Miten suhtautua läheiseen, jonka vastuuttoman käytöksen vuoksi melkein kuolin lapsena

"Joka vanhoja muistaa...."

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Kyse on siis jostain muusta. Ahdistuneisuushäiriö?

Vierailija kirjoitti:

Onpas epäempaattisia kommentoijia. Kyllä on ihan ymmärrettävää että vaivaa tieto tuollaisesta ja nousee pintaan oman lapsen ollessa saman ikäinen. Kyllä "läheltä piti etten kuollut" tapahtumat järkyttävät aikuisia myös jos niitä sattuu, eikä tässä tapauksessa se varmasti lohduta että on ollut avuton pikkulapsi silloin vaan päinvastoin. Kaivonkannen auki jättäminen kolmen 3-vuotiaan ollessa pihalla on kyllä niin emämunaus että itsellänikin kiehuisi jos asiaa ei oltaisi ikinä mitenkään käsitelty tai henkilö edes jälkikäteen osoittanut jotain "huh, olin niin järkyttynyt, en tajua miten saatoin jättää kaivon noin auki" tyyppistä vaan on kuin mitään ei olisi sattunutkaan vain koska AP saatiin elvytettyä. Toki tässä tapauksessa kaivon auki jättänyt läheinen voi olla niin syvästi järkyttynyt että kiistää tapahtuneen vakavuuden itseltäänkin. Silti AP:n tunteet ovat täysin ymmärrettäviä eikä mitään vatvomista!

Terapia varmaan auttaisi eniten.

Olen samaa mieltä. Varsinkin jos asiaa ei ole koskaan käsitelty, niin kaikki kysymykset, joita ap:lla itsellääm on vuosien varrella ollut, ovat jääneet huomiotta. Jos ap olisi saanut rauhassa kysyä ja kertoa tunteistaan vanhemmilleen, niin ap olisi saanut asian jo aiemmin käsiteltyä. Nyt vanhemmat eivät ole auttaneet lastaan käsittelemään traumaa, ja siksi se vaivaa edelleen. Ihan ymmärrettävää, ja ap:n kannattaa hakeutua terapiaan. Lyhytkin terapia 3-5 krt voi jo auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen itsekin tehnyt virheitä, mutta en koskaan sellaista, jonka seurauksena yksivuotiaan sydän pysähtyy ja hänet joudutaan elvyttämään.

Kylmäävä ketju.

Halutako mitalin? Vai mikä olikaan pointtisi. Se 1-vuotias kuitenkin nyt täällä kirjoittelee, joten eipä tuossa tilanteessa pysyvää vahinkoa tapahtunut. Edelleen: onnettomuuksia sattuu ja niitä on mahdoton täysin estää. Kaikkein vähiten niitä estetään syyttelemällä muita ja kiillottamalla omaa kilpeä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan halua ottaa asiaa puheeksi läheisen kanssa, koska henkilön tuntien hän vetäisi marttyyrinkruunun esiin ja joutuisin lohduttamaan häntä. Haluaisin käsitellä asian ilman perhettäni ja läheistäni, koska haluan keskittyä asiasta ylipääsemiseen enkä muiden tukemiseen ja tunteiden silotteluun. AP

Annoit itsellesi vastauksen.

Siksi kysyinkin aloituksessa vinkkejä kirjallisuuteen, jota voisin käyttää apuna asian käsittelyssä.

En suosittelisi mitään self help -oppaita, ainakaan ilman samanaikaista terapeuttista konsultaatiota. Jos sinulla on akateemista koulutustaustaa tai muutoin kykyä ja kiinnostusta, niin tieteellistä tutkimuskirjallisuutta lapsuusiän traumoista voi tutkiskella. Itse olen tehnyt näin ja saanut siitä apua paniikkihäiriööni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas epäempaattisia kommentoijia. Kyllä on ihan ymmärrettävää että vaivaa tieto tuollaisesta ja nousee pintaan oman lapsen ollessa saman ikäinen. Kyllä "läheltä piti etten kuollut" tapahtumat järkyttävät aikuisia myös jos niitä sattuu, eikä tässä tapauksessa se varmasti lohduta että on ollut avuton pikkulapsi silloin vaan päinvastoin. Kaivonkannen auki jättäminen kolmen 3-vuotiaan ollessa pihalla on kyllä niin emämunaus että itsellänikin kiehuisi jos asiaa ei oltaisi ikinä mitenkään käsitelty tai henkilö edes jälkikäteen osoittanut jotain "huh, olin niin järkyttynyt, en tajua miten saatoin jättää kaivon noin auki" tyyppistä vaan on kuin mitään ei olisi sattunutkaan vain koska AP saatiin elvytettyä. Toki tässä tapauksessa kaivon auki jättänyt läheinen voi olla niin syvästi järkyttynyt että kiistää tapahtuneen vakavuuden itseltäänkin. Silti AP:n tunteet ovat täysin ymmärrettäviä eikä mitään vatvomista!

Terapia varmaan auttaisi eniten.

Olen samaa mieltä. Varsinkin jos asiaa ei ole koskaan käsitelty, niin kaikki kysymykset, joita ap:lla itsellääm on vuosien varrella ollut, ovat jääneet huomiotta. Jos ap olisi saanut rauhassa kysyä ja kertoa tunteistaan vanhemmilleen, niin ap olisi saanut asian jo aiemmin käsiteltyä. Nyt vanhemmat eivät ole auttaneet lastaan käsittelemään traumaa, ja siksi se vaivaa edelleen. Ihan ymmärrettävää, ja ap:n kannattaa hakeutua terapiaan. Lyhytkin terapia 3-5 krt voi jo auttaa.

Vanhemmat ovat asiasta kertoneet.

Todennäköisesti kyse on yleisestä vanhemmuuteen liittyvästä pelon lisääntymisestä. Hyvin tavallista, että ahdistuneisuus lisääntyy, alkaa pelätä itsen ha lapsen puolesta. Osa ajautuu ylihuolehtivaksi tai puhkeaa ahdistuneisuushäiriö.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Tämä oli ilmeisesti ap:n kommentti? Minä ainakin ymmärrän, että sinulla on tarve käsitellä mieltäsi vaivaava asia. Kun olet saanut lapsen, olet herkistynyt käsittelemään tätä omaan lapsuuteesi liittyvää tapahtumaa. Ja on hyvä, että kiinnität huomiota siihen, että tämä voi vaikuttaa siihen, millainen vanhempi itse olet. Kannattaa tosiaan käydä terapiassa, jotta asia ei enää vaivaisi sinua eikä vaikuttaisi kielteisesti omaan vanhemmuuteen.

Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

Olen täysin varma, että terapiassakin kehotetaan syyllistämisen lopettamiseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Suurin osa ihmisistä ei uskaltaisi kokeilla laitesukellusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Tuo ei välttämättä liity mitenkään onnettomuuteesi. Ethän mitenkään voi muistaa sitä tilannetta. Tuo on sinulle kerrottujen juttujen aiheuttama pelkotila tai sitten ihan vain ilman syytä aiheutunut pelko. Monihan pelkää erilaisia asioita, vaikka minkäänlaista ikävää kokemusta ei aiheeseen liittyen olisi. Minuakaan ei saisi mistään hinnasta sukeltamaan, vaikka en koskaan ole ollut lähelläkään hukkumista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Uskallan väittää, että noin 80-90% ei halua. Ihan normaalia pelätä tuollaista. Ihmistä kun ei ole luotu sukeltamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti minulla on vaikeuksia saada asiaani ymmärretyksi täällä. Otsikko on huono, mutta kuvaa tunteitani: minulla on vaikeuksia suhtautua läheiseeni koska hänen vahinkonsa aiheuttaa minussa paljon tunteita. En tietoisesti etsi syyllistä, jota syyttää vaan haluan käsitellä mieltäni vaivaavan asian ja päästä siitä yli. En halua päätyä ylisuojevaksi hysteeriseksi vanhemmaksi, vaikka päässäni pyörivät ajatukset 'Minulle kävi näin. Miten helposti sama voi käydä lapselleni.' Ilmeisesti terapia on oikea osoite käsitellä asiaa jos aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ei ole. Täytyy ehkä prosessoida asiaa vielä hetki itsekseni ja etsiä sopiva terapeutti.

Keskittyisin terapiassa erityisesti tuohon aiheeseen ja kysymykseen siitä, miksi sinulla on vaikeuksia suhtautua siihen, että vahinkoja sattuu. Ja miksi et osaa olla kiitollinen, että selvisit tapauksesta ilmeisesti vahingoittumattomana., vaan selkeästi haluat syyllistää läheistäsi (vaikka et sitä myönnä edes itsellesi). 

Yksi kammo minulle on onnettomuudesta jäänyt: en pelkää vettä ja pidän uimisesta, mutta sukeltaessa minut valtaa kauhu etten pääse enää pinnalle ja keukot tuntuvat räjähtävän. Pystyn hallitsemaan tunteen järjellä ja sukeltamaan pikkumatkoja, mutta esimerkiksi laitesukellusta en halua kokeilla, jotenkin kaikki se vesi pääni yläpuolella saa kehoni totaaliseen paniikkiin. AP

Tai sitten siitä mitä vanhemmat ovat sanoneet.

Eikä tämä ole olennaista terapiassa. Vaan ne psyykkiset oireet. Et ole niitä osannut kertoa. Ainoastaan tämä laitesukellus ja suhtautuminen tähän läheiseen. Voiko suhtaautumiseen vaikuttaa ihan se millainen hän on? Ette tule toimeen.

Millainen ihminen tämä läheinen on? Sekin vaikuttaa asiaan. Kuvaillut olosuhteet eivät kuvaa onnettomuutta vaan tapaus kuulostaa lähes tahalliselta.

Itselläni on ilmeisesti persoonallisuushäiriöinen anoppi, jolla on huono näkö. Hän sai kerran kaksi taaperoa vahdittavakseen noin vartin ajaksi turvallisessa pihassa. Hän vei lapset samantien, ominpäin kenellekään kertomatta kaukana olevalle laiturille, niin että toinen (ei suosikki) kuulemma putosi veteen ja anoppi sitten hänet erittäin suurieleisesti pelasti syvästä, mutapohjaisesta vedestä. Ääntäkään ei kuultu rannasta, ennenkuin palasivat, mitä ihmettelen, koska yksi kova huuto olisi tuonut apua paikalle. Odotti lähes mitalia tästä kyseenalaisesta urotyöstä.

Vierailija kirjoitti:

En oikeastaan halua ottaa asiaa puheeksi läheisen kanssa, koska henkilön tuntien hän vetäisi marttyyrinkruunun esiin ja joutuisin lohduttamaan häntä. Haluaisin käsitellä asian ilman perhettäni ja läheistäni, koska haluan keskittyä asiasta ylipääsemiseen enkä muiden tukemiseen ja tunteiden silotteluun. AP

Jännä, että kukaan ei ole puuttunut tähän kommenttiin. Jos läheisellä on taipumus vetäistä marttyyrinkruunu esiin, on hyvin mahdollista että koko suku on aina asennoitunut niin, ettei asiaa ole koskaan voitu käsitellä missään kokoonpanossa. Koska onnettomuuden aiheuttaja ei pysty käsittelemään asiaa, on ollut kaikille parempi painaa asia mahdollisimman villaisella. 

Tällainen vastuunkantovajeisuus tietysti voi myös johtua itse tapahtuman aiheuttamasta traumasta. Ihminen syyttelee itseään niin kovasti että on joutunut oman elämänsä altavastaajaksi siitä pitäen.

Mutta kysymys kuuluu, mikä on muna ja mikä kana. Oliko tämä lastenvahti vajavaisesti vastuullinen alun perinkin. Ilmeisesti on ollut vaikeuksia keskittyä siihen, mikä on ollut oikeasti tärkeintä tilanteessa, vahtia pikkuisia vai olla muutenkin hyödyksi. Jos tapahtumasta on kolme vuosikymmentä eikä hän ollut teini silloin, puhutaan sen ikäisestä ihmisestä, joka on kasvanut maailmassa, jossa lapsia ei ole vahdittu lainkaan yhtä intensiivisesti kuin nykyisin. Yleisesti oletettiin, että vahtimisen lisäksi pystyy tekemään muutakin. Jos tilanne on ollut epätavallinen ja siksi stressaava, se on voinut johtaa toheltamiseen.

Moni on nostanut esiin sen, että samanikäisen vanhemmuus nostaa tilanteen ihan uudella tavalla mieleen käsiteltäväksi. Ap voi sen lisäksi olla nyt ongelmissa siksi, että tämä marttyyritaipumus herättää kysymyksiä myös, eikä hän välttämättä uskalla niitä kysellä itseltäänkään. Emme tiedä, miten vakava se taipumus on, ei ilmeisesti kovin vakava koska marttyyri ei ole hyökkäävä vaan heittäytyy itse lohdutettavaksi. 

Mutta vaikka oireilu olisi lievääkin, se tuplaa aapeen ahdistuksen. Hänet on jätetty yksin asian kanssa kun asiaa ei ole koskaan käsitelty, ja nyt se tapahtuu uudelleen. Suvulla voi olla hyvät syyt jättää asia käsittelemättä ja toivoa että se menee omalla painollaan, möhlijän psyyke ei välttämättä kestä asian käsittelyä. 

Summaten, terapeutille. 

Vaikka et muista tapahtumaa, niin siitä on varmasti jäänyt sinulle trauma. Olet käynyt lähellä kuolemaa, ja 1-vuotiaana kokenut siis henkeä uhkaavan asian voimakasta pelkoa ja hätääntymistä ennen kuin olet tajuntasi menettänyt. Tämän lisäksi olet todennäköisesti joutunut olemaan sairaalassa erossa vanhemmistasi.

En usko että tämän henkilön kanssa keskusteleminen olisi niin hedelmällistä kuin ammattilaisen ja omien vanhempien kanssa jutteleminen. Voisit kysyä miltä omista vanhemmistasi tuntui tuolloin jne. sillä oman lapsen kasvu herättää sinussa näitä pelkoja. Varmasti eteen tulee myös sellaista, että sinun on vaikeaa jättää lapsi hoitoon, mikä on joskus realistista ja joskus epärealistista. Terapeutti voisi auttaa jäsentelemään näitäkin, mitkä ovat todellisia uhkia. Minulla on esimerkiksi yksi sukulainen jolle en luota lapsia, sillä hän ei vahdi kunnolla heidän peräänsä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten kenellekään voisi jättää lapsia hoitoon. Sillä oliko tämä sinun kaivoon tippuminen huolimattomuutta vai huonoa tuuria ei ole väliä. Sillä on väliä kuitenkin, että olet kokenut pelottavan ja henkeä uhkaavan tapahtuman aikana jolloin et ole asiaa pystynyt käsittelemään.

Vierailija kirjoitti:

Millainen ihminen tämä läheinen on? Sekin vaikuttaa asiaan. Kuvaillut olosuhteet eivät kuvaa onnettomuutta vaan tapaus kuulostaa lähes tahalliselta.

Itselläni on ilmeisesti persoonallisuushäiriöinen anoppi, jolla on huono näkö. Hän sai kerran kaksi taaperoa vahdittavakseen noin vartin ajaksi turvallisessa pihassa. Hän vei lapset samantien, ominpäin kenellekään kertomatta kaukana olevalle laiturille, niin että toinen (ei suosikki) kuulemma putosi veteen ja anoppi sitten hänet erittäin suurieleisesti pelasti syvästä, mutapohjaisesta vedestä. Ääntäkään ei kuultu rannasta, ennenkuin palasivat, mitä ihmettelen, koska yksi kova huuto olisi tuonut apua paikalle. Odotti lähes mitalia tästä kyseenalaisesta urotyöstä.

Munchhausen by proxy voisi selittää tätä, mutta jos on kertaluonteinen tapaus niin ehkei anoppisi sentään syndrooman asteella ole? 

Vanhemmat eivät ole antaneet AP:lle hänen tarvitsemaansa psyykkistä tukea ja kuunnellut häntä. Voisin rinnastaa hänet kotieläimeen, joka kävi kuoleman porteilla, mutta huh, eipäs kuollutkaan!

Yksin pitää etsiä keskusteluapukin, kun ei voi kuormittaa läheisiä ja keskustella kokemuksesta. Suomessa on paljon sukuja, joissa toistuu vaikeneminen ja yksinpärjäämisen kulttuuri.

Siis hukuit 1v iässä kaivoon noin vuonna 1990? Koska joku nosti juomavettä kaivosta ja kansi jäi auki?

Sinut saatiin ylös - mitenköhän? tuosta vain ja elvytettiin ja nyt väität ihan pokkana, että noin kävi?

Tässä tarinassa on 5 täysin järjetönsä asiaa, joten en usko!

Vierailija kirjoitti:

Jos vahtii 3 alle 3 vuotiasta on kädet aika täynnä, kuinka itse pärjäisit?

MInä pärjäsin ainakaan hyvin, mutta meillä olikin vesijohto. Mökillä oli kaivo, jonne 1v;n olisi tosissaan pitänyt punnertaa, vaikka kansi olisi ollut auki. Siksi en usko apn tarinaa lainkaan.