllä, että parempi niin jos ei ole enää tunteita tai kiinnostusta jatkaa.

AP

Miksi pelkäät? Ymmärtäisin, jos asuisit miehen asunnossa eikä sulla olisi mitään paikkaa, minne mennä, jos suhde menee poikki, tai olisit taloudellisesti riippuvainen miehestä. Eli joutuisit kadulle tai sulla ei olisi rahaa maksaa laskujasi. Mutta te ette asu yhdessä. Sulla on sun oma koti, sulla on sun oma työpaikka, sulla on sun omat rahat, sulla on sun omat ystävät ja kaverit. Ainoa, mikä tipahtaisi elämästäsi pois olisi tuo mies. Kaikki muu säilyisi entisellään. 

Mulla oli tuollainen läheisriippuvuusvuosi kerran elämässä. Mulloin olen ihan normaali ja pärjäävä. Tilanne oli syönyt itsetuntoni niin, että sillä hetkellä en pystynyt ajattelemaan selkeästi enkä tuntemaan sitä normaalia pärjäävyyttäni. Se on joku pelkotila tai stressitila aivoissa. Se peittää sen normaalin tunteen. Vähän kuin masennus tai paniikkihäiriö. 

Jotkut tässä ketjussa kuitenkin ovat sitä meiltä, että ap EI ole läheisriippuvainen. Joten jos hän ei ole läheisriippuvainen, mitä ihmettä hän pelkää? 

On tämä nykyaika aika helkkarin raskasta, koska ellei koko ajan ole pätevä, pärjäävä, itsevarma, tehokas ja tuloksellinen, myös ihmissuhteissa, sille pitää löytyä joku leima, mutta vielä mieluummin diagnoosi.

Mitään heikkouksia, tunne-elämän laaksoja ja heittelyitähän ei ole kuin niillä, joilla joku testattava vaiva.

Ja testiksi tästä kelpaa pilipalitestit: jos olet sitä mieltä, että lapsuutesi perheessä ei kommunikointi ollut hyvää, tadaa, sä olet traumatisoitunut läheisriippuvainen!

Siihenhän koko tämä ketju aloituksesta lähtien perustuukin, että toisessa täytyy olla jotain vikaa, jos ei ole sellainen kuin toinen haluaisi tämän olevan. Aloittajan mielestä miehellä on vääränlainen kiintymyssuhdetyyppi, joka johtuu jostain miehen menneisyydessä tapahtuneesta tarumasta,  ja heidän kaikki ongelmansa johtuvat siitä, että mies on tällä tavalla viallinen. Ja "diagnoosin" on tehnyt ap ihan itse perehdyttyään - todennäkäisesti netissä - kaikenlaisiin oppaisiin.