Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Monelle terapia näyttää olevan jotain kostonhalua, kyllä nyt viimeistään näytän äidille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsereflektiokyvyn ja empatian odottaminen on vähän kyseenalaista, jos sitä odottaa/haluaa joltain muulta kuin itseltään. Jos nämä olisi itsellä oikeasti kunnossa, ei tarvisi keskittyä siihen, miten joku toinen voisi toimia paremmin.
Ei se nyt ihan noin mene.
Eikä tässä keskustelussa molemmat näkökulmat ole "yhtä viallisia".
Terve ihminen tietää terveet toimintatavat ja sen, miten ihmisiä kohdellaan niin, että syntyy kontakti, molempien omanarvontuntoa kunnioitetaan jne. Silloin on tervettä todeta, että hei, tässä menee rajani eivätkä ne ole tuulesta temmatut vaan "yleisesti katsottu hyvään elämään kuuluviksi". Jotta voisit olla osa elämääni, sinun tulee kunnioittaa rajojani ja kohdella minua arvostavasti.
Toinen terve vaihtoehto on sulkea ihminen pois elämästä ja unohtaa. Kun rakastaa äitiään, toivoisi voivansa pitää hänet.
Viallista on jäädä haittaavaan ihmissuhteeseen, missä jokaisen pitää vain ymmärtää toistensa viallisuutta skarppaamatta itse yhtään. Siinä syntyy tilanne, jossa vahvempi jyrää heikomman eikä ole molemminpuolista kunnioitusta.
Vierailija kirjoitti:
Monelle terapia näyttää olevan jotain kostonhalua, kyllä nyt viimeistään näytän äidille.
Tuo on puhdas projektio omista ajatuksista.
Terapiassa tuollaista asennetta hoidettaisiin istunnoilla, ei kannustettaisi toimintaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsereflektiokyvyn ja empatian odottaminen on vähän kyseenalaista, jos sitä odottaa/haluaa joltain muulta kuin itseltään. Jos nämä olisi itsellä oikeasti kunnossa, ei tarvisi keskittyä siihen, miten joku toinen voisi toimia paremmin.
Ei se nyt ihan noin mene.
Eikä tässä keskustelussa molemmat näkökulmat ole "yhtä viallisia".
Terve ihminen tietää terveet toimintatavat ja sen, miten ihmisiä kohdellaan niin, että syntyy kontakti, molempien omanarvontuntoa kunnioitetaan jne. Silloin on tervettä todeta, että hei, tässä menee rajani eivätkä ne ole tuulesta temmatut vaan "yleisesti katsottu hyvään elämään kuuluviksi". Jotta voisit olla osa elämääni, sinun tulee kunnioittaa rajojani ja kohdella minua arvostavasti.
Toinen terve vaihtoehto on sulkea ihminen pois elämästä ja unohtaa. Kun rakastaa äitiään, toivoisi voivansa pitää hänet.
V
Ihmiset tuppaavat olemaan viallisia, niin äidit kuin tyttäret. Ymmärrän että lapset vaativat äidiltään täydellisyyttä, äitienkin on vaikea hyväksyä ettei tyttäreni ole täydellinen joka suhteessa. Normaalissa elämässä me hyväksymme toistemme viat, äiti nyt on semmonen, tytär tommonen, mutta se ei vaikuta mihinkään.
Oikeestiko terapiassa terapeutit edellyttävät täydellisyyttä ja vaativat asiakastaan vaatimaan sitä myös läheisiltään ja kasvattamaan äitiään mieleisekseen.
Terapiassa käyvät tyttäret eivät vaadi äidiltä täydellisyyttä vaan kahta asiaa:
- aito kohtaaminen
- lupa tyttären rajoihin ja niiden kunnioittaminen
Ja samoin yrittää tytär kohdella äitiään.
On aika outoa tuo "täydellisyys". Ilmeisesti sitä voi olla täysin sokea omalle toiminnalleen. Sinulla on hoidossasi vanki. Olet tuonut tälle luksus sängyn, untuvatäkin ja miljoona viihdykettä, päästät vieraita hänen luokseen, on lääkäriä, hierojaa ja sinä iltaisin käytät kaksi tuntia vangin toivomalla tavalla. Ainoa ongelma on siinä, että sinä et antanut ruokaa. Vaikka muuten yritit parhaasi ja teit paljon, yksi oleellinen asia jäi tekemättä. Vanki kuihtui pois. Sinä ihmettelet, että miten nyt niin, teithän niin paljon, miten voidaan vaatia suurempaa täydellisyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tåmä on varsinainen "kasvatan vanhaa äitiäni mieleisekseni" - keskustelu. Olen vähän narsisti, ihmisten pitää olla niinko minä sanon. Vajavaisuuksia ei saa olla . Itse tiedän kaiken lastenkasvatuksesta, ihmissuhteista kun vaan saisi äidin tottelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itsereflektiokyvyn ja empatian odottaminen on vähän kyseenalaista, jos sitä odottaa/haluaa joltain muulta kuin itseltään. Jos nämä olisi itsellä oikeasti kunnossa, ei tarvisi keskittyä siihen, miten joku toinen voisi toimia paremmin.
Ei se nyt ihan noin mene.
Eikä tässä keskustelussa molemmat näkökulmat ole "yhtä viallisia".
Terve ihminen tietää terveet toimintatavat ja sen, miten ihmisiä kohdellaan niin, että syntyy kontakti, molempien omanarvontuntoa kunnioitetaan jne. Silloin on tervettä todeta, että hei, tässä menee rajani eivätkä ne ole tuulesta temmatut vaan "yleisesti katsottu hyvään elämään kuuluviksi". Jotta voisit olla osa elämääni, sinun tulee kunnioittaa rajojani ja kohdella minua arvostavasti.
Toinen terve vaihtoehto on sulkea ihminen pois elämästä ja unohtaa. Kun rakastaa äitiään, toivoisi voivansa pitää hänet.
V
Ei taida olla kyse täysin terveestä ja tasapainoisesta ihmisestä, jos ei pysty luomaan kontaktia toiseen ilman että haluaisi muuttaa toista. Ja jos toinen ei muutu halutunlaiseksi (eli terveeksi?) niin se on niiiin sietämätöntä että välien katkaisu on sitten toinen vaihtoehto. Toki tämä on myös täysin tapauskohtainen aihe, että millainen ratkaisu on paras. Varmasti on myös tilanteita, joissa nuo voi olla ne ainoat terveet vaihtoehdot. Ja koska aihe on niin tapauskohtainen, se tekee tästä keskustelusta loputonta jaappausta.
Ainut ihminen jota voi kehittää on minä itse ja silloin tämä toisten epäkohtien osoittelu ja kehittymisen toivominen on pääasiassa turhaa välien hiertämistä, jos moiset aiheet ei ole tämän kohteen puolesta syvästi toivottuja. Jotkut on epäterveitä, mutta terveellä itsetunnolla, hyvällä itsereflektiokyvyllä ja empatialla heidänkin kanssa voi kokeilla toimia, ja se saattaa jopa osoittautua hedelmälliseksi. Ei toki aina ja jotkut on liian epäterveitä kanssakäyntiin, mutta sillä oman suhtautumisen tärkeyden painotuksella voi vaikuttaa mahdottoman paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän tyyliset keskustelut vain lisäävät kriittisyyttä kallista kela-terapiaa kohtaan. Joku yhteiskunnalle kalliin terapian käynyt vaihdevuosi-ikäinen nainen ryhtyy kuvittelemaan, että olisi Täydellinen Versio Itsestään, jos äitikkä ei olisi niin huono. Tuon terapiakävijän "paranemisennuste" taitaa olla lähellä nollaa. Terapiasta on opittu vain pinnallista terapiapuhetta, mm. trauma-sanan väärä käyttö.
Ja samaan aikaan nuoret ja nuoret aikuiset jäävät ilman terapiaa, vaikka heille annetusta hyvästä terapiasta yhteiskunta ja yksilö hyötyisi eniten.
"aito kohtaaminen." Psykologista jargonia, mitä se tarkkaan ottaen on? Jos rupattelen tyttären kanssa hänen puuhistaan ja kerron omistani se ei varmaan riitä.
Pitäisi kai koko ajan sorkkia jotain tunteita? Kuules sirpa, millainen on tunnemaailmasi tänään, miksi et ole iloinen tai surullinen vaan jutustelet vain pintapuolisia? Ettet vaan ole tunneköyhä. Minulla on ollut tänään syviä tunteita.
Aikuisen lapseni yksityiasiat eivät kuulu minulle, onko se sitä tunneköyhyyttä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"aito kohtaaminen." Psykologista jargonia, mitä se tarkkaan ottaen on? Jos rupattelen tyttären kanssa hänen puuhistaan ja kerron omistani se ei varmaan riitä.
Pitäisi kai koko ajan sorkkia jotain tunteita? Kuules sirpa, millainen on tunnemaailmasi tänään, miksi et ole iloinen tai surullinen vaan jutustelet vain pintapuolisia? Ettet vaan ole tunneköyhä. Minulla on ollut tänään syviä tunteita.
Tää oli hyvä :DD aito kohtaaminen, tosiaan. Onkohan tämä aito kohtaaminen sellainen, jota odotetaan tältä vanhemman roolissa olevalta, vai kohtaako lapsi aidosti myös vanhemman? Jos kohtaa, niin mitä se merkitsee ja mistä lapsi tietää tekevänsä niin?
"Ei taida olla kyse täysin terveestä ja tasapainoisesta ihmisestä, jos ei pysty luomaan kontaktia toiseen ilman että haluaisi muuttaa toista. Ja jos toinen ei muutu halutunlaiseksi (eli terveeksi?) niin se on niiiin sietämätöntä että välien katkaisu on sitten toinen vaihtoehto. Toki tämä on myös täysin tapauskohtainen aihe, että millainen ratkaisu on paras. Varmasti on myös tilanteita, joissa nuo voi olla ne ainoat terveet vaihtoehdot. Ja koska aihe on niin tapauskohtainen, se tekee tästä keskustelusta loputonta jaappausta.
Ainut ihminen jota voi kehittää on minä itse ja silloin tämä toisten epäkohtien osoittelu ja kehittymisen toivominen on pääasiassa turhaa välien hiertämistä, jos moiset aiheet ei ole tämän kohteen puolesta syvästi toivottuja. Jotkut on epäterveitä, mutta terveellä itsetunnolla, hyvällä itsereflektiokyvyllä ja empatialla heidänkin kanssa voi kokeilla toimia, ja se saattaa jopa osoittautua hedelmälliseksi. Ei toki aina ja jotkut on liian epäterveitä kanssakäyntiin, mutta sillä oman suhtautumisen tärkeyden painotuksella voi vaikuttaa mahdottoman paljon."
Itseään voi kehittää loputtomiin, mutta ihmissuhteissa ei olla yksin. Jos joku kohtelee huonosti, siitä pitää voida sanoa. Jos se toinen ei kykene tällaista "kritiikkiä" edes kuulemaan saati ole kiinnostunut muuttamaan toimintaansa, ainoa vaihtoehto on arvioida, missä määrin, jos ollenkaan, sellaisen ihmisen kanssa pystyy ja haluaa olla tekemisissä. Niin yksinkertaista se on, vaikka voikin olla hyvin kivuliasta luovuttaa tiettyjen ihmissuhteiden suhteen.
Tätä prosessiahan ap:kin näyttää nyt käyvän läpi. Kysyi, miten voi keskustella, ja kuten moni onkin jo todennut, ei mitenkään. Seuraava askel on hyväksyä asia ja päättää, miten ko. ihmisen kanssa jatkaa eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun äitini raivaroi, kehotti tapp*** itseni, valvotti, huoritteli ja haukkui ulkonäön sormiani myöten. Nyt ei muista mitään, väittää että olen keksinyt kaiken. Ei kukaan tytär pikkuasioista halua äitiään tilille, kyllä ne ovat olleet vakavia juttuja, jopa henkeä uhkaavia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"aito kohtaaminen." Psykologista jargonia, mitä se tarkkaan ottaen on? Jos rupattelen tyttären kanssa hänen puuhistaan ja kerron omistani se ei varmaan riitä.
Pitäisi kai koko ajan sorkkia jotain tunteita? Kuules sirpa, millainen on tunnemaailmasi tänään, miksi et ole iloinen tai surullinen vaan jutustelet vain pintapuolisia? Ettet vaan ole tunneköyhä. Minulla on ollut tänään syviä tunteita.
Tää oli hyvä :DD aito kohtaaminen, tosiaan. Onkohan tämä aito kohtaaminen sellainen, jota odotetaan tältä vanhemman roolissa olevalta, vai kohtaako lapsi aidosti myös vanhemman? Jos kohtaa, niin mitä se merkitsee ja mistä lapsi tietää tekevänsä niin?
Esim. tällaisen "kritiikistä" raivostuvan vanhemman aito kohtaaminen on sitä, että huomaa, oho, tuon kanssa ei voi asiasta keskustella. Jätänpä hänet rauhaan ja suojaan jatkossa itseni hänen haitalliselta käytökseltään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Ei taida olla kyse täysin terveestä ja tasapainoisesta ihmisestä, jos ei pysty luomaan kontaktia toiseen ilman että haluaisi muuttaa toista. Ja jos toinen ei muutu halutunlaiseksi (eli terveeksi?) niin se on niiiin sietämätöntä että välien katkaisu on sitten toinen vaihtoehto. Toki tämä on myös täysin tapauskohtainen aihe, että millainen ratkaisu on paras. Varmasti on myös tilanteita, joissa nuo voi olla ne ainoat terveet vaihtoehdot. Ja koska aihe on niin tapauskohtainen, se tekee tästä keskustelusta loputonta jaappausta.
Ainut ihminen jota voi kehittää on minä itse ja silloin tämä toisten epäkohtien osoittelu ja kehittymisen toivominen on pääasiassa turhaa välien hiertämistä, jos moiset aiheet ei ole tämän kohteen puolesta syvästi toivottuja. Jotkut on epäterveitä, mutta terveellä itsetunnolla, hyvällä itsereflektiokyvyllä ja empatialla heidänkin kanssa voi kokeilla toimia, ja se saattaa jopa osoittautua hedelmälliseksi. Ei toki a
Joo, puhutaan varmaan hivenen eri asioista sitten, en nimittäin ole eri mieltä näiden vasta-argumenttien suhteen. Huono kohtelu ja siitä sanominen on kans niin laajoja käsitteitä, että jokaisella on varmaan omat mielikuvat siitä mitä näillä tarkoitetaan.
Koko ikäni olen luullut että vaihdevuosiin voi liittyä vaihtelevia mielialoja, äkäisyyttä, suvaitsemattomuutta.
Mutta kaikki asiat muuttuvat, Nykyisin oireet johtuukin siitä kun naiset havahtuvat äitiensä huonouteen ja lähtevät äitihaavaan hakemaan apua. Ja tietysti äitikin voi olla "hankala" . Vanhuus puskee vikoineen päälle. mutta sehän ei johdu vanhuudesta vaan nelkytlukulaisten yleisestä huonoudesta ihmisinä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"aito kohtaaminen." Psykologista jargonia, mitä se tarkkaan ottaen on? Jos rupattelen tyttären kanssa hänen puuhistaan ja kerron omistani se ei varmaan riitä.
Pitäisi kai koko ajan sorkkia jotain tunteita? Kuules sirpa, millainen on tunnemaailmasi tänään, miksi et ole iloinen tai surullinen vaan jutustelet vain pintapuolisia? Ettet vaan ole tunneköyhä. Minulla on ollut tänään syviä tunteita.
Tää oli hyvä :DD aito kohtaaminen, tosiaan. Onkohan tämä aito kohtaaminen sellainen, jota odotetaan tältä vanhemman roolissa olevalta, vai kohtaako lapsi aidosti myös vanhemman? Jos kohtaa, niin mitä se merkitsee ja mistä lapsi tietää tekevänsä niin?
Esim. tällaisen "kritiikistä" raivostuvan vanhemman aito kohtaaminen on sitä, että huomaa, oho, tuon kanssa ei voi asiasta keskustella. J
Mitä "aito kohtaaminen" yleisesti meinaa tai mitä sillä halutaan tarkoittaa?
Vierailija kirjoitti:
Minun äitini raivaroi, kehotti tapp*** itseni, valvotti, huoritteli ja haukkui ulkonäön sormiani myöten. Nyt ei muista mitään, väittää että olen keksinyt kaiken. Ei kukaan tytär pikkuasioista halua äitiään tilille, kyllä ne ovat olleet vakavia juttuja, jopa henkeä uhkaavia.
Jos äiti on hullu, niin et voi mitään. Ehkä ei muista edes. Valitettavaa. Mitä hyödyt äitisi tinkaamisesta, et mitään. Rakenna elämäsi hyvillä asioilla. Maailmassa on muutakin kuin äitisi.
Varmaan on kova äidinikävä heillä joiden äiti on siis oikeast mt-sairas jo lasten lapsuudessa. Hoitojaksoja, psykooseja mutta luulisi nyt terapeuttienkin tajuavan etteivät yllytä asiakastaan tälläisen äidin kimppuun.
Olin tuttava tälläisen äidin kanssa. Mukava puhelias iloinen ihminen mutta kovin jaksamaton. Nopeassa suhteessa tuli raskaaksi ( entiset lapset isällään) , asuivat jonkun aikaa yhdessä, äiti muutti naapuritaloon, lapsi jäi isälle jonka äiti pääasiassa hoiti lasta, äiti kyllä sai vapaasti olla lapsen kanssa kun ei ollut hoitojaksoilla.
Päätyi päättämään elämänsä kun tämä lapsi oli 7- vuotias. Lapsi opiskeli psykiatriksi.
Jos olisi elossa olisi näiltä neljältä lapselta kuitenkaan aika turha mennä vaatimaaan selityksiä ja parempaa äitiä jälkikäteen.
Nämä jutut ovat aika hankalia sillä vaikka kuinka olisi oma kokemus että vanhempi on ollut vääränlainen tai epäoikeudenmukainen niin se on kuitenkin vain oma kokemus. Vanhempien, muiden sisarusten tai vaikkapa ulkopuolisen silmissä tilanne saattaa kuitenkin näyttää hyvinkin erilaiselta. Kuka tuossa puhuu totta ja kuka ei? Oman käsitykseni mukaan kaikki puhuvat totta sillä kyse on omista tuntemuksista, ei niitä voi kukaan muu mitata tai arvottaa. Jos minä tunnen että vanhempani olivat oikeudenmukaisia ja sisarukseni ovat asiasta toista mieltä, saattaa hyvinkin olla ettei asiaan ole yhtä ainoaa absoluuttista totuutta. Ehkäpä sisaruksillani oli isommat odotukset kuin minulla. Ehkä minä olin heitä vahvempi henkisesti. Ehkäpä sisaruksillani oli epärealistisen suuret odotukset elintason suhteen. Tai ehkäpä vanhempani kohtelivat minua paremmin, joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Jos minä sain valvoa myöhempään kuin pienemmät sisarukseni vuonna 1987, oliko se epätasa-arvoista? Vai olisiko ollut epätasa-arvoista jos olisimme kaikki sisarukset saaneet oikeuden valvoa yhtä myöhään samana vuonna siitä riippumatta minkä ikäisiä olimme?
Jos tuntuu ettet pysty puhumaan asiasta vanhempasi kanssa niin älä puhu hänen kanssaan siitä asiasta, puhu jostain muusta. Ja pura ongelmaasi vaikkapa jollekin terapeutille. Mutta ei kannata katkaista välejä omiin vanhempiin, he ovat kuitenkin vanhempiasi ja joskus tulee sekin päivä kun heitä ei ole. On myös turha loukata toista tai pahoittaa hänen mieltään, siitä ei ole hyötyä kenellekään.
Itsereflektiokyvyn ja empatian odottaminen on vähän kyseenalaista, jos sitä odottaa/haluaa joltain muulta kuin itseltään. Jos nämä olisi itsellä oikeasti kunnossa, ei tarvisi keskittyä siihen, miten joku toinen voisi toimia paremmin.