Lue keskustelun säännöt.
Kadun vanhemmuuttani ja etsin kohtalotovereita
Nonäiti33
26.08.2021 |
Lapseni on reilun vuoden ikäinen.
Tulin raskaaksi puoliyllättäen melko tuoreessa parisuhteessa. Olin ajatellut että en halua katua lapsien tekemättä jättämistä.
Heti tultuani raskaaksi, mieleni mustui ja täyttyi epäilyksistä. Tuolloin ravasin terapeuteilla ja selasin internetin keskusteluita ja kokemuksia vastaavasta ja koetin kovasti hakea tukea oikeaan päätökseen: pitääkö lapsi vai keskeyttääkö raskaus? Oloni oli hirveä, en halunnutkaan lasta, mutta en uskaltanut raskautta keskeyttää. Ympärilläni olevat ihmiset vakuuttivat oloni olevan hormonaalinen ja menevän ohi. Niinpä annoin raskauden jatkua.
Lapsen synnyttyä, ajatukseni alkoivat seljetä. Vauva oli söpö, mutta elämäni oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla hirveäksi. Kaduin lapsen tekemistä ja ymmärsin että olin tehnyt itselleni väärän päätöksen jatkaessani raskautta. En saa enää nukkua. En saa enää olla hiljaa ja rauhassa. Joudun jatkuvasti sanoittamaan tekemisiäni. En ole ennenkään ollut kovin suunnitelmallinen ja jatkuva tapahtumien ennakointi ja rutiini kuristavat kurkkuani.
Herään joka aamu pakottavaan ahdistukseen ja itken joka päivä. Miksi en kuunnellut itseäni alkuraskaudessa? Miksi en luottanut ensimmäiseen intuitiooni? Olen menettänyt yhteydentunteen ystäviini, sillä heille tuntuu olevan erityisen vaikeaa kuulla sitä, että todella kadun valintaani. Siispä koitan olla puhumatta oikeista ajatuksistani ja pitäytyä small talkissa.
Ympärilläni olevat perheelliset ihmiset tuntuvat kuitenkin pohjimmiltaan olevan onnellisia. Itse olen pohjimmiltani onneton.
Haluan yrittää olla parempi äiti lapselleni kuin omani oli minulle ja samalla välillä toivon että jäisin auton alle, että pääsisin elämääni pakoon.
Mahtaako täällä olla ketään kohtalotovereita? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Sinä, joka mietit hankkiako lapsia vai ei, etkä tunne äitiyttä omaksesi: kuuntele itseäsi rohkeasti. Kaikille ei syty sitä suurta tunnetta lapsen myötä ja elämä tämän katumuksen kanssa on yksinäistä ja surullista.
Mainittakoon, että kaikkia tukikeinoja neuvolan, äimän ja terveysaseman kautta on yritetty hakea, mutta äitiyden katumukseen ei ole omaa erityistä tukitahoa. Onko täällä muita jotka haluavat olla hyviä vanhempia, mutta inhoavat syvästi elämäänsä?
Kommentit (118)
Vierailija kirjoitti:
Myönnän, että kadun. Itse olen ihminen, joka tykkää yksinolosta, tuntikausien haahuilusta koiran kanssa metsässä ja meren rannalla, pitkistä yöunista, alkoholista jne jne. Lisäksi minulla on kaikessa huono tuuri mihin ryhdyn. Joku lapseton miettii nyt, että olihan sinulla tuuria kun sait lapsia, mutta itse en koe niin. Heidän olisi ollut parempi syntyä jollekin toiselle.
Lasten saannin jälkeen tuntui, että omasta persoonasta piti luopua. No en pystynyt ja lapset olivat paljon isänsä kanssa. Tyttäreni varsinkin kärsi tästä ja halusi minun olevan koko ajan läsnä. Huonoksi äidiksi tunnen itseni vieläkin vaikka välit nyt jo aikuisiin lapsiin ovat hyvät. Koen, että pilasin omani ja ehkä heidänkin elämän. Huolehdin koko ajan, että jotain pahaa sattuu heille tai minulle. Rakastan kyllä heitä yli kaiken, mutta olisi todellakin kaikille ollut parempi jos olisin jäänyt lapsettomaksi.
Vai niin. Oletko kysynyt lapsiltasi, ovatko he samaa mieltä? Ovatko heidän ystävänsä, sukulaisensa ja mahdolliset kumppaninsa myös samaa mieltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1-vuotiaan kanssa on vielä aika rankkaa. Itse olen huomannut että ihan pienet lapset (1-3v) vaativat jatkuvaa läsnäoloa ja se rasittaa aivan hirveästi. Olisi hyvä että pääset keskustelemaan jonkun kanssa tuntemuksistasi ilman että sinua kritisoidaan. Se jo helpottaa jonkun verran. Käytä tukiverkkoja niin paljon kuin mahdollista, että pääset hengähtämään ja tekemään asioita joista pidät. Uskon ja toivon että tilanteesi helpottaa ajan myötä :)
Jos yhtään lohduttaa niin kadun itekki välillä sitä, että läksin lapsia tekemään. Ja niitä on useampi kuin yksi.
Kyllä se elämä joiltain osin hankalammaksi menee . Varsinki siinä kohtaa kun alkaa koulut, harrastukset ym ja ite käyt töissä.
Puhumattakaan murrosikäisistä. Sulla on vielä pieni ja toi oli sitä parasta aikaa minun mielestä vaikka joutuikin heräämään öisin.
Sen jälkeen , ku on joutunut ns. oravanpyörään niin olen monesti miettinyt , että kannattiko. Vaikka lapsia rakastan, niin onhan se monella tavalla ihan hiton raskasta. Ja olisi päässyt niin paljon helpommalla kaikesta, kun ei olis tarvinnu miettiä muita ( lapsia ) tehdessään päätöksiä elämän suhteen.
Ehkä se liika oman elämän "uhraaminen" on mulla ainakin se juttu, joka joskus välillä käy mielessä. Ja niille jotka lässyttää, että lapset on kaikki kaikessa ja parasta ym.ym. Niin ei se kaikille ole niin. Ei edes silloin, kun niitä lapsia on tehnyt.
Ne on ihania ja olemassa. Ite tehty , omalla päätöksellä. Mutta , tuskin kokisin jääväni mistään paitsi, jos en niitä olis tehny.
Olisin täyttänyt elämän toisella tavalla. Ilman murhetta ja huolta sekä vastuuta muista.
Minä kadun vanhemmuutta. Osittain. Minulla on kolme lasta, joista kaksi ekaa ovat toivottuja, kolmas oli vahinko kun toiseksi vanhin oli jo kymmenvuotias. Tämä kolmas lisäsi myös avioliittomme stressiä niin paljon, että erosimme ja mies pakeni kauas pois. Jäin käytännössä totaali yh:ksi nuorimman ollessa kaksi-vuotias. Nyt hän on kahdeksan ja keskimmäinenkin on muuttamassa pois kotoa, mutta minä olen kiinni tässä aktiivisessa äitiroolissa vielä seuraavat kymmenen vuotta. En vain jaksa. Nuorimmaisella on ADHD ja on imenyt voimavarani kaikkien muidenkin elämän haasteiden lisäksi ihan loppuun. Olen jo vuosikymmen joutunut sopeutumaan ja laittamaan omat tarpeeni jonnekin jonon hännille, koska aikaa tai rahaa (tai kumpaakaan samanaikaisesti) vain ei ole ollut tarpeeksi, ja muiden tarpeet (varsinkin ex-puolisoni) ovat aina tulleet ensin ja ovat jotenkin tuntuneet tärkeämmiltä. Kyllä, tajuan että tämä on kyllä ollut omaa heikkouttani, ja nyt olenkin opettelemassa tervettä itsekkyyttä, mutta ei se ihan helppoa ole. Varsinkaan kun nuorempi nyt vain kerta kaikkiaan vaatii erityishuomiota ja koska nyt vain kerta kaikkiaan olen edelleenkin totaali yh.
Liian usein huomaan ajattelevani kuinka erilainen elämäntilanteeni nyt olisi, jos tuota nuorimmaista tuittupäätä ei olisi. Varsinkin nyt kun elämäni rakkaus on astunut elämääni. Tottakai hän hyväksyy myös lapseni, jopa tykkää hänestä, mutta kuinka paljon mieluummin eläisin nyt vapaan aikuisen elämää, joka pystyisi myös taas panostamaan työelämään täysillä.
Olen väsynyt, jopa uupunut, ja helposti ärsyyntyvä. Harmittelen lähes päivittäin etten kykene olemaan parempi vanhempi lapselleni. Pohdin silloin aikoinaan jo tosissani aborttia, mutta raskaus tuli niin myöhään ilmi, että vaikka abortti olisi ollut ihan laillinen ajallisesti, oli sikiö jo sen verran iso, ettei mistään epämääräisestä solumöykystä voinut enää puhua; sormet ja nenä ja kaikki…
Saat minulta kaikki sympatiat ap. Muista olla terveen itsekäs, itsensä on liiankin helppo unohtaa tai sivuuttaa. Elämä menee joskus aivan toisin kuin olisi halunnut, ja varsinkin silloin kun toisten tarpeet alkavat määrittelemään omaa elämääsi liikaa ja liian kauan, on vaarana katkeroituminen. Huolehdi itsestäsi. Voimia.
Toivottavasti helpottaa tuo arki kun lapsi kasvaa. Vuoden vanha vaatii vielä aika symbioottista suhdetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muista että tuo pieni ihminen on täysin sinun armoillasi ja koko hänen elämänsä pohjautuu sinun hoivaasi. Olet ehkä menettänyt lapsen myötä paljon tärkeitä asioita (ainakin toistaiseksi) , mutta lapsi menettää sitäkin enemmän jos ei saa rakkautta tai kokee itsensä elämäsi pilaajaksi.
Varmasti tulee vielä monia erilaisia tunteita elämän varrella lapsen kanssa.
Muiden tavoin kyselen minäkin, missä on lapsen isä ja eikö hän ota yhtään vastuuta aikaansaannoksestaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmuus on iso tehtävä. Paljon työtä, paljon huolta, paljon vastuuta. Paljon myös omaa kasvamista lapsen kasvattamisen ohella. Ainakin minulle vanhemmaksi tuleminen on ollut jotenkin totaalisempaa ja intensiivisempää kuin mikään muu muutos elämässäni. Minä kuulun niihin onnekkaisiin, joilla tätä taakkaa tasapainottamassa on suuri rakkaus lasta kohtaan ja myös valtava ilo lapsesta. Sillä tavalla tämän jaksaa - ainakin useimpina päivinä. En ymmärrä, miten kukaan selviää tästä tehtävästä ilman tuota positiivista vastavoimaa! Se on varmaan järjettömän rankkaa. Ja siihen tarvitsisi tukea. Mutta onko sitä oikeasti tarjolla? Tunnistetaanko tämä ongelma? Oikeasti pitäisi olla jotain tukiryhmiä ja oppaita siitä, miten voi olla hyvä vanhempi näissäkin tilanteissa.
En osaa itse oikein auttaa ap:ta, mutta toivotan ap:lle valtavasti voimia ja tsemppiä!
P.S. Tässäkin ketjussa huomaa, kuinka aika moni uskoo/uskottelee, että vanhemmuuden positiiviset puolet olisivat automaattisesti kaikkien ulottuvilla.
Minä ainakin kunnioitan sinua, kun olet niin rehellinen tuntemuksistasi. Saat varmasti ihmisiä ajattelemaan tällä aloituksella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisi kiva kuulla ap:n reaktio joihinkin kirjoituksiin. Helpottaako yhtään tieto siitä, että on muitakin jotka katuvat, tai ainakin joitakin jotka osaavat ymmärtää.
On totta kai täysin mahdollista tehdä väärä päätös lastenhankinnasta. Sinun olisi varmaan parempi olla ilman, kuten itsestäsikin on tuntunut. Nyt kuitenkin, kun lapsi on maailmassa, pitäisi varmaan miettiä, miten teidän kaikkien elämät järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. Voithan teoriassa luopua lapsesta, jos et muuta voi, mutta kyllä varmasti erilaisilla järjestelyillä onnistuu myös vanhemmuuden ja sinun oman elämäsi yhteensovittaminenkin. Yritä suhtautua asiaan niin, että asioihin voi vaikuttaa. Ei kaikki ole peruuttamattomasti pilalla. Ja lapsikin kasvaa koko ajan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hoh hoijaa, voi lapsi parkaa. Tätä asiaa en voi ymmärtää, lapset on ehdottomasti parasta maailmassa. Jos ei rakasta ja nauti omasta lapsesta, täytyy kyllä päässä olla jotain vialla ja pahasti.
Kerroit nyt juuri oman mielipiteesi. SINUN mielestäsi lapset ovat ehdottomasti parasta maailmassa. Oletko ikinä tullut ajatelleeksi, että kaikki ihmiset eivät ehkä olekaan sinun kloonejasi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hoh hoijaa, voi lapsi parkaa. Tätä asiaa en voi ymmärtää, lapset on ehdottomasti parasta maailmassa. Jos ei rakasta ja nauti omasta lapsesta, täytyy kyllä päässä olla jotain vialla ja pahasti.
Kerroit nyt juuri oman mielipiteesi. SINUN mielestäsi lapset ovat ehdottomasti parasta maailmassa. Oletko ikinä tullut ajatelleeksi, että kaikki ihmiset eivät ehkä olekaan sinun kloonejasi?
No ei se pysty niillä kahdella toisiinsa törmäävillä aivosolulla mitään ymmärtämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuota oletko masentunut? vai pelkästään uupunut?
Vierailija kirjoitti:
Aina jaksaa ihmetyttää täällä nämä joilta puuttuu ymmärrys käsittää mitä aloituksessa puhutaan. Niin ihmeellisiä kommentteja jotta ihan pakostakin näiden täytyy olla jollain tavalla älyllisesti heikkolahjaisia.
Jos ap pyytää vertaistukea tilanteeseensa niin tänne hyökkää kahdella aivosolulla varustettuja äiteeihmisiä vouhkaamaan kuinka lapset on ihania ja muuta mitä ei ole edes kysytty. Huolettaa tämmöisten vanhempien lapset jotka jo kotona oppii ettei tarvi käyttää aivoja ja kaikki jotka kokee elämän erilaisena kuin oma äiree ovat omituisia. Kummallisessa puolen neliön kuplassa asuvat nämä äidit.
Tämä on niin hyvin kirjoitettu että alkoi naurattaa. Olen täysin samaa mieltä, ihmisten kyvyttömyys asettua toisten asemaan on jotain käsittämätöntä. Ap avautuu ahdistavasta ja vaikeasta asiasta niin mitä tekeekään äitee - nostaa nyrkkinsä pullataikinasta ja tulee kiillottamaan omaa äitiyden kruunuaan ketjuun ja halveksimaan ap:tä. Ikäänkuin kaikki piuhat ei olis ihan oikein kytketty siellä pääkopassa. Ja eihän ne olekaan 😂
Se on todistettu . Aivot tipahtavat pimpasta pihalle kun on lisäännytty.
Vierailija kirjoitti:
Se on todistettu . Aivot tipahtavat pimpasta pihalle kun on lisäännytty.
Menehän nyt vielä lukemaan sitä peruskoulun biologian kirjaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aina jaksaa ihmetyttää täällä nämä joilta puuttuu ymmärrys käsittää mitä aloituksessa puhutaan. Niin ihmeellisiä kommentteja jotta ihan pakostakin näiden täytyy olla jollain tavalla älyllisesti heikkolahjaisia.
Jos ap pyytää vertaistukea tilanteeseensa niin tänne hyökkää kahdella aivosolulla varustettuja äiteeihmisiä vouhkaamaan kuinka lapset on ihania ja muuta mitä ei ole edes kysytty. Huolettaa tämmöisten vanhempien lapset jotka jo kotona oppii ettei tarvi käyttää aivoja ja kaikki jotka kokee elämän erilaisena kuin oma äiree ovat omituisia. Kummallisessa puolen neliön kuplassa asuvat nämä äidit.
Tämä on niin hyvin kirjoitettu että alkoi naurattaa. Olen täysin samaa mieltä, ihmisten kyvyttömyys asettua toisten asemaan on jotain käsittämätöntä. Ap avautuu ahdistavasta ja vaikeasta asiasta niin mitä tekeekään äitee - nostaa nyrkkinsä pullataikinasta ja tulee kiillottamaan omaa äitiyden kruunuaan ketjuun ja halveksimaan ap:tä. Ikäänkuin kaikki piuhat ei olis ihan oikein kytketty siellä pääkopassa. Ja eihän ne olekaan 😂
Enpä tiedä, onko tuo liiallinenkaan asettautuminen kovin hyvä juttu. Mielikuvitus lähtee lapasesta ja kohta jo puhutaankin omista mielikuvista, kuin ne olisivat faktoja. Pullataikinat ja kaikki.
Vierailija kirjoitti:
En itsekään ole lapsen takia 3 vuoteen nukkunut, tiennyt mitä on hiljaisuus, voinut lähteä iltalenkille tai katsoa netflixiä muulloin kuin öisin ja joka viikonloppukin on herättävä klo 6 halusi tai ei. Onhan tämä tuskaa, mutta ei ikuista. Näistä ensimmäisistä vuosista kun jotenkin järjissään selviää, on se lopulta kaiken sen arvoista. Nyt pikkulapsiarjessa kaikkine haasteineen se ei vain tunnu siltä. Aika onneksi kultaa muistot.
On meillä kuitenkin aikaa täällä roikkua. Monella lapsettomalla uraihmisellä ei ole.
Myönnän, että kadun. Itse olen ihminen, joka tykkää yksinolosta, tuntikausien haahuilusta koiran kanssa metsässä ja meren rannalla, pitkistä yöunista, alkoholista jne jne. Lisäksi minulla on kaikessa huono tuuri mihin ryhdyn. Joku lapseton miettii nyt, että olihan sinulla tuuria kun sait lapsia, mutta itse en koe niin. Heidän olisi ollut parempi syntyä jollekin toiselle.
Lasten saannin jälkeen tuntui, että omasta persoonasta piti luopua. No en pystynyt ja lapset olivat paljon isänsä kanssa. Tyttäreni varsinkin kärsi tästä ja halusi minun olevan koko ajan läsnä. Huonoksi äidiksi tunnen itseni vieläkin vaikka välit nyt jo aikuisiin lapsiin ovat hyvät. Koen, että pilasin omani ja ehkä heidänkin elämän. Huolehdin koko ajan, että jotain pahaa sattuu heille tai minulle. Rakastan kyllä heitä yli kaiken, mutta olisi todellakin kaikille ollut parempi jos olisin jäänyt lapsettomaksi.