Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kadun vanhemmuuttani ja etsin kohtalotovereita
Nonäiti33
26.08.2021 |
Lapseni on reilun vuoden ikäinen.
Tulin raskaaksi puoliyllättäen melko tuoreessa parisuhteessa. Olin ajatellut että en halua katua lapsien tekemättä jättämistä.
Heti tultuani raskaaksi, mieleni mustui ja täyttyi epäilyksistä. Tuolloin ravasin terapeuteilla ja selasin internetin keskusteluita ja kokemuksia vastaavasta ja koetin kovasti hakea tukea oikeaan päätökseen: pitääkö lapsi vai keskeyttääkö raskaus? Oloni oli hirveä, en halunnutkaan lasta, mutta en uskaltanut raskautta keskeyttää. Ympärilläni olevat ihmiset vakuuttivat oloni olevan hormonaalinen ja menevän ohi. Niinpä annoin raskauden jatkua.
Lapsen synnyttyä, ajatukseni alkoivat seljetä. Vauva oli söpö, mutta elämäni oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla hirveäksi. Kaduin lapsen tekemistä ja ymmärsin että olin tehnyt itselleni väärän päätöksen jatkaessani raskautta. En saa enää nukkua. En saa enää olla hiljaa ja rauhassa. Joudun jatkuvasti sanoittamaan tekemisiäni. En ole ennenkään ollut kovin suunnitelmallinen ja jatkuva tapahtumien ennakointi ja rutiini kuristavat kurkkuani.
Herään joka aamu pakottavaan ahdistukseen ja itken joka päivä. Miksi en kuunnellut itseäni alkuraskaudessa? Miksi en luottanut ensimmäiseen intuitiooni? Olen menettänyt yhteydentunteen ystäviini, sillä heille tuntuu olevan erityisen vaikeaa kuulla sitä, että todella kadun valintaani. Siispä koitan olla puhumatta oikeista ajatuksistani ja pitäytyä small talkissa.
Ympärilläni olevat perheelliset ihmiset tuntuvat kuitenkin pohjimmiltaan olevan onnellisia. Itse olen pohjimmiltani onneton.
Haluan yrittää olla parempi äiti lapselleni kuin omani oli minulle ja samalla välillä toivon että jäisin auton alle, että pääsisin elämääni pakoon.
Mahtaako täällä olla ketään kohtalotovereita? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Sinä, joka mietit hankkiako lapsia vai ei, etkä tunne äitiyttä omaksesi: kuuntele itseäsi rohkeasti. Kaikille ei syty sitä suurta tunnetta lapsen myötä ja elämä tämän katumuksen kanssa on yksinäistä ja surullista.
Mainittakoon, että kaikkia tukikeinoja neuvolan, äimän ja terveysaseman kautta on yritetty hakea, mutta äitiyden katumukseen ei ole omaa erityistä tukitahoa. Onko täällä muita jotka haluavat olla hyviä vanhempia, mutta inhoavat syvästi elämäänsä?
Kommentit (118)
Katsoin juuri sattumoisin elokuvan Yösyöttö. Sehän oli komedia ja nauroin monessa kohdin, mutta, haluaisin kysyä, kuinka moni tämän ketjun seuraajista eläytyi tai tunsi sympatiaa Piia-hahmoa kohtaan? No, minä en. Pitäisi ihmisen vähän aiemmin tietää, mitä haluaa. Raukkamainen rintamakarkuri, ei sympatiaa täältä. Koska tämä menee vähän jo ohi aiheen, niin ei tarvi kommentoida. Tämän viestin alle kerääntyvät ylä/alapeukut kertonevat tarpeeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Katsoin juuri sattumoisin elokuvan Yösyöttö. Sehän oli komedia ja nauroin monessa kohdin, mutta, haluaisin kysyä, kuinka moni tämän ketjun seuraajista eläytyi tai tunsi sympatiaa Piia-hahmoa kohtaan? No, minä en. Pitäisi ihmisen vähän aiemmin tietää, mitä haluaa. Raukkamainen rintamakarkuri, ei sympatiaa täältä. Koska tämä menee vähän jo ohi aiheen, niin ei tarvi kommentoida. Tämän viestin alle kerääntyvät ylä/alapeukut kertonevat tarpeeksi.
...eli, jos olet täysin eri mieltä kuin minä, peukuta reippaasti vain.
Ymmärrän sinua ap. Itselleni vanhemmuus on ollut äärimmäisen haasteellista ja vaikeaa monestakin syystä. Lapsi oli toivottu mutta arki lapsen kanssa yllätti totaalisesti, sen raskaus ja omat tuntemukset. Luulin haluavani äidiksi mutta lapsen tarvitsevuus ja se kuinka huonosti kestän sitä yllättivät minut täysin. Tiedän että tuntemukseni johtuvat traumaattisesta lapsuudestani mutta en väitä että sinun kohdallasi olisi niin.
Haluaisin sanoa että tilanne paranee kun lapsi kasvaa ja sinun kohdallasi voi niin käydäkin mutta rehellisyyden nimissä minun on sanottava että raskaita vaiheita on ollut myös pikkulapsivaiheen jälkeen. Se lapsen tarvitsevuus vain muuttaa muotoaan. Hyviäkin hetkiä on ollut ja rakastan lastani, mutta ne synkät ja vaikeat hetket on olleet niin pahoja että jos voisin valita jälkikäteen jättäisin kaiken kokematta. Kamala sanoa näin, lapsi on kuitenkin tähän kaikkeen syytön.
Yritän parhaani ja toivon että se riittää. Koen kuitenkin menettäneeni vuosia elämästäni ja mitään ei voi enää muuttaa eikä korjata. Traumaattisesta taustastani johtuen minun olisi pitänyt keskittyä vain omaan tarvitsevuuteeni ja suoda kaikki mahdollinen hyvä itselleni. En tajunnut kuinka paljon minun pitää antaa lapselle ja unohtaa itseni ja tarpeeni, se on ollut vaikeaa siksi että olin itse se näkymätön ja hylätty lapsi. Ei voi antaa sitä mitä ei ole itse saanut.
Silti toivon että löydät jonkun keinon parantaa tilannettasi ap ❤️
Lapsen tekeminen on paitsi biologian, itsekkyyden ohjaama teko, myös heillä, joilla kaikki on tosi fantsusti. Katuminen on jatkettua itsekkyyttä. On tervettä ja epätervettä itsekyyttä. Jatkuessaan jälkimmäinen muuttuu masennukseksi, mikä ei auta sinua eikä lastasi. Epäitsekkyyskin voi olla epätervettä, tasapainoilua se on.
Koskelaisen kirja Mahtava minä saattaisi avata silmiä. Ajattele itse, jos tuurilla hyvän terapeutin satut löytämään, hienoa, mutta ei mitenkään ainoa oljenkorsi.
Hyvä kun uskallat kirjoitta avoimesti tuntemuksistasi.Itse olen 50 v.Yhden lapsen äiti.Enemmän olisin halununnut ei tullut.Mutta onneksi on myös yksi lapsenlapsi.Se tekee sinusta mielestäni fiksun ihmisen että rehellisesti sanot ettet halua elämää jota nyt elät.Ihmiset tai ystävät jotka sinut tuomitsevat eivät elä sinun elämääsi.Todellakin sinuna harkitsisin tosissani lapsen adoptioon antamista tai edes jotain siaisperhettä.Sinulla on oikeus elää sellaista elämää kuin itse haluat ja voisit tehdä tosi onnelliseksi ihmisiä jotka eivät itse voi saada lapsia.Se ei ole ratkaisu ongelmaan että mietit että sinulle kävisi jptain.Eikä myöskään se että lapselle kävi jotain.Kukaan ei väkisin pysty äidillisiin tunteisiin jos niitä ei ole.Turha on kenenkään valittaa ettei ehkäisystä ole huolehdittu tai että kun et ole tehnyt aborttia.Nyt on tämä hetki ja siinä olette sinä ja lapsi ei se siitä muuksi muutu vaikka ihmiset jossittelisivat.Anna ilkeiden kommenttien mennä toisesta korvasta sisää ja toisesta ulos.Toivon sinulle todellakin voimaa antaa lapsi pois jos niin haluat.Toivon myös hänen menevän sellaisille ihmisille jotka ymmärtävät sinua ja tietäisit missä lapsi on.Jaksamisia sinulle.Laita tänne joskus miten sinulla menee.Iso hali vielä rehellisyydestäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Facebookista löytyy ryhmä I regret having children. Sieltä puuttuu nämä suomalaiset omaa kruunuaan kiillottavat äiteet yhden aivosolun mielipiteineen.
Pakkaa lapsen kamat ja kirjoita lappu mukaan ja vie sairaalaan. Joku huolehtii hänet sieltä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi lasta, nyt 5v ja 2,5v. Eka lapsi oli todella toivottu ja toka oli vahinko jonka päätimme pitää.
Vaikka eka oli pitkään toivottu, oli hänen tuoma elämänmuutos niin raju että en ole siitä varmaan vieläkään täysin toipunut. Kaipaan yksinoloa eniten. Sitä että voin lähteä vaikkapa lenkille milloin itse halua. Nukkua aamuisin pitkään. Ekat pari vuotta sinnittelin tuntemuksieni kanssa. Siitä eteenpäin lapsen persoonallisuuden kehittyessä olen pikku hiljaa oppinut myös nauttimaan lapseni seurasta enkä ajattele sitä vain velvollisuutena. Hänen kanssaan nyt 5v pystyy jo keskustelemaan ja puuhastelemaan melkein mitä vain.
Eli vaikka toivottomalta tilanne tuntuu varmasti niin ehkä sinullakin aika vielä auttaa. Lapsi kasvaa koko ajan. Kohta hän ei tarvitse enää niin paljoa vanhemman viihdytystä. Mutta ymmärrän ap täysin nuo tuntemuksesi. Refluksivauvan rääkyessä kaiket yöt mietin että olen pilannut elämäni saamalla vauvan.
Kadun vain siksi, että olen huolissani lapsen terveydestä. Se melkein musertaa minut ja päivittäin ahdistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa surullinen tilanne. Itse ajattelen, että tuollaisessa tilanteessa lapsen antaminen adoptioon on paras ratkaisu. Hän on vielä niin pieni, että luottamus rakastaviin adoptiovanhempiin syntyy helposti. Ja omat haasteesi ei ehdi liikaa vaurioittaa lasta. Lastensuojelua tähän en sen kummemmin sotkisi mukaan, tosin en tiedä liittyykö se jotenkin adoptioprosessiin. Toivottavasti et tätä päätöstä pitkitä liian kauan. Lapsettomia, lasta hartaasti toivovia vanhempia kyllä löytyy myös tälle lapselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen isä on aktiivisesti läsnä ja mukana kuvioissa. Parisuhteemme on melko kuolleessa tilassa ja itelleni diagnosoitiin vaikea masennus viikko sitten. Lapsi on ihana ja valloittava tyyppi, mutta hänen syntymän myötä meni minulta mielenterveys, parisuhde, työkyky ja yleinen halu elää. Tässäpä siis päivä kerrallaan, uusia lääkityksiä koittaen yritän päästä eteenpäin. Tai lähinnä pysyä hengissä.
En enää osaa kuvitella elämää ilman lasta, mutta en osaa sopeutua tähän nykytodellisuuteenkaan. Adoptioon lapsi ei kuulu, olen huolehtinut hänestä hyvin ja niin on hänen isänsäkin. En halua hylätä lasta. Uskon aidosti että olemme hänelle hyviä vanhempia. Olen vain itse onneton. Äitiyttäni ei pois pyyhkisi lapsen pois antaminen. Neuvoja en alunperin pyytänyt tai kaivannut keltään, vain vertaistukea.
Poika 18v se jaksaa jauhaa soopaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini on katunut lasten saamista.
Olin vahinko, joka syntyi hyvin keskenkasvuisille vanhemmille.
Tuolloin elettiin 70-lukua, ja vaihtoehtoja kaiketi oli vähemmän kuin nyt.
Eli kaksi käytännössä vielä teiniä menivät naimisiin, saivat lapsen ja tekivät vielä yhden ja sitten vielä kolmannenkin.
Lapsuuteni oli kauhea.
Kotona oli ruokaa ja meidät suurinpiirtein vaatettiin jne. Mutta se oli siinä. Lisäksi vanhemmuuteen kykenemättömät vanhempani turvautuivat väkivaltaan heti kun ei enää huvittanut, väsytti, keljutti.
Opimme kaikki sisarukset olemaan näkymättömiä, olemattomia, niin kilttejä, ettei meillä ollut omaa tahtoa, omaa persoonaa, omaa ääntä.
Kaikki me kolme olemme aikuisina olleet terapiassa, ja pärjänneet elämässä kohtuullisen hyvin, mutta mikä työ on ollut löytää oma tahto, oma persoona, oma ääni. Saada oma elämä.
Vanhempani erosivat kun nuorin meistä sisaruksista oli teini.
Isääni en tapaa enää lainkaan, väkivalta, niin fyysinen kuin psyykkinen, oli niin rajua, että en voi enää olla missään tekemisissä.
Äitiäni tapaan harvakseltaan, 70-vuotispäivät lähestyvät, mutta hän on edelleen se itsekeskeinen keskenkasvuinen kuin on ollut aina.
On ollut kauhea kuulla omalta äidiltä, kuinka lapset ovat pilanneet ja sekoittaneet hänen elämänsä, kuinka olisi ollut parempi tehdä toisenlaisia ratkaisuja, kuinka hän on uhrannut koko elämänsä lapsiinsa jne.
Mietin hyvin hyvin pitkään, että en koskaan halua omia lapsia. Pelkäsin, etten osaa rakastaa heitä, koska minua ei rakastettu.
Olin yli kolmenkymmenen, ja ollut yhdessä mieheni kanssa jo monta vuotta, kun sitten pitkän harkinnan jälkeen päätimme yrittää lasta.
Siihen asti olin ollut suorastaan vainoharhaisen tarkka ehkäisystä.
Saimmekin lapsia, kaksoset.
Olen ollut onnekas, rakkaus lapsiin syttyi palavana siitä hetkestä kun raskaustestissä oli oikea viiva, kun ensi kertaa näin vauvat ultra-äänen kuvassa, kun sain tyttäreni syliini sektion jälkeen.
Olen edelleen onnekas, teinityttäreni ovat edelleen yhtä ihania ja rakkaita kuin syntymänsä päivänä, vaikka ovatkin temperamenttisia ja sotkuisia teinejä. Olen onnekas, koska he rakastavat minua, ja kertovatkin sen. Teinien tyyliin; olet sopivasti nolo, äiti, olet kyllä äidiksi ihan söpö.
Miehestäni ei sitten ollutkaan vanhemmaksi, liekö katunut, vai mitä. Katosi puhumattomuuteen, omiin harrastuksiinsa, ylitöihin, yritin puhua, yritin pitää yllä suhdetta, yritin pitää yllä seksiä, mikään ei auttanut.
Ymmärrän, että Ap on hädissään ja huolissaan, mutta lapsi on nyt siinä.
Pieni vauva ja lapsi on avuton ja vanhempiensa armoilla, ja vanhempi, joka ei rakasta lastaan on kyllä kova kortti kun sattuu kohdalle. Sillä on huono pelata elämässä.
Mut on "tehty" siksi että "lapset nyt vaan kuuluu elämään". Aistin sen jo lapsena joka solullani ja myöhemmin vanhemmat on jopa sanoneetkin sen. Että ei ollut vauvakuumetta ja paineet tuli ulkoapäin.
Ihan hyvät vanhemmat he olivat mutta jokin selittämätön puuttui. Tuntui aina että olen ylimääräinen meidän perheessä, joka, joka ei olisi saanut näkyä tai kuulua.
Kannattaa miettiä vauvan antamista adoptioon. Kyllä hän aistii jos olet hänen kanssaan pelkästä velvoitteesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiitos tästä aloituksesta. Olen parisuhteessa ja toistaiseksi lapseton. En ole ikinä potenut vauvakuumetta, ja perheellisten ystävieni elämä näyttää omiin silmiini kamalalta. Silti pelkään katuvani tulevaisuudessa, jos jätän lapset hankkimatta. Onko lapsi sinulle kuitenkin rakas? Ystäväni ovat vakuutelleet minulle, että rakkaus omaa lasta kohtaan on suurempaa kuin mikään muu maailmassa, ja siksi lasten hankkiminen ei voi kaduttaa.
Ja kuitenkin tässäkin on yksi esimerkki siitä, että lasten hankkiminen voi kaduttaa. Mutta aina sitä katumista tarjotaan lapsettomille.
Jep. Moni katuu sitä että teki lapsen, mutta varsinkaan naiset ei "saisi" sanoa sitä ääneen.
Vierailija kirjoitti:
Oma äitini on katunut lasten saamista.
Olin vahinko, joka syntyi hyvin keskenkasvuisille vanhemmille.
Tuolloin elettiin 70-lukua, ja vaihtoehtoja kaiketi oli vähemmän kuin nyt.
Eli kaksi käytännössä vielä teiniä menivät naimisiin, saivat lapsen ja tekivät vielä yhden ja sitten vielä kolmannenkin.
Lapsuuteni oli kauhea.
Kotona oli ruokaa ja meidät suurinpiirtein vaatettiin jne. Mutta se oli siinä. Lisäksi vanhemmuuteen kykenemättömät vanhempani turvautuivat väkivaltaan heti kun ei enää huvittanut, väsytti, keljutti.
Opimme kaikki sisarukset olemaan näkymättömiä, olemattomia, niin kilttejä, ettei meillä ollut omaa tahtoa, omaa persoonaa, omaa ääntä.
Kaikki me kolme olemme aikuisina olleet terapiassa, ja pärjänneet elämässä kohtuullisen hyvin, mutta mikä työ on ollut löytää oma tahto, oma persoona, oma ääni. Saada oma elämä.
Vanhempani erosivat kun nuorin meistä sisaruksista oli teini.
Isääni en tapaa enää lainkaan, väkivalta, niin fyysinen kuin psyykkinen, oli niin rajua, että en voi enää olla missään tekemisissä.
Äitiäni tapaan harvakseltaan, 70-vuotispäivät lähestyvät, mutta hän on edelleen se itsekeskeinen keskenkasvuinen kuin on ollut aina.
On ollut kauhea kuulla omalta äidiltä, kuinka lapset ovat pilanneet ja sekoittaneet hänen elämänsä, kuinka olisi ollut parempi tehdä toisenlaisia ratkaisuja, kuinka hän on uhrannut koko elämänsä lapsiinsa jne.
Mietin hyvin hyvin pitkään, että en koskaan halua omia lapsia. Pelkäsin, etten osaa rakastaa heitä, koska minua ei rakastettu.
Olin yli kolmenkymmenen, ja ollut yhdessä mieheni kanssa jo monta vuotta, kun sitten pitkän harkinnan jälkeen päätimme yrittää lasta.
Siihen asti olin ollut suorastaan vainoharhaisen tarkka ehkäisystä.
Saimmekin lapsia, kaksoset.
Olen ollut onnekas, rakkaus lapsiin syttyi palavana siitä hetkestä kun raskaustestissä oli oikea viiva, kun ensi kertaa näin vauvat ultra-äänen kuvassa, kun sain tyttäreni syliini sektion jälkeen.
Olen edelleen onnekas, teinityttäreni ovat edelleen yhtä ihania ja rakkaita kuin syntymänsä päivänä, vaikka ovatkin temperamenttisia ja sotkuisia teinejä. Olen onnekas, koska he rakastavat minua, ja kertovatkin sen. Teinien tyyliin; olet sopivasti nolo, äiti, olet kyllä äidiksi ihan söpö.
Miehestäni ei sitten ollutkaan vanhemmaksi, liekö katunut, vai mitä. Katosi puhumattomuuteen, omiin harrastuksiinsa, ylitöihin, yritin puhua, yritin pitää yllä suhdetta, yritin pitää yllä seksiä, mikään ei auttanut.
Ymmärrän, että Ap on hädissään ja huolissaan, mutta lapsi on nyt siinä.
Pieni vauva ja lapsi on avuton ja vanhempiensa armoilla, ja vanhempi, joka ei rakasta lastaan on kyllä kova kortti kun sattuu kohdalle. Sillä on huono pelata elämässä.
No mitä Ap:lle ehdotat? Miten hän pakottaa itsensä rakastamaan lasta?
Nähtävästi kuitenkin hoitaa lapsen parhaansa mukaan ja apuakin on aktiivisesti hakenut.
Ymmärrän täysin enkä moiti. Surettaa nämä tyhj....päät jotka hyökkää heti toisten kimppuun jos ajatusmaailma ei ole sama kuin itsellä.
Itsellä oli vähän sama tilanne nuorempana, en ole koskaan ollut oikein äiti tyyppiä eikä sisäinen kello tikittänyt. Onneksi mies oli niin lapsirakas että selvisin hänen ja oman äitini turvin ja saatiin muksu aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hitto teitä ihmisiä vaivaa? Yli 3-kymppisetkään eivät tiedä mitä elämältä haluaa ja tekevät elämän mittaisia päätöksiä kevein perustein.
Naisille on niin pitkään taottu päähän sitä, että jokainen nainen haluaa lapsia eikä äidiksi tulemista kadu ikinä ettei ole ihme, että osa ei erota omia halujaan ympäristön haluista. Se on ollut ja on vielä edelleen hyvin voimakas viesti, jota naisille tuputetaan kaikilta tahoilta joten en menisi vähättelemään sen vaikutusta.
Itse olen 39. Anemisoivia, erittäin kivuliaita kuukautisia, jotka heikentävät voimakkaasti elämäni laatua, suostutaan hoitamaan vain lääkkeillä. Minulle kaikkein paras ratkaisu, joka hoitaisi sairauden heti kuntoon, olisi kohdunpoisto (kohtu kun oli vielä kivasti täynnä kasvaimia, jotka leikattiin pois). En kuitenkaan saa sitä, koska olen "liian nuori" ja tietysti haluan lapsia jossain vaiheessa vielä, vaikka olen tiennyt jo kerhoikäisenä, että olen vela. Syntymättömien kummituslasten ja nainen haluaa aina äidiksi-myytin takia joudun kärvistelemään voimmakkaiden lääkesivuoireiden kanssa ja ottamaan riskin siitä, että hormonihoito aiheuttaa minulle veritulpan, syövän tai kuoleman.
Että näin vahvana elää yhteiskunnassa se ajatus, että kaikki naiset haluavat lapsia ja oikein odottavat, että milloin raskautuvat. Jos eivät halua tai odota sitä, johtuu se siitä, että nainen ei vain ole vielä itse tajunnut tätä tai ei ole törmännyt sellaiseen mieheen, jonka haluaa saattaa itsensä raskaaksi.
Tosiaan herkemmille ja epävarmemmille ihmisille tämä on tosi vaikeaa. Pitää olla kovakalloinen luupää ja ärähtää tarvittaessa.
Alue: Aihe vapaa
Olen samaa mieltä.
Lastensuojelu on hyvä osoite tuen hakemiseen. Kannattaa tutustua myös Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Pelastakaa Lapset ryn sivuihin. Niistä voit löytää keskusteluapua, jos tunnet joskut tarvetta pikaisesti. Sieltä löytyy myös tietoa noista tukiperhejutuista, jotka voisivat ehkä helpottaa elämäänne.
Älä jää yksin, vaan tartu saatavilla olevaan tukeen.