Hirveintä mitä sinulle on sanottu läheisen kuoleman jälkeen?

Otan osaa, ymmärrän miltä sinusta tuntuu.

Mulle paras kaveri sanoi, että semmoista se on. Ja vaihtoi puheenaihetta.

Se oli ”vaan sun kaveri”! Viitaten siihen että surin muka liikaa kaverini itsemurhaa.

Ei yhikästä mitään negatiivista. 

"Hän on nyt paremmassa paikassa"

Paitsi että ei ole koska kuoleman jälkeen ei ole mitään.

Niin se vaan kuoli, vaikka oli elävinään niin terveellistä elämää. Ei auttanut mitään!

Sanojana vainajan sisarus.

Veljeni kuoli, johon tuttuni tokaisi: Onneksi sinulla on 2 muuta veljeä. Ole onnellinen että teitä on niin monta.

Kyllä, kiitos. Veljeni oli kuin hedelmä korissa, yksi tipahti, mutta onneksi jäi muut.

Mulle ei sanottu mitään kauheaa lapseni isän kuoleman jälkeen, mutta en tajua miten ystävilleni sanottiin lastensa kuoleman jälkeen " Eikö jo pitäisi lakata suremasta " ( vajaa vuosi lapsen tappamisen jälkeen )

tai " tiesithän sinä sen " vajaa vuosi, siitä kun lapsi kuol sairauteen

No tämä nyt ei ollut kovin hirveää, mutta jäi erikoisena mieleen.

Tapasin kassajonossa yllättäen entisiä naapureita. He kysyivät isästäni. Kerroin hänen kuolleen. Odotin, että naapurit sanoisivat jotain osanottoon viittaavaa mutta sen sijaan he sanaakaan sanomatta kääntyivät poispäin. Ei mitään kommenttia. Ei siis todellakaan sanaakaan tämän jälkeen. Olin siitä eteenpäin kuin ilmaa.

Minusta on ihan turha väheksyä perinteisiä kliseitä kuten ikävä kuulla, otan osaa tms. Ne ovat ihan paikallaan ja ainakin parempi kuin täydellinen jäätyminen.

Veli kuoli hukkumalla ja pidimme muistotilaisuutta järven rannalla. Kylän nainen tuli ja pyysi kohteliaasti anteeksi. Jatkoi sitten, että teitä ei varmaan haittaa jos käyn tässä uimassa? Oon aivan hiljaa!

Isän kuoleman jälkeen koulukaveri hymyillen:

”Saitko paljon perintöä :)?”

Ei minulle sanottua, mutta äitini isän hautajaisissa tuttu sanoi äidilleni, että hän ymmärtää miltä äidistäni tuntuu, koska tältä tutulta oli koira kuollut.

Hirveää ei ollut se, mitä sanottiin, vaan se, mitä ei sanottu.

Tiesin tuttujen tietävän, että isäni oli kuollut. Näin sen heidän ilmeestään. Silti he eivät saaneet sanotuksi yhtään mitään. Ikään kuin isääni ei olisi ikinä ollut olemassa. Ja silti isä oli heidänkin kaverinsa.

Ylipäätään kaikki perintö utelut ovat loukkaavia, koska mielestäni kysyjä ei ymmärrä että ihminen on ehkä menettänyt esim vanhempansa.

Äidin itsemurhan jälkeen, kun luonnollisesti mietin olisiko ollut jotain enemmän, jota olisin voinut tehdä estääkseni tämän teon, ex-ystävä kommentoi "Kannattaa mieluummin miettiä, olisi tästä jotain opittavissa tulevan varalle?"

Otin tämän kommentin tosi tunteettomana ja syyllistävänä. Jaa että "toimit väärin, olisko tästä jotain opittavissa sen varalle jos sun äitisi on taas joskus itsemurhan partaalla? Eiku... Se on myöhästä jo."

Ei hirvein, mutta loukkaava tämäkin, tämä kirjoitettiin minulle: 

"No, pitäisi alkaa tulla jo mieleen valoisampiakin ajatuksia, muuten sekoot jo itse"

Ja hautajaisista oli kulunut pari viikkoa. Jos oli oikeasti tarkoitettu parastani, niin kyllä tuo enemmän loukkasi. 

Itsemurhan tehneet ovat heikkoja. Isäni, kun menetin kaksi ystävääni ja myöhemmin sama kun itse oli pakko kertoa voivani huonosti pitkäaikaisen kiusaaminen jälkeen ja ajattelevani kuolemaa.

Kuulemma oli hyvä juttu, että isäni kuoli.

Odotan tuon möläyttäjän kuolemaa.

Isäni kuoleman jälkeen näin entistä työkaveriani ja mainitsin olevani menossa isäni hautajaisiin. Hän sanoi suunnilleen näin: "Kuule, kun vanhemmista ensimmäinen kuolee, se ei ole vielä mitään. Mutta sitten kun toinenkin kuolee, joudut tyhjentämään koko talon!" En siitä loukkaantunut, mutta olihan se vähän erikoinen kommentti, ja toisaalta hauskakin.

Veljeni kuoltua helmikuun kovimpien pakkasten aikaan työkaverini totesi, että kuoleman olisi pitänyt tapahtua aikaisemmin lämpimämpien kelien aikana. Haudankaivaminen on kuulemma hankalaa roudan takia. Tämä oli surunvalittelu, jonka hän minulle esitti.