Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Otan osaa hokeminen alkaa kyllästyttää, jos haluaa auttaa tulee kantaa huolta tämän surevan voinnista kuinka hän jaksaa, tarvitseeko apua päivittäisissä asioissa, haluaako juttukaveria, pystyykö nukkumaan, syömään, voinko käydä kaupassa, hoitaa muita asioita,

Omaa pahoillaan oloa, osaa ottamista voi sivulauseessa mainita jos se on totta mutta tämän surevan auttaminen täytyy olla keskiössä.

Höh.

Kuinka pitän ajan kuluttua pitää sanoa otan osaa tmv?

Kun tapaus on tuore, niin ilman muuta. Mutta jos joku kertoo minulle ikäänkuin sivulauseessa esim isänsä kuolleen ja tuli perintöriita, niin en minä siihen väliin ala osanottoa sanomaan.

Jos joku kertoo surutyöstä, joka on kestänyt pitkään, sanon tietysti jotain pahottelevaa mutta tuntuu oudolle käyttää näitä perinteisiä kliseitä.

Äitini kuoli 50 vuotta sitten, kun olin pieni. Voi ei, osanottoni! Voinko auttaa?

Mustaa synkkää kirjoitti:

Kun minua oltiin kastamssa yli 40- vuotta sitten eräs vanhempieni tuttava oli kesken minun kastamisen oli tullut sanoin isälleni että hänen veljensä ja oli jäänyt auton alle ja kuullu.( Siis eikö tuotakaan voinu odottaa kun kesken kasteen?)

Äitini kertoi tämän myöhemmin.

No 1976 kun tapahtui Patruunan tehtaan räjähdys jossa kuoli myös Sukulaiseni tämä oli Suuri onnettomuus sitten sotien jälkeen,

Ja sota- aikana jos lapsia ei laitettu sotalapseksi Ruotsiin Heitä jäi sitten orvoksi.ja Jopa on huutolaiseksi huutokaupattu taloon ja se sai joks osti halvalla, sitten luulin että nuo on jo pahoja ihmiskohtaloita näin ei ollut.

Ei sitten kun Ruotsis asuva tätini kuoli syytti minua ja veljeäni sitten hänen vanhempi siskonsa joka myös asu Ruotsis nuoremman siskonsa kuolemasta.

Ja minä ja Veljeni oltiin täällä Suomessa kuten vanhempani että meillä ei ollut osaa eikä arpaa tädin kuolemaan.

Eikä muillakaan Sukulaisil vieläkin oon saanut syytteet kuulla vaikka toi on nukkunut haudassa jo 20- vuotta.

No sitten kun äitini kuoli 2004 rintasyöpään voi sitä hirveää äitini tunteneet naiset miten he kehtaskin mua ryöpyttää .

Eikös äitis käyny manforafias( äs miten

Se on niin hankala sana sanon suoraan että eikö äitis käyny tissikuvis )

Eli kyllä sain kuulla väsyksiin asti tuota ja ei huolehtinut terveydestään eikö käyny lääkäris siis he oli kauheita. Kyllä äiti kävi tissikuvis ja silloin ei ollu näkynyt mitään.

Ja lääkäris.

Joo tässäpä jo tarpeeksi.

Kyllä oon kuullu kauhu juttuja tarpeeksi.

Mitä h i t toa?:D

Isovanhempani kuolivat peräkkäin, ja koska maskipakko, ostin mustat maskit muistotilaisuutta varten (sopivat paremmin kuin siniset vaatetukseen, jaettiin kaikille osallistujille). Kun olin hautajaisten jälkeisellä viikolla töissä ja näytin kuvia tilaisuudesta yhdelle työkaverille ja kerroin, mistä hain mustat kertakäyttömaskit, toinen työkaveri (jolla on tapana vain tunkea muiden keskusteluihin) että oliko se nyt niin tärkeää hankkia sellaiset mustat maskit ja että en näytä surevalta. Aijaa... olisipa nähnyt minut kun kuulun suru-uutiset. Sanoin ystävällisesti, että koimme mustien maskien sopivan vaan hautajaisiin paremmin kuin siniset. Sitten kun työkaveri kysyi, mihin isovanhempani kuolivat (toinen vanhuuteen, toinen syöpään) työkaveri totesi: "Jaa, sinäkin ehkä saat sen syövän kun ikäännyt." Arvatkaa, tekikö mieli tokaista että olipa kiva tapa ottaa osaa...  Onneksi teemme töitä eri osastoilla... Työkaveri, kenen kanssa alunperin juttelin, oli myös ihan että mitä heleä toi juuri sanoi.

"Olen pahoillani ", sanoi työtoverini, kun setäni menehtyi sydäninfarktiin.

Pahoillaanhan ollaan, kun on tehty tai sanottu toiselle jotakin loukkaavaa.

Joten työtoverillani oli väärät vuorosanat eikä tilannetajua.

Mainittakoon ettei työtoverini edes tuntenut tai ollut koskaan kuullutkaan toisella paikkakunnalla asuvasta sedästäni. 

"Elämä on"- tokaisi entinen mieheni ystäväni kuolemaan. Tunnekylmä pska.:)

Idiootti työkaveri, joka varmaan kommentoi kaikkea mikä liikkuu ja mikä ei edes kuulu hänelle.

Kaikkea tyhmää on sanottu. Isäni kuoli kun olin 10 v., hän oli 34. Mieheni kuoli kun oli 43. Kaikki ihmisten sanomiset olivat tyhmiä ja loukkaaviakin.

Olen ajatellut niin, että kuoleman ja toisen ihmisen äärettömän surun äärellä ihmiset ovat neuvottomia eivätkä osaa sanoa oikeita asioita. Ja mikä olisikaan oikea asia, oikea lause silloin kun mikään sanottu ei voi lohduttaa. Mistä joku tavallinen tallaaja sellaisen viisauden saisi?

Parasta olisikin olla latelematta latteuksia ja osoittaa empatiaa muutoin, esim. huolehtimalla fyysisistä asioista, esim. huolehtimalla että surevalla on ruokaa ja juomaa, joista itse ei jaksa huolehtia.

Kuolema on osa elämän kiertokulkua, mutta avoimen haudan äärellä olemme yksin ja neuvottomia.

Äitini kuoli yllättäen, kun kuopukseni oli vielä vauva. Äitipuoleni ei ole tähänkään päivään mennessä puhunut asiasta halkaistuakaan sanaa kanssani: ei suruvalitteluja, ei yhtäkään kysymystä miten voin, ei tarjonnut apua. Olin vain kolmea vuotta aikaisemmin auttanut häntä järjestämään oman äitinsä hautajaiset.

Ennen äitini kuolemaa olimme ehtineet olla äitipuolen kanssa perheenjäseniä 30 vuotta. Nyt en ole hänen kanssaan missään tekemissä.

Esikoinen kuoli täysiaikaisena kohtuun joko hoitovirheen tai huolimattomuuden takia; erikseen myöhemmin järjestetyssä keskustelussa synnytyssairaalan ylilääkäri totesi vain, että "tämä laitos ei ole missään vastuussa tapahtuneesta".  Apua olisi tarvinnut ja olisi pitänyt hakea, mutta kymmenen vuotta meni ennen kuin pystyin siihen ensimmäistä kertaa, kiitos tuon ylilääkärim***un.

...

Olin nuorena paikalla, kun hyvin rakas isovanhempani menehtyi infarktiin. Menin shokkiin.

Ihan muutama tunti tämän jälkeen silloinen seurustelukumppanini uutiset kuultuaan tuli luokseni, alkoi kähmiä ja riisua minua ja lopulta poistui raivosta huutaen ja ovia paukutellen, kun "pihtasin". Ei kuulemma tuo kuoleman näkeminen ja seksi liittyneet mitenkään toisiinsa, niin sama olisi ollut "antaa" hänelle.

Vierailija kirjoitti:

Olin 8- vuotias, kun isäni kuoli. Olin "isän tyttö" ja menetys todella kova. Hautajaisissa isän äiti tokaisi minulle kiukkuisesti "lopeta itkeminen ja häpeä!" Muistan vieläkin kuinka vaikea oli ymmärtää se, että ei saa itkeä. Näin lapsuudessani pitkään unia, joissa isä kaikkosi luotani tuulisella viljapellolla. Isä kuoli syksyllä ja ilmassa oli viljapellon tuoksu. On hyvin lohdullista ajatella, että jossain siellä isä minua odottaa.

Paljon vastaavia törkeitä häpeä-heittoja olen kuullut eteläpohjalaisissa hautajaisissa. Minun isoäitini oli sieltäpäin kotoisin ja jopa itse kuolinvuoteellaan haukkui minut hävettäväksi, kun itkin, kun tajusin että hän on kuolemassa. Olin ihan pieni lapsi ja muistan sen silti vielä tuskallisesti, että suru on muka jotain hävettävää.

Vierailija kirjoitti:

Tuo, että näin oli tarkoitettu riipii mielen hajalle. Mitenkähän mahtaisi sanojalle itselleen luonnistua noin niinkuin omalle kohdalle laitettuna.

Sillähän tarkoitetaan, että kohtalolleen ei mitään voi. Mielestäni se on ollut lohduttavat kuulla.

Kun ilmoitin läheiseni menehtymisestä pankkiin, aspa toivotti "tsemppiä hautajaisiin"

Vierailija kirjoitti:

Äitini kuoli Alzheimerin taudin riuduttamana, se oli pitkä ja kivulias aika. Esimies ei olisi halunnut antaa minulle sairaslomaa 3 päiväksi, vaikka lääkäri määräsi, koska olin väsynyt, enkä työkuntoinen, lisäksi minulla oli käytännön asioita hoidettavana toisella puolella maata.. Esimies totesi kuultuaan äitini sairaudesta: "No sehän oli sitten odotettavissa."

Se on odotettavissa, että meistä jokainen täältä lähtee, mutta hyvä entinen esimies: se tekee silti omaisille kipeää, ja siihen voi liittyä monta sellaista asiaa, joita ei tarvitse kertoa työpaikalla.

Työpaikka oli pieni yksikkö, alle 10 henkeä, mutta hautajaisten jälkeenkään esimies ei koskaan kysynyt, miten jaksan tai mitään.

Eräs aiempi esimieheni oli itse 2 viikkoa sairaslomalla, kun hänen iäkäs isänsä kuoli. Ei sitä kukaan ihmetellyt eikä paheksunut. Hän osasi myös suhtautua toisten suruun empaattisesti.

Mitä väliä niillä osanotoilla ja empatioilla on, jos täytyy vain näytellä,  mitä ne useimmiten ovat.

Keskosena syntynyt vauvani kuoli ja mieheni isoäiti sanoi, että "Hyvä että kuoli, ei siitä ihmistä olisi koskaan tullutkaan". Koskaan emme saaneet tietää, että mikä vauva hänen mielestään oli jos se ei vielä ollut ihminen. Kaiken lisäksi kyseiseltä ihmiseltä oli itseltäänkin kuollut lapsia (myös vauva kuten meiltä) joten ainakin hänen olisi luullut ymmärtävän, että miltä oman lapsen kuolema tuntuu ja mitä siinä tilanteessa pitää sanoa.

Keskosena syntynyt vauvani kuoli ja mieheni isoäiti sanoi, että "Hyvä että kuoli, ei siitä ihmistä olisi koskaan tullutkaan". Koskaan emme saaneet tietää, että mikä vauva hänen mielestään oli jos se ei vielä ollut ihminen. Kaiken lisäksi kyseiseltä ihmiseltä oli itseltäänkin kuollut lapsia (myös vauva kuten meiltä) joten ainakin hänen olisi luullut ymmärtävän, että miltä oman lapsen kuolema tuntuu ja mitä siinä tilanteessa pitää sanoa.

Isäni kuoltua äitini sanoi, että olisi kestänyt paremmin jopa lapsensa (minun) kuoleman, kuin aviomiehensä. Varmaan totta, mutta pitikö se sanoa ääneen...