Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Ei minulle, mutta iäkäs 99v naapurin rouva kuoli, ei dementiaa, asui kotonaan, tyttären perhe samassa pihapiirissä, tavanomaisia iän tuomia vaivoja, pystyi kävelemään pihassa hyvin kävelykepin kanssa, kiinnostunut elämästä ja maailmasta, kuolee yöllä omassa sängyssä nukkuessaan sydämen pettäessä.

Kylän puolituttu laskee arkulle kukkia, hyvää taivasmatkaa, pääsit pois kärsimyksistä, no jos kokee elämän olevan kärsimystä, tuo vainaja nautti elämästään vielä viimeisenä iltana, iästään huolimatta.

"Olihan sen jo aika lähteä..."

Keski-ikäinen sisarukseni kuoli täysin yllättäen.

Hänen kaverinsa alkoivat analysoida hänen viestejään ja etsiä niistä merkkejä masennuksesta ja itsarista!

Tuo loukkasi ihan todella.

Kyseessä oli sairauskohtaus.

Vierailija kirjoitti:

Isän kuoleman jälkeen koulukaveri hymyillen:

Saitko paljon perintöä :)?

Isäni kuoleman jälkeen työkaveri kysyi, että mitä sanoisin jos löytyisikin salattu sisarus ja saisin vähemmän perintöä...

Jättikö "Tuukka" jälkeensä mitään viestiä tiedusteli ystäväni 15-vuotiaan veljeni itsemurhan jälkeen.

"tyypillinen Lapin muori," mie en kuole millään "", kommentoi avomieheni äiti mummoni kuolemasta.

Kyseinen henkilö on myös julkisuudessa, joten siellä teennäinen fiksu mielistely kyllä onnistuu, mutta totuus taitaa olla henkilöstä aivan toinen.

Heti äitini kuoleman jälkeen sain eräältä kaverilta osanottoviestin, johon oli lisätty joku älytön kommentti poliittisesta tilanteesta: "Voi ei, lämmin osanotto suuressa surussasi, mut hei positiivisena puolena, että ainakaan äitisi ei tarvitse nähdä kun vtun vihervassarit taas vaaleissa keväällä häviää noille persuille!"

Menin melko sanattomaksi. Voin kertoa, että äidin kuolinvuoteen äärestä tullessa ei ole politiikka ja ensi kevään vaalit ekana mielessä. 

" et sä mitään sure, teeskentelet vaan".

Parikin kertaa kuullut aivan käsittämättömät lauseet.

1) Isäni teki itsemurhan kun olin teini-ikäinen.  Vuosia myöhemmin aikuisiällä silloinen puolisoni täräytti ilmoille, kun puhuimme jostain syystä ko.aiheesta : " onneksi olen pystynyt pitämään omat vanhempani elossa".

2) Sisareni menehtyi. Yksi ihminen sattui sitten kuulemaan asiasta ja "lohdutti" minua sanoilla  : " ai, luulin että jotain oikeasti vakavaa olisi tapahtunut".

Tänks.

En jaksa lukea ketjua läpi nähdäkseni olenko jo aiemmin vastannut.

Mutta lähiomainen kuoli kotonaan aamuyöllä sairauskohtaukseen. Samana päivänä yksi saman omakotitaloalueen toisella tiellä asuva tuli kertomaan mitä kaikkea siihen sairauskohtaukseen muka liittyi.

Siis aamuöinen tapahtuma oli jo saanut ämmiltä juoruja syntymään. Tosi mestarillinen suoritus, se on myönnettävä, mut törkeä!

Vierailija kirjoitti:

"Olihan sen jo aika lähteä..."

Mulle sanottiin myös että "Olihan se jo aikakin" kun mummo kuoli. Ymmärrän että siinä tilanteessa voi olla vaikea löytää sanoja mutta on tuo aika tökeröä kyllä..

Ei sanottu, mutta siskon lasten isä piti yhden lapsen synttärit samana päivänä kun sisko eli siis lasten äiti oli kuollut.

Minusta se oli ajattelematonta 

Vierailija kirjoitti:

Ei sanottu, mutta siskon lasten isä piti yhden lapsen synttärit samana päivänä kun sisko eli siis lasten äiti oli kuollut.

Minusta se oli ajattelematonta 

Miten tämä sinua haittasi? Eiköhän se ole ihan sen perheen oma asia.

Äitimme kuoli. Veli sanoi siunaustilaisuudessa kovalla äänellä:no, jopa se  joutikin lähtee.

"Kyllähän tällä joku tarkoitus on."

En jaksa lukea koko ketjua, joten pahoittelut jos tää jo mainittu. Mut mietin tuota sairauslomaa läheisen menetyksen jälkeen tai surua, niin ymmärrän kyllä näissä tilanteissa lääkärien pohdinnat. Lääkäri voi siis hyvin olla sitä mieltä, että ihminen ei ole työkykyinen ja on hyvin voinut itsekin käydä läpi samaa. Mutta kun lääkärihän ei voi siis kirjoittaa sairauslomaa ilman diagnoosia ja koska suru ei ole sairaus, ei surulla voi perustella esimerkiksi kelalle sairausloman tarvetta tai työnantajalle, että saisi sairausajan palkkaa. Ellei surevalla ihmisellä ole myös samanaikaisesti esimerkiksi masennusta, pitää lääkärin käyttää jotain akuutti stressireaktio -diagnoosia, jolla saa sairausajan palkan, mutta pitkää sairauslomaa lääkäri ei tällä diagnoosilla voi kirjoittaa. Sitten jos surun aiheuttama toimintakyvyn lasku pitkittyy pidemmälle ajalle, jotain yli kaksi kuukautta, alkaa olla pakko ruveta käyttämään jo jotain muuta diagnoosia, kuten masennus-diagnoosia, että ihminen saa kelalta sairauspäivärahan.

Ja lääkärien työvoiman kannalta järkevämpää olisi, että jos surun lisäksi ei ole mitään lääketieteellistä hoidettavaa, kuten vaikkapa unettomuutta, kaikista paras olisi, että läheisen menettämiseen liittyen kaikilla aloilla/työehtosopimuksissa olisi vaikka yhden kuukauden palkallinen suruvapaa kaikille tarvittaessa käytettäväksi, silloin ei tarvitsisi surevan käyttää voimavaroja ns turhaan lääkärikäyntiin eikä lääkärin työaikaa menisi lausunnon tekoon, jossa ei ole kyse sairaudesta. Toki edelleen, jos surevalla on surun lisäksi jotain hoidettavaa, silloin tietenkään lääkärikäynti ei ole turha.

Loukkaavinta oli se, että isäni kuoleman jälkeen muutama ihminen, joita olin pitänyt tosi läheisinä ystävinäni, ei sanonut yhtään mitään.

Sain surunvalitteluja  ja/tai kukkakimpun työkavereilta, entisiltä appivanhemmilta ja naapurista. Muutama sellainenkin kaveri, jonka kanssa en ollut kovin tiiviisti tekemisissä, viestitti tosi kauniin osanottoviestin ja kyseli pariinkin kertaan viikkojen aikana omaa jaksamistani, hautajaisjärjestelyjä, äitini vointia yms. 

Kaksi hyvin läheiseksi, parhaiksi ystävikseni kuvittelemaa ihmistä lähettivät yhden lyhyen tekstiviestin "osanotot" ja sen jälkeen täysi radiohiljaisuus. Ei yhtäkään kysymystä, kuinka jakselen, kuinka perheeni jakselee tai miten hautajaisjärjestelyt etenevät, voisiko olla avuksi. Kukista, kortista tai vierailusta nyt puhumattakaan. 

Tiedän, että kaikki ihmiset eivät nyt vain osaa suhtautua kuolemaan eivätkä ylipäätään ajattele muita ihmisiä kovin paljon, mutta tämä oli kyllä pysäyttävää. Kyseessä on kuitenkin ihmiset, joiden kanssa olen normaalisti viikoittain tai useita kertoja viikossa tekemisissä. 

Tuli mieleen se vanha tuttu sanonta siitä, että hädän hetkellä paljastuvat ne oikeat ystävät. Tässä taisi käydä nyt niin. Vaikea jotenkin unohtaa ja ohittaa tällaista välinpitämättömyyttä suuren surun keskellä. 

Ei haittaa, vaikka sanottaisiin tyhmiä, jos tarkoitus on hyvä ja muuten tukevat surussa.

Paras ystäväni menehtyi yllättäen, ja olin yhden palkattoman päivän pois töistä työnantajan luvalla. Sairauslomaa en hakenut, vaikka olisin järkytyksen vuoksi varmaan sitä saanutkin.  Kerroin hyvälle työkaverilleni tapahtuneesta seuraavana päivänä, jotta hänen ei tarvitse ihmetellä surullista olemustani. Meinasitko kauankin märehtiä tota asiaa? oli hänen mielestään sopiva kommentti tilanteeseen. Aivan kuin kyseessä olisi ollut renkaan puhkeaminen tai muu harmittava elämän pikku takaisku.  

Jo oli aikakin sanaili työkaverini, kun kuuli, että 92-vuotias mummoni oli kuollut. Ja mainittakoon, että kyseessä oli virkeä, täysin järjissään ollut, vielä yksin kotona pärjäävä mummeli eli kyse ei ollut mistään kymmenen vuotta sänkypotilaana viruneesta dementiapotilaasta. Toki tuo kommentti olisi tökerö siinäkin tapauksessa.