Miten suhtautua läheiseen, jonka vastuuttoman käytöksen vuoksi melkein kuolin lapsena

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Uskallan väittää, että noin 80-90% ei halua. Ihan normaalia pelätä tuollaista. Ihmistä kun ei ole luotu sukeltamaan. 

En osaa uida, mutta uskaltaisin kokeilla. Mieluummin kuin ilman laitteita.

Ennen vanhaan lapsia tippui kaivoon harva se viikko. Illalla laskettiin korkeintaan, onko kaikki 12 paikalla ruokapöydässä.

Oletko koskaan miettinyt, että entä jos oikeasti kuolit ja tämä elämäsi on pelkkää kuvitelmaa?

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan lapsia tippui kaivoon harva se viikko. Illalla laskettiin korkeintaan, onko kaikki 12 paikalla ruokapöydässä.

Niin, että turhaan siinä synkistelet, piti lisäämäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vahtii 3 alle 3 vuotiasta on kädet aika täynnä, kuinka itse pärjäisit?

MInä pärjäsin ainakaan hyvin, mutta meillä olikin vesijohto. Mökillä oli kaivo, jonne 1v;n olisi tosissaan pitänyt punnertaa, vaikka kansi olisi ollut auki. Siksi en usko apn tarinaa lainkaan.

Kuten sanoin, muutin faktoja ettei tarinaa voi tunnistaa. Pääpointti on, että läheisen huolimattoman käytöksen takia hukuin, mutta minut saatiin elvytettyä. Jätin myös sanomatta, että vietin aikaa sairaalassa kyseisen tapahtuman jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmat eivät ole antaneet AP:lle hänen tarvitsemaansa psyykkistä tukea ja kuunnellut häntä. Voisin rinnastaa hänet kotieläimeen, joka kävi kuoleman porteilla, mutta huh, eipäs kuollutkaan!

Yksin pitää etsiä keskusteluapukin, kun ei voi kuormittaa läheisiä ja keskustella kokemuksesta. Suomessa on paljon sukuja, joissa toistuu vaikeneminen ja yksinpärjäämisen kulttuuri.

Miksi ihmeessä ne vanhemmat edes meni kertomaan koko hukkumisesta? Ihan turhaa ja tarpeetonta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap on saattanut kärsiä paljonkin ja olisi mielestäni ollut oikeutettu korvauksiin jos vahti on ollut täysi-ikäinen, mutta lasten kohdalla tämän haku on vanhempien vastuulla, jotka tässä tapauksessa ilmeisen munattomia vässyköitä.

Tottakai syyllinen haluaa vain painaa kaiken villaisella.

Sinulla on myöskin käsittelemättömiä asioita, jos on noin kova tarve etsiä syyllisiä. 

Eipä sitä syyllistä tarvitse kovasti etsiä, vaan se on näkyvillä kuin suuri vaaleanpunainen virtahepo. Sinulla taas näkyy olevan käsittelemättömiä syyllisyyden tunteita kun tahdot tämän sivuuttaa.

Uskallan väittää, että meille jokaiselle on käynyt lapsena jotakin hengenvaarallista tai muuta, joka voi aiheuttaa trauman. Kaikkihan eivät traumatisoidu, vaikka tapahtuisi mitä. Itselläni on myös noussut ihan pikkulapsuusajan traumoja aikuisena pintaan ja olen itkenyt ja huutanut vanhemmilleni niistä. Asia pitää käsitellä, mutta terapiassa. Asiasta ei ole koskaan puhuttu varmaan siksi kun olet ollut niin pieni kun se on tapahtunut niin on ajateltu, että siitä ei ole voinut tulla traumaa. Vanhempasi ja läheisesi ovat ehkä käsitelleet asian aikoja sitten. Ymmärrän tunteesi asiassa, mutta se mitä on tapahtunut on ollut vahinko ja se olisi voinut tapahtua myös vanhemmillesi. Joku syy siihen on ollut miksi läheisesi on lähtenyt vettä kantamaan eikä ole osannut ajatella, että pääsisit kaivolle asti kun olet ollut niin pieni. Kannattaa tosiaankin käsitellä asia terapiassa pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikein ymmärrä miksi tätä vatvot.

Haluat että hän sanoo jotain? Kärsii?

Mitä se sinuun vaikuttaa?

#empatiavaje #vauvapalstanempatiavaje

#älyvaje

#vauvapalstanälyvaje

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan halua ottaa asiaa puheeksi läheisen kanssa, koska henkilön tuntien hän vetäisi marttyyrinkruunun esiin ja joutuisin lohduttamaan häntä. Haluaisin käsitellä asian ilman perhettäni ja läheistäni, koska haluan keskittyä asiasta ylipääsemiseen enkä muiden tukemiseen ja tunteiden silotteluun. AP

Terapiaan. Ei ole normaalia, että yli 30v vanha juttu, josta et itse edes muista mitään vaivaa noin paljon. 

No mun mielestä on normaalia, kerta asiaa ei ole kunnolla/ oikealla tavalla käsitelty aiemmin. Terapiaa kyllä suosittelen itsekin.

Vierailija kirjoitti:

Uskallan väittää, että meille jokaiselle on käynyt lapsena jotakin hengenvaarallista tai muuta, joka voi aiheuttaa trauman. Kaikkihan eivät traumatisoidu, vaikka tapahtuisi mitä. Itselläni on myös noussut ihan pikkulapsuusajan traumoja aikuisena pintaan ja olen itkenyt ja huutanut vanhemmilleni niistä. Asia pitää käsitellä, mutta terapiassa. Asiasta ei ole koskaan puhuttu varmaan siksi kun olet ollut niin pieni kun se on tapahtunut niin on ajateltu, että siitä ei ole voinut tulla traumaa. Vanhempasi ja läheisesi ovat ehkä käsitelleet asian aikoja sitten. Ymmärrän tunteesi asiassa, mutta se mitä on tapahtunut on ollut vahinko ja se olisi voinut tapahtua myös vanhemmillesi. Joku syy siihen on ollut miksi läheisesi on lähtenyt vettä kantamaan eikä ole osannut ajatella, että pääsisit kaivolle asti kun olet ollut niin pieni. Kannattaa tosiaankin käsitellä asia terapiassa pois.

No ei varmasti jokaiselle ole käynyt jotain hengenvaarallista. Jokainen on varmaan pienenä tipahtanut sohvalta tai sängyltä tai kaatunut pyörällä tai muuta vakavuudeltaan vastaavaa, mutta kyllähän ap:lle tapahtunut on sarjassaan ihan jotain muuta, siis oikeasti hengenvaarallista.

Jäin ihan miettimään, että mikähän on ollut vaarallisinta mitä mulle on tapahtunut... Mua on purrut koira jalkaan ja se on varmaan pahinta. Ei jäänyt traumoja eikä koirapelkoa, mutta ymmärrettävästi ap:n tilanne on täysin eri.

Mummi jätti kertomansa mukaan 1-vuotiaan nuotion ääreen lämmittelemään ja kävi nopsasti sisällä laittamassa pyykit. Kun tuli takaisin, makasi pikkuinen kaatuneena nuotioon. Kyllä se oli järkytys ja mummi sai kun saikin liekit tukahdetuttua. Lapsi kävi ihosiirroissa ja vietti liki vuoden sairaalassa ja aikuisena niitä arpia tuskin huomaa, koska lasten iho uusiutuu niin hyvin.

Kyllä se oli aikuisille kova paikka, yhdessä itkettiin silloin, eikä siitä pidä mummia muistuttaa, koska eihän hän sitä tahallaan tehnyt! Näitä vahinkoja vaan sattuu ja ne on paras unohtaa koska ei käynyt sen pahemmin.... Eikun.

Myös sun tunteita on varmasti yritetty säästellä (epäonnistuneesti) silloin kun sulle on kerrottu "faktat" tapahtuneesta. Mitään "faktoja" ei ole tollasella tavalla olemassakaan, on vain tulkintoja, tulkintojen tulkintoja ja muistoja muistoista.

Sinäkään et oikeasti mieti sitä tapahtunutta ja ole ahdistunut siitä mitä kävi kun olet taapero. Se trauma on tullut siitä miten ja milloin se on sulle kerrottu.

Voisin kuvitella että se on kerrottu vähätellen ja siistien, se on tyypillistä ja kuvitellaan tosiaan että se säästää tunteita. "No se Pekko katsoi teidän lasten perään, mutta juu, lapset on vikkeliä, minkäs teet. Olit hetken veden alla, mutta onneksi ei käynyt huonommin. Olihan se pelottavaa mutta nyt on kaikki hyvin!". Tollasella tarinalla tarkoitetaan hyvää ja varmaan ei nähdä syytä mässäillä sillä todellisella kauhulla ja lamaantumisella. Ties kuinka järkyttävät tunnontuskat ja itsesyytökset sillä "Pekolla" on ollut. Harvoin kukaan missään tilanteessa kauhean tarkasti kertoo tuollaisista synkistä häpeän tunteista, vaikka niitä varmasti on ollut.

Sulla ei voi olla mitään käsitystä siitä kuinka huolimaton tää sukulainen on ollut tai miltä hänestä on tuntunut. On hyvä tiedostaa että sun tietämä varma totuus ja faktat on pelkkää tulkintaa ja vuosien takaa kertomusta. Ihminen ei ole ikinä puolueeton kertoja.

Suosittelen että menet terapiaan. Sehän onkin tehokkainta silloin kun on joku konkreettinen selkeä asia mitä haluaa käsitellä. Luulen että edistyisit nopeasti.

Ja off topic: mä olen monen monta kertaa miettinyt miten helposti sitä ois voinut kuolla. Jos sä liukastut kalliolla niin se nanosekunnin liukastuminen, pelästyminen ja "ai pirhana, apua!" ajatus tuntuu tasan samalta silloin jos saat vain pienen naarmun tai silloin kun kuolet siihen. Ei sitä siinä hetkessä tiedä kuinka pahasti pää nasahtaa kallioon. Se pelko siinä hetkessä tuntuu samalta, oli lopputulos mitä vain. Uskon että meillä kaikilla on lapsena montakin suurta paniikkia (vedessä räpiköinti, kaatuminen, tippuminen...) joissa ei sitten lopulta käynyt mitään. Mutta voi niistäkin toki trauman saada, totta kai, paljon vaikuttaa just se ympäristön reagointikin.

En ole psykologi, mutta minä miettisin mitä siitä hyötyisi, jos asian nostaisi esille onnettomuuden aiheuttaneen henkilön kanssa. Olisiko vanhojen haavojen auki repimisestä tässä tapauksessa enemmän haittaa vai hyötyä? 

Kuten jo aiemmin on sanottu, kyseinen henkilö on todennäköisesti käynyt mielessään melkoisen myrskyn tapahtuneen jälkeen, kuten varmaankin jokainen normaalin tunne-elämän omaava henkilö kuvatun kaltaisessa tilanteessa kävisi. Kyseessä on kuitenkin kerrotun perusteella ollut vahinko, jossa ei ole ollut takana tahallisuutta tai pahantahtoisuutta. Tapahtunut kuulostaa paremminkin yhdistelmältä ajattelemattomuutta ja huonoa tuuria. Asia pitäisi tietysti ottaa esille jos olisi tapahtunut jokin rikos, tai jos olisi pienintäkään viitettä teon tahallisuudesta. Muuten minä en näe, että tapahtuneen nostaminen esille näin vuosikymmenten jälkeen onnettomuuden aiheuttaneen henkilön kanssa olisi hedelmällistä.

Minkälaista vastausta odottaisit saavasi onnettomuuden aiheuttaneelta henkilöltä? Tai mikä olisi toivottu lopputulos, ja onko se jotain sellaista jonka hän voisi realistisesti aikaansaada?

Tulee myös muistaa, että kaikilla osapuolilla on asiasta oma tulkintansa, johon kulunut aika on sekin vaikuttanut. Minkäänlaista totuutta, ainakaan yhtä sellaista, ei välttämättä koskaan löydy. On punnittava onko sen arvoista, että lähtee kyseenalaistamaan asioita ja siten mahdollisesti tulehduttamaan ihmissuhteita kun kyse ei ole rikoksesta. 

Jos asia sinua vaivaa, kannattaa varmaankin hankkia keskusteluapua. Siitä ei ole koskaan haittaa. 

Aikuinen ihminen ymmärtää, että kaikki tekevät virheitä, onnettomuuksia sattuu. Anna anteeksi ja unohda.

Mistä muuten tiedät, kuka sinut jätti vartioimatta. Tämä syytetty saattaa olla täysin tietämätön, että syytät häntä. Omat vanhemmatkin valehtelevat päin naamaa. Mutta noin vanha asia pitää vain antaa anteeksi ja unohtaa. Onnistuu, kun niin päättää tehdä.

Aikamoinen trauma tietysti aloittajan vanhemille ja myös sille joka tässä nostettiin tapahtuneen syntipukiksi, kuka sitten olikaan. Miettii väkisin, minkä ikäinen hän oli, oliko iäkäs jo, oliko kovin nuori itsekin, oliko terve, oliko sydänsuruja, oliko kännissä... ja miksi hän oli lapsia joutunut vahtimaan, kolmea pientä? Oliko hän lasten umpiuupunut vanhempi, ilmeisesti ei, koska "halusi olla avuksi". Kuka on tätä tarinaa kertonut aloittajalle, ja mikä on kertojan suhde tähän syntipukkiin, mikä värittää tarinaa? Tarvittiinko sairaalahoitoa? 

Syntipukkiajatusta voisit aloittaja vähän laajentaa, ja ehkä se siellä ahdistaakin. Että missä määrin sinä nyt vanhempana olet pienestä lapsestasi vastuussa, kehen voit luottaa. Ja jos meinaat tehdä niitä kolme kappaletta, niin kuka niitä jaksaa vahtia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskallan väittää, että meille jokaiselle on käynyt lapsena jotakin hengenvaarallista tai muuta, joka voi aiheuttaa trauman. Kaikkihan eivät traumatisoidu, vaikka tapahtuisi mitä. Itselläni on myös noussut ihan pikkulapsuusajan traumoja aikuisena pintaan ja olen itkenyt ja huutanut vanhemmilleni niistä. Asia pitää käsitellä, mutta terapiassa. Asiasta ei ole koskaan puhuttu varmaan siksi kun olet ollut niin pieni kun se on tapahtunut niin on ajateltu, että siitä ei ole voinut tulla traumaa. Vanhempasi ja läheisesi ovat ehkä käsitelleet asian aikoja sitten. Ymmärrän tunteesi asiassa, mutta se mitä on tapahtunut on ollut vahinko ja se olisi voinut tapahtua myös vanhemmillesi. Joku syy siihen on ollut miksi läheisesi on lähtenyt vettä kantamaan eikä ole osannut ajatella, että pääsisit kaivolle asti kun olet ollut niin pieni. Kannattaa tosiaankin käsitellä asia terapiassa pois.

No ei varmasti jokaiselle ole käynyt jotain hengenvaarallista. Jokainen on varmaan pienenä tipahtanut sohvalta tai sängyltä tai kaatunut pyörällä tai muuta vakavuudeltaan vastaavaa, mutta kyllähän ap:lle tapahtunut on sarjassaan ihan jotain muuta, siis oikeasti hengenvaarallista.

Jäin ihan miettimään, että mikähän on ollut vaarallisinta mitä mulle on tapahtunut... Mua on purrut koira jalkaan ja se on varmaan pahinta. Ei jäänyt traumoja eikä koirapelkoa, mutta ymmärrettävästi ap:n tilanne on täysin eri.

Tai siis, aloittaja on kuullut sen tarinan noin. Järkyttyneeltä äidiltään ehkä?

Minulle äitini syötti vuosikausia tarinaa siitä miten melkein kuolin synnytyksessä. Oli elvytetty ja olin ollut hengittämätön ja äitikin melkein kuoli ja vaikka mitä. Ihmettelin aikuisena lääkikseen mentyäni ja itsekin jo lapsia saadessani että mites se mun sairaalassa olo kuitenkin oli aika lyhyt. Joskus sitten hankin oman synnytyskertomukseni luettavakseni, niin ei kyllä läheskään mitään noin dramaattista tapahtunut.  Äiti ei ollut jaksanut ponnistaa, oli käytetty imukuppia, olin rääkäissyt heti ja apgaritkin ihan 7/9, äidille nousi maito seuraavana päivänä. Eli pikkasen järkytyksen sävyttämä tarina säikähtyneeltä ensisynnyttäjältä.

Ajattele, miten mahtavaa on, että selvisit siitä hengissä ja ilman vahinkoa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Nuo asiat eivät välttämättä liity toisiinsa. Olen pelännyt vettä niin kauan kuin muistan enkä pysty sukeltamaan lainkaan, vaikka en ole koskaan ollut oikeasti vaarassa hukkua. Ainakaan sikäli kuin tiedän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Nuo asiat eivät välttämättä liity toisiinsa. Olen pelännyt vettä niin kauan kuin muistan enkä pysty sukeltamaan lainkaan, vaikka en ole koskaan ollut oikeasti vaarassa hukkua. Ainakaan sikäli kuin tiedän.

Hyvä havainto. Eivät varmaan liitykään. Vesi on yksi yleisimmistä peloista jo muutenkin. Ja sitä pelkoa voi toki boostata kuulemasi tarina lapsuuden onnettomuudesta, mutta onnettomuus tuskin on pelon alkusyy.