Thaimaasta adoptoiduista lapsesta tuli jo teini-ikäisenä murhaaja

Voi vetää johtopäätöksen, että lapsen ensimmäiset vuodet ovat korvaamatonta aikaa lapsen kehitykselle. Toki geeniperimä vaikuttaa vahvasti myös. Adoptioon en sano kommenttia, luulen, ettei siihen kukaan kovin kevyesti ryhdy. Voimia kaikille vanhemmille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman vähän puhutaan siitä, että adoptiolapsilla on usein isoja ongelmia. Palstallakin adoptiota tyrkytetään ratkaisuksi kaikille.

Kuinka usein? Sulla varmaan löytyy jotain tilastollista faktaa väitteellesi, vai ihan mutupohjaltako väitteesi heitit?

Palstalla en ole kyllä pahemmin mitään adoption tyrkyttämisiä havainnut, en ainakaan kaikille.

https://www.duodecimlehti.fi/duo92114

Esimerkiksi tuolla lukee, että adoptiolapsilla on muuta ikäkohorttia useammin erilaisia ongelmia ja käytöshäiriöitä. Ja ainahan täällä sanotaan lasta haluaville, että adoptoi. Ihan jokaisessa keskustelussa. Kokeile vaikka. /eri

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tätä nuorta ei sijoitettu vankimielisairaalaan, jossa hän olisi voinut terapiassa purkaa lapsuutensa traumoja. Jäin miettimään, millainen hänen adoptioperheensä mahtoi olla. Kirjassa luultavasti kirjoitetaan siitäkin. Millaisen mallin hän sai uudesta perheestään? Oliko sielläkin ehkä tunnevammaisia? Ainakin kyvyttömiä tukemaan ja auttamaan lasta purkamaan lapsuuden traumojaan. Nelivuotias ei vielä pysty sanoittamaan tunteitaan, mutta hänellä on kuitenkin jo jonkinlaisia muistoja. Olisko poika pitänyt laittaa terapiaan heti, viimeistään silloin kun kieli olisi ollut niin kehittynyttä, että hän olisi ymmärtänyt terapeutin puheen sekä osannut kertoa kokemuksistaan sen minkä muisti.

Todennäköisesti hän ei muista mitään traumaattista. Ja vaikea on kaikkea vauva-ajan laiminlyöntiä parantaa. Olisiko lapsi pitänyt jättää sinne? Todennäköisesti äiti on rakastanut ja halunut lapselle parempaa. Muuten hän olisi myynyt sen pedoille. Tai muuten prostituoiduksi. Maailmassa on niin paljon pahaa ja se koskee myös suomalaisia. Emme me ole mitään yli-ihmisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Adoptio siis on, että saa itse kivan lapsen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut huijaavat itseään kuvittelemalla pelastavansa lapsen adoptoimalla.

OLET TÄYSIN VÄÄRÄSSÄ!

Lapsi adoptoidaan siksi, että halutaan lapsi. Kukaan EI adoptoi lasta siksi, että kuvittelisi pelastavansa lapsen. Sellainen tyyppi karsiutuisi heti ensimmäisessä haastattelussa.

Näinpä juuri, vaikka niitäkin sekopäitä varmasti jonkin verran on. Sen sijaan aika raskasta lapselle olla se kauan kaivattu lapsi, jota on yritetty ja haluttu hullun lailla ja on vielä monesti perheensä ainoa lapsi. 

Ei adoptiovanhemmat kaikki mitään lapsettomuustaustaisia ole. Taas näitä ihmekäsityksiä.

Mitä sitten, jos kaikki eivät ole? Suurin osa on ja suurin motivaattori adoptiolle on lapsettomuus. Ja todennäköisesti seuraavaksi yleisintä on sitten ottaa tälle adoptoidulle lapselle sisarus myös adoptoimalla eli siinäkin syynä sekundäärinen lapsettomuus. Adoptio kuitenkin saattaa maksaa jopa yli 10 000 euroa, ei siihen ihan humanitäärisistä syistä lähdetä, jollei olla miljardöörejä. 

Vastasin kirjoitukseen jossa puhuttiin kuin totuutna että kaikki on lapsettomuustaisia ei ole.

Ei saata maksaa yli 10 000 euroa.

Tunnen paljon adoptioperheitä jossa kaikki on mennyt hyvin. Tunsin myös perheen, jossa on kaksi vaikeaa adoptoitua, mutta perhe jaksoi heidän kanssaan. Nämä vaikeat lapset ovat nyt aikuisia, mutta en ole perheen kanssa enää tekemisissä, joten en tiedä miten niillä menee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun veli on adoptoitu venäjältä, 90luvulla. Mä olin silloin 8 ja veli ja oli 5 kun tuli meille. Äiti ei kuulemma halunnu vauvaa vaippasirkuksen sun muun takia enkä tiedä, oisko ihan  vauvaa edes saatu. Mutta mun mielestä veljeni, sanotaan häntä  Rikuksi, oli vähän turhan vanha! Mä muistan miten mua pelotti se laiha sätkyilevä kundi joka höpötti outoa kieltä, venäähän se puhui. Isä osaa vähän venäjää mutta äiti ei yhtään, oli ihan hiton turhautunut kun  yhteistä kieltä ei ollut, en tiedä kuvitteliko se että Riku oppisi  suomen välittömästi..

Veljestä tuli ongelmainen ja tosi väkivaltainen, mua kohtaan tosin oli suojeleva mutta vähän liiankin kanssa, aina nyrkit pystyssä kun tulin kotiin itkien vaikka kaaduttuani pyörällä nokkospuskaan mutta Rikun asenne oli "kuka sen teki? Vedän turpaan!" Selitä siinä sitten että et sä voi vetää turpaan nokkosta tai mehiläistä.

No, nyt veli on nar komaani ja äiti on pistänyt välit poikki siihen, isä ei ja antaa rahaakin kun "hän on minun lapseni".  Mä haluaisin tavata  sitä myös  ja sen olevan osa mun elämää, onhan  se mun lasten setä mutta en mä halua sekopäistä nar kka ria perheeni lähelle.

Mielenkiintoista! Luin jutun, jossa kerrottiin romanialaisista lastenkotilapsista, jotka adoptoitiin USA:han ja siinä jutussa mainittiin mies, josta on tullut tämän osa-alueen asiantuntija. Muistaakseni mies vaimoineen adoptoi kaksi lasta Romaniasta, lapset eivät koskaan kehittäneet kummoisempia tunteita adoptiovanhempiaan kohtaan, aika välinpitämättömiä, mutta kun pariskunta sai biologisen lapsen, he havaitsivat adoptiolapsissa hämmästyttävän muutoksen. Adoptiolapsista tuli hyvin suojelevaisia pikkusisarustaan kohtaan, hiuskarvakaan ei saanut olla hänellä pois paikoiltaan. Eli kaikki adoptiolapset eivät ehkä ole kykeneväisiä tuntemaan rakkautta tai kiintymään huoltajaan mutta mahdollisesti toiseen lapseen, sisarukseen, kyllä. Ehkä näkevät sisaruksessa nuoremman version itsestään, joka laukaisee suojeluvietin. Eivät halua sisarukselle käyvän mitään pahaa niin kuin adoptiolapselle itselleen kävi.

Jos elät lastenkodissa, jossa ainoa tuki ja turva tulee toisilta lapsilta eikä aikuisilta niinkään, niin eiköhän se oppi ole määräävä läpi elämän.

Olen itse hylätty lapsi ja ystäväni myös, joten tunnistan ilmiön ja väitän, ettei se johdu solidaariduusta toisia lapsia kohtaan, koska on saanut niiltä apua vaan sitä, että

a. tietyissä oloissa laiminlyöty kasvaa erittäin herkäksi tunnistamaan toisten tarpeita ja olemaan niitä varten 

mutta etenkin 

b. siinä hoivataan sitä omaa sisäistä lasta välikäden kautta eli tehdään sille lapselle sitä, mitä olisi tarvinnut itse ja suojellaan sitä niin kuin ei itse saanut suojelua. 

Minulla ei ole omia lapsia, mutta jo omia lemmikkejä ja vieraiden lapsia olen hoitanut säntillisemmin kuin keskimäärin muut sekä siinä on sellainen erilainen sivuvivahde, ettei itse halua olla aiheuttamassa mitään samaa mistä on itse kärsinyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Adoptio siis on, että saa itse kivan lapsen?

Suurimmalla osalla se on motiivina, ainakin niillä adoptioperheillä, jotka itse tiedän. Ei saada omaa lasta ja halutaan mahdollisimman kiva lapsi adoption kautta. 

Romanian lastenkotilapsista, jotka eivät ole adoptoitua, suurin osa on täysin laitoskamaa eivätkä pysty aikuistuttuaankaan itsenäiseen elämään vaan ovat eri tasoisesti vammautuneita. Heidän kehityksensä ei ole päässyt käyntiin, koska lapsia on vain säilötty vailla huolenpitoa ja kontaktia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Adoptio siis on, että saa itse kivan lapsen?

Suurimmalla osalla se on motiivina, ainakin niillä adoptioperheillä, jotka itse tiedän. Ei saada omaa lasta ja halutaan mahdollisimman kiva lapsi adoption kautta. 

No höpsistä rallaa taas. Ei voi kuin nauraa näille höpöjutuille!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Adoptio siis on, että saa itse kivan lapsen?

Ei, mutta tässäkin ketjussa on tehty kommentteja, että adoptoisivat vain vauvan välttääkseen pahat ongelmat ja itse halusin tuoda sen esille, että myös vauva voi traumatisoitua hylkäämisestä, mistä voi sitten olla kauaskantoiset seuraukset. Eli vedenpitävä ratkaisu ei ole se, että adoptoisi vain vauvuan eikä nelivuotiasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kumman vähän puhutaan siitä, että adoptiolapsilla on usein isoja ongelmia. Palstallakin adoptiota tyrkytetään ratkaisuksi kaikille.

Kuinka usein? Sulla varmaan löytyy jotain tilastollista faktaa väitteellesi, vai ihan mutupohjaltako väitteesi heitit?

Palstalla en ole kyllä pahemmin mitään adoption tyrkyttämisiä havainnut, en ainakaan kaikille.

KVG tilastoja löytyy

Vierailija kirjoitti:

" 12 vuotta vankeutta

----

Vuonna 2019 hän pääsi ensimmäisen kerran vapaalle jalalle, mutta jo seuraavan vuoden tammikuussa hänet tuomittiin ryöstöstä"

Hienosti Suomi.

Istuiko edes kahta vuotta?

Vierailija kirjoitti:

Karua. Tämä on syy myös miksi en sosionomina halua lastensuojelulaitoksiin töihin. Nuori 17-vuotias poika taittaa niskani niin halutessaan. Ohjaajat kokevat väkivaltaa ja sen uhkaa. Tämä tapaus on erityinen, koska johti kuolemaan. Eikä kovin kauaa ole siitäkään tapauksesta, missä ohjaajan kimppuu käytiin ja piestiin pahasti.

4-vuotias on aika vanha adoptoitavaksi täysin vieraaseen maahan. Toki kyllähän näitä kansainvälisiä adoptioita on paljon ja suurin osa menee varmaan ihan ok. Tämä lapsi adoptoitiin vaikeista oloista, mikä on varmasti jättänyt traumoja lapselle. Itse en uskaltaisi adoptoida vaikeista oloista lasta. Kaunis ajatus kylläkin tarjota parempi elämä, mutta en uskaltaisi ottaa sitä riskiä. Se nyt vaan on fakta, että karuista oloista tulevalla lapsella on todennäköisemmin myös käyttäytymisessä pulmia.

Sukulaiseni (mies) on 5-vuotiaana adoptoitu ulkomailta (sellaisesta maasta, että hän poikkeaa ulkonäöltään muista). Hänestä kasvoi ihan kunnon kansalainen.

Vierailija kirjoitti:

Karua. Tämä on syy myös miksi en sosionomina halua lastensuojelulaitoksiin töihin. Nuori 17-vuotias poika taittaa niskani niin halutessaan. Ohjaajat kokevat väkivaltaa ja sen uhkaa. Tämä tapaus on erityinen, koska johti kuolemaan. .

Juuri Teidän ammattiryhmään kuuluvat laittoivat minun 1. ja 5-luokkalaiset väkivaltaisiin lastenkoteihin kesken koulupäivän. Suomessa sijoitettu on lastenkodeissa aikuisikään asti. Emme ole päihdeongelmaisia. Voi mitä kaksinaismoralismia Sinulla! Lasteni koulun rehtori teki lastensuojeluilmoituksia. Meidät laitettiin lastensuojeluperheiksi, koska kunta saa käyttää tukirahat haluamaansa kohteeseen. Eikö se ole 200-400k per vuosi, jokaisesta huostaanotosta? Sinä sosionomi ja yhteiskuntatieteiden maisteri et välitä lastenkoteihin sulkemistasi pikkulapsista. Joku jo tässä ketjussa mainitsi, että lasten kohtelu laitoksissa on epähumaania.

Vierailija kirjoitti:

Ja nyt jo vapaalla. Ei helvetti. Tuo olisi pitänyt pitää lukkojen takana paljon pidempään. On vain ajan kysymys, milloin tekee uudestaan kun on noin luonnevikainen.

Tuomio 12 vuotta, ensikertalainen istuu siitä kolmasosan eli 4 vuotta, koevapauteen kai pääsee vielä vähän aikaisemmin

Vierailija kirjoitti:

Mun veli on adoptoitu venäjältä, 90luvulla. Mä olin silloin 8 ja veli ja oli 5 kun tuli meille. Äiti ei kuulemma halunnu vauvaa vaippasirkuksen sun muun takia enkä tiedä, oisko ihan  vauvaa edes saatu. Mutta mun mielestä veljeni, sanotaan häntä  Rikuksi, oli vähän turhan vanha! Mä muistan miten mua pelotti se laiha sätkyilevä kundi joka höpötti outoa kieltä, venäähän se puhui. Isä osaa vähän venäjää mutta äiti ei yhtään, oli ihan hiton turhautunut kun  yhteistä kieltä ei ollut, en tiedä kuvitteliko se että Riku oppisi  suomen välittömästi..

Veljestä tuli ongelmainen ja tosi väkivaltainen, mua kohtaan tosin oli suojeleva mutta vähän liiankin kanssa, aina nyrkit pystyssä kun tulin kotiin itkien vaikka kaaduttuani pyörällä nokkospuskaan mutta Rikun asenne oli "kuka sen teki? Vedän turpaan!" Selitä siinä sitten että et sä voi vetää turpaan nokkosta tai mehiläistä.

No, nyt veli on nar komaani ja äiti on pistänyt välit poikki siihen, isä ei ja antaa rahaakin kun "hän on minun lapseni".  Mä haluaisin tavata  sitä myös  ja sen olevan osa mun elämää, onhan  se mun lasten setä mutta en mä halua sekopäistä nar kka ria perheeni lähelle.

Veljesi ei välttämättä ollut suojeleva sinua kohtaan, vaan etsi ainoastaan tekosyytä vetääkseen jotain turpaan.

Psykopatia on periytyvää.

Nykyään ulkomaille adoptioon annettujen perhetausta on yleensä kurja. Syntyvyys on pienentynyt jopa Kiinassa niin, että jos joku kunnollisen perheen lapsi tarvitsee uutta kotia, se menee sukulaisille tai muuhun kotimaan adoptioon.

Miettikää, että vuosikymmeniä sitten tanskalaiset adoptoivat suomesta.

Ulkomaille menee adoptioon nykyään juurikin tuollaisia prostituoitujen lapsia. Ei niinkään kpyhän perheen lapsia.

Adoptiolasta on vaikea saada nykyään. Kaveri puolisoineen oli kymmenisen vuotta jonossa mutta ikä tuli vastaan. Rahaa meni valtavasti hukkaan.

Toinen tuttu sai nelivuotiaan Kolumbiasta. Nyt sillä on diagnosoitu adhd. Hankala.