Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Kun tätä ketjua lukee niin tulee kyllä mieleen että suomalaisilla on hyvin paljon opittavaa tunnetaitojen saralla. Ihan uskomattomia möläytyksiä kyllä. 

Olin vaarini hautajaisissa n. 6v, hän oli minulle melko tuntematon koska siihen aikaan oltiin sairaalassa jopa monia vuosia. tapasin hänet muutamia kertoja. istuin kirkossa etupenkissä mummon vieressä ja kun urut alkoivat soittaa se vaikutti niin vahvasti minuun että itkin koko toimituksen ajan. mummo aina välillä tiuskaisi että ole nyt jo hiljaa siinä. muistan kuinka pappi katsoi jotenkin ymmärtävästi koska en voinut lopettaa itkemistä. kun poistuimme kirkosta joku mummon tuttu tuli vastaan pihalla ja sanoi hänelle että tämä kun rupes parkumaan siellä. eli haukku minut ensimmäiselle vastaantulijalle. olen jo itse eläkeellä mutta muistan vieläkin.

Työkaveri, joka oli isäni hyvänpäiväntuttu, kysyi minulta isäni kuoltua tämän ikää. Sanoin, että 83 v. Työkaveri sanoi, että oli niin vanha, että ei kannata suuremmin surra, hänen isänsä oli vain 70 v kuollessaan.

erilaisia anna rahaa. perin lähinnä kuoleman jälkeisen selvitystyön.

menetin paljon uskoa ihmisiin yleensä.

Lähiomaiseni kuoli hiljattain nopeasti edenneeseen sairauteen. Ennen kuolemaa oli raastavaa, kun puolitutut ja sukulaiset, joista kuultiin vain harvoin, soittelivat lähes taukoamatta sairaalassa olevalle kuolemaa tekevälle itkupuheluja, joiden aikana kuoleva sai tukea soittelijoita, eikä toisinpäin. Itsekin sain tekstareita ja meilejä, joissa ihmiset tilittivät tyyliin "Mä en vain voi olla tekemättä mitään!" ,"Voiko sinne mennä käymään?", ja " Aivan kauheaa, mä en kestä!". No kiva että kykenitte vuosia olla pitämättä yhteyttä, mutta nyt "ette sitten kestä", "ette voi olla tekemättä mitään", ja on pakko pyrkiä iholle, vaikka kuoleva ei sitä halua.

Menehtymisen jälkeen suurin osa ihmisistä käyttäytyi asiallisesti, ja aiemmin täysin ulkokultaisina pitämäni tavat tuntuivat yllättäen lohduttavilta. Oli jollakin tapaa hartaan juhlallista, kun ihminen sanoi vakavana "Otan osaa". Ei siinä muuta tarvittu.

Hautajaisissa itkin, ja eräs sukulainen totesi, että "Sinäkin oot tuollainen herkkä ihminen". Juu, tarttee olla poikkeuksellisen herkkä, kun arkun äärellä tirauttaa. Muutenkin perinteinen hautajaiskulttuuri on tässä maassa äärimmäisen ahdistava ja tukahduttava. Olen itse ajatellut suunnitella omat hautajaiseni, ja haluan niiden olevan lämmin, yhteisöllinen tilaisuus, joissa tunteiden näyttäminen on sallittua.

Vierailija kirjoitti:

Olin vaarini hautajaisissa n. 6v, hän oli minulle melko tuntematon koska siihen aikaan oltiin sairaalassa jopa monia vuosia. tapasin hänet muutamia kertoja. istuin kirkossa etupenkissä mummon vieressä ja kun urut alkoivat soittaa se vaikutti niin vahvasti minuun että itkin koko toimituksen ajan. mummo aina välillä tiuskaisi että ole nyt jo hiljaa siinä. muistan kuinka pappi katsoi jotenkin ymmärtävästi koska en voinut lopettaa itkemistä. kun poistuimme kirkosta joku mummon tuttu tuli vastaan pihalla ja sanoi hänelle että tämä kun rupes parkumaan siellä. eli haukku minut ensimmäiselle vastaantulijalle. olen jo itse eläkeellä mutta muistan vieläkin.

Itsellä vähän samansuuntaisia kokemuksia. Tätini kuoli aivokasvaimeen, kun olin jotain 6-7v.  Olin hänellä usein hoidossa. Itkeskelin haudalla kun arkkua laskettiin ja veisattiin virsiä. Vainajan mies nauroi minulle pilkallisesti : "Mikä se nyt noin itkettää?".  Aikuisena varmaan olisin sanonut jotain takaisin, lapsena en osannut kuin hävetä "heikkouttani". Eipä silti, ei tuo mitään uutta ollut, ainahan minulta on kaikki tunteet kielletty tai niitä on pilkattu, vaikka ujona ja arkana lapsena käyttäydyin erittäin hillitysti. Yks elämäni surullisimpia asioita on ollut huomata miten tunnekylmiä kaikki ihmiset on.

Totee vaan, et elämä on

Vierailija kirjoitti:

Isovanhempani kuolivat peräkkäin, ja koska maskipakko, ostin mustat maskit muistotilaisuutta varten (sopivat paremmin kuin siniset vaatetukseen, jaettiin kaikille osallistujille). Kun olin hautajaisten jälkeisellä viikolla töissä ja näytin kuvia tilaisuudesta yhdelle työkaverille ja kerroin, mistä hain mustat kertakäyttömaskit, toinen työkaveri (jolla on tapana vain tunkea muiden keskusteluihin) että oliko se nyt niin tärkeää hankkia sellaiset mustat maskit ja että en näytä surevalta. Aijaa... olisipa nähnyt minut kun kuulun suru-uutiset. Sanoin ystävällisesti, että koimme mustien maskien sopivan vaan hautajaisiin paremmin kuin siniset. Sitten kun työkaveri kysyi, mihin isovanhempani kuolivat (toinen vanhuuteen, toinen syöpään) työkaveri totesi: "Jaa, sinäkin ehkä saat sen syövän kun ikäännyt." Arvatkaa, tekikö mieli tokaista että olipa kiva tapa ottaa osaa...  Onneksi teemme töitä eri osastoilla... Työkaveri, kenen kanssa alunperin juttelin, oli myös ihan että mitä heleä toi juuri sanoi.

Pitäisi aina osata sanoa takaisin että "sinäkin hyvin suurella todennäköisyydellä kuolet syöpään!". Mutta tiedän, siinä tyrmistyy ja menee sanattomaksi toisen tyhmyyden edessä.

Isäni kuoli kun olin 21v eikä isäkään ollut vielä mitenkään vanha. Minua vielä vuotta nuorempi työtoveri kysyi milloin meillä pidetään "monttubileet"? Jäin siinä suorastaan monttu auki, kun en ollut koskaan edes tuollaista termiä kuullut käytettävän, sekä tahdittomuuden takia. Tämä 80-luvulla joten osaan jo laittaa sanojan nuoruuden ymmärtättömyyden piikkiin.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli kun olin 21v eikä isäkään ollut vielä mitenkään vanha. Minua vielä vuotta nuorempi työtoveri kysyi milloin meillä pidetään "monttubileet"? Jäin siinä suorastaan monttu auki, kun en ollut koskaan edes tuollaista termiä kuullut käytettävän, sekä tahdittomuuden takia. Tämä 80-luvulla joten osaan jo laittaa sanojan nuoruuden ymmärtättömyyden piikkiin.

Monttubileet kuuluu samaan mauttomaan sarjaan kuin "kevyet mullat". Väärässä paikassa vitsinheittoa jos kuolleen omaiselle sanotaan näin.

Onnittelut. 

Tunnekylmä kasvatuskulttuuri näkyy kyllä edelleen näissä yli 60-vuotiaissa, joilla odottaisi ja luulisi olevan vähän elämänkokemuksen tuomaa empatiaa. Äitini kuoli viime vuonna hyvin nopeasti edenneeseen sairauteen ja hänen naapurinsa, jonka kuvittelin olleen äidin kanssa ihan läheinen ystävä, vaati suruviestin viedessäni saada takaisin äidilleni lainaamansa puhelimen laturin. Äidin serkku taas töksäytti että odotettavissahan tämä oli. Isäni taas halusi erikseen mainita, että eivät olleet eron jälkeen ystäviä äitini kanssa, joten ei ole tulossa hautajaisiin. No, emme olisi kyllä kutsuneetkaan.

Ei nyt hirveää, mutta jäi mieleen, kun työkaveri sanoi isän äkillisen kuoleman jälkeen "Voi harmi!"

Minusta se kuulosti aika lievältä ilmaisulta tohon tilanteeseen. Itse voisin sanoa noin jos esim. työkaverin lapsi ei pääsisi yliopistoon tms.  mutta perheenjäsenen menettäneelle se vain kuulosti jotenkin väärältä. 

"Miten sulla koulussa menee?"

Sanojana nuorisotyöntekijä, jolla piti käydä säännöllisesti "terapiassa".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isovanhempani kuolivat peräkkäin, ja koska maskipakko, ostin mustat maskit muistotilaisuutta varten (sopivat paremmin kuin siniset vaatetukseen, jaettiin kaikille osallistujille). Kun olin hautajaisten jälkeisellä viikolla töissä ja näytin kuvia tilaisuudesta yhdelle työkaverille ja kerroin, mistä hain mustat kertakäyttömaskit, toinen työkaveri (jolla on tapana vain tunkea muiden keskusteluihin) että oliko se nyt niin tärkeää hankkia sellaiset mustat maskit ja että en näytä surevalta. Aijaa... olisipa nähnyt minut kun kuulun suru-uutiset. Sanoin ystävällisesti, että koimme mustien maskien sopivan vaan hautajaisiin paremmin kuin siniset. Sitten kun työkaveri kysyi, mihin isovanhempani kuolivat (toinen vanhuuteen, toinen syöpään) työkaveri totesi: "Jaa, sinäkin ehkä saat sen syövän kun ikäännyt." Arvatkaa, tekikö mieli tokaista että olipa kiva tapa ottaa osaa...  Onneksi teemme töitä eri osastoilla... Työkaveri, kenen kanssa alunperin juttelin, oli myös ihan että mitä heleä toi juuri sanoi.

Pitäisi aina osata sanoa takaisin että "sinäkin hyvin suurella todennäköisyydellä kuolet syöpään!". Mutta tiedän, siinä tyrmistyy ja menee sanattomaksi toisen tyhmyyden edessä.

Tuttavat kyselivät vakavasti sairastuneelta paljonko hänellä on elinaikaa.

Hän ei ensin keksinyt mitään hyvää vastausta, mutta alkoi sitten aina esittää vastakysymyksen: "paljonko sinulla itselläsi on?".  Se pani ainakin kyselijät miettimään.

50 luvunlapsi kirjoitti:

Otan osaa hokeminen alkaa kyllästyttää, jos haluaa auttaa tulee kantaa huolta tämän surevan voinnista kuinka hän jaksaa, tarvitseeko apua päivittäisissä asioissa, haluaako juttukaveria, pystyykö nukkumaan, syömään, voinko käydä kaupassa, hoitaa muita asioita,

Omaa pahoillaan oloa, osaa ottamista voi sivulauseessa mainita jos se on totta mutta tämän surevan auttaminen täytyy olla keskiössä.

Lopettakaa jo tuon osanoton dissaaminen!

Kerroin tuolla alussa entisten naapurien jäätymisestä, kun kerroin isäni kuolemasta. En olisi todellakaan halunnut, että jotkut entiset naapurit alkaisivat kysellä, mitä voivat tehdä. Tai että työkaverit olisivat tarjoutuneet tekemään jotain. Herranjumala ei tietenkään! Eivät kaikki suhteet ole sellaisia.

Jos ei olla läheisiä, otan osaa on fraasi ihan sitä varten. Se on kuin hyvää päivää, kiitos ja ole hyvä. Se kuuluu normaaleihin käytöstapoihin.

Itse sanoin kerran melko ilkeästi kaverille. Joskus kävin hänen kanssaan hänen mummon luona, mummo oli silloin jo todella vanha ja näkö huono. Hänen ruokapöydässä oli homeista salaattia ja homeista leipää.

Vuosia myöhemmin kun mummo kuoli ja kaveri pyysi auttamaan häntä mummonsa asunnon inventaarion tekemisessä viikon ajan. Tämä kaveri jätti puoliksi syötyjä ruokia pöydille ja ne alkoivat homehtumaan muutaman päivän jälkeen.

Hänelle vain tokaisin että "Ei ole omena puusta kauas pudonnut, mummolla oli tapana säilyttää homeista  ruokaa pöydällä, ja lapsenlapsi jättää ruuat pöydille homehtumaan." Kaveri on todella epäsiisti, ja yritin lähinnä kopauttaa aikuista miestä siivoamaan jälkensä, koska keittiö haisi järkyttävälle. Oli tosin ilkeästi sanottu, ja siitä kaveri suuttuikin huutamaan melko rajusti.

Vierailija kirjoitti:

Lähiomaiseni kuoli hiljattain nopeasti edenneeseen sairauteen. Ennen kuolemaa oli raastavaa, kun puolitutut ja sukulaiset, joista kuultiin vain harvoin, soittelivat lähes taukoamatta sairaalassa olevalle kuolemaa tekevälle itkupuheluja, joiden aikana kuoleva sai tukea soittelijoita, eikä toisinpäin. Itsekin sain tekstareita ja meilejä, joissa ihmiset tilittivät tyyliin "Mä en vain voi olla tekemättä mitään!" ,"Voiko sinne mennä käymään?", ja " Aivan kauheaa, mä en kestä!". No kiva että kykenitte vuosia olla pitämättä yhteyttä, mutta nyt "ette sitten kestä", "ette voi olla tekemättä mitään", ja on pakko pyrkiä iholle, vaikka kuoleva ei sitä halua.

Olen huomannut samanlaisen ilmiön, joskus tuntuu että ihmiset tulevat ikään kuin haaskalle toisten suruun ja haluavat siitä osansa - etenkin jos kyseessä on nuoren ihmisen kuolema, onnettomuus tai muuten tavallista järkyttävämpi tapaus. Ihmiset haluavat osaksi draamaa ja ilmaantuvat suurieleisesti mukaan suruun ja tapahtumien keskipisteeseen tragedian iskiessä, vaikka sitä edeltäisi vuosien radiohiljaisuus tai muuten etäiset välit.  Lisäksi monet mehustelevat esimerkiksi sosiaalisessa mediassa postailemalla kuvia hautajaisista/arkusta sydänten ja 'hyvää matkaa' -toivotusten kera, selventämättä sitä seikkaa että kyseessä on perhetutun serkku tai entisen luokkakaverin veli, jota ei ollut nähnyt vuosiin eikä välttämättä oltu juuri tekemisissä alunperinkään. Ja vastaanottavat toki itse kiitollisena, tippa linssissä osanottoja muilta ihmisiltä, antaen muiden ymmärtää että juuri hän tarviikin näitä voimia ja tsemppejä tässä surun keskellä. En tiedä mistä tässä on kyse - haluavat nämä ihmiset huomiota itselleen, vai järkyttääkö esimerkiksi nuoren ihmisen kuolema vain niin syvästi vaikka ei olisi henkilökohtaisesti ollutkaan läheinen hänen kanssaan. 

Nais pomo että se on sama kuin avioero

”Kyllä se isomummo teitä muisti vaikka te ette isomummoa muistaneetkaan”

Olin juuri ja juuri alakouluikäinen ja tämän törkeyden päästi suustaan mummoni veljen vaimo hautajaisissa. Vieläkin kolmekymppisenä suututtaa miten aikuisella ihmisellä tulee mieleen hautajaisissa sanoa noin lapselle.