Lue keskustelun säännöt.
Kadun vanhemmuuttani ja etsin kohtalotovereita
Nonäiti33
26.08.2021 |
Lapseni on reilun vuoden ikäinen.
Tulin raskaaksi puoliyllättäen melko tuoreessa parisuhteessa. Olin ajatellut että en halua katua lapsien tekemättä jättämistä.
Heti tultuani raskaaksi, mieleni mustui ja täyttyi epäilyksistä. Tuolloin ravasin terapeuteilla ja selasin internetin keskusteluita ja kokemuksia vastaavasta ja koetin kovasti hakea tukea oikeaan päätökseen: pitääkö lapsi vai keskeyttääkö raskaus? Oloni oli hirveä, en halunnutkaan lasta, mutta en uskaltanut raskautta keskeyttää. Ympärilläni olevat ihmiset vakuuttivat oloni olevan hormonaalinen ja menevän ohi. Niinpä annoin raskauden jatkua.
Lapsen synnyttyä, ajatukseni alkoivat seljetä. Vauva oli söpö, mutta elämäni oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla hirveäksi. Kaduin lapsen tekemistä ja ymmärsin että olin tehnyt itselleni väärän päätöksen jatkaessani raskautta. En saa enää nukkua. En saa enää olla hiljaa ja rauhassa. Joudun jatkuvasti sanoittamaan tekemisiäni. En ole ennenkään ollut kovin suunnitelmallinen ja jatkuva tapahtumien ennakointi ja rutiini kuristavat kurkkuani.
Herään joka aamu pakottavaan ahdistukseen ja itken joka päivä. Miksi en kuunnellut itseäni alkuraskaudessa? Miksi en luottanut ensimmäiseen intuitiooni? Olen menettänyt yhteydentunteen ystäviini, sillä heille tuntuu olevan erityisen vaikeaa kuulla sitä, että todella kadun valintaani. Siispä koitan olla puhumatta oikeista ajatuksistani ja pitäytyä small talkissa.
Ympärilläni olevat perheelliset ihmiset tuntuvat kuitenkin pohjimmiltaan olevan onnellisia. Itse olen pohjimmiltani onneton.
Haluan yrittää olla parempi äiti lapselleni kuin omani oli minulle ja samalla välillä toivon että jäisin auton alle, että pääsisin elämääni pakoon.
Mahtaako täällä olla ketään kohtalotovereita? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Sinä, joka mietit hankkiako lapsia vai ei, etkä tunne äitiyttä omaksesi: kuuntele itseäsi rohkeasti. Kaikille ei syty sitä suurta tunnetta lapsen myötä ja elämä tämän katumuksen kanssa on yksinäistä ja surullista.
Mainittakoon, että kaikkia tukikeinoja neuvolan, äimän ja terveysaseman kautta on yritetty hakea, mutta äitiyden katumukseen ei ole omaa erityistä tukitahoa. Onko täällä muita jotka haluavat olla hyviä vanhempia, mutta inhoavat syvästi elämäänsä?
Kommentit (118)
No, itse olen etävanhempi joka selviää joka toisesta viikonlopusta just ja just hengissä. Onneksi isä palvoo lastaa ja tarjoaa tälle hyvän arjen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hae apua itsellesi eli mene terapiaan. Jos se ei auta, anna lapsesi adoptioon. Älä pilaa omaasi ja etenkin lapsesi elämää.
No etpähän ainakaan kadu sitä lapsettomuutta. Eikös se ole pääasia.
Kikkelis kokkelis mitäs sikisit. Täytyy olla aika lammas, jos ei osaa tuoreessa parisuhteessa hoitaa ehkäisyä ja jos ei "uskalla" tehdä aborttia. Kannattaa sen lapsen kanssa panostaa hiekkalaatikkoleikkeihin. Sujuu varmaan teiltä molemmilta hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos tästä aloituksesta. Olen parisuhteessa ja toistaiseksi lapseton. En ole ikinä potenut vauvakuumetta, ja perheellisten ystävieni elämä näyttää omiin silmiini kamalalta. Silti pelkään katuvani tulevaisuudessa, jos jätän lapset hankkimatta. Onko lapsi sinulle kuitenkin rakas? Ystäväni ovat vakuutelleet minulle, että rakkaus omaa lasta kohtaan on suurempaa kuin mikään muu maailmassa, ja siksi lasten hankkiminen ei voi kaduttaa.
Adoptio on ihan hyvä vaihtoehto. Onhan se ikävää, mutta parempi niin kuin että lapsi ei ole toivottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä aloituksesta. Olen parisuhteessa ja toistaiseksi lapseton. En ole ikinä potenut vauvakuumetta, ja perheellisten ystävieni elämä näyttää omiin silmiini kamalalta. Silti pelkään katuvani tulevaisuudessa, jos jätän lapset hankkimatta. Onko lapsi sinulle kuitenkin rakas? Ystäväni ovat vakuutelleet minulle, että rakkaus omaa lasta kohtaan on suurempaa kuin mikään muu maailmassa, ja siksi lasten hankkiminen ei voi kaduttaa.
Ja kuitenkin tässäkin on yksi esimerkki siitä, että lasten hankkiminen voi kaduttaa. Mutta aina sitä katumista tarjotaan lapsettomille.
Olisipa hienoa, jos tästä aiheesta pystyttäisiin viimeinkin keskustelemaan asiallisesti. Perheelliset, olkaa kilttejä älkääkä tulko tähän ketjuun vain haukkuaksenne veloja tai äitiyttään katuvia - ihmisillä on oikeus erilaisiin mielipiteisiin ja tuntemuksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelmasi on nykyihmiselle tyypillinen lyhytjännitteisyys. Et osaa ajatella tätä hetkeä pitemmälle ja luulet, että se tulee olemaan tällaista koko loppuikäsi, tai ainakin monta vuotta, mikä on sinulle sama asia, eli piiiiitkä aika, liiiiiian pitkä.
No niin. Lapsi on pieni todella lyhyen aikaa. Silloin hän tarvitsee vanhempiaan. Nuo viitisen vuotta elämästäsi pitäisi jaksaa keskittyä myös sen pienen ihmisen asioihin ja jättää se oma napa vähemmälle. Itseään ei tarvitse eikä pidäkään täysin unohtaa, mutta on ymmärrettävä, että tämä on elämänvaihe, joka menee ohi. Pian lapsella alkaa olla omia juttuja, eikä hän enää tarvitse sinua niin paljon. Lupaan, että näiden varhaisvuoden panostuksesta saat korjata vielä kauniin sadon.
En tiedä mitään typerämpää kuin katua tehtyjä asioita. Ei ne katumisesta mihinkään muutu. Katuminen, katkeruus ja asioiden vatvominen eivät vie mihinkään, vaan syövät turhaan energiaa. Joten tee itsellesi iso palvelus ja lopeta näiden asioiden märehtiminen, ota lusikka kauniiseen käteen ja tee elämästäsi niin hyvää, kuin se näissä puitteissa on mahdollista. Elämän rikkaus on edessäsi, jos vedät ne p*skanruskeat lasit silmiltäsi ja rupeat elämään.
Vierailija kirjoitti:
Hae apua itsellesi eli mene terapiaan. Jos se ei auta, anna lapsesi adoptioon. Älä pilaa omaasi ja etenkin lapsesi elämää.
No ei se adoptio ole ensisijainen. Terapia voi sinut pelastaa, myös lapsesi. Mikäli vaatii ponnistelua, soita lastensuojeluun. Sieltä tulee hyviä neuvoja vanhemmuuden tueksi. Luota vain heihin.
T. Perhehoitaja, tukivanhempi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisipa hienoa, jos tästä aiheesta pystyttäisiin viimeinkin keskustelemaan asiallisesti. Perheelliset, olkaa kilttejä älkääkä tulko tähän ketjuun vain haukkuaksenne veloja tai äitiyttään katuvia - ihmisillä on oikeus erilaisiin mielipiteisiin ja tuntemuksiin.
Todella surullinen tilanne. On kuitenkin hienoa, ap, että yrität kaikesta huolimatta olla hyvä vanhempi lapsellesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä hitto teitä ihmisiä vaivaa? Yli 3-kymppisetkään eivät tiedä mitä elämältä haluaa ja tekevät elämän mittaisia päätöksiä kevein perustein.
Aloittaja etsii kohtalotovereita eikä kaipaa neuvoja kaikkitietäviltä äityleiltä. Kuten aloituksesta käy ilmi, hän on jo hakenut apua.
Siis ymmärsinkö oikein. Etsit kohtalotovereitä, jotta voitte yhdessä kitistä kurjaa kohtaloanne ja ulista täällä elämänne surkeutta? No jos se on käsityksesi kivasta ajanvietteestä, niin oookeeiii...
Vierailija kirjoitti:
Olisipa hienoa, jos tästä aiheesta pystyttäisiin viimeinkin keskustelemaan asiallisesti. Perheelliset, olkaa kilttejä älkääkä tulko tähän ketjuun vain haukkuaksenne veloja tai äitiyttään katuvia - ihmisillä on oikeus erilaisiin mielipiteisiin ja tuntemuksiin.
Miten tämäkin kommentti on voinut saada alapeukun?
En itsekään ole lapsen takia 3 vuoteen nukkunut, tiennyt mitä on hiljaisuus, voinut lähteä iltalenkille tai katsoa netflixiä muulloin kuin öisin ja joka viikonloppukin on herättävä klo 6 halusi tai ei. Onhan tämä tuskaa, mutta ei ikuista. Näistä ensimmäisistä vuosista kun jotenkin järjissään selviää, on se lopulta kaiken sen arvoista. Nyt pikkulapsiarjessa kaikkine haasteineen se ei vain tunnu siltä. Aika onneksi kultaa muistot.
Joo, se on se maailman luonnollisin tapahtuma, lisääntyminen.