Thaimaasta adoptoiduista lapsesta tuli jo teini-ikäisenä murhaaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en pidä näitä ihmeenä. Mulla on aika paljon adoptiokokemuksia lähipiirissä. Niin nyt jo aikuisia adoptiolapsia sukulaisina ja ystävinä kuin tuttavapariskuntia joilla on adoptiolapsi tai -lapsia.

Mä en vastusta adoptioa, mutta en kiellä sen ongelmiakaan. Jo ne kokemukset mitä suomalaiset aikuiset adoptiolapset ovat kertoneet on herättänyt mut tajuamaan että tilanne ei ole helppo. Silloinkaan kun lapsi ulkoisesti muistuttaa adootiovanhempiaan eikä kulttuurieroa ole. Puhumattakaan tilanteesta jossa lapsi jo ulkonäkönsä vuoksi kohtaa rasismia (kyllä, sitä kohdataan myös suomessa) ja mahdollisesti on adoptiohetkellä ollut sen verran isompi että menneisyyden tapahtumat ovat aiheuttaneet omat traumansa. Lisäksi ne terveydelliset lähtökohdat, äidin mahdollinen päihteidenkäyttö raskausaikana jne.

Adoptioneuvonnassa näitä varmaan tänäpäivänä käydään jo hyvin läpi. Silti voi eteen tulla tilanteita joissa adoptio toimii jarruna avun ja tuen saamiselle lapsella. Esim yhden tuttavan lapsella todettiin myöhemmin autismi, adhd ja lievä kehitysvamma. Tutkimuksiin pääsy viivästyi kun lääkärit pitkään olivat sitä mieltä että kaikkk johtuu adoptiotaustasta ja vanhempien epärealistisista odotuksista lapsen suhteen. Aiemmin saatu tuki olisi voinut auttaa niin lasta kuin koko perhettä.

Se mikä mulla usein tekee pahaa on juuri se että ihmiset joilla ei ole mitään omaa koskekusta adoptioon tarjoavat sitä helpoksi ja onnelliseksi ratkaisuksi ihan kaikkeen. Silloinkin kun vastapuoli sanoo suoraan että ei itse koe adoptioa omaksi ratkaisukseen. Kun adoptoimalla parannat maailmaa ja saat onnellisen ja kiitollisen lapsen.

Minullakin lähipiirissä tapaus, jossa lapsi adoptoitiin ulkomailta lastenkodista. Adoptiovanhemmat toivoivat tervettä lasta lukuun ottamatta erästä aistivammaa. Suomessa lapsi kuitenkin paljastui myös autistiseksi. Hän ei voi koskaan olla täysin itsenäinen, kuten käyttää rahaa tai matkustaa yksin bussilla. Ongelmat kanssakäynnissä aiheuttaneet vanhemmille paljon murhetta mutta kyllä se itseä herkistää tietää miten paljon parempi elämä adoptoidulla lapsella on ollut täällä Suomessa kuin jos olisi jäänyt lastenkotiin. Ratsastusharrastus, Lintsillä käynti, risteilyt yms.

Ja kyllä, ymmärtääkseni nykyään adoptioneuvonnassa ollaan hyvin raatorehellisiä, koska oppivelat on maksettu niistä lapsista, jotka adoptoitiin karmeista oloista 80- ja 90-luvuilla Romaniasta ja Venäjältä. Ennen näitä tapauksia kiintymyssuhdetutkijat eivät olleet voineet kuvitellakaan, että voi olla lapsia, jotka eivät muodosta lainkaan kiintymyssuhdetta huoltajaan. Ajateltiin, että lapsi kiintyy pahoinpiteleväänkin huoltajaan. Mutta nämä lastenkotiolot olivat niin laitosmaiset ja laiminlyövät, etteivät lapset pystyneet muodostamaan mitään kiintymyssuhdetta.

Luin myös, että n. 30 vuotta sitten romanian lastenkodeista adoptoiduista lapsista n. 25 % tarvitsee ympärivuorokautista hoitoa, 55 % on paljon haasteita ja tarvitsevat aikuisena tukitoimia ja noin 20 % pystyvät elämään itsenäisesti. Pikaruokalassa työskentelemistä voi nähdä jo aika hyvänä lopputuloksena. Mutta sitten on myös niitä yksittäisiä hienoja menestystarinoita, missä romanialaisesta lastenkodista adoptoidusta tuli myöhemmin ensiapulääkäri.

Älkää muuten menkö siihen halpaan, että vauvan adoptoimisella välttäisitte traumatisoituneen lapsen saamisen. Voi ehkä olla jopa vaikeampaa hoitaa hylkäämiskokemusta myöhemmin terapialla, kun henkilö ei voi muistaa niin kauas menneisyyteen.

Adoptio siis on, että saa itse kivan lapsen?

Eiköhän se mukavan lapsen toivominen ole ihan tavallista myös biovanhemmille?

Tästä ketjusta tulee epätoivoinen fiilis. Voiko rikkinäistä ihmistä korjata millään? Rakastamallakaan?

Vierailija kirjoitti:

Romanian lastenkotilapsista, jotka eivät ole adoptoitua, suurin osa on täysin laitoskamaa eivätkä pysty aikuistuttuaankaan itsenäiseen elämään vaan ovat eri tasoisesti vammautuneita. Heidän kehityksensä ei ole päässyt käyntiin, koska lapsia on vain säilötty vailla huolenpitoa ja kontaktia. 

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Hui mikä dokumentti. Tuon naisen mukaan tyttö oli 2-vuotiaana fiksu ja normaali lapsi, 12 vuotta myöhemmin vielä vaipoissa ja puhekyvytön. Mitähän on tapahtunut niiden laitosvuosien aikana?

rantsulta on yllättävän lyhyt marka tankoklubin kautta ja nähtävyyksien kautta sikäläiseen ryhmäselliin.

lisää vaan näitä muualtakin maahan, me emme pärjää ilman näitä.

Vierailija kirjoitti:

Psykopatia on periytyvää.

Nykyään ulkomaille adoptioon annettujen perhetausta on yleensä kurja. Syntyvyys on pienentynyt jopa Kiinassa niin, että jos joku kunnollisen perheen lapsi tarvitsee uutta kotia, se menee sukulaisille tai muuhun kotimaan adoptioon.

Miettikää, että vuosikymmeniä sitten tanskalaiset adoptoivat suomesta.

Ulkomaille menee adoptioon nykyään juurikin tuollaisia prostituoitujen lapsia. Ei niinkään kpyhän perheen lapsia.

Mikä tekee prostituoidusta muita huonomman äidin? Ehkä iltatyö ja työn vaarallisuus. Mutta monessa maassa(ei sosiaaliturvaa) normaalit naiset joutuvat prostituoiduksi. Eivät valitse sitä, koska ovat vinksahtaneita, vaan koska tarvitsevat rahaa ruokaan ja muuhun. Tämä on täällä Sossu yhteiskunnassa vaikea tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta tulee epätoivoinen fiilis. Voiko rikkinäistä ihmistä korjata millään? Rakastamallakaan?

Niin. Useimmiten ei jos riittävä vahinko on ehtinyt syntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Romanian lastenkotilapsista, jotka eivät ole adoptoitua, suurin osa on täysin laitoskamaa eivätkä pysty aikuistuttuaankaan itsenäiseen elämään vaan ovat eri tasoisesti vammautuneita. Heidän kehityksensä ei ole päässyt käyntiin, koska lapsia on vain säilötty vailla huolenpitoa ja kontaktia. 

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Hui mikä dokumentti. Tuon naisen mukaan tyttö oli 2-vuotiaana fiksu ja normaali lapsi, 12 vuotta myöhemmin vielä vaipoissa ja puhekyvytön. Mitähän on tapahtunut niiden laitosvuosien aikana?

Eihän se tyttö ollut ainoa vaan muutkin taaperoina terveet lastenkotilapset olivat teini-iässä vammaisia niin että olisi kuvitellut niiden syntyneen epämuodostuneina. Henkisen huolenpidon puute.

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta tulee epätoivoinen fiilis. Voiko rikkinäistä ihmistä korjata millään? Rakastamallakaan?

Ei kukaan voi korjata ketään. Rikkoa voi. Korjata pitää itse itsensä. Siihen voi tarjota vakaata maaperää, hyväksyntää ja rakkautta ja olla rikkomatta lisää. Monella on äly ja ymmärrys korjautumiseen on riittävä vasta aikuisena. Joku on siinä vaiheessa jo päihteissä, lääkkeissä tai muuten vaan lannistunut.

Vierailija kirjoitti:

Miksi tätä nuorta ei sijoitettu vankimielisairaalaan, jossa hän olisi voinut terapiassa purkaa lapsuutensa traumoja. Jäin miettimään, millainen hänen adoptioperheensä mahtoi olla. Kirjassa luultavasti kirjoitetaan siitäkin. Millaisen mallin hän sai uudesta perheestään? Oliko sielläkin ehkä tunnevammaisia? Ainakin kyvyttömiä tukemaan ja auttamaan lasta purkamaan lapsuuden traumojaan. Nelivuotias ei vielä pysty sanoittamaan tunteitaan, mutta hänellä on kuitenkin jo jonkinlaisia muistoja. Olisko poika pitänyt laittaa terapiaan heti, viimeistään silloin kun kieli olisi ollut niin kehittynyttä, että hän olisi ymmärtänyt terapeutin puheen sekä osannut kertoa kokemuksistaan sen minkä muisti.

Perhe on aivan tavallinen, kunnon perhe ja perheen muut lapset kunnollisia.

Tässä pojan perheessä on kaksi vanhempaa biologista lasta, tämä adoptoitu poika ja vielä toinen adoptiolapsi, joka adoptoitiin joitakin vuosia pojan jälkeen. Vanhemmatkaan ei mitenkään iäkkäitä vaan noin 30 vuotta poikaa vanhempia. Vanhemmilla vaativat työt, oma työura, 4 lapsen harrastukset yms. Onko ahnehdittu liikaa? Jo tavallisen 4-lapsisen perheen elämä on vauhdikasta ja kiireistä, tässä perheessä lapsista vielä 2 ollut adoptiolapsia, joilla on aina hylkäämiskokemus taustalla sekä usein muita ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Tässä pojan perheessä on kaksi vanhempaa biologista lasta, tämä adoptoitu poika ja vielä toinen adoptiolapsi, joka adoptoitiin joitakin vuosia pojan jälkeen. Vanhemmatkaan ei mitenkään iäkkäitä vaan noin 30 vuotta poikaa vanhempia. Vanhemmilla vaativat työt, oma työura, 4 lapsen harrastukset yms. Onko ahnehdittu liikaa? Jo tavallisen 4-lapsisen perheen elämä on vauhdikasta ja kiireistä, tässä perheessä lapsista vielä 2 ollut adoptiolapsia, joilla on aina hylkäämiskokemus taustalla sekä usein muita ongelmia.

Niin. Eihän lapsi ensisijaisesti kaipaa kivitaloa ja harrastuksia vaan läsnäolevaa ja turvallista vanhempaa. Se sylin ja henkisen huolenpidon vaje on suuri eikä se täyty, jos koko ajan ollaan menossa ja huomiosta pitää kilpailla.

Vierailija kirjoitti:

Tästä ketjusta tulee epätoivoinen fiilis. Voiko rikkinäistä ihmistä korjata millään? Rakastamallakaan?

Jos on perinyt psykopaatin geenit, siitä ei saa rakastamallakaan kunnollista.

Mun entinen opettaja otti kasvatrilapsekseen (ehkä myöhemmin adoptoi, en ole varma) noin 5-vuotiaan pojan. Poika oli hyvin vilkas lapsena. (oletan, että adhd) Huomasin tämän itse.

Myöhemmin opettaja kertoi, että tuo oli teininä alkanut käyttää huumeita ja todettu a-sosiaaliseksi. Varasti perheen omaisuuden ja myi. Myöhemmin opettaja kertoi alkaneensa tuon pojan omaishoitajaksi. (en tiedä, mitä pojalle oli tapahtunut) Lisäksi opettaja oli joutunut eroamaan miehestään. Syystä ei ollut puhe.

Tuolla opettajalla oli myös biolapsi. Siitä tuli aivan kunnollinen ja akateeminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykopatia on periytyvää.

Nykyään ulkomaille adoptioon annettujen perhetausta on yleensä kurja. Syntyvyys on pienentynyt jopa Kiinassa niin, että jos joku kunnollisen perheen lapsi tarvitsee uutta kotia, se menee sukulaisille tai muuhun kotimaan adoptioon.

Miettikää, että vuosikymmeniä sitten tanskalaiset adoptoivat suomesta.

Ulkomaille menee adoptioon nykyään juurikin tuollaisia prostituoitujen lapsia. Ei niinkään kpyhän perheen lapsia.

Mikä tekee prostituoidusta muita huonomman äidin? Ehkä iltatyö ja työn vaarallisuus. Mutta monessa maassa(ei sosiaaliturvaa) normaalit naiset joutuvat prostituoiduksi. Eivät valitse sitä, koska ovat vinksahtaneita, vaan koska tarvitsevat rahaa ruokaan ja muuhun. Tämä on täällä Sossu yhteiskunnassa vaikea tajuta.

Prostituoitu ei ole henkisesti terve.

Yleensä jo valmiiksi tunteeton tai sitten työ tekee henkisesti sairaaksi.

Varmasti moni adoptiovnhempi, jonka lapsella on aikuisena ongelmia syyllistää itseään riittävästi, jos ei ole esim. haudannut omia urahaaveitaan lapsen takia. Omasta kokemuksesta voin lohduttaa, että vaikka olemme antaneet omalle adoptoidulle lapsellemme yltäkylläisesti aikaa ja rakkautta, se ei vain korjaa asioita. Nyt jo aikuinen adoptoitu ei ole koskaan osoittanut mitään tunteita meitä vanhempia, lemmikkejä tai esim. isovanhempia kohtaan. Apua on todella paljon haettu ja saatu mutta mikään ei ole auttanut. Itse epäilen, että osasyy voi olla raskausajassa ja sen aikaisessa päihdealtistuksessa. Adoptoidullamme on kolme aivotoimintaan liittyvää diagnoosia. Eli armoa adoptiovanhemmille. Rakkaus ei aina riitä.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti moni adoptiovnhempi, jonka lapsella on aikuisena ongelmia syyllistää itseään riittävästi, jos ei ole esim. haudannut omia urahaaveitaan lapsen takia. Omasta kokemuksesta voin lohduttaa, että vaikka olemme antaneet omalle adoptoidulle lapsellemme yltäkylläisesti aikaa ja rakkautta, se ei vain korjaa asioita. Nyt jo aikuinen adoptoitu ei ole koskaan osoittanut mitään tunteita meitä vanhempia, lemmikkejä tai esim. isovanhempia kohtaan. Apua on todella paljon haettu ja saatu mutta mikään ei ole auttanut. Itse epäilen, että osasyy voi olla raskausajassa ja sen aikaisessa päihdealtistuksessa. Adoptoidullamme on kolme aivotoimintaan liittyvää diagnoosia. Eli armoa adoptiovanhemmille. Rakkaus ei aina riitä.

Voimia teille! Olette varmasti tehneet parhaanne.

Tässä on jonkun verran vedetty suuntaan jos toiseen tuota lähtömaan vaikutusta asiaan. Itse tunnen neljä adoptioperhettä. Yhdellä on lapset Aasiasta ja Etele-Amerikasta, yhdellä kaksi lasta Afrikasta ja kahdella suomalainen adoptiolapsia. Kotimaiset lapset on adoptoitu vauvoina ja ulkomaalaiset vähän vanhempina.

Ulkomailta adoptoidut ovat nyt 10 - 15 -vuotiaita ja heidän osaltaan kaikki on mennyt hienosti. Lapset ovat kyenneet muodostamaan kiintymyssuhteet vanhempiin ja isovanhempiin. Yhdellä lapsella on vähän levoton luonne ja nyt on alettu puhumaan adhd-diagnoosin mahdollisuudesta. Toisella on taas lievä fyysinen vamma lapsena koetun trauman johdosta. Molemmilla kotimaasta adoptoidulla on lopulta todettu FAS ja ongelmia on ollut paljon. Kumpikin näistä lapsista on jo täysi-ikäisiä.

Tämän viestin ei ole tarkoitus olla mikään kannanotto mihinkään muuhun, kuin siihen, ettei nämä asiat ole mitenkään yksinkertaisia. Lisäksi, mikäli lehdessä sanotaan, että joku perhe on ollut "tavallinen, hyvä perhe", ei sekään kerro vielä mitään. Niin minullakin oli kaikkien, hyvin lähelläkin olevien ihmisten mielestä, mutta kukaan ei tiennyt millaisessa mt-ongelmien ja väkivallan kierteessä elimme. Adoptoiduilla on tilastollisesti enemmän haasteita, mutta tämäkään tilasto ei kerro, millaista elämä on ollut adoption jälkeen ja miten se vaikuttaa ko. lapseen.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti moni adoptiovnhempi, jonka lapsella on aikuisena ongelmia syyllistää itseään riittävästi, jos ei ole esim. haudannut omia urahaaveitaan lapsen takia. Omasta kokemuksesta voin lohduttaa, että vaikka olemme antaneet omalle adoptoidulle lapsellemme yltäkylläisesti aikaa ja rakkautta, se ei vain korjaa asioita. Nyt jo aikuinen adoptoitu ei ole koskaan osoittanut mitään tunteita meitä vanhempia, lemmikkejä tai esim. isovanhempia kohtaan. Apua on todella paljon haettu ja saatu mutta mikään ei ole auttanut. Itse epäilen, että osasyy voi olla raskausajassa ja sen aikaisessa päihdealtistuksessa. Adoptoidullamme on kolme aivotoimintaan liittyvää diagnoosia. Eli armoa adoptiovanhemmille. Rakkaus ei aina riitä.

Itse en nähnyt tätä ketjua syyllistävänä, mutta varmasti se tuntuu toiselta teidän tilanteessanne.

Olen miettinyt paljon adoptioon liittyviä asioita, kun kahdessa tuttavaperheessä on aikuistuvat ja yhdessä vielä pienempi lapsi.

En usko, että olisitte voineet tehdä mitään enemmän tai paremmin ja surullista, koska olette varmasti toivoneet että asiat olisivat menneet toisin.

Kahdessa näistä perheistä on samanlaista lemmikkejä kohtaan ja ehkä myös vanhempia kohtaan. Yhdessä taas lemmikki on adoptiolapsen silmäterä, jonka kanssa muuten välillä äksy teini on aina rauhallinen ja rakastava.

Vierailija kirjoitti:

Varmasti moni adoptiovnhempi, jonka lapsella on aikuisena ongelmia syyllistää itseään riittävästi, jos ei ole esim. haudannut omia urahaaveitaan lapsen takia. Omasta kokemuksesta voin lohduttaa, että vaikka olemme antaneet omalle adoptoidulle lapsellemme yltäkylläisesti aikaa ja rakkautta, se ei vain korjaa asioita. Nyt jo aikuinen adoptoitu ei ole koskaan osoittanut mitään tunteita meitä vanhempia, lemmikkejä tai esim. isovanhempia kohtaan. Apua on todella paljon haettu ja saatu mutta mikään ei ole auttanut. Itse epäilen, että osasyy voi olla raskausajassa ja sen aikaisessa päihdealtistuksessa. Adoptoidullamme on kolme aivotoimintaan liittyvää diagnoosia. Eli armoa adoptiovanhemmille. Rakkaus ei aina riitä.

Oliko teillä etukäteen tietoa päihdealtistuksesta?

Moni ehdottaa adoption lopettamista kokonaan ulkomaille. Silti pitäisi muistaa se ajatus, että adoptio ei pelasta kaikkia lapsia vaan saattaa pelastaa sen yhden lapsen elämän jos kaikki menee hyvin. Niitä orpolapsia on laitokset ulkomailla täynnä ja monet kärsivät niissä. Varsinkin vammaiset ja muuten esim liikuntakyvyttömät lapset saavat usein jopa kuolla sinne hoidon puutteen, huonon ruuan tai kaikkien tarvittavien hoitovälineiden puutteen vuoksi. Nämä lapset olisivat voineet kuntoutua enemmän jos olisivat saaneet apua.

Usassa jotkut adoptoivat näitä erityislapsia joilla siis ihan tiedossa jo valmiiksi jokin vamma. Eräskin kiinalainen tyttö oli ihan pienenä vielä sellainen joka pystyi vähän puhumaan ja liikkumaan. Aikaa kului ja lopulta, kun tyttö kasvoi niin vietti aikaa vaan sängyssä ja sidottiin kiinni siihen, ettei hakkaisi käsiään. Laihtui niin paljon, että oli kuolla. Lopulta eräs ulkomaalainen vapaaehtoistyöntekijä pyysi apua ja tämä Usan perhe päätti adoptoida tytön. Oli huonossa kunnossa, mutta selvisi. Nyt puhuu vähän ja opettelee kävelyä uudestaan. Ja on tyytyväinen sen videoista näkee. Hän ei kuollut vaan elää nyt. Kun seuraan heidän tarinaansa niin mietin paljon sitä kuinka tärkeää adoptio myös on. Se pelastaa lapsen hengen joissakin tilanteissa. Tietysti jos lapsi on muutenkin jo todettu sairaaksi niin ei ole niin yllätys mitä paljastuu ja vanhemmat tietävät mihin ryhtyvät paremmin. Arvostan kyllä ja ehkä sairas lapsi voi olla joskus se helpompi tapaus, kun esim tämä tyttö josta kirjoitin ei osaa koskaan kysyä lapsuudestaan tai pysty miettimään niin paljon, kun on vammainen. Hän elää siinä hetkessä ja tulee aina olemaan pikkulapsi käytökseltään. En siis halua vähätellä, mutta hänen kanssaan ei tarvi käydä samaa läpi mitä terveen nuoren eli puhua asioista ja menneisyydestä.

Käyttäjä39721 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Karua. Tämä on syy myös miksi en sosionomina halua lastensuojelulaitoksiin töihin. Nuori 17-vuotias poika taittaa niskani niin halutessaan. Ohjaajat kokevat väkivaltaa ja sen uhkaa. Tämä tapaus on erityinen, koska johti kuolemaan. .

Juuri Teidän ammattiryhmään kuuluvat laittoivat minun 1. ja 5-luokkalaiset väkivaltaisiin lastenkoteihin kesken koulupäivän. Suomessa sijoitettu on lastenkodeissa aikuisikään asti. Emme ole päihdeongelmaisia. Voi mitä kaksinaismoralismia Sinulla! Lasteni koulun rehtori teki lastensuojeluilmoituksia. Meidät laitettiin lastensuojeluperheiksi, koska kunta saa käyttää tukirahat haluamaansa kohteeseen. Eikö se ole 200-400k per vuosi, jokaisesta huostaanotosta? Sinä sosionomi ja yhteiskuntatieteiden maisteri et välitä lastenkoteihin sulkemistasi pikkulapsista. Joku jo tässä ketjussa mainitsi, että lasten kohtelu laitoksissa on epähumaania.

Anteeksi, nyt en täysin ymmärrä viestiäsi. Olen siis sosionomi, enkä halua työskennellä lastensuojelulaitoksessa väkivallan ja sen uhan takia. Sosionomina voin työskennellä aikuissosiaalityöstä vammaispalveluihin asti, lastensuojelu on vain yksi osa sosionomin työkentässä. Lastensuojelu on tärkeää ja lastensuojelussa voisin työskennellä, mutta en laitoksessa väkivallan takia.