Lue keskustelun säännöt.
Kadun vanhemmuuttani ja etsin kohtalotovereita
Nonäiti33
26.08.2021 |
Lapseni on reilun vuoden ikäinen.
Tulin raskaaksi puoliyllättäen melko tuoreessa parisuhteessa. Olin ajatellut että en halua katua lapsien tekemättä jättämistä.
Heti tultuani raskaaksi, mieleni mustui ja täyttyi epäilyksistä. Tuolloin ravasin terapeuteilla ja selasin internetin keskusteluita ja kokemuksia vastaavasta ja koetin kovasti hakea tukea oikeaan päätökseen: pitääkö lapsi vai keskeyttääkö raskaus? Oloni oli hirveä, en halunnutkaan lasta, mutta en uskaltanut raskautta keskeyttää. Ympärilläni olevat ihmiset vakuuttivat oloni olevan hormonaalinen ja menevän ohi. Niinpä annoin raskauden jatkua.
Lapsen synnyttyä, ajatukseni alkoivat seljetä. Vauva oli söpö, mutta elämäni oli muuttunut peruuttamattomalla tavalla hirveäksi. Kaduin lapsen tekemistä ja ymmärsin että olin tehnyt itselleni väärän päätöksen jatkaessani raskautta. En saa enää nukkua. En saa enää olla hiljaa ja rauhassa. Joudun jatkuvasti sanoittamaan tekemisiäni. En ole ennenkään ollut kovin suunnitelmallinen ja jatkuva tapahtumien ennakointi ja rutiini kuristavat kurkkuani.
Herään joka aamu pakottavaan ahdistukseen ja itken joka päivä. Miksi en kuunnellut itseäni alkuraskaudessa? Miksi en luottanut ensimmäiseen intuitiooni? Olen menettänyt yhteydentunteen ystäviini, sillä heille tuntuu olevan erityisen vaikeaa kuulla sitä, että todella kadun valintaani. Siispä koitan olla puhumatta oikeista ajatuksistani ja pitäytyä small talkissa.
Ympärilläni olevat perheelliset ihmiset tuntuvat kuitenkin pohjimmiltaan olevan onnellisia. Itse olen pohjimmiltani onneton.
Haluan yrittää olla parempi äiti lapselleni kuin omani oli minulle ja samalla välillä toivon että jäisin auton alle, että pääsisin elämääni pakoon.
Mahtaako täällä olla ketään kohtalotovereita? Olisi mukava vaihtaa ajatuksia.
Sinä, joka mietit hankkiako lapsia vai ei, etkä tunne äitiyttä omaksesi: kuuntele itseäsi rohkeasti. Kaikille ei syty sitä suurta tunnetta lapsen myötä ja elämä tämän katumuksen kanssa on yksinäistä ja surullista.
Mainittakoon, että kaikkia tukikeinoja neuvolan, äimän ja terveysaseman kautta on yritetty hakea, mutta äitiyden katumukseen ei ole omaa erityistä tukitahoa. Onko täällä muita jotka haluavat olla hyviä vanhempia, mutta inhoavat syvästi elämäänsä?
Kommentit (118)
Hoh hoijaa, voi lapsi parkaa. Tätä asiaa en voi ymmärtää, lapset on ehdottomasti parasta maailmassa. Jos ei rakasta ja nauti omasta lapsesta, täytyy kyllä päässä olla jotain vialla ja pahasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt neuvolaan, sulla on hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus, se pitää saada heti hoitoon, tähän käytetään lääkitystä ja saat varmasti keskusteluapua myös, noita oireita kannattaa aina alkaa hoitaa heti kuin niitä ilmenee. Tuo masennus johtuu hormoonitoiminta ja voi iskeä kenelle tahansa synnytyksen jälkeen, se ei sinällään ole verrattavissa normaali masennukseen.
Vierailija kirjoitti:
Hoh hoijaa, voi lapsi parkaa. Tätä asiaa en voi ymmärtää, lapset on ehdottomasti parasta maailmassa. Jos ei rakasta ja nauti omasta lapsesta, täytyy kyllä päässä olla jotain vialla ja pahasti.
Voi nyt v***u, pysy sitten poissa tästä ketjusta!
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja etsii kohtalotovereita eikä kaipaa neuvoja kaikkitietäviltä äityleiltä. Kuten aloituksesta käy ilmi, hän on jo hakenut apua.
Vastuunottaminen ei nyt kyllä vaadi äityliutta, ihan olen lapseton ja osaan olla mielyttämättä muita ihmisiä noin suurissa päätöksissä.
Apn kannattaa juuri miettiä miten noin on päässyt käymään, miten on ollut noin ohjailtavissa ja sitten tehdä asialle jotakin. Eikä se lapsikaan maailmanloppu ole, enemmän se miten katsoo maailmaa vaikuttaa onko tyytyväinen jo tehtyihin valintoihin.
"Äitiyden katuminen", voi luoja. No, kadu nyt oikein kovasti ja lupaa parantaa tapasi, niin kyllä se sulle anteeksi annetaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla ap se lapsen isä mukana kuvioissa, vai oletko yksinhuoltaja?
Pystyykö tämä isä jakamaan vanhemmuutta, että saisit kaipaamaasi omaa aikaa?
Vierailija kirjoitti:
Mikä hitto teitä ihmisiä vaivaa? Yli 3-kymppisetkään eivät tiedä mitä elämältä haluaa ja tekevät elämän mittaisia päätöksiä kevein perustein.
Naisille on niin pitkään taottu päähän sitä, että jokainen nainen haluaa lapsia eikä äidiksi tulemista kadu ikinä ettei ole ihme, että osa ei erota omia halujaan ympäristön haluista. Se on ollut ja on vielä edelleen hyvin voimakas viesti, jota naisille tuputetaan kaikilta tahoilta joten en menisi vähättelemään sen vaikutusta. Itse velana joudun toisinaan tietoisesti keskittymään siihen, että suljen kaikki ulkopuolelta tulevat painostukset pois enkä anna niiden vaikuttaa valintoihini. Voin kuvitella, että asian suhteen epävarmalle tämä on vielä vaativampaa.
Aloittajalle: myötätuntoni on puolellasi. Et ole paha etkä viallinen ihminen, vaikka kadut äitiyttäsi. Teit oikein, että avauduit asiasta ja tuntemuksistasi. Kun olet itsellesi rehellinen, sinun on myös mahdollista löytää helpotusta ja ratkaisuja tilanteeseesi. Kovasti voimia sinulle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi on nykyihmiselle tyypillinen lyhytjännitteisyys. Et osaa ajatella tätä hetkeä pitemmälle ja luulet, että se tulee olemaan tällaista koko loppuikäsi, tai ainakin monta vuotta, mikä on sinulle sama asia, eli piiiiitkä aika, liiiiiian pitkä.
No niin. Lapsi on pieni todella lyhyen aikaa. Silloin hän tarvitsee vanhempiaan. Nuo viitisen vuotta elämästäsi pitäisi jaksaa keskittyä myös sen pienen ihmisen asioihin ja jättää se oma napa vähemmälle. Itseään ei tarvitse eikä pidäkään täysin unohtaa, mutta on ymmärrettävä, että tämä on elämänvaihe, joka menee ohi. Pian lapsella alkaa olla omia juttuja, eikä hän enää tarvitse sinua niin paljon. Lupaan, että näiden varhaisvuoden panostuksesta saat korjata vielä kauniin sadon.
En tiedä mitään typerämpää kuin katua tehtyjä asioita. Ei ne katumisesta mihinkään muutu. Katuminen, katkeruus ja asioiden vatvominen eivät vie mihinkään, vaan syövät turhaan energiaa. Joten tee itsellesi iso palvelus ja lopeta näiden asioiden märehtiminen, ota lusikka kauniiseen käteen ja tee elämästäsi niin hyvää, kuin se näissä puitteissa on mahdollista. Elämän rikkaus on edessäsi, jos vedät ne p*skanruskeat lasit silmiltäsi ja rupeat elämään.
Et sinä voi luvata yhtään mitään satoa.
Halusimme lapsen pitkässä parisuhteessa ja hänet saimme. Lapsi olikin erityislapsi, mitä isä ei kyennyt käsittelemään, vaan jätti meidät helpomman elämän perässä. Lapsi on nyt 13 ja edelleen olen hänen asioissaan kiinni lähes koko ajan. Olen menettänyt elämästäni käytännössä kaiken sen, mitä pidän itselleni tärkeänä, koska kaikki energia menee lapsen asioiden hoitamiseen ja huolehtimiseen. Miten elämästä löytää sitä vähemmän kakanruskeaa? Kuka pystyy muuttamaan mielipiteitään siitä, mistä itse tykkää ja pitää tärkeänä? Jos pääsenkin lapsenvahdin avulla vaikka urheilemaan itsekseni, lapsi reagoi siihen niin rajusti, että yhteenlaskettuna urheilun tulos on negatiivinen. Aina ne puitteet eivät vain ole sellaiset, että tsemppaamalla ja ruusunpunaisilla laseilla olo paranisi.
Kyllä kaduttaa koko lapsen saaminen, vaikka hammasta purren tilanteen hoidankin.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitään typerämpää kuin katua tehtyjä asioita. Ei ne katumisesta mihinkään muutu. Katuminen, katkeruus ja asioiden vatvominen eivät vie mihinkään, vaan syövät turhaan energiaa. Joten tee itsellesi iso palvelus ja lopeta näiden asioiden märehtiminen, ota lusikka kauniiseen käteen ja tee elämästäsi niin hyvää, kuin se näissä puitteissa on mahdollista.
No siis tämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisipa hienoa, jos tästä aiheesta pystyttäisiin viimeinkin keskustelemaan asiallisesti. Perheelliset, olkaa kilttejä älkääkä tulko tähän ketjuun vain haukkuaksenne veloja tai äitiyttään katuvia - ihmisillä on oikeus erilaisiin mielipiteisiin ja tuntemuksiin.
Miten tämäkin kommentti on voinut saada alapeukun?
En ole perheellinen ja minulla on oikeus myös mielipiteisiini.
Älä ap lannistu noista asiattomista kommenteista, ikävä kyllä täällä anonyymilla keskustelupalstalla ne ovat enemmistönä. Uskon, että saat vielä vastauksia myös samassa tilanteessa olevilta tai olleilta, kunhan jaksat odotella ja sivuuttaa nuo haukut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi on nykyihmiselle tyypillinen lyhytjännitteisyys. Et osaa ajatella tätä hetkeä pitemmälle ja luulet, että se tulee olemaan tällaista koko loppuikäsi, tai ainakin monta vuotta, mikä on sinulle sama asia, eli piiiiitkä aika, liiiiiian pitkä.
No niin. Lapsi on pieni todella lyhyen aikaa. Silloin hän tarvitsee vanhempiaan. Nuo viitisen vuotta elämästäsi pitäisi jaksaa keskittyä myös sen pienen ihmisen asioihin ja jättää se oma napa vähemmälle. Itseään ei tarvitse eikä pidäkään täysin unohtaa, mutta on ymmärrettävä, että tämä on elämänvaihe, joka menee ohi. Pian lapsella alkaa olla omia juttuja, eikä hän enää tarvitse sinua niin paljon. Lupaan, että näiden varhaisvuoden panostuksesta saat korjata vielä kauniin sadon.
En tiedä mitään typerämpää kuin katua tehtyjä asioita. Ei ne katumisesta mihinkään muutu. Katuminen, katkeruus ja asioiden vatvominen eivät vie mihinkään, vaan syövät turhaan energiaa. Joten tee itsellesi iso palvelus ja lopeta näiden asioiden märehtiminen, ota lusikka kauniiseen käteen ja tee elämästäsi niin hyvää, kuin se näissä puitteissa on mahdollista. Elämän rikkaus on edessäsi, jos vedät ne p*skanruskeat lasit silmiltäsi ja rupeat elämään.
Et sinä voi luvata yhtään mitään satoa.
Halusimme lapsen pitkässä parisuhteessa ja hänet saimme. Lapsi olikin erityislapsi, mitä isä ei kyennyt käsittelemään, vaan jätti meidät helpomman elämän perässä. Lapsi on nyt 13 ja edelleen olen hänen asioissaan kiinni lähes koko ajan. Olen menettänyt elämästäni käytännössä kaiken sen, mitä pidän itselleni tärkeänä, koska kaikki energia menee lapsen asioiden hoitamiseen ja huolehtimiseen. Miten elämästä löytää sitä vähemmän kakanruskeaa? Kuka pystyy muuttamaan mielipiteitään siitä, mistä itse tykkää ja pitää tärkeänä? Jos pääsenkin lapsenvahdin avulla vaikka urheilemaan itsekseni, lapsi reagoi siihen niin rajusti, että yhteenlaskettuna urheilun tulos on negatiivinen. Aina ne puitteet eivät vain ole sellaiset, että tsemppaamalla ja ruusunpunaisilla laseilla olo paranisi.
Kyllä kaduttaa koko lapsen saaminen, vaikka hammasta purren tilanteen hoidankin.
No se on totta, että näinkin voi käydä. Ap:n tapauksessa lapsi vaikuttaa kuitenkin olevan normaali, kirjoitin vastaukseni hänelle. Olen pahoillani, että sinulle kävi näin ja toivon helpotusta elämääsi.
Minäkään en tykkää vanhemmuudesta. En tajua, miksi sitä hehkutetaan niin paljon? En tajua, mitä ihanaa lapsissa muka on? Siis oikeasti?????????? Minusta lapsista on paljon enemmän haittaa ja vaivaa, kuin iloa. Ainoa hyvä puoli on oman statuksen kohoaminen ihmisenä. Siis toki lapsettomanakin voi olla elämäänsä tyytyväinen, mutta moni ei ole ja ajattelee lasten jotenkin mystisesti muuttavan asiaa, niin paljonhan lasten ihanuudesta hehkutetaan joka puolella.
Vaikka oiekasti, lapset ovat kamalia. Siis vanhemmalle. Jollekin toiselle ne voivat olla ihania ja täekeitä, mutta vanhemmilleen lapset ovat pelkkää huolta, taakkaa ja surua. Varsinkin, jos lapsissa on autistipiirteinen lapsi, kuten meillä. Se terve lapsi on sata kertaa helpompi. Koska vanhempi voi olla paljon surkeampi ja normaali lapsi saattaa kukoistaa, mutta nepsylapsen vanhemman pitää olla enkeli, eikä lapsi siltikään pärjää ja ole tyytyväinen ja vähemmän vaivaksi. Heistä on ihan hirveä homma.
Meillä mies onneksi jaksaa lapsia, minä muutin erilleen, kun halusin niin paljon omaa rauhaa. Nepsy-lapsi tappelee myös sisaruksensa kanssa kaikesta koko ajan ja oikeasti kärsii tästä. Siis siskostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukaiskaapa tämä ketju kaikki te joiden mieletä jokaisen pitää tehdä lapsia, koska "kyllä sitä omaa sitten oppii rakastamaan":
https://www.vauva.fi/keskustelu/2468556/hulluinerikoisin_saanto_jonka_t…
Huh huh. Kaikkien ei TODELLAKAAN tarvi lisääntyä. Itse väistin tuon luodin, ettei käy kuin aloittajalle. Valitettavasti ei voi tarjota muuta kuin myötätuntoa, tehty virhe on nyt ristinä loppuelämäsi.
Vierailija kirjoitti:
Adoptio on ihan hyvä vaihtoehto. Onhan se ikävää, mutta parempi niin kuin että lapsi ei ole toivottu.
No ei ole. Aikamoisia ongelmia on monilla adoptoiduilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä hitto teitä ihmisiä vaivaa? Yli 3-kymppisetkään eivät tiedä mitä elämältä haluaa ja tekevät elämän mittaisia päätöksiä kevein perustein.
Naisille on niin pitkään taottu päähän sitä, että jokainen nainen haluaa lapsia eikä äidiksi tulemista kadu ikinä ettei ole ihme, että osa ei erota omia halujaan ympäristön haluista. Se on ollut ja on vielä edelleen hyvin voimakas viesti, jota naisille tuputetaan kaikilta tahoilta joten en menisi vähättelemään sen vaikutusta. Itse velana joudun toisinaan tietoisesti keskittymään siihen, että suljen kaikki ulkopuolelta tulevat painostukset pois enkä anna niiden vaikuttaa valintoihini. Voin kuvitella, että asian suhteen epävarmalle tämä on vielä vaativampaa.
Aloittajalle: myötätuntoni on puolellasi. Et ole paha etkä viallinen ihminen, vaikka kadut äitiyttäsi. Teit oikein, että avauduit asiasta ja tuntemuksistasi. Kun olet itsellesi rehellinen, sinun on myös mahdollista löytää helpotusta ja ratkaisuja tilanteeseesi. Kovasti voimia sinulle!
On todella hirveää, jos lapsi vielä kaupan päälle on autistinen, kuten meillä toinen on. Autistisen lapsen vanhempien pitää olla täydellisiä, sillä autisti ei kestä minkäänlaisia virheitä vanhemmaltaan.
Siksi varmaan normaalien lasten vanhemmilla on tosi helppoa, voivat olla minkälaisia p*skoja tahansa, eikä mitään huonoa omaatuntoa tarvitse potea, koska lapset eivät vahingoitu.
Mutta nepsylapsi on vahingoittunut jo ennen syntymäänsä ja vaatii sen takia niin paljon tukea ja paneutumista ja virheetöntä ihmisyyttä vanhemmiltaan, ettäon täysin hirveää ja epäkiitollista olla erityislapsen vanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Minäkään en tykkää vanhemmuudesta. En tajua, miksi sitä hehkutetaan niin paljon? En tajua, mitä ihanaa lapsissa muka on? Siis oikeasti?????????? Minusta lapsista on paljon enemmän haittaa ja vaivaa, kuin iloa. Ainoa hyvä puoli on oman statuksen kohoaminen ihmisenä. Siis toki lapsettomanakin voi olla elämäänsä tyytyväinen, mutta moni ei ole ja ajattelee lasten jotenkin mystisesti muuttavan asiaa, niin paljonhan lasten ihanuudesta hehkutetaan joka puolella.
Vaikka oiekasti, lapset ovat kamalia. Siis vanhemmalle. Jollekin toiselle ne voivat olla ihania ja täekeitä, mutta vanhemmilleen lapset ovat pelkkää huolta, taakkaa ja surua. Varsinkin, jos lapsissa on autistipiirteinen lapsi, kuten meillä. Se terve lapsi on sata kertaa helpompi. Koska vanhempi voi olla paljon surkeampi ja normaali lapsi saattaa kukoistaa, mutta nepsylapsen vanhemman pitää olla enkeli, eikä lapsi siltikään pärjää ja ole tyytyväinen ja vähemmän vaivaksi. Heistä on ihan hirveä homma.
Meillä mies onneksi jaksaa lapsia, minä muutin erilleen, kun halusin niin paljon omaa rauhaa. Nepsy-lapsi tappelee myös sisaruksensa kanssa kaikesta koko ajan ja oikeasti kärsii tästä. Siis siskostaan.
Puhu omasta puolestasi äläkä yleistä. Lapseni ovat elämäni suuri rakkaus ja valo ja he tekevät elämästäni merkityksellisen. Lapseni ovat upeita persoonia ja on upeaa seurata heidän kasvuaan ja kehitystään upeiksi aikuisiksi. Rakastan heitä yli kaiken. Sorry että tulin saastuttamaan tätä ketjua :D
Miksi et vaan tehnyt aborttia?
Ei pidä olla tossukka ja miellyttää muita.
Jos saisit nukkua enemmän olisit varmaan jaksavaisempi. Onko tukiverkostoja? Oletko yh?
Etkö ole kuullut vertaistuesta? Ei tässä mitään kivaa ajanvietettä nyt haeta herrajumala. Älä tule tänne kiusaamaan jo valmiiksi onnetonta ja ahdistunutta ihmistä.