Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Halaaminen. Ei ennen halailtu. Käteltiin naapyrin emäntäkin, ei halattu vaika ystäviä oltiin. Pieniä lapsia ehkä hetki ehdottiin sylitellä.
Joku metsäläisistä puhuu. Hän ajattelee työn silloinkin olleen 7,5 h tietokoneen vierssä kynsien viilailua ja tunteista puhumista.
Metsäläisten elämä oli kovaa työtä 12 h päivä perheen ravinnon takaamiseksi, puhdetyönä miehillä tarvekalujen valmistus, naisilla kehräämistä, kankaan kutomista, ompelua, sukan neulomista. Ei niissä oloissa olisi pärjännyt pohtimallamitähän horoskooppi tänään sanoo, onko hyvä tunneäly päivä.
Ihan varmaan siis me metsästä lähteneet olemme vähän realisteja, käytännöllisiä, tunteet näytetään teoilla, ei jatkuvalla puhevirralla miltä minusta nyt tänään tuntuu.
Niin. Ja kun ne teot joko loistavat poissaolollaan tai ovat haitallisia niin ei niistä ainakaan
Miksi yleistät? Metsäläisperheessäni ei edes isä kiroillut, äiti oli hyvin tarkka puheistaan kun oli paremmissa perheissä palvellut navetan esimiehenä sinkkuvuotensa. (Nyt hoitaa yksi isäntä suurenkin karjan, äidilläni oli kymmenkunta naista suuressa kartanossa alaisena.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli hankala äiti, joka teki parhaansa niillä eväillä, joita hänellä oli. Enempää ei voi ihmiseltä vaatia.
Minusta äidin syyttely omista ongelmista on epäkypsää vastuunpakoilua.
Näin on. Kaikki epäonnistuneet seurustelut, alkoholiongelmat, ulkonäkö, liitot, työttömyyden, vaikeudet työssä ja työkavereiden kanssa, omien teinien narkkaukset ja ongelmat, kaikkihan ne oman äidin syytä. Eihän ihmisellä mitään omaa vastuuta. Ha terapeutit tukevat tätä ajattelua, mene syyttämään äitiäsi.
Eiköhän se kuule ole niin päin, että se terapiaan meno on ihan konkreettinen vastuunotto ja työn tekeminen.
Mitä vastuunotttoa on se, että jatkaa edelleen vuosikymmenten haitallisia
Ristiriitainen teksti. Kun löydätte koko ajan sen syyn äidistänne, terapeutin kanssa yhteistoiminnassa. Kaikesta omasta vastuusta elämässänne näköjään kieltäydytte. On säälittävää kuinka keskenkasvuisia vielä viiskymppisenä, äitivanhan syytä , kyllä meen hoitokotiin sanomaan suorat sanat.
Ei kannata puhua asiasta, josta ei tiedä yhtään mitään.
Terapiassa ei keskitytä syyttämään vanhempia tai yllytetä mihinkään eikä keskustelu tarkoita suorien sanojen sanomista.
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa joku ongelmainen minulle.
Miten lapsuutenne muuttuu jatkuvalla jankkaamisella?
Miksi ette nyt yritä tehdä elämästänne mieleistänne vaan takerrutte lapsuuteen?
Miten omat lapsenne voivat ongelmaisen vanhempansa kanssa?
Minäkin lapsena luin satukirjoista ihan toisenlaisesta lapsuudesta kuin omani mutta jo silloin olin realisti, ihmiset ja kodit ovat erilaisia. Ei tullut silloin eikä myöhemmin mieleen vaatia vanhemmilta noiden tyttökirjojen hempeää lapsuutta.
Eihän se lapsuus mitenkään tietenkään muutu. Hölmö ja alistava kysymys minusta.
Miksi emme yritä tehdä elämästä mieleistä? Yritämmehän. Sen vuoksi esimerkiksi tämä ketju. Tarkoituksena on rakentaa parempaa elämää, ja jokainen väkivaltaa kohdannut joutuu jossain vaiheessa käymään menneisyyden vaiheet läpi. Siihen tarvitsee vertaistukea. Asioista pitää jutella ja kuulla muiden kokemuksiakin. Kun menneisyyden voi hyväksyä osaksi omaa elämäntarinaansa, on silloin mahdollisuus eheytyä. Väkivaltaa kohdanneelta menee kuitenkin usein vuosia tähän kaikkeen, koska väkivalta tai hyväksikäyttö on tapahtunut niin varhain että se on vaikuttanut välittäjäaineiden toimintaaan ja kehon hormonitoiminnan kehitykseenkin.
Miten omat lapseni voivat...? En saa koskaan tietää. En uskaltanut ryhtyä vanhemmaksi koska en halua ottaa sitä riskiä että aiheuttaisin tämän saman jollekin toiselle.
Ei meillä luettu mitään satuja.
Vierailija kirjoitti:
En keksi muuta kuin että se häpeän aalto on niin valtava, ettei sieltä pysty toimimaan ja tuo vanhempi sukupolvi on kasvatettu häpeän kautta.
Me säälimme teitä, emme yritä pitkittää sotaa vaan rakentaa rauhaa, mutta pysytte niissä poteroissanne. Äitini ei kyennyt halaamaan minua edes ennen kuolemaansa
Me? Ketkä me? Onko tämä jonkun tahon koordinoima trolliketju?
Terapeuttien mainosketju, tulkaa kaikki naiset niin syytellään äitejä.
Sitten tulee seuraava sukupolvi naisia ja terapeutteja samaan aiheeseen, sukupolvien ketju jatkuu.
Vierailija kirjoitti:
Tosi monen hankalankin asian kanssa oppii ajan kanssa elämään. Itselleni ikääntyminen on sopinut tosi hyvin.
Olen paljon onnellisempi ja henkisesti tasapainoisempi ihminen nyt viisikymppisenä kuin pari-kolmekymppisenä. Olen kiitollinen elämästäni ja voin pääosin erinomaisesti. Olen käsitellyt traumani.
Myös äidin, hänen väkivaltaisuutensa ja tuon äsken kertomani hylkäämisensä voin hyväksyä, toki hyvin ikäväksi, osaksi elämääni. Nämäkään kokemukset eivät kuitenkaan määrittele minua.
Olisi ollut hyvä asia tuntea äitini syvemmin. Kohdata hänet edes kerran jollain merkityksellisellä tavalla ihmisenä. Tai että hän tuntisi minut. Lapsensa. Ei hän tunne meitä.
Mutta kaikkea ei saa. Itse en ole voinut tähän vaikuttaa. Äitini on lisääntynyt jollain tapaa lähinnä kuin jokin ei-hoivaava eläin. Kuin merikilpikonna, joka on tullut rantaan, muninut hiekkakuoppaan ja lähtenyt.
Lainaukset toimivat huonosti, mutta tätä kirjoitusta halusin nostaa esille. Hienosti kirjoitettu ja analysoitu!
Ihan samanlainen kokemus oli oma lapsuuteni.
Äitini suoritti elämää lapsiperheessä, ei osannut olla läsnä tai vastata mihinkään tarpeeseen, joka ei ollut fyysinen. Ei aina niihinkään.
Lapsista vanhimpana minulle kaatuikin sitten kohtuuton urakka, jossa jopa vanhempieni parisuhteen tila oli vastuullani. Kohtuuttomuus on nykyisin se sana, joka kuvaa lapsuuttani parhaiten. Kohtuutonta oli myös se, että vanhemmuuteen ja perhe-elämään kykenemättömät ihmiset tekivät lapsia peräti 4.
Lapsuuden olen minäkin jättänyt taakseni, muttä äitini haluaisi jatkaa kohtuuttomuuttaan kanssani vieläkin. Olen rajannut äitini elämäni ulkokehälle, koska muuten joudun kannattelemaan äitiäni ihan samalla tavalla kuin lapsenakin. Silloin ei ollut lainkaan tilaa itselleni, ei tilaa olla oma itseni, löytää oma polkuni ja kasvaa itsenäiseksi aikuiseksi.
Tuon kasvamisen ja oman polkuni ja itseni löytämisen olen tehnyt aikuisena ja se oli mahdollista vain ottamalla etäisyys äitiin. Nurinkurista onkin, että äitini on voinut pyöräyttää lapset maailmaan ja jättää hoitamisen ja hoivaamisen tekemättä. Vaatinut sitä kyllä itselleen, ihan pieneltä lapselta ja nyt vaatii yhä keski-ikäiseltä lapseltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi sitten sekoitatte tähän keskusteluun puutteelliset/ työläät olot/ traumat?
Ihminen on sosiaalinen olento. Jos ei oltu luonnevikaisia, siellä ahtaassa pirtissä oli enemmän ok kuin kahdeksanvuotias yksin kotona einesmakaronilaatikon kanssa,.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa joku ongelmainen minulle.
Miten lapsuutenne muuttuu jatkuvalla jankkaamisella?
Miksi ette nyt yritä tehdä elämästänne mieleistänne vaan takerrutte lapsuuteen?
Miten omat lapsenne voivat ongelmaisen vanhempansa kanssa?
Minäkin lapsena luin satukirjoista ihan toisenlaisesta lapsuudesta kuin omani mutta jo silloin olin realisti, ihmiset ja kodit ovat erilaisia. Ei tullut silloin eikä myöhemmin mieleen vaatia vanhemmilta noiden tyttökirjojen hempeää lapsuutta.
Eihän se lapsuus mitenkään tietenkään muutu. Hölmö ja alistava kysymys minusta.
Miksi emme yritä tehdä elämästä mieleistä? Yritämmehän. Sen vuoksi esimerkiksi tämä ketju. Tarkoituksena on rakentaa parempaa elämää, ja jokainen väkivaltaa kohdannut joutuu jossain vaiheessa käymään menneisyyden vaiheet läpi. Siihen tarvitsee vertaistukea. Asioista pitää jut
Olet kuitenkin oppinut lukemaan? Minä opin 5-vuotiaana lukemaan. Pyhäkouluun menin aina hyvissä ajoissa jotta ehdin lukea paljon tammen kultaisia kirjoja ym. Pyhäkoulu oli isossa vauraassa talosssa ja tuvassa hyllyllinen lastenkirjoja jotka oli siinä vapaasti luettavissa.
Samasta talosta haettiin posti, sitäkin menin gakemaan etuajassa niin ehdin lukea sitten jo tyttökirjojakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa joku ongelmainen minulle.
Miten lapsuutenne muuttuu jatkuvalla jankkaamisella?
Miksi ette nyt yritä tehdä elämästänne mieleistänne vaan takerrutte lapsuuteen?
Miten omat lapsenne voivat ongelmaisen vanhempansa kanssa?
Minäkin lapsena luin satukirjoista ihan toisenlaisesta lapsuudesta kuin omani mutta jo silloin olin realisti, ihmiset ja kodit ovat erilaisia. Ei tullut silloin eikä myöhemmin mieleen vaatia vanhemmilta noiden tyttökirjojen hempeää lapsuutta.
Eihän se lapsuus mitenkään tietenkään muutu. Hölmö ja alistava kysymys minusta.
Miksi emme yritä tehdä elämästä mieleistä? Yritämmehän. Sen vuoksi esimerkiksi tämä ketju. Tarkoituksena on rakentaa parempaa elämää, ja jokainen väkivaltaa kohdannut joutuu jossain vaiheessa käymään menneisyyden vaiheet läpi.
Olet kuitenkin oppinut lukemaan? Minä opin 5-vuotiaana lukemaan. Pyhäkouluun menin aina hyvissä ajoissa jotta ehdin lukea paljon tammen kultaisia kirjoja ym. Pyhäkoulu oli isossa vauraassa talosssa ja tuvassa hyllyllinen lastenkirjoja jotka oli siinä vapaasti luettavissa.
Samasta talosta haettiin posti, sitäkin menin gakemaan etuajassa niin ehdin lukea sitten jo tyttökirjojakin.
Mihin tämä liittyy?
Miksi ei köyhyys, asua kylän huonoimmassa mökissä jne voisi aiheuttaa traumoja siinä kuin piano/balettitunnit tai äidin turkki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa joku ongelmainen minulle.
Miten lapsuutenne muuttuu jatkuvalla jankkaamisella?
Miksi ette nyt yritä tehdä elämästänne mieleistänne vaan takerrutte lapsuuteen?
Miten omat lapsenne voivat ongelmaisen vanhempansa kanssa?
Minäkin lapsena luin satukirjoista ihan toisenlaisesta lapsuudesta kuin omani mutta jo silloin olin realisti, ihmiset ja kodit ovat erilaisia. Ei tullut silloin eikä myöhemmin mieleen vaatia vanhemmilta noiden tyttökirjojen hempeää lapsuutta.
Eihän se lapsuus mitenkään tietenkään muutu. Hölmö ja alistava kysymys minusta.
Miksi emme yritä tehdä elämästä mieleistä? Yritämmehän. Sen vuoksi esimerkiksi tämä ketju. Tarkoituksena on rakentaa parempaa elämää, ja jokainen väkivaltaa kohdannut joutuu joss
Hänelle, jolle ei lapsena luettu. Minulle opetettiin kirjaimet , ei tarvinnut lukea. Ja ei, meillä ei montaa kirjaa ollut. Mutta sanomalehti oli.
Miksei sellainenkaan trauma kelpaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Halaaminen. Ei ennen halailtu. Käteltiin naapyrin emäntäkin, ei halattu vaika ystäviä oltiin. Pieniä lapsia ehkä hetki ehdottiin sylitellä.
Joku metsäläisistä puhuu. Hän ajattelee työn silloinkin olleen 7,5 h tietokoneen vierssä kynsien viilailua ja tunteista puhumista.
Metsäläisten elämä oli kovaa työtä 12 h päivä perheen ravinnon takaamiseksi, puhdetyönä miehillä tarvekalujen valmistus, naisilla kehräämistä, kankaan kutomista, ompelua, sukan neulomista. Ei niissä oloissa olisi pärjännyt pohtimallamitähän horoskooppi tänään sanoo, onko hyvä tunneäly päivä.
Ihan varmaan siis me metsästä lähteneet olemme vähän realisteja, käytännöllisiä, tunteet näytetään teoilla, ei jatkuvalla puhevirralla miltä minusta nyt tänään tuntuu.
Mikä tuossa sukan parsimisessa ja tarvekalu
Ei kai siinä sen ajan ihmisillä mitään traumaa ollut, eivät vaan joutaneet tunteistaan jauhamaan päiväkausia. Teillä heidän lapsillaan ja lapsenlapsillaan se ongelma on heistä, kun olivat metsäläisiä jotka eivät lukeneet kaikkia itsehoito-oppaita eivätkä puhuneet pehmopuhetta. Päivätöinään netissä.
Meidän ongelma ei ole se, että vanhemmat eivät puhuneet pehmopuhetta vaan se, että me lapset olimme yksinämme ilman vanhempia ja ilman mitään (joillain toki myös suoraa väkivaltaa jne).
Siellä pirtissä oli sisaruksia, mummua, äitikin töissä pihapiirissä jne. Ei lapsi ollut kerrostaloasunnossa yksin tai heitetty kaksikuukautisesta kymmeneksi tunniksi päivässä kodin ulkopuolelle. Ei tarvinnut pirtissä käydä yksin kotona nukkumaan ekaluokkalaisena tms.
Mitään "pehmopuhetta" ei edes tarvita, jos on normaalia puhetta, mutta kun sitä ei ollut. Oli tyhjyyttä ja kovaa/kohtaamatonta puhetta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis te, joilla nyt on lapsia. Älkää juoko, tupakoiko, narkatko, älkää käykö vieraissa ettei lapsenne aikuisena tarvitse terapiaa.
Olkaa aina lapsenne kanssa, ostakaa kaikki mitä hän pyytää, hän määrätköön perheenne asiat ruokia myöten. Lapsia ei saa käyttää lapsityövoimana eli ei kotitöitä.
Unohtakaa itsenne, ette enää ole henkilöitä, vain äiti tai isä. Kaikki mitä teette tai sanotte käsitellään 30 vuoden päästä terapeutilla.
Aamen! Tähän voisi lisätä, että mitään huolia ei saa olla eikä juoksevien asioiden hoitamista, riitoja tai eroa puolisosta, älkää käykö töissä, eikä rahasta saa stressata jne, koska se kaikki on pois siitä vanhemman kyltymättömästä energiavarannosta, joka voi kohtaamisissa lapsen kanssa näyttäytyä negatiivisena ja jäädä sinne lapsen mieleen kaihertamaan vuosikymmeniksi. Sitten niitä kaivellaan vuosien päästä. Vanhemmat olkaamme täydellisiä :)
Ne nuoret ja nuoret aikuiset käyvät nyt terapiassa, koska niiden vanhemmat eivät saaneet terapiaa silloin kuin sitä olisivat tarvinneet.
Hei sinä lukijatyttö
Me kaikki näemme, että olet traumatisoitunut. Sinä olet tässä se, joja koet saavasi olla ainoa traumatisoitunut koko ketjusta.
He, jotka kokevat tarvetta "puhua äitinsä kanssa", eivät ole traumatisoituneet harrastuksista tai kodin puitteista. Heillä on kehityksellinen trauma, joka syntyy ensisijaisen huolenpitäjän ja lapsen kohtaamattomuudesta. Siinä sitten voi olla ympäröivät olosuhteet hyvät tai huonot, ei mitään väliä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa joku ongelmainen minulle.
Miten lapsuutenne muuttuu jatkuvalla jankkaamisella?
Miksi ette nyt yritä tehdä elämästänne mieleistänne vaan takerrutte lapsuuteen?
Miten omat lapsenne voivat ongelmaisen vanhempansa kanssa?
Minäkin lapsena luin satukirjoista ihan toisenlaisesta lapsuudesta kuin omani mutta jo silloin olin realisti, ihmiset ja kodit ovat erilaisia. Ei tullut silloin eikä myöhemmin mieleen vaatia vanhemmilta noiden tyttökirjojen hempeää lapsuutta.
Eihän se lapsuus mitenkään tietenkään muutu. Hölmö ja alistava kysymys minusta.
Miksi emme yritä tehdä elämästä mieleistä? Yritämmehän. Sen vuoksi esimerkiksi tämä ketju. Tarkoituksena on rakentaa parempaa elämää, ja jokainen väkivaltaa kohdannut joutuu jossain vaiheessa käymään menneisyyden vaiheet läpi.
Hieno juttu, että sinulla oli mukava lapsuus. Miten muistosi liittyy traumakeskusteluun?
Narkkaamista ei pitäisi puolustellaa sillä että vanhempi saa olla jotenkin oma itsensä. Menee vähän överiksi tämä terpiavastarinta tässä ketjussa.
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku vaikka 10 vuotta naimisissa ollut perheellinen nainen kertoa mitä te siis odotatte äidiltänne jotta äiti ei olisi tunnekylmä, olisi emotiaalisesta läsnä, ei kuitenkaan mitenkään ota kantaa asioihinne.
Tuosta seuraa lopulta hyväksyminen että toista ei voi muuttaa, ja irtipäästäminen. Sitten aletaan olla voiton puolella 💪
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis te, joilla nyt on lapsia. Älkää juoko, tupakoiko, narkatko, älkää käykö vieraissa ettei lapsenne aikuisena tarvitse terapiaa.
Olkaa aina lapsenne kanssa, ostakaa kaikki mitä hän pyytää, hän määrätköön perheenne asiat ruokia myöten. Lapsia ei saa käyttää lapsityövoimana eli ei kotitöitä.
Unohtakaa itsenne, ette enää ole henkilöitä, vain äiti tai isä. Kaikki mitä teette tai sanotte käsitellään 30 vuoden päästä terapeutilla.
Aamen! Tähän voisi lisätä, että mitään huolia ei saa olla eikä juoksevien asioiden hoitamista, riitoja tai eroa puolisosta, älkää käykö töissä, eikä rahasta saa stressata jne, koska se kaikki on pois siitä vanhemman kyltymättömästä energiavarannosta, joka voi kohtaamisissa lapsen kanssa näyttäytyä negatiivisena ja jäädä sinne lapsen mieleen kaihertamaan vuosikymmeniksi. Sitten niitä kaivellaan vuosie
Taas toistat. Ihmisellä ei mitään omaa vastuuta. Vanhempien syytä jos hlö asiansa sössii ha menee sekaisin.
Lasten mt-ongelmat ovat eri asia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanokaa joku ongelmainen minulle.
Miten lapsuutenne muuttuu jatkuvalla jankkaamisella?
Miksi ette nyt yritä tehdä elämästänne mieleistänne vaan takerrutte lapsuuteen?
Miten omat lapsenne voivat ongelmaisen vanhempansa kanssa?
Minäkin lapsena luin satukirjoista ihan toisenlaisesta lapsuudesta kuin omani mutta jo silloin olin realisti, ihmiset ja kodit ovat erilaisia. Ei tullut silloin eikä myöhemmin mieleen vaatia vanhemmilta noiden tyttökirjojen hempeää lapsuutta.
Eihän se lapsuus mitenkään tietenkään muutu. Hölmö ja alistava kysymys minusta.
Miksi emme yritä tehdä elämästä mieleistä? Yritämmehän. Sen vuoksi esimerkiksi tämä ketju. Tarkoituksena on rakentaa parempaa elä
Et taida hahmottaa ihmisten ja persoonien erillisyyttä ihan samalla tavalla kuin tavikset...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisiko joku vaikka 10 vuotta naimisissa ollut perheellinen nainen kertoa mitä te siis odotatte äidiltänne jotta äiti ei olisi tunnekylmä, olisi emotiaalisesta läsnä, ei kuitenkaan mitenkään ota kantaa asioihinne.
Tuosta seuraa lopulta hyväksyminen että toista ei voi muuttaa, ja irtipäästäminen. Sitten aletaan olla voiton puolella 💪
Miesten pitää luopua lapsuusperheestään seurustelusuhteen vakiinnuttua.
Naiselle on luvallista roikkua koko ikänsä äidissään kiinni?177
En keksi muuta kuin että se häpeän aalto on niin valtava, ettei sieltä pysty toimimaan ja tuo vanhempi sukupolvi on kasvatettu häpeän kautta.
Me säälimme teitä, emme yritä pitkittää sotaa vaan rakentaa rauhaa, mutta pysytte niissä poteroissanne. Äitini ei kyennyt halaamaan minua edes ennen kuolemaansa
Me? Ketkä me? Onko tämä jonkun tahon koordinoima trolliketju?