Lue keskustelun säännöt.
Kadun vanhemmuuttani ja etsin kohtalotovereita
Nonäiti33
26.08.2021 |
Lapseni on reilun vuoden ikäinen.
Tulin raskaaksi puoliyllättäen melko tuoreessa parisuhteessa. Olin ajatellut että en halua katua lapsien tekemättä jättämistä.
Heti tultuani raskaaksi, mieleni mustui ja täyttyi epäilyksistä. Tuolloin ravasin terapeuteilla ja selasin internetin keskusteluita ja kokemuksia vastaavasta ja koetin kovasti hakea tukea oikeaan päätökseen: pitääkö lapsi vai keskeyttääkö raskaus? Oloni oli hirveä, en halunnutkaan lasta, mutta en uskaltanut raskautta keskeyttää. Ympärilläni olevat ihmiset vakuuttivat oloni olevan hormonaalinen ja menevän ohi. Niinpä annoin raskauden jatkua.
Lapsen synnyttyä, ajatukseni alkoivat seljetä. Vauva oli söpö, mutta elämäni oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla hirveäksi. Kaduin lapsen tekemistä ja ymmärsin että olin tehnyt itselleni väärän päätöksen jatkaessani raskautta. En saa enää nukkua. En saa enää olla hiljaa ja rauhassa. Joudun jatkuvasti sanoittamaan tekemisiäni. En ole ennenkään ollut kovin suunnitelmallinen ja jatkuva tapahtumien ennakointi ja rutiini kuristavat kurkkuani.
Herään joka aamu pakottavaan ahdistukseen ja itken joka päivä. Miksi en kuunnellut itseäni alkuraskaudessa? Miksi en luottanut ensimmäiseen intuitiooni? Olen menettänyt yhteydentunteen ystäviini, sillä heille tuntuu olevan erityisen vaikeaa kuulla sitä, että todella kadun valintaani. Siispä koitan olla puhumatta oikeista ajatuksistani ja pitäytyä small talkissa.
Ympärilläni olevat perheelliset ihmiset tuntuvat kuitenkin pohjimmiltaan olevan onnellisia. Itse olen pohjimmiltani onneton.
Haluan yrittää olla parempi äiti lapselleni kuin omani oli minulle ja samalla välillä toivon että jäisin auton alle, että pääsisin elämääni pakoon.
Mahtaako täällä olla ketään kohtalotovereita? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Sinä, joka mietit hankkiako lapsia vai ei, etkä tunne äitiyttä omaksesi: kuuntele itseäsi rohkeasti. Kaikille ei syty sitä suurta tunnetta lapsen myötä ja elämä tämän katumuksen kanssa on yksinäistä ja surullista.
Mainittakoon, että kaikkia tukikeinoja neuvolan, äimän ja terveysaseman kautta on yritetty hakea, mutta äitiyden katumukseen ei ole omaa erityistä tukitahoa. Onko täällä muita jotka haluavat olla hyviä vanhempia, mutta inhoavat syvästi elämäänsä?
Kommentit (118)
Hae ja ota vastaan kaikki käytännön apu, mitä voit saada. Ystävät, sukulaiset tai yhteiskunnan tarjoama apu. Lepää aina kuin voit, ja muista elää ja nauttia. Lapsi ei kärsi, vaikka et suorittaisi täydellistä vanhemmuutta.
Lainaus tekstistäsi: "En saa enää nukkua. En saa enää olla hiljaa ja rauhassa. Joudun jatkuvasti sanoittamaan tekemisiäni. En ole ennenkään ollut kovin suunnitelmallinen ja jatkuva tapahtumien ennakointi ja rutiini kuristavat kurkkuani." Haluaisin tietää, miksi koet asian näin? Jos puran tuon osiin, niin 1. Toki saat nukkua, eihän lapsikaan voi olla koko aikaa hereillä. Nuku silloin kun hänkin nukkuu. 2. Ota itsellesi aika ja tila olla rauhassa. Et voi olla koko päivää rauhassa ilman erityisjärjestelyjä, mutta opi hyödyntämään kaikki rauhalliset hetket. Jokin meditointiharjoitus voisi auttaa, jollei se suju luonnostaan. 3. Mitä tarkoitat sanoittamisella? Jos oikein arvaan, niin tässä on kyse lapsen kielen oppimisesta. Koeta kestää, se on hyvin tärkeä asia, siten hän oppii hahmottamaan maailmaa. Tämä vaihe kestää oman aikansa ja päättyy aikanaan. Jos ymmärrät, miksi teet sitä, se auttaa sietämään tilannetta. 4. Miksi pitäisi suunnitella ja ennakoida koko ajan? Ei ole pakko. Spontaanius kuuluu elämään, ja kyllä se onnistuu lapsenkin kanssa. Toki kannattaa varata vaikkapa vaippoja ja vauvanruokaa mukaan, jos lähdette jonnekin, mutta muuten voitte seikkailla yhdessä. Usein korostetaan, miten tärkeitä rutiinit ovat lapselle, mutta minä väitän, että kyllä lapsi sietää boheemimpaakin elämää. Lapset ovat yksilöitä!
Onnea ja tsemppiä elämääsi, kyllä se siitä iloksi muuttuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsiperheiden tukiverkosto on hiutunut seitinohueksi – Perheet painivat arjessa historiallisen yksin
Ei kaikki naiset haluakaan lapsia,siksi on ärsyttävää kun perheelliset ja vanhemmat ihmiset toitottaa että kyllä se mieli muuttuu:D no ei oo muuttunut ja olen 31, vihaan muutenkin kurittomia,huonosti lapsia!
Vauvat on söpöjä,mutten sellaista halua itselleni:p
Vierailija kirjoitti:
Lukaiskaapa tämä ketju kaikki te joiden mieletä jokaisen pitää tehdä lapsia, koska "kyllä sitä omaa sitten oppii rakastamaan":
https://www.vauva.fi/keskustelu/2468556/hulluinerikoisin_saanto_jonka_t…
Huh huh. Kaikkien ei TODELLAKAAN tarvi lisääntyä. Itse väistin tuon luodin, ettei käy kuin aloittajalle. Valitettavasti ei voi tarjota muuta kuin myötätuntoa, tehty virhe on nyt ristinä loppuelämäsi.
*NAAMAPALMU* Loppuelämän??? Ööö... 18 vuotta on maksimi, sen jälkeen laillinen vastuu loppuu. Oletko itsekin vielä ihan henkisesti lapsi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä kuulla tilanteestasi ap :( itsellä oli samantyylinen tilanne siihen asti kun lapsi syntyi (yllätysraskaus, en halunnut lasta ollenkaan, toivoin keskenmenoa, ihan paniikissa koko raskausaika kun en yhtään halunnut ja suunnittelin vaan adoptiota..)
Kun vauva syntyi rakkaus olikin heti äärimmäinen ja olen ollut lapsessa kiinni siitä asti, hän myös yli vuoden jo. Mutta mites sinulla tuo rakkauspuoli, eikö sinulla syntynyt voimakasta rakkautta ikinä lastasi kohtaan? Se on minua auttanut jaksamaan vaikka lapsi onkin ollut todella sairas tapaus ja oli koliikki jne. Ja oletko ajatellut adoptiota? Tsemppiä sinulle ja voimia :)
Ainiin ja onko lapsen isä kuvioissa hoitamassa lasta? Se kai voisi auttaa vähäsen? Itse yh.
Vierailija kirjoitti:
Nyt neuvolaan, sulla on hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus, se pitää saada heti hoitoon, tähän käytetään lääkitystä ja saat varmasti keskusteluapua myös, noita oireita kannattaa aina alkaa hoitaa heti kuin niitä ilmenee. Tuo masennus johtuu hormoonitoiminta ja voi iskeä kenelle tahansa synnytyksen jälkeen, se ei sinällään ole verrattavissa normaali masennukseen.
Millä logiikalla tämä olisi synnytyksen jälkeinen masennus? Hän oli jo raskaana sitä mieltä että virhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noniin, ensimmäiseksi tyrkkäät nivuspeikon siittäjälleen ja sitten nukut ja syöt hyvin. Sen jälkeen alat tekemään asioita mistä pidät.
Jälkiabortin tai käänteisen pika-adoption laillistamista odotellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka ole jo yrittänyt, silti yrittäisin edelleen kaikkia mahdollisia väyliä saada keskusteluapua ja tarvittaessa lääkkeellistä apua, jos sitä tarvitset (lääkärihän sen määrittää).
Sanot, että sinulla on ystäviä. Voisiko heiltä kysyä apua lastenhoitoon? Jotta pääsisit edes välillä tekemään jotain itseksesi. Jos he eivät kestä kuulla katumustasi, niin ei ehkä sitten kannata siitä heille puhuakaan. Mutta kai nyt väsymyksestä ja oman ajan puutteesta saa sanoa? Onko perhettä, sukulaisia, lapsen isä, jotka voisi hoitaa lasta välillä? Tai jos on varaa, niin sitten joku ulkopuolinen lastenhoitaja.
Vaikka sanotaan, että lapsille rutiinit on tärkeitä, niin mitäpä jos kokeilisit, toimiiko elämä oman lapsesi kanssa jos vähennät rutiineja, jotta sinulla itsellä olisi helpompaa? Ennakoit vain sen mikä on pakko. Uskoisin, että iso osa lapsista kyllä tottuu spontaanimpaan ja esim. menevämpään elämään, jos vain elämä sellaista on ja kuitenkin kun ainakin toinen vanhempi siis on spontaani, niin johan se voisi lapsellekin olettaa luonnollista olevan (tiedän, ettei se aina niin mene).
Oletko miettinyt, miten lapsen saisi mukaan sellaisiin tekemisiin, mistä itse tykkäät? Kokeile, onnistuuko! (RIippuen toki, jos tykkäät vuorikiipeillä ja ryypätä, niin ei ehkä sitten. :))
On tärkeää puhua lapselle ja sanoittaa tekemisiään, mutta tarvitseeko sitä ihan koko ajan olla pälpättämässä?
En pysty vertaistukea antamaan, enkä kokemuksia, mutta mielestäni on hyvä, että etsit täältäkin keskusteluseuraa ja apua. Ihan varmasti et ole yksin! Minulla ei vielä lapsia ole ja olen pitkään sitä miettinyt, että haluanko vai enkö halua ja mistä tiedän haluanko? Lapsen "hankkimisessa" on se haaste, että et voi ihan oikeasti tietää, mitä se on, ennen kuin sinulla se lapsi on ja siinä vaiheessa se on sitten jo vähän myöhäistä perua. Pelkään myös itse sitä, että saisin jollain tavalla erityislapsen, koska vaikka olen tullut siihen tulokseen, että terveen, "normaalin" lapsen kanssa varmaankin pärjäisin ja plussat voittavat miinukset, niin erityislapsi olisi ihan eri asia. Mutta onko sitten fiksua ja oikea vaihtoehto jättää lapset hankkimatta kokonaan erityislapsen pelossa? En tiedä.
Itse olen jo lapseni aikuisiksi kasvattanut. Huomio nykyperheistä : isät ottavat täyden vastuun lapsista sekä fyysisesti hoitavat että psyykkisesti ovat läsnä . Ihan syntymästä lähtien. Se on ollut hieno nähdä kun aikanaan ei ollut isyyslomista puhettakaan ja lapset olivat kuin äidin vastuulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmiset ehdottavat adoptiota? Onhan lapsella isäkin. Luuletteko, että äiti voi yksin päättää antaa lapsen adoptioon?
Vierailija kirjoitti:
En itsekään ole lapsen takia 3 vuoteen nukkunut, tiennyt mitä on hiljaisuus, voinut lähteä iltalenkille tai katsoa netflixiä muulloin kuin öisin ja joka viikonloppukin on herättävä klo 6 halusi tai ei. Onhan tämä tuskaa, mutta ei ikuista. Näistä ensimmäisistä vuosista kun jotenkin järjissään selviää, on se lopulta kaiken sen arvoista. Nyt pikkulapsiarjessa kaikkine haasteineen se ei vain tunnu siltä. Aika onneksi kultaa muistot.
No ei se välttämättä ihan noinkaan mene, lapset ovat erilaisia.
Oma lalseni alkoi nukkua n. 2-vuotiaana täysiä öitä. Nyt 6-vuotiaana ei todellakaan ole mikään aamuvirkku, ajoissa nukkumaanmenosta huolimatta tykkää viikonloppuina torkkua pitkään, ja yleensä herään ennen häntä.
Ja sama oli jo 3-vuotiaana, ettei tosiaan herännyt aamuvarhain.
Ja hiljaisuutta voi lapselle myös opettaa. Olen hänen kanssaan keskustellut, että joka hetki ei tarvitse olla elämöimässä, vaan välillä on hyvä antaa rauha myös muille kotonaan asuville.
Näin haetaan balanssia, että välillä saa olla remuleikkejä, mutta välillä taas jotain rauhallisempaa. Oikein mielellään keskittyy silloin piirtämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En itsekään ole lapsen takia 3 vuoteen nukkunut, tiennyt mitä on hiljaisuus, voinut lähteä iltalenkille tai katsoa netflixiä muulloin kuin öisin ja joka viikonloppukin on herättävä klo 6 halusi tai ei. Onhan tämä tuskaa, mutta ei ikuista. Näistä ensimmäisistä vuosista kun jotenkin järjissään selviää, on se lopulta kaiken sen arvoista. Nyt pikkulapsiarjessa kaikkine haasteineen se ei vain tunnu siltä. Aika onneksi kultaa muistot.
No ei se välttämättä ihan noinkaan mene, lapset ovat erilaisia.
Oma lalseni alkoi nukkua n. 2-vuotiaana täysiä öitä. Nyt 6-vuotiaana ei todellakaan ole mikään aamuvirkku, ajoissa nukkumaanmenosta huolimatta tykkää viikonloppuina torkkua pitkään, ja yleensä herään ennen häntä.
Ja sama oli jo 3-vuotiaana, ettei tosiaan herännyt aamuvarhain.Ja hiljaisuutta voi lapselle myös opettaa. Olen hänen kanssaan keskustellut, että joka hetki ei tarvitse olla elämöimässä, vaan välillä on hyvä antaa rauha myös muille kotonaan asuville.
Näin haetaan balanssia, että välillä saa olla remuleikkejä, mutta välillä taas jotain rauhallisempaa. Oikein mielellään keskittyy silloin piirtämiseen.
Näin. Siis mua ihmetyttää ne, jotka sanovat, ettei koskaan ole hiljaisuutta ja hetken rauhaa. Eikö jotkut lapset osaa keskittyä mihinkän ollenkaan? Varmasti siis näitäkin lapsia on, joille on yritetty rauhoittumista, keskittymistä ja hiljaa olemista opettaa, mutta ei onnistu siltikään, mutta jotenkin haluaisin uskoa, että suurin osa oppii kyllä, kun tarjotaan erilaista hiljaista tekemistä myös säännöllisesti. Ei kai se lapselle tai lapsen sisaruksillekaan ole hyvä olla koko ajan hirveän metelin keskellä? Eikö lapset piirrä, väritä, lue kirjaa?? Tai vaikka, nämä nyt ei ihan hiljaisia ole, mutta kohtuullisella voluumilla voi myös kuunnella äänikirjoja tai katsoa tv:tä. Toki ei ole hyvä katsoa koko päivää tv:tä mutta ei kai sen kokonaan pannassa tarvitse olla. Ja toki ikätasoon sopivasti.
Aina jaksaa ihmetyttää täällä nämä joilta puuttuu ymmärrys käsittää mitä aloituksessa puhutaan. Niin ihmeellisiä kommentteja jotta ihan pakostakin näiden täytyy olla jollain tavalla älyllisesti heikkolahjaisia.
Jos ap pyytää vertaistukea tilanteeseensa niin tänne hyökkää kahdella aivosolulla varustettuja äiteeihmisiä vouhkaamaan kuinka lapset on ihania ja muuta mitä ei ole edes kysytty. Huolettaa tämmöisten vanhempien lapset jotka jo kotona oppii ettei tarvi käyttää aivoja ja kaikki jotka kokee elämän erilaisena kuin oma äiree ovat omituisia. Kummallisessa puolen neliön kuplassa asuvat nämä äidit.
Olen ap pahoillani puolestasi. On varmasti raskas taakka kantaa nuo tunteet. Mutta kokemuksen äänellä sanon, että hae keskusteluapua itsellesi. Lapsenkin vuoksi. Sillä lapsi tulee kärsimään, kun huomaa olevansa ei-toivottu eikä äiti ole tunnetasolla kiinnostunut äitiydestä eikä lapsesta. Hoitaa vaan lapsen käytännön perustarpeet.
Äidin syli ei tunnu lämpöiseltä eikä turvalliselta, jos siinä ei ole tunnetta mukana.
Oma äitini ei ollut valmis äitiyteen, kun tuli raskaaksi. En edes usko hänen koskaan halunneen äidiksi. Ei kuitenkaan jostain syystä tehnyt aborttia. Minulta ei puuttunut ruokaa, vaatteita, sosiaalisia suhteita, mutta tähän päivään asti olen kärsinyt tyhjästä tunteesta sielussani.
Hae apua ap. Lapset vaistoavat ja huomaavat kaikki vanhempiensa tunnetilat.
Arvasin, että tänne syöksyy pullantuoksuisia äityleitä suu vaahdossa ylistämään "elämänsä valoa" ja väittämään, että ap on masentunut kun ei ole onnesta soikeana rääkyvän sinappikoneensa kanssa.
Olen kaltaisesi äidin lapsi. Koko elämäni on mennyt psykiatristen palvelujen piirissä ja olen myös tk-eläkkeellä näistä syistä.
Anna lapsellesi hyvä lapsuus. Se, että sinusta äitiys ei ole mukavaa, eikä sinun juttusi ja evää mahdollisuutesi nukkua silloin, kun sinä sitä haluaisit, ei ole lapsesi syy.
En hirveästi osaa nykytilanteeseen antaa neuvoja, mutta jos yhtään lohduttaa, itsellänikin oli todella synkkä vaihe tuossa noin 1v kohdalla lapsen kanssa. Takana oli raskas vauvavuosi ja jotenkin odotin, että 1v:nä asiat helpottaa. No eihän ne helpottaneet vaan uniongelmat jatkui ja lapsi oli ihan yhtä tarvitseva ja hankala kuin vauvanakin. Mutta jokin muuttui noin 1,5-vuotiaana, kun lapsi oppi vähitellen puhumaan. Siitä kitisevästä koheltajasta tuli vähitellen oppiva ja kommunikoiva persoona ja tuntui, että silloin alkoi helpottaa ja rakkauskin syttyi ihan uudella tavalla.
Lisäksi kuulostaa siltä, että saatat vähän liikaa suorittaa äitiyttä, jos joka asiaa sanoitat ja mietit mitä pitää nytkin opettaa ym. Kyllä se lapsi oppii ihan rennossa, tavallisessa arjessakin eikä sinun ei tarvitse olla mikään vaka-ope, jonka täytyy jokainen tunne ja tekeminen sanoittaa. Läsnäkään ei lapselle tarvitse olla joka hetkessä. Etsit vaan sen oman tyylisi olla äiti, joka tuntuu sinulle luonnolliselta. Ja olet ollut äiti vasta hyvin lyhyen aikaa, joten opettelet vielä eikä kannata olla liian ankara itselleen. Tsemppiä jatkoon!
Ei kannata kertoa raskaudestaan muille ennen kuin on valmis päätös, pitääkö lapsen vai ei.
Jos kaverille kertoo, että on raskaana eikä varma haluaako jatkaa raskautta, luuletko että se sanoo: Abortoi!! Tuskin. Nuo päätökset tehdään aina julkisuudelta piilossa.