Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En jaksa enää miehen välttelevää kiintymystyyliä ja vetäytymistä!
30.08.2021 |
Olemme kolmekymppinen pariskunta ja suhdetta on takana vuoden päivät. Pääasiassa meillä menee hyvin, on puhuttu yhteisestä tulevaisuudesta ym., mutta kiintymystyylit ovat törmäyskurssilla. Luulen, että miehellä on välttelevä kiintymystyyli ja mulla puolestaan ristiriitainen. Ristiriitatilanteissa tämä näkyy selkeimmin, mies on pari kertaa ottanut isosti oma tilaa jättäen mut ahdistumaan ja miettimään suhteen tulevaisuutta. Ollaan jälkeenpäin jonkin verran juteltu tästä ja olen kertonut, miksi tuollainen ghostaaminen tuntuu musta hylkäämiseltä ja pahalta, vaikka mies itse kokisi sen olevan vain tervettä hapen ottoa.
Noh, nyt olemme oppineet toisistamme lisää, mutta edelleen mua vaivaa tietynlainen välinpitämättömän oloinen käytös miehen puolelta. Ja en ole varma, onko syynä se, että mies ei vaan tajua että kaipaisin enemmän huomiota ja yhteistä tekemistä, vai että tajuaa, muttei jostain syystä sitä kykene antamaan, vai eikö vaan ole kiinnostunut noita mulle antamaan. Alkuaikoina mies järjesti treffejä, osti lahjoja ja halusi nähdä usein viikon aikana. Tietysti on luonnollista, että alkuhuuman deittailuvaihe loppuu jossain vaiheessa ja en kaipaa unelmatreffejä saati lahjoja, mutta sitä kaipaan, että mies haluaisi oma-aloitteisesti viettää aikaa kanssani!
Nykyään minä olen se, joka kyselee viikon suunnitelmia, milloin ehdittäisiin nähdä, mitä meinaat tehdä viikonloppuna, mentäisiinkö paikkaan x tai y. Mies voi olla myös monta päivää laittamatta mitään viestiä jos hänellä on omia menoja. Ollaan puhuttu, että omaa aikaa pitää olla ja saa sanoa, jos kaipaa sitä, ja emme keskimäärin näekään kuin muutaman kerran viikossa, lähinnä iltaisin töiden jälkeen jos menen miehen luo.
Mies on joskus sanonut, että hänestä tuntuu riittämättömältä ja se ilmeisesti voi aiheuttaa tuota käytöstä. Mutta en tiedä mitä niin mahdotonta olen häneltä vaatinut, paitsi sen että haluaisi olla kanssani, viettää aikaa ja jutella, mitä normaaliin parisuhteeseen kuuluu...?
Onko kellään kokemuksia tällaisista miehistä tai tilanteista? Pitäisikö olla itse ehdottamatta mitään ja katsoa kauanko menee, vai ottaa lempeämpi ja ymmärtäväisempi kanta?
Kommentit (640)
En ymmärrä miksi AP aloitti tämän ketjun, kun on jo etukäteen päättänyt olla välittämättä muiden neuvoista. Rehellisyyden nimissä pakko todeta, että kuulostaa kyllä todella heikolta mennä pariterapiaan jo alle vuoden seurustelun jälkeen. Minäkin tiedän paljon tälläisiä suhteita, missä isot ongelmat ovat olleet arkea jo alusta asti, mutta ne ovat kaikki päättyneet eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
AP täällä. Kommentoin vielä, vaikka tuntuu, että olen saanut tästä keskustelusta kaiken avun, minkä tästä voi saada. Toistan jälleen, että on ollut paljon hyviä, ajatuksia herättäviä kommentteja ja kiitos kaikille, jotka on asiallisesti kommentoineet!
En jaksa kuitenkaan enää väitellä, tai lukea muiden väittelyä, siitä, kuinka läheisriippuvainen, aneleva, takertuva tai epätoivoinen olen, tai kuinka mies on tai ei ole kykenemätön parisuhteeseen, tai mitkä meidän diagnoosit on. Ymmärrän, että monet on kokeneet samaa ja siksi haluavat jakaa kokemuksensa ja neuvonsa.
En ole epätoivoinen takertuja, jonka on saatava joku mies hinnalla millä hyvänsä ja joka on valmis feikkaamaan onnellista elämää tekohymy naamalla, ja minulle riittää, että tiedän sen itse.
Kiistatonta on, että miehen käytös on viime aikoina muuttunut, mutta ei se nyt ole yhdessä yössä tapahtunut, vaan meillä on myös viime aikoina ollut mukavaa ja "normaalia" yhdessä, ja valtaosan suhteesta mies on vaikuttanut olevan ihan täysillä mukana. Joten minusta on ihan luonnollista ja jopa hyvä, että vähän aikaa katselee, mikä on homman nimi, kun tällaiseen negatiiviseen trendiin havahtuu. Miten tilanne kehittyy, koittaa siitä ehkä keskustella ja ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Jotkut voi olla eri mieltä ja se heille suotakoon.
Omassa kaveripiirissä kun olen asiasta jutellut, niin kyllä useammalla on ollut suhteessa jonkin sortin ongelmia "jo" ensimmäisen vuoden kohdalla. Jotkut on käyneet ihan pariterapiassakin silloin. Se tuntuu olevan aika usein kriittinen aika, jolloin suhdetta tarkastellaan - onko aineksia jatkaa pidemmälle yhdessä. Ja sitä minäkin tässä nyt teen.
AP
AP hyvä, diagnoosilinjalle lähdit alussa sinä. Jo otsikossa on analysoitu tapailemasi henkilön kiintymystyyliä. Tykkäisitkö itse, jos hän tekisi sinusta samanlaisen aloituksen? Mitä mieltä olisit tapailunne tilasta, jos saisit tietää asiasta?
Koko läheisriippuvaisuus on alkanut oksettaa. Minun suurin suruni on, että ei vain ole löytynyt sitä miestä minulle, vaikka olen kovasti toivonut. Siinä samassa on mennyt haaveet perheestäkin. Ihan mitä hyvänsä turjaketta en ole huolinut.
Saan tuntea olevani surkea tapaus, jolla muutoinkaan ei ole mitään arvoa ja tietysti läheisriippuvainen, kun suhdetta kovasti toivon. Ei pitäisi toivoa vaan olla vaan onnellinen yksin ja pärjätä ja harrastaa ja olla ystäviä. Aivan kuin näitäkään taivaasta tippuisi.
Vierailija kirjoitti:
Minä taas sanon naisena, että jos ihminen on parisuhdetyyppiä, hänen on turhaa itselleen ja muulle maailmalle teeskennellä olevansa mitä tyytyväisin ja onnellisin sinkku. Samoin kuin lasta ehdottomasti haluavan, mutta olosuhteista johtuen ei saava, on turha itselleen ja muille uskotella olevansa onnellinen vela.
Se ei tarkoita, että suurin osa hyppäisi huonoon suhteeseen tai pysyisi siinä, ei se ole ainut vaihtoehto parisuhdeihmiselle, hänkin voi jäädä yksin, jos oikeaa ei löydy. Sinutellaan ja todetaan, että sinun mielestäsi nähtävästi tässä tapauksessa ihmisen pitäisi feikata elämäänsä ja olla myöntämättä, että kyllä, parisuhde/perhe on suurin toiveeni ja esittää olevansa hitsin pitsin tyytyväinen.
Jospa vaikka sillä tavalla rennosti ja hauskasti leikkimielisesti se mies löytyisi.
No, jaa, en ole mies, vaikka monia tunnenkin ja olen näistä parisuhdeasioista monen miehen kanssa keskustellut.
Ja sanoisin, että 9/10 miehestä on kiinnostuneempi rennosta ja leikkimielisestä naisesta kuin hampaat irvessä aviomiestä ja hedelmöittäjää etsivästä excelin kanssa liikkuvasta, huumorintajuttomasta, potentiaalisesta pirttihirmusta.
Mutta kukin tavallaan.
Ei nämä asiat ole niin mustavalkoisia. Että joko on hampaat irvessä miehiä haastatteleva ja tenttaava epätoivoinen nainen, tai tasapainoinen ja rento sinkku, joka ei miestä kaipaa. Minäkin olen ehdottomasti parisuhdeihminen ja perheihminen, rakastan lapsia ja lastensuojelussa työskentelevänä näen sen, miten tärkeää isä lasten elämässä on, joten minulla ei ole lähtökohtaisesti mielenkiintoa tehdä varta vasten isättömiä lapsia. En silti ole hakenut suhdetta ja miestä väkipakolla, en ole tentannut enkä ollut epätoivoinen. Edellinen suhteeni oli todella huono, kumppani oli luonnehäiriöinen ja suhteessa oli henkistä väkivaltaa. Se päättyi luojan kiitos suht nopeasti, mutta jätti jälkensä. Sen jälkeen olen ollut entistä tarkempi siitä, kenen kanssa haluan sitoutua ja kenen en. Tiedän olevani haluttu tyyppi ja tiedän arvoni, en silti ole koskaan ollut ylimielinen, vaan arvostan lähtökohtaisesti kaikkia ihmisiä. Ja olen uudessa parisuhteessa miehen kanssa, jonka kanssa pystyn kuvittelemaan perustavani perheen. En etsinyt miestä hampaat irveessä, vaan olen ollut se sama ihminen mitä aina ennenkin. Tällainen mustavalkoinen asioiden yksinkertaistaminen on yksinkertaisesti typerää, koska elämä ja ihmiset hyvin harvoin ovat mustavalkoisesti joko-tai.
T. Ohis
Vierailija kirjoitti:
Koko läheisriippuvaisuus on alkanut oksettaa. Minun suurin suruni on, että ei vain ole löytynyt sitä miestä minulle, vaikka olen kovasti toivonut. Siinä samassa on mennyt haaveet perheestäkin. Ihan mitä hyvänsä turjaketta en ole huolinut.
Saan tuntea olevani surkea tapaus, jolla muutoinkaan ei ole mitään arvoa ja tietysti läheisriippuvainen, kun suhdetta kovasti toivon. Ei pitäisi toivoa vaan olla vaan onnellinen yksin ja pärjätä ja harrastaa ja olla ystäviä. Aivan kuin näitäkään taivaasta tippuisi.
Ymmärrätkö tahallasi väärin? Läheisriippuvuudella ei ole tässä ketjussa kertaakaan viitattu siihen, että se tarkoittaisi suhteen toivomista. Sillä tarkoitetaan riippuvaisuutta ihmisestä, joka ei läheisriippuvaisesta välitä ja kohtelee häntä välinpitämättömästi tai jopa huonosti, mutta siitä huolimatta läheisriippuvainen pitää yllä suhdetta ja keksii erilaisia selityksiä sille, miksi hänen pitää suhteeseen jäädä ja sen lopettaminen on mahdotonta.
Siis: roikkuminen epäterveessä suhteessa on läheisriippuvuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivan, kukin tavallaan. Jotkut ovat valmiita miehiä miellyttämään ja miehen toiveessa jopa feikkaamaan onnellista elämää, rentoa fiilistä, leikkimieltä, vaikka möykky vyöryy rinnassa, kun siitähän ne 9/10 miestä tykkää.
Ketään ei ole pyydetty teeskentelemään tai feikisti miellyttämään miehiä.
Rentoutta ei tosiaan voi feikata, mutta jos se katoaa, niin voi parin etsintä vaikeutua vai tunnetko itsekään hirveästi vetoa parisuhdetta epätoivoisesti etsiviä miehiä kohtaan?
Epätoivoisuus on karkottava piirre ihmisessä. Se kielii siitä, että ihminen ei ole tasapainossa itsensä kanssa, eikä seiso emotionaalisesti omilla jaloillaan.
Viime kädessä me jokainen synnytään yksin ja kuollaan yksin ihan parisuhdestatuksesta riippumatta. Tämä on siis eksistentiaalinen lähtökohta ihmiselämässä. Toisia saa kaivata ja tarvitakin, mutta ei niin, että oma oleminen ja arvo on toisten varassa.
Jos möykky vyöryy rinnassa, niin oikea osoite on silloin terapia, eikä entistä epätoivoisempi miehen etsintä.
Jos on jo emotionaalisesti hajoamispisteessa miehen metsästyksen takia, niin miten ihmeessä siitä voisi syntyä onnistunutta parisuhdetta kenenkään kanssa?
Kuulostaa melkein siltä, että etsit miehestä jotain itsesi pelastajaa. Yksinäisyyden tunne voi jatkua myös parisuhteessa jos se ei ole rakentunut terveelle vastavuoroiselle perustalle.
En puhu itsestäni, oma hyvä parisuhteeni laaksoineen ja vuorineen on kestänyt yli 20 vuotta. Silti en ole menettänyt empatiaani heitä kohtaan, joilla ei ole yhtä onnekkaasti käynyt.
En ala huutamaan läheisriippuvuutta sen vuoksi, että joku asiallisesti pohtii parisuhteensa tilaa, enkä halveksi sitä, että joku yksinäinen parisuhdetta toivoo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä taas sanon naisena, että jos ihminen on parisuhdetyyppiä, hänen on turhaa itselleen ja muulle maailmalle teeskennellä olevansa mitä tyytyväisin ja onnellisin sinkku. Samoin kuin lasta ehdottomasti haluavan, mutta olosuhteista johtuen ei saava, on turha itselleen ja muille uskotella olevansa onnellinen vela.
Se ei tarkoita, että suurin osa hyppäisi huonoon suhteeseen tai pysyisi siinä, ei se ole ainut vaihtoehto parisuhdeihmiselle, hänkin voi jäädä yksin, jos oikeaa ei löydy. Sinutellaan ja todetaan, että sinun mielestäsi nähtävästi tässä tapauksessa ihmisen pitäisi feikata elämäänsä ja olla myöntämättä, että kyllä, parisuhde/perhe on suurin toiveeni ja esittää olevansa hitsin pitsin tyytyväinen.
Jospa vaikka sillä tavalla rennosti ja hauskasti leikkimielisesti se mies löytyisi.
No, jaa, en ole mies, vaikka monia tunnenkin ja olen näistä parisuhdeasioista monen miehen kanssa keskustellut.
Ja sanoisin, että 9/10 miehestä on kiinnostuneempi rennosta ja leikkimielisestä naisesta kuin hampaat irvessä aviomiestä ja hedelmöittäjää etsivästä excelin kanssa liikkuvasta, huumorintajuttomasta, potentiaalisesta pirttihirmusta.
Mutta kukin tavallaan.
Ei nämä asiat ole niin mustavalkoisia. Että joko on hampaat irvessä miehiä haastatteleva ja tenttaava epätoivoinen nainen, tai tasapainoinen ja rento sinkku, joka ei miestä kaipaa. Minäkin olen ehdottomasti parisuhdeihminen ja perheihminen, rakastan lapsia ja lastensuojelussa työskentelevänä näen sen, miten tärkeää isä lasten elämässä on, joten minulla ei ole lähtökohtaisesti mielenkiintoa tehdä varta vasten isättömiä lapsia. En silti ole hakenut suhdetta ja miestä väkipakolla, en ole tentannut enkä ollut epätoivoinen. Edellinen suhteeni oli todella huono, kumppani oli luonnehäiriöinen ja suhteessa oli henkistä väkivaltaa. Se päättyi luojan kiitos suht nopeasti, mutta jätti jälkensä. Sen jälkeen olen ollut entistä tarkempi siitä, kenen kanssa haluan sitoutua ja kenen en. Tiedän olevani haluttu tyyppi ja tiedän arvoni, en silti ole koskaan ollut ylimielinen, vaan arvostan lähtökohtaisesti kaikkia ihmisiä. Ja olen uudessa parisuhteessa miehen kanssa, jonka kanssa pystyn kuvittelemaan perustavani perheen. En etsinyt miestä hampaat irveessä, vaan olen ollut se sama ihminen mitä aina ennenkin. Tällainen mustavalkoinen asioiden yksinkertaistaminen on yksinkertaisesti typerää, koska elämä ja ihmiset hyvin harvoin ovat mustavalkoisesti joko-tai.
T. Ohis
Tuollainen mustavalkoinen ajattelu on juuri tyypillistä läheisriippvaiselle eli hänellä ei ole mitään käsitystä terveestä parisuhteessa elämisen mallista tai parinvalinnasta. Se on joko epätoivoa tai täydellistä itsenäisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä tuossa nyt outoo, typical finn! Suomalainen mies haluaa vain ruokaa ja viddua, ei muuta, siinä on hänelle ihan tarpeeksi tekemistä ja puurtamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko läheisriippuvaisuus on alkanut oksettaa. Minun suurin suruni on, että ei vain ole löytynyt sitä miestä minulle, vaikka olen kovasti toivonut. Siinä samassa on mennyt haaveet perheestäkin. Ihan mitä hyvänsä turjaketta en ole huolinut.
Saan tuntea olevani surkea tapaus, jolla muutoinkaan ei ole mitään arvoa ja tietysti läheisriippuvainen, kun suhdetta kovasti toivon. Ei pitäisi toivoa vaan olla vaan onnellinen yksin ja pärjätä ja harrastaa ja olla ystäviä. Aivan kuin näitäkään taivaasta tippuisi.
Ymmärrätkö tahallasi väärin? Läheisriippuvuudella ei ole tässä ketjussa kertaakaan viitattu siihen, että se tarkoittaisi suhteen toivomista. Sillä tarkoitetaan riippuvaisuutta ihmisestä, joka ei läheisriippuvaisesta välitä ja kohtelee häntä välinpitämättömästi tai jopa huonosti, mutta siitä huolimatta läheisriippuvainen pitää yllä suhdetta ja keksii erilaisia selityksiä sille, miksi hänen pitää suhteeseen jäädä ja sen lopettaminen on mahdotonta.
Siis: roikkuminen epäterveessä suhteessa on läheisriippuvuutta.
Läheisriippuvainen takertuu suhteeseen niiden onnen murusten turvin mitä saa joskus silloin tällöin bare minimum käyttäytymisestä, kuten siitä, että mies olisi vaikka kysynyt mitä syödään (= haluaa nähdä ja viettää aikaa yhdessä) tai ehdottaa leffaan menemistä. Viimeiset 10s on jo kulunut niin, että ap listaa ensiksi rivitolkulla syitä sillä, miksi suhteeseen ei kannata jäädä ja sitten toteaa lopuksi, miten viime aikoina on kyllä ollut ihan kivaa ym. Ap on aikuinen ihminen ja saa olla kuinka huonossa suhteessa haluaa, mutta en ymmärrä miksi tehdä tälläisiä aloituksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivan, kukin tavallaan. Jotkut ovat valmiita miehiä miellyttämään ja miehen toiveessa jopa feikkaamaan onnellista elämää, rentoa fiilistä, leikkimieltä, vaikka möykky vyöryy rinnassa, kun siitähän ne 9/10 miestä tykkää.
Ketään ei ole pyydetty teeskentelemään tai feikisti miellyttämään miehiä.
Rentoutta ei tosiaan voi feikata, mutta jos se katoaa, niin voi parin etsintä vaikeutua vai tunnetko itsekään hirveästi vetoa parisuhdetta epätoivoisesti etsiviä miehiä kohtaan?
Epätoivoisuus on karkottava piirre ihmisessä. Se kielii siitä, että ihminen ei ole tasapainossa itsensä kanssa, eikä seiso emotionaalisesti omilla jaloillaan.
Viime kädessä me jokainen synnytään yksin ja kuollaan yksin ihan parisuhdestatuksesta riippumatta. Tämä on siis eksistentiaalinen lähtökohta ihmiselämässä. Toisia saa kaivata ja tarvitakin, mutta ei niin, että oma oleminen ja arvo on toisten varassa.
Jos möykky vyöryy rinnassa, niin oikea osoite on silloin terapia, eikä entistä epätoivoisempi miehen etsintä.
Jos on jo emotionaalisesti hajoamispisteessa miehen metsästyksen takia, niin miten ihmeessä siitä voisi syntyä onnistunutta parisuhdetta kenenkään kanssa?
Kuulostaa melkein siltä, että etsit miehestä jotain itsesi pelastajaa. Yksinäisyyden tunne voi jatkua myös parisuhteessa jos se ei ole rakentunut terveelle vastavuoroiselle perustalle.
En puhu itsestäni, oma hyvä parisuhteeni laaksoineen ja vuorineen on kestänyt yli 20 vuotta. Silti en ole menettänyt empatiaani heitä kohtaan, joilla ei ole yhtä onnekkaasti käynyt.
En ala huutamaan läheisriippuvuutta sen vuoksi, että joku asiallisesti pohtii parisuhteensa tilaa, enkä halveksi sitä, että joku yksinäinen parisuhdetta toivoo.
Olen varmaan lukenut eri ketjua, kun en huomannut kenenkään halveksivan parisuhteen toivomista tai yksinäisyyttä. Suurin osa ei myöskään puhunut läheisriippuvuudesta mitään, vaan koetti kiinnittää huomiota seikkoihin, jotka ap jätti toistuvasti ja johdonmukaisesti huomiotta myös vastauksissaan kuten sen, että lähes kaikkien mielestä ap: miesystävä haluaa kevyen tapailusuhteen ja suhde on toiminut sen pohjalta jo jonkin aikaa. Sen sijaan hän haluaa nähdä miehen psykologisten diagnoosien kautta - ja samanaikaisesti loukkaantuu, kun häntä itseään vastaavilla psykologisoinneilla analysoidaan.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi AP aloitti tämän ketjun, kun on jo etukäteen päättänyt olla välittämättä muiden neuvoista. Rehellisyyden nimissä pakko todeta, että kuulostaa kyllä todella heikolta mennä pariterapiaan jo alle vuoden seurustelun jälkeen. Minäkin tiedän paljon tälläisiä suhteita, missä isot ongelmat ovat olleet arkea jo alusta asti, mutta ne ovat kaikki päättyneet eroon.
Minäkin aloitin täällä kohta pari vuotta sitten ketjun, jossa halusin yrittää ymmärtää suhteeni tilaa ja toisen käytöstä, koska en millään järkeilyllä voinut ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi ja miksi mies käyttäytyy vahingollisesti. En minäkään miestä jättänyt saman tien, vaikka kaikki sanoivat, että lähde, mutta ei suhde enää pitkään kestänyt. Vaikka en sillä sekunnilla suhdetta päättänyt, antoi muiden vastaukset minulle tärkeää perspektiä ja peiliä siitä mikä on normaalia ja mikä ei, koska eksäni kaasuvalotti samalla aika rajusti ja taitavasti. Älkää olko niin pirun kärsimättömiä, tällaiset asiat vievät hetken aikaa. Ei se tarkoita sitä, että ap olisi sekopää, sokea tms. vaan näitä asioita nyt vaan pitää kelailla. Kyllä se ratkaisu sieltä tulee sen myötä, kun todelliset ongelmat uskaltaa nostaa esille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko läheisriippuvaisuus on alkanut oksettaa. Minun suurin suruni on, että ei vain ole löytynyt sitä miestä minulle, vaikka olen kovasti toivonut. Siinä samassa on mennyt haaveet perheestäkin. Ihan mitä hyvänsä turjaketta en ole huolinut.
Saan tuntea olevani surkea tapaus, jolla muutoinkaan ei ole mitään arvoa ja tietysti läheisriippuvainen, kun suhdetta kovasti toivon. Ei pitäisi toivoa vaan olla vaan onnellinen yksin ja pärjätä ja harrastaa ja olla ystäviä. Aivan kuin näitäkään taivaasta tippuisi.
Ymmärrätkö tahallasi väärin? Läheisriippuvuudella ei ole tässä ketjussa kertaakaan viitattu siihen, että se tarkoittaisi suhteen toivomista. Sillä tarkoitetaan riippuvaisuutta ihmisestä, joka ei läheisriippuvaisesta välitä ja kohtelee häntä välinpitämättömästi tai jopa huonosti, mutta siitä huolimatta läheisriippuvainen pitää yllä suhdetta ja keksii erilaisia selityksiä sille, miksi hänen pitää suhteeseen jäädä ja sen lopettaminen on mahdotonta.
Siis: roikkuminen epäterveessä suhteessa on läheisriippuvuutta.
Läheisriippuvainen takertuu suhteeseen niiden onnen murusten turvin mitä saa joskus silloin tällöin bare minimum käyttäytymisestä, kuten siitä, että mies olisi vaikka kysynyt mitä syödään (= haluaa nähdä ja viettää aikaa yhdessä) tai ehdottaa leffaan menemistä. Viimeiset 10s on jo kulunut niin, että ap listaa ensiksi rivitolkulla syitä sillä, miksi suhteeseen ei kannata jäädä ja sitten toteaa lopuksi, miten viime aikoina on kyllä ollut ihan kivaa ym. Ap on aikuinen ihminen ja saa olla kuinka huonossa suhteessa haluaa, mutta en ymmärrä miksi tehdä tälläisiä aloituksia.
Aivan. Onnen murusia tosiaan. Hyvin pienistä asioista tehdään omien toiveiden mukaisia oletuksia, kuten siitä, että kun pitkän tapaamistauon jälkeen mies sanoo, että kiva nähdä (normaali kohteliaisuus), nainen tulkitsee, että miehellä oli kova ikävä. Valitettavasti tosielämän esimerkki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä jos ihmisen persoona ja käytös muuttuu tosi paljon alun rakastumisvaiheen jälkeen se on osoitus, siitä, että ainakin osa siitä alun ihanuudesta on ollut feikkiä.
Aika monet ihmiset osaavat osittain alitajuisestikin laittaa sen hurmausvaihteen päälle niin kauan kun suhteen syntyminen on vielä epävarmaa. Toinen ihminen on haaste, joka täytyy voittaa.
Sitten kun suhde on vakiintunut, ei tarvitse enää yrittää mitään ja alkaa paljastua se todellinen persoona ongelmineen.
Ja tähän vaiheeseen aika monet naiset jäävät koukkuun. He alkavat tehdä jos mitä sirkustemppuja ja omaehtoista terapointia, että se alun ihana mies palaisi. He hyppäävät oitis ulos itsestään miehen pään sisään järjestelemään siellä mielestään asiat parempaan järjestykseen. He unohtavat itsensä kun ottavat miehen muuttamisen urakakseen.
Mutta kun se alun ihana mies ei palaa vaikka nainen päällään seisoisi. Jos mies ei itse näe tarvetta muutokseen, hän kokee naisen vain ärsyttäväksi vaatijaksi.
Se on sitten naisen oman päätös pystyykö tai jaksaako jaksaa suhdetta sitten kun miehen todellinen, ei-niin-ihana persoonallisuus on paljastunut.
Varmaan noinkin, mutta en ymmärrä aina tuota miehenkään syyllistämistä. Jos hän haluaa seksiä ja satunnaista tapailua naisen kanssa, niin eihän se väärin ole. Jokaisella on vastuu siitä millaiseen suhteeseen suostuu.
Tässäkin tarinassa kuullaan lisäksi vain naisen näkökulma. Harvempi mies haluaa tahallisesti loukata naista, vaan hän toivoo että nainen ymmärtäisi mitä hän sanoin ja teoin viestii eli että haluaa vain kevyen, seksiin ja seksiin perustuvan tapailusuhteen. Vaikka mies olisi sanonut sen selvällä suomen kielellä, ei nainen välttämättä silti usko. Hän alkaa vääntää miestä "sitoutumiskammoiseksi" tms. ja keksii ties mitä selityksiä omasta päästään.
Ystävätkin tekevät mielestäni väärin, jos alkavat mukaan tuohon leikkiin. Olen jo oppinut suodattamaan kaikki psykologiset selitysmallit näissä tapauksissa eli kun naisella on tämä häiriö, niin kaikki miehen sanomat on silloin ajettu tietyn sabluunan läpi, joka ei vastaa tosiasioita. Vaikka mies olisi sanonut, ettei etsi mitään vakavaa ja tapaamiset koostuisivat lähinnä seksistä, on naisella mielessään suuri rakkaustarina, joka vain pitää fiksata kuntoon.
Se on uskomatonta kuunneltavaa, kun nainen monesti on aivan ihana ja fiksu ihminen. Hänellä on tähän liittyvä sairaus tai häiriö, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Hänen kaikki suhteensa menevät jo alusta asti pieleen tämän häiriön takia, koska hän ei käyttäydy normaalisti, ei vain itse huomaa sitä. Mies, vaikka olisi alussa ollutkin ihastunut, ottaa etäisyyttä tälla tavalla käyttäytyvään naiseen, koska se on outoa käytöstä.
Usein siihen vielä liittyy painostusta eri tavoin, psykologisesti, koska nainen uskoo olevansa valtavan hyvä analysoimaan miehen käytöstä ja elämää. Hän pyrkii etsimään tietoa miehen menneisyydestä ja elämästä, jotta voisi käyttää näitä omassa painostuksessaan. Hän on niin syvällä tässä mallissa, että pitää omaa käytöstään aivan normaalina ja jopa auttavaisena ja empaattisena. Hän ei edes ymmärrä mikä tuossa voisi olla vikana eli ei ole käsitystä normaalista käyttäytymisestä parisuhteessa.
Se on pershäiriöistä huijata ja koukuttaa toinen ihmissuhteeseen, vaikka oikeasti hakee pelkkää seksiä. Etkö ymmärrä, että alkuhuuma sitoo paria yhteen ja jos tämä huuma on toisen puolelta enemmän tai vähemmän teeskenneltyä, niin se on väärin?
Ei se ole väärin. Ei se kyllästyvä osapuoli voi alkuhuuman aikana tietää, että tunne tulee lopahtamaan. Aloittajankin tapauksessa mies on osoittanut aika selvästi (jopa sanonut suoraan) että ap:n seura ei hirveästi kiinnosta. Aloittaja vain ei halua kuulla, mitä mies sanoo, koska hän TAHTOO uskoa muuta.
Aikuiset ovat itse vastuussa valinnoistaan. Ei ole mitään väärää olla kevyessä suhteessa, jos ei ole muuta luvannutkaan.
Tämä ei koske tilannetta, jossa toinen tarkoituksella valehtelee, huijaa ja on epärehellinen hyötymistarkoituksessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koko läheisriippuvaisuus on alkanut oksettaa. Minun suurin suruni on, että ei vain ole löytynyt sitä miestä minulle, vaikka olen kovasti toivonut. Siinä samassa on mennyt haaveet perheestäkin. Ihan mitä hyvänsä turjaketta en ole huolinut.
Saan tuntea olevani surkea tapaus, jolla muutoinkaan ei ole mitään arvoa ja tietysti läheisriippuvainen, kun suhdetta kovasti toivon. Ei pitäisi toivoa vaan olla vaan onnellinen yksin ja pärjätä ja harrastaa ja olla ystäviä. Aivan kuin näitäkään taivaasta tippuisi.
Ymmärrätkö tahallasi väärin? Läheisriippuvuudella ei ole tässä ketjussa kertaakaan viitattu siihen, että se tarkoittaisi suhteen toivomista. Sillä tarkoitetaan riippuvaisuutta ihmisestä, joka ei läheisriippuvaisesta välitä ja kohtelee häntä välinpitämättömästi tai jopa huonosti, mutta siitä huolimatta läheisriippuvainen pitää yllä suhdetta ja keksii erilaisia selityksiä sille, miksi hänen pitää suhteeseen jäädä ja sen lopettaminen on mahdotonta.
Siis: roikkuminen epäterveessä suhteessa on läheisriippuvuutta.
Ihan kaikki ihmiset ovat alttiita niin sanotulle läheisriippuvuudelle tarpeeksi älykkään ja hyvin manipuloivan ihmisen kanssa, sinäkin. En nyt tarkoita, että ap olisi suhteessa psykon kanssa, mutta jopa sinä olisit valmis laskemaan rajojasi, jos ensin olisit useita vuosia rakentanut elämää ihmisen kanssa, joka alkaa sitoutumisen myötä pikkuhiljaa muuttua niin, että lopulta et enää edes tunnista itseäsi ja tuota toista ihmistä. Sinäkään et ole näiden asioiden yläpuolella, vaikka haluat niin kovasti uskoa olevasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä jos ihmisen persoona ja käytös muuttuu tosi paljon alun rakastumisvaiheen jälkeen se on osoitus, siitä, että ainakin osa siitä alun ihanuudesta on ollut feikkiä.
Aika monet ihmiset osaavat osittain alitajuisestikin laittaa sen hurmausvaihteen päälle niin kauan kun suhteen syntyminen on vielä epävarmaa. Toinen ihminen on haaste, joka täytyy voittaa.
Sitten kun suhde on vakiintunut, ei tarvitse enää yrittää mitään ja alkaa paljastua se todellinen persoona ongelmineen.
Ja tähän vaiheeseen aika monet naiset jäävät koukkuun. He alkavat tehdä jos mitä sirkustemppuja ja omaehtoista terapointia, että se alun ihana mies palaisi. He hyppäävät oitis ulos itsestään miehen pään sisään järjestelemään siellä mielestään asiat parempaan järjestykseen. He unohtavat itsensä kun ottavat miehen muuttamisen urakakseen.
Mutta kun se alun ihana mies ei palaa vaikka nainen päällään seisoisi. Jos mies ei itse näe tarvetta muutokseen, hän kokee naisen vain ärsyttäväksi vaatijaksi.
Se on sitten naisen oman päätös pystyykö tai jaksaako jaksaa suhdetta sitten kun miehen todellinen, ei-niin-ihana persoonallisuus on paljastunut.
Varmaan noinkin, mutta en ymmärrä aina tuota miehenkään syyllistämistä. Jos hän haluaa seksiä ja satunnaista tapailua naisen kanssa, niin eihän se väärin ole. Jokaisella on vastuu siitä millaiseen suhteeseen suostuu.
Tässäkin tarinassa kuullaan lisäksi vain naisen näkökulma. Harvempi mies haluaa tahallisesti loukata naista, vaan hän toivoo että nainen ymmärtäisi mitä hän sanoin ja teoin viestii eli että haluaa vain kevyen, seksiin ja seksiin perustuvan tapailusuhteen. Vaikka mies olisi sanonut sen selvällä suomen kielellä, ei nainen välttämättä silti usko. Hän alkaa vääntää miestä "sitoutumiskammoiseksi" tms. ja keksii ties mitä selityksiä omasta päästään.
Ystävätkin tekevät mielestäni väärin, jos alkavat mukaan tuohon leikkiin. Olen jo oppinut suodattamaan kaikki psykologiset selitysmallit näissä tapauksissa eli kun naisella on tämä häiriö, niin kaikki miehen sanomat on silloin ajettu tietyn sabluunan läpi, joka ei vastaa tosiasioita. Vaikka mies olisi sanonut, ettei etsi mitään vakavaa ja tapaamiset koostuisivat lähinnä seksistä, on naisella mielessään suuri rakkaustarina, joka vain pitää fiksata kuntoon.
Se on uskomatonta kuunneltavaa, kun nainen monesti on aivan ihana ja fiksu ihminen. Hänellä on tähän liittyvä sairaus tai häiriö, joka aiheuttaa paljon kärsimystä. Hänen kaikki suhteensa menevät jo alusta asti pieleen tämän häiriön takia, koska hän ei käyttäydy normaalisti, ei vain itse huomaa sitä. Mies, vaikka olisi alussa ollutkin ihastunut, ottaa etäisyyttä tälla tavalla käyttäytyvään naiseen, koska se on outoa käytöstä.
Usein siihen vielä liittyy painostusta eri tavoin, psykologisesti, koska nainen uskoo olevansa valtavan hyvä analysoimaan miehen käytöstä ja elämää. Hän pyrkii etsimään tietoa miehen menneisyydestä ja elämästä, jotta voisi käyttää näitä omassa painostuksessaan. Hän on niin syvällä tässä mallissa, että pitää omaa käytöstään aivan normaalina ja jopa auttavaisena ja empaattisena. Hän ei edes ymmärrä mikä tuossa voisi olla vikana eli ei ole käsitystä normaalista käyttäytymisestä parisuhteessa.
Se on pershäiriöistä huijata ja koukuttaa toinen ihmissuhteeseen, vaikka oikeasti hakee pelkkää seksiä. Etkö ymmärrä, että alkuhuuma sitoo paria yhteen ja jos tämä huuma on toisen puolelta enemmän tai vähemmän teeskenneltyä, niin se on väärin?
Ei se ole väärin. Ei se kyllästyvä osapuoli voi alkuhuuman aikana tietää, että tunne tulee lopahtamaan. Aloittajankin tapauksessa mies on osoittanut aika selvästi (jopa sanonut suoraan) että ap:n seura ei hirveästi kiinnosta. Aloittaja vain ei halua kuulla, mitä mies sanoo, koska hän TAHTOO uskoa muuta.
Aikuiset ovat itse vastuussa valinnoistaan. Ei ole mitään väärää olla kevyessä suhteessa, jos ei ole muuta luvannutkaan.
Tämä ei koske tilannetta, jossa toinen tarkoituksella valehtelee, huijaa ja on epärehellinen hyötymistarkoituksessa.
Täh? Kyllähän mies tarkoituksella myös vedättää ja huijaa, koska vastaa suoraan kysymykseen, että mikään ei ole muuttunut ja haluaa edelleen olla ap:n kanssa. Mitä muuta se on, jos ei kusettamista? Rehellinen ihminen sanoisi suoraan, että tunteeni ovat hiipuneet, enkä enää taida haluta olla tässä suhteessa. Tuollainen kaksoisviestintä on epärehellistä kusetusta ja pelaamista.
Ööö, olen nimenomaan sanonut, että olen kiitollinen mielipiteistä ja neuvoista, ja ne ovat pääösin olleet hyviä ja aion miettiä myös niiden valossa tätä suhdetta ja mitä haluan tehdä. Se on totta, että en ole jättänyt miestä välittömästi luettuani ketjua parin päivän ajan, mutta se ei mielestäni tee minusta typerää tai läheisriippuvaista. Harkitsevamman ehkä kuin jotkut täällä palstalla.
En myöskään ole sanonut, että aion ehdottaa miehelle pariterapiaa tai että olisin meille sitä edes miettinyt vaihtoehtona. Nostin sen esiin esimerkkinä siitä, että ei se maailman epätavallisin juttu ole, että jo vuoden kohdalla suhteessa voi tulla esiin jotain ongelmia, joihin parit haluavat etsiä ratkaisuja. Suurin osa varmaan päätyy eroon ja tietysti ymmärrän sen, että meillekin ero vaikuttaa todennäköisemmältä, jos nykytilanteeseen ei tule muutosta.
Ja en kyllä aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että tänne kirjoitin ihmissuhteestani tai että olen koittanut ymmärtää sekä omaani että miehen käytöstä. On ollut kiva lukea, että joillekin muillekin tästä ketjusta on ollut hyötyä.
AP
Moni ei myöskään halua uskoa omasta kumppanistaan pahaa, sillä ei itse voisi toimia yhtä törkeästi. Sen takia moni nainen ajautuu näihin tilanteisiin, missä avaudutaan palstalla miehen ghostaamisesta ja muusta henkisestä välinpitämättömyydestä (jopa väkivallasta), ja toivotaan niihin jotain poppaskonsteja millä suhteen saisi kuntoon, ja voisi alkaa jo ehdottelemaan yhteenmuuttamista, sisustaa, haaveilla vauvasta jne. Samalla mies pitää jalkaa oven välissä, katselee vähän ympärilleen, on omasta mielestään osoittanut ettei ole jutussa täysillä mukana, ja suhtautuu suhteeseen fwb-tasolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi AP aloitti tämän ketjun, kun on jo etukäteen päättänyt olla välittämättä muiden neuvoista. Rehellisyyden nimissä pakko todeta, että kuulostaa kyllä todella heikolta mennä pariterapiaan jo alle vuoden seurustelun jälkeen. Minäkin tiedän paljon tälläisiä suhteita, missä isot ongelmat ovat olleet arkea jo alusta asti, mutta ne ovat kaikki päättyneet eroon.
Minäkin aloitin täällä kohta pari vuotta sitten ketjun, jossa halusin yrittää ymmärtää suhteeni tilaa ja toisen käytöstä, koska en millään järkeilyllä voinut ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi ja miksi mies käyttäytyy vahingollisesti. En minäkään miestä jättänyt saman tien, vaikka kaikki sanoivat, että lähde, mutta ei suhde enää pitkään kestänyt. Vaikka en sillä sekunnilla suhdetta päättänyt, antoi muiden vastaukset minulle tärkeää perspektiä ja peiliä siitä mikä on normaalia ja mikä ei, koska eksäni kaasuvalotti samalla aika rajusti ja taitavasti. Älkää olko niin pirun kärsimättömiä, tällaiset asiat vievät hetken aikaa. Ei se tarkoita sitä, että ap olisi sekopää, sokea tms. vaan näitä asioita nyt vaan pitää kelailla. Kyllä se ratkaisu sieltä tulee sen myötä, kun todelliset ongelmat uskaltaa nostaa esille.
Juuri näin. Suhteita alkaa ja loppuu koko ajan, milloin mistäkin syystä ja usein niiden lopettaminen on ainakin toiselle vaikeaa ja ottaa aikansa, ennen kuin siihen on valmis.
Joskus loppuu myös vääristä syistä, annetaan periksi liian helposti ja sen ymmärtää jälkeen päin. Itselleni kävi näin ja voin sanoa, että se katumus on jotain niin hirveää, etä toisten puolesta toivon, että harkitsevat paremmin.
Vaikka sitten kuoro huutaisikin juokse ja läheisriippuvainen ja tietäisi, mitä mies on tai ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Ööö, olen nimenomaan sanonut, että olen kiitollinen mielipiteistä ja neuvoista, ja ne ovat pääösin olleet hyviä ja aion miettiä myös niiden valossa tätä suhdetta ja mitä haluan tehdä. Se on totta, että en ole jättänyt miestä välittömästi luettuani ketjua parin päivän ajan, mutta se ei mielestäni tee minusta typerää tai läheisriippuvaista. Harkitsevamman ehkä kuin jotkut täällä palstalla.
En myöskään ole sanonut, että aion ehdottaa miehelle pariterapiaa tai että olisin meille sitä edes miettinyt vaihtoehtona. Nostin sen esiin esimerkkinä siitä, että ei se maailman epätavallisin juttu ole, että jo vuoden kohdalla suhteessa voi tulla esiin jotain ongelmia, joihin parit haluavat etsiä ratkaisuja. Suurin osa varmaan päätyy eroon ja tietysti ymmärrän sen, että meillekin ero vaikuttaa todennäköisemmältä, jos nykytilanteeseen ei tule muutosta.
Ja en kyllä aio potea huonoa omaatuntoa siitä, että tänne kirjoitin ihmissuhteestani tai että olen koittanut ymmärtää sekä omaani että miehen käytöstä. On ollut kiva lukea, että joillekin muillekin tästä ketjusta on ollut hyötyä.
AP
AP tarkoitukseni ei ollut saada sinut tuntemaan häpeää tästä ketjusta. Uskon ketjusta olevan paljon apua useille parisuhteensa kanssa kamppaileville ihmisille. Siis heille, keiden tilanne vastaa omaasi. Puutuin tuohon diagnoosiasiaan tämän kommenttisi takia:
"En jaksa kuitenkaan enää väitellä, tai lukea muiden väittelyä, siitä, kuinka läheisriippuvainen, aneleva, takertuva tai epätoivoinen olen, tai kuinka mies on tai ei ole kykenemätön parisuhteeseen, tai mitkä meidän diagnoosit on. Ymmärrän, että monet on kokeneet samaa ja siksi haluavat jakaa kokemuksensa ja neuvonsa."
Koko ketju lähti liikkeelle siitä toivosta, että miehelle löytyisi jokin sopiva diagnoosi mitä hoitaa ja suhde palautuisi takaisin alkuhuuman loistoonsa.
Alue: Aihe vapaa
Aivan. Möykky rinnassa kuulostaa todellakin siltä, että tarvitaan terapiaa eikä parisuhde ole ajankohtainen tai muuten parinvalinta voi mennä pahasti metsään.