Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

"Olihan hän jo 95 vuotias" mummustani.. Kuoli äkillisesti täysin (tätä ennen) terveenä, kotona elettyään.

Kaverini kuoli nuorena, hänen äitinsä sanoi päin naamaa ettei ole koskaan pitänyt minusta ja välillämme on ollut aina muuri. Joo oli varmasti shokissa ja sekaisin, mutta silti sattui... sanoa noin teinille joka myös suree..

Joku kirjoitti tuosta eläinvertauksesta.. isäni kun puhui läheiselle naapureilleen kuinka olin sairaalassa teholla, oli naapuri alkanut kertomaan koirasta jonka päälle juuri ajoi, ikään kuin olisi sama asia. Isäni muistelee tätä vieläkin katkerana..

Vierailija kirjoitti:

[Lopettakaa jo tuon osanoton dissaaminen!

Kerroin tuolla alussa entisten naapurien jäätymisestä, kun kerroin isäni kuolemasta. --

Itsekin sanoin aiemmin ketjussa, että osanoton esittäminen on hyvä, asiallinen tapa, ja riittää hyvin, varsinkin vähemmän läheisiltä ihmisiltä.  Joskus jokin muunkinlainen, sydämestä tuleva reaktio tuntuu sopivalta, mutta enimmäkseen ei, vaan lähinnä erittäin vaivaannuttavalta.

Mielestäni "otan osaa"- fraasi tiivistää ihmisten voimattomuuden väistämättömän edessä. Se on kuin sanoisi "kuolema on nyt koskettanut sinua, eikä mikään sitä muuta, sillä se on lopulta kaikille yhteinen määränpää, mutta voimme tukea toisiamme matkalla" lyhyemmin. Osanoton eleetön esittäminen myös antaa surijalle tilaa todeta vain "kiitos" sen sijaan, että pitäisi jatkaa kuolemasta puhumista, jos ei siltä tunnu.

"Sattuuhan näitä". Vieras ihminen, mut miks pitää sanoo jotain noin idioottia :D

Äitini oli sairaalassa ja sieltä soitettiin, että kannattaa tulla katsomaan jos vielä haluaa elossa nähdä. Menin ja samana yönä äiti kuoli. Tapailemani mies laittoi seuraavana päivänä viestiä, että turha kuvitellakaan että hän ottaa mua yhdelle keikalle mukaan, kun "taas" olen jonnekin kadonnut (tiesi kyllä, että olin saanut hälytyksen sairaalaan illalla). Vastasin, että no sori kun äiti kuoli yöllä. Mies ei vastannut. Eipä montaa kertaa tämän jutun jälkeen enää tavattu.

Lasteni isän kuoltua yksi kaveri laittoi viestin: "Joko oot lapsille kertonu että faija on kylmänä".

Äitini kuoltua sama tyyppi laittoi viestin: "Se taisi tässä tilanteessa olla vain parempi. Mulla on tänään ollut yskää ja nuhaa ja viime viikolla sattui selkään ja viikonloppuna sattui pikkuvarpaaseen ja eilen sattui peukaloon ja kaksi viikkoa sitten oli maha kipeä. Oli myös aivastelua ja kutinaa, kurkkukin oli vähän kipeä ja väsytti, mutta kuumetta ei sentään ollut. Hammastakin on vähän särkenyt. Silmät vuotaa. Niin ja polveen tuli haava"

Sama tyyppi myös kysyi: "Mites ajattelit ne perintöverot maksaa, kun sitä perintöä ei muuten saa ennenkuin verot on maksettu."

Isäni hautajaisissa hänen perhetuttunsa pysähtyi luokseni.

"Isälläs oli hyviä haapasuolasieniä, jotka annoimme hänelle, onkohan niitä vielä?"

Typertyneenä kuuntelin. Etsin hänen asunnostaan, löysin ämpärin sieniä. Vein pihalle, avasin kannen, jätin aurinkoa saamaan. Sen verran olin järkyttynyt isäni kuolemasta, en ymmärtänyt itse käyttää niitä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka pitän ajan kuluttua pitää sanoa otan osaa tmv?

Kun tapaus on tuore, niin ilman muuta. Mutta jos joku kertoo minulle ikäänkuin sivulauseessa esim isänsä kuolleen ja tuli perintöriita, niin en minä siihen väliin ala osanottoa sanomaan.

Jos joku kertoo surutyöstä, joka on kestänyt pitkään, sanon tietysti jotain pahottelevaa mutta tuntuu oudolle käyttää näitä perinteisiä kliseitä.

Äitini kuoli 50 vuotta sitten, kun olin pieni. Voi ei, osanottoni! Voinko auttaa?

Kyllä täyspäinen ihminen osaa lukea surevaa niin että osaa valita oikeat sanat. Surulle ei ole säädettyä aikaa, suru on oikeastaan monien tunteiden kattorakenne joka voi säilyä koko ihmisen elämän, muuttuu kauniiksi muistoksi alun kipeistä tunteista, tunteet vaihtelevat:  helpotusta, pelkoa kuinka selviän yksin, vihaa, miksi nyt menit kuolemaan kun kaikki oli niin hyvin jne...

"Se oli vain koira"

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa että hän kuoli 😊

Sain tällaisen tekstarin hymiöineen nykyisin entiseltä ystävältä joka hoiti sairaanhoitajana vanhempaani sairaalassa. Vanhempani kuoli 56v. iässä hoitovirheeseen

Tsiisus. Voitko avata tätä tilannetta vähän? Miksi hän halusi loukata näin, oliko teillä ollut jotain riitaa vai kärsikö vanhempasi tms?

Hautajaisissa oli porukkaa, jotka ei olleet missään tekemisissä viimeiseen kymmeneen vuoteen, mutta ”koska olivat sukua”. Piti jättää kutsumatta monta hyvää pitkäaikaista ystävää, koska koronarajoitukset. Tökeröä toimintaa vainajan lähiomaisilta.

Isäni kuoleman jälkeen eräs henkilö sanoi minulle, että hän tietää, että miltä minusta tuntuu koska häneltä itseltään on kuollut koira. Aika outo vertaus mieleetäni verrata isän kuolemaa koiran kuolemaan varsinkin kun häneltä itseltäänkin oli kuollut isä. Silti hän vertasi isääni koiraansa eikä omaan isäänsä.

"Cheer up" , sanoi englantilainen mieheni 3t sen jälkeen kun olin saanut puhelun pikkuveljeni kuolemasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanaa että hän kuoli 😊

Sain tällaisen tekstarin hymiöineen nykyisin entiseltä ystävältä joka hoiti sairaanhoitajana vanhempaani sairaalassa. Vanhempani kuoli 56v. iässä hoitovirheeseen

Aika psykosettiä, onko arvausta miksi hän lähetti tuollaisen viestin?

Hän oli hoitanut isääni vuoden aikana sairaalassa noin kuuden päivän verran kun toimi päivystyksessä. En tiedä mikä hänellä oli isääni vastaan tai minua vastaan. Pidin hänen puoliaan aikanaan kun häntä kiusattiin. Ennen isäni kuolemaa samainen "kaveri" joutui pyytämään anteeksi saatuaan pakit yrittäessään pokata seurustelukumppaniani. Jälkikäteen ajateltuna hän ei ollut tasapainoisimmasta päästä ja puhui kaikista yhteisistä tuntemistamme pahaa. Tästä varmasti tunnistaa itsensä mikäli tälle palstalle eksyy

"Ei pidä olla surullinen, olisit iloinen omaisesi puolesta kun hän on nyt Taivaassa :)"

sanottu hymy huulessa. 

No, oltiin vasta 16-vuotiaita, joten sen ehkä ymmärtää. Aikuiselta tuo olisi ollut anteeksiantamatonta.

Surunvalittelun sijasta kaveri alkoi kertoa oman äitinsä kuolemasta ja miten vaikeaa se oli hänelle, annettiin oikein rauhoittavia sairaalassa ja hän meni lääkärille, mutta lääkäri ei antanut masennuslääkkeitä koska suru ei ole sairaus, mutta hän olisi omasta mielestään tarvinnut niitä lääkkeitä kyllä, epäreilua että ei annettu. 

Ei kauheasti auttanut minua tämä kertomus. 

Kurjinta on, jos kertoo saaneensa omaisen kuoleman jälkeen jonkinlaisen ns yliluonnollisen merkin hänestä, ja joku sanoo suoraan, ettei usko sellaiseen. Tai tuo esille, että kuoleman jälkeen ei hänen mielestään ole elämää. Sydämetöntä, sanoisin. Itse en haluaisi viedä lohtua toiselta.

Vierailija kirjoitti:

"Se oli vain koira"

Eläimestä pitää pitää hyvää huolta, mutta kuitenkin muistaa, että se on vain eläin. Jo ottaessasi tiedät, että se kuolee 10-15 vuodessa.

- Äidin tehdessä kuolemaa olisi pitänyt lähteä komediafestareille vähän piristymään.

- Saman ihmisen suusta, kun hänen läheinen selvisi syövästä, että selvisi koska taisteli niin kovasti. Koin tämän sanoman niin, että äitini kuoli koska ei yrittänyt taistella (kuoli todella rajuun syöpään)

Vierailija kirjoitti:

Ei sanat, vaan muu käytös.

Äitini kuoleman jälkeisenä päivänä menimme sisareni kanssa hyvästelemään häntä sen terveyskeskuksen vuodeosastolle, missä hän oli ollut. Kun odotimme pääsyä tilaan missä ruumista pidettiin, tuli osastonhoitaja paikalle. Hän oli naama leveässä virneessä, kovin hyväntuulisena, ja jutut olivat kummallisia, jotain tekohauskaa kevyttä.

Äidin kuolinsyy oli kaatumisesta seurannut aivoverenvuoto. Kaatuminen tapahtui tuolla samalla osastolla. (Hänet oli sen jälkeen viety isompaan sairaalaan, mutta kun mitään ei ollut tehtävissä, hänet oli palautettu entiseen paikkaan.) Kysyin osastonhoitajalta kaatumiseen liittyvistä olosuhteista ja tarkensin, etten syyttänyt mitenkään henkilökuntaa. Sanoin ymmärtäväni, ettei asialle olisi voinut mitään. Osastonhoitaja tokaisi "no ei todellakaan!" ja nauraa hekotti naama sikkarassa.

Menin aivan lukkoon. Nauraminen toisen kuolemalle ja tuossa tilanteessa tuntui niin käsittämättömän karkealta ja absurdilta. Yritin kuitenkin kysyä lisää. Hän möläytteli jotain kummallista ja töykeää, naama yhä edelleen virneessä. Lopulta selvisi, ettei hän ollut tajunnut minun kysyneen kaatumisesta. Hän luuli minun todenneen, ettei kuolemaa olisi voinut estää. Tähän hän sitten oli möläyttänyt "no ei todellakaan" ja nauraa hekottanut päälle.

En tiedä oliko hänellä mielenterveysongelmia vai oliko muuten vain aineissa, mutta ihan sairasta käytöstä.

Isäni saattohoitotilanteessa oli myös tuollainen iloinen hoitaja. Tuntui iloitsevan siitä että ihminen on kuolemassa. Itse olin surun murtama enkä olisi kestänyt tuollaista hoitajaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Se oli vain koira"

Eläimestä pitää pitää hyvää huolta, mutta kuitenkin muistaa, että se on vain eläin. Jo ottaessasi tiedät, että se kuolee 10-15 vuodessa.

Lemmikin menetys voi olla kovempi isku kuin ihmisomaisen, koska se on joka päivä elämässä mukana ja siitä tulee monelle läheisempi suhde kuin mitä on vaikka johonkin tätiin tai setään.

Helppohan se on lemmikittömän ajatella, että kyse on VAIN eläimestä. Ei se tee siitä suremisesta helpompaa. Harmittaa vaan, kun ihmiset eivät tajua miten käsittämättömän rakas voi lemmikki olla.

Vierailija kirjoitti:

-- hänen läheinen selvisi syövästä, että selvisi koska taisteli niin kovasti. Koin tämän sanoman niin, että äitini kuoli koska ei yrittänyt taistella (kuoli todella rajuun syöpään)

Joo,  alkanut v**uttaa vähäistä enemmän nämä "henkilö x taistelee syöpää vastaan" / "päätin, ettei minua yksi syöpä nujerra"/  " henkilö x voitti syövän"- jankutukset.  Työelämässä vielä ollut perusterve äitini kuoli aggressiiviseen syöpään 2 kk: n kuluessa diagnooosista, ja heti ensi lääkärikäynnistä asti oli selvää, että peli oli menetetty. Kuolinvuoteellaan sanoi, että olisi vielä halunnut elää. Mutta ei sitten ilmeisesti taistellut tarpeeksi, kun syöpä hänet nujersi. Ja joo, rintasyöpään kuollaan edelleen, vaikka joku turhiojulkkis joka toisessa akkainlehdessä ilmoittaakin sellaisen voittaneensa.