Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Älä keskustele.

Ole hänen kanssaan vain sen verran, kuin sinulle on mukavaa.

Älä anna enempää kuin huvittaisi ihmiselle, joka kohteli itseäsi kuin taakkaa. On ihan ok olla hyvänpäiväntuttu vanhempansa kanssa. Miksei vieraskin. 

Miksi tarvitsisi keskustella vanhemman kanssa lapsuudesta? Tapahtunut mitä tapahtunut ja tuskin keskustelu muuttaisi mitään. Aikansa, kun yrittää keskustella, toteaa ettei vanhempi kykene näkemään omaa puoltaan tilanteeseen. Siinä kohtaa hyväksyy hänen olevan sellainen kuin on ja minimoi hänen kanssaan yhteydenpidon.

Viimeksi tänään totesin, ettentarvitse äitini lannistavaa ja painostavaa asennetta ja nyt muutamaan kuukauteen en ole hänen kanssaan missään tekemisissä. 

Vierailija kirjoitti:

Nämä jutut ovat aika hankalia sillä vaikka kuinka olisi oma kokemus että vanhempi on ollut vääränlainen tai epäoikeudenmukainen niin se on kuitenkin vain oma kokemus. Vanhempien, muiden sisarusten tai vaikkapa ulkopuolisen silmissä tilanne saattaa kuitenkin näyttää hyvinkin erilaiselta. Kuka tuossa puhuu totta ja kuka ei? Oman käsitykseni mukaan kaikki puhuvat totta sillä kyse on omista tuntemuksista, ei niitä voi kukaan muu mitata tai arvottaa. Jos minä tunnen että vanhempani olivat oikeudenmukaisia ja sisarukseni ovat asiasta toista mieltä, saattaa hyvinkin olla ettei asiaan ole yhtä ainoaa absoluuttista totuutta. Ehkäpä sisaruksillani oli isommat odotukset kuin minulla. Ehkä minä olin heitä vahvempi henkisesti. Ehkäpä sisaruksillani oli epärealistisen suuret odotukset elintason suhteen. Tai ehkäpä vanhempani kohtelivat minua paremmin, joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Jos minä sain valvoa myöhempään kuin pienemmät sisarukseni vuonna 1987, olik

Etkö ikinä ole kuullut sellaisesta että vanhemmat suhtautuvat eri tavalla ja kohtelevat eri tavalla sisaruksia? Kaikki vaikuttaa.. Luonteiden yhteensopivuus, kiintymyssuhde (voi kiintyä toiseen kun taas toiseen ei, tai se on erilaista), vanhempien mieltymykset esim jompaan kumpaan sukupuoleen. voi kuule epäreilusti kohdeltuja lapsia on sisarusporukassa usein. Miksi ei vaan voi miettiä mistä syystä joku kokee asian näin, miettiä että mitä itse on tehnyt että oma lapsi kokee näin? Miksi vaan kielletään kaikki?

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus taitaa olla elämän ainoa osa-alue, jolla voi per#eillä miten paljon tahansa ja silti on muka yrittänyt parhaansa. Olisipa mullakin lapsia niin voisin saada pyyteetöntä rakkautta ja samalla kaataa kaiken pas#an heidän niskaansa.

Kyllä niitä on helpompi väsätä kuin mitään muuta elämässä. Siitä vaan sijaiskärsijää väsäämään ja kuolemaan tuomitsemaan.

Vierailija kirjoitti:

Monelle terapia näyttää olevan jotain kostonhalua, kyllä nyt viimeistään näytän äidille.

Täh? Itse varmaan kostat omille lapsillesi asioita, jos vaikka ovat eri mieltä kanssasi tai kehtaavat kritisoida jostakin. Miksi muuten tulisi edes mieleen tuollainen?

Et sinäkään täydellinen ole. Unohda. Tervettä keskustelua ei koskaan saa aikaiseksi kritisoimalla toista. Et sinäkään tykkää että sun tekemisiäsi kritisoidaan. Kritiikistä ei synny muuta kuin lisää riitaa

Vierailija kirjoitti:

Et sinäkään täydellinen ole. Unohda. Tervettä keskustelua ei koskaan saa aikaiseksi kritisoimalla toista. Et sinäkään tykkää että sun tekemisiäsi kritisoidaan. Kritiikistä ei synny muuta kuin lisää riitaa

Kun perseilee, on kritiikki ansaittua ja siitä kannattaisi ottaa opikseen. Muuten saa jäädä ihan yksinään perseilemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et sinäkään täydellinen ole. Unohda. Tervettä keskustelua ei koskaan saa aikaiseksi kritisoimalla toista. Et sinäkään tykkää että sun tekemisiäsi kritisoidaan. Kritiikistä ei synny muuta kuin lisää riitaa

Kun perseilee, on kritiikki ansaittua ja siitä kannattaisi ottaa opikseen. Muuten saa jäädä ihan yksinään perseilemään.

Voi olla noin, mutta tuo voi olla myös kohtuutonta ja narsistista. Aivan riippuvainen jokaisen yksilöllisestä tilanteesta. Perseily voi olla subjektiivista.

Kommentti 543, juurihan kirjoitin ettei näissä ole yhtä ainoaa totuutta vaan jokainen kokee nämä omalla tavallaan. Siitä ei silti seuraa että juuri sinun kokemuksesi olisi enemmän (tai vähemmän) oikein kuin jonkun muun perheenjäsenesi kokemus.

Jos ajatellaan vaikkapa kuvitteellista perhettä jolla on lomalla varaa yhteen etelänmatkaan niin onko se epätasa-arvoista kohtelua että koko perhe matkustaa Kreikkaan vaikka yksi lapsista olisi halunnut mieluummin Espanjaan? Joku oppositioon jäänyt lapsi saattaa ajatella näin, naapurissa asuva vähävaraisempi perhe ei pysty matkustamaan mihinkään ja heidän lapsensa voi vain unelmoida tuosta etelänmatkan luksuksesta, hän olisi kiitollinen edes risteilystä ruotsinlaivalla. Tämä voi kuulostaa nykyään uskomattomalta mutta 1980-luvulla tämä oli täyttä totta, etelänmatkat olivat tulotasoon nähden kalliimpia joten aika harvat lapsiperheet pystyivät lähtemään niille.

Minusta on surullista jos joku vielä aikuisenakin kokee että vanhemmat ovat kohdelleet epäoikeudenmukaisesti vaikka luultavasti he ovat tehneet parhaansa niillä resursseilla mitä silloin on ollut käytettävissä. Itsellänikin oli eräs sisarus joka koki ettei hänen harrastuksiaan tuettu riittävästi vaikka hän sai melkein kaiken mitä osasi pyytää. Perheemme olisi tehnyt konkurssin jos kaikki muut olisivat toimineet yhtä itsekkäästi. Silti hän yrittää syyllistää meitä muita milloin mistäkin mutta hän ei kestä yhtään jos hänelle sanotaan vastaan. Onnea vaan valitsemallaan tiellä.

Jos vanhemmista kumpikin on koko ikänsä etsinyt omien vanhempiensa hyväksyntää niin eipä siinä paljon mitään hyvää annettavaa meille lapsille ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Kommentti 543, juurihan kirjoitin ettei näissä ole yhtä ainoaa totuutta vaan jokainen kokee nämä omalla tavallaan. Siitä ei silti seuraa että juuri sinun kokemuksesi olisi enemmän (tai vähemmän) oikein kuin jonkun muun perheenjäsenesi kokemus.

Jos ajatellaan vaikkapa kuvitteellista perhettä jolla on lomalla varaa yhteen etelänmatkaan niin onko se epätasa-arvoista kohtelua että koko perhe matkustaa Kreikkaan vaikka yksi lapsista olisi halunnut mieluummin Espanjaan? Joku oppositioon jäänyt lapsi saattaa ajatella näin, naapurissa asuva vähävaraisempi perhe ei pysty matkustamaan mihinkään ja heidän lapsensa voi vain unelmoida tuosta etelänmatkan luksuksesta, hän olisi kiitollinen edes risteilystä ruotsinlaivalla. Tämä voi kuulostaa nykyään uskomattomalta mutta 1980-luvulla tämä oli täyttä totta, etelänmatkat olivat tulotasoon nähden kalliimpia joten aika harvat lapsiperheet pystyivät lähtemään niille.

Minusta on surullista

Mistä tämä oletus että kaikki vanhemmat tekisivät parhaansa? Eivät todellakaan tee. Osa ei oikeasti edes rakasta omia lapsiaan

T. Paljon perheiden ja lasten kanssa työskennellyt

Vierailija kirjoitti:

Hyvää keskustelua! Tämä keskustelu osoittaa itse asiassa hyvin sen, miksi ei todella kannata edes yrittää. Liekö sodan peruja se että moni vanhus täysin tunnekylmä ja empatiakyvytön. Kauhea tarve kieltää toisen ihmisen tunteet ja kokemus. Ymmärrän että lähtökohdat on olleet erilaiset. Mutta oman seuransa saa valita, kaikkea ei tarvi kestää. Oma hyvä helpottunut olo kertoo sen että on tehnyt oikein, jos ottanut etäisyyttä tai laittanut välit poikki. 

Niin, on hyvin hämmentävää huomata, miten täällä keskustelussa nämä raivoajat kokevat aikuisen lapsen tunteet syytöksenä itseään kohtaan.

Jos tytär 50 v sanoo äidille 80 v että olin silloin lapsena ihan järkyttävän peloissani asiasta x tai itkin salaa suruissani asiaa y ja tunsin pohjatonta yksinäisyyttä niin eihän tässä ole takana se, että haluttaisiin syyttää toista. 

Usein tässä kohti se vanhempi pilaa kaiken ryhtymällä marttyyriksi ("niin, minun syytänihän kaikki on ja mitään en ole osannut tehdä oikein"). Kun voisi vaan sanoa että voi lapsi rakas, olen niin pahoillani, sinusta on mahtanut tuntua tosi pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monelle terapia näyttää olevan jotain kostonhalua, kyllä nyt viimeistään näytän äidille.

Täh? Itse varmaan kostat omille lapsillesi asioita, jos vaikka ovat eri mieltä kanssasi tai kehtaavat kritisoida jostakin. Miksi muuten tulisi edes mieleen tuollainen?

Meillä 70+ anopilla nimenomaan pakkomielle kostaa ja näpäyttää erinäisiä asioita omille lapsilleen, jos esim eivät olleet jostain samaa mieltä hänen kanssaan tai uskalsivat jotain hänen juttuaan vähän kyseenalaistaa. Kostaa siis omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Todella tervettä toimintaa! 

Itse en ole voinut käsitellä mitenkään. Kumpikaan vanhemmistani ei vaan osaa asettua minun asemaan ja miettiä miltä heidän tekemisensä on minusta tuntunut - ei vaikka olen kertonut ja kertonut sen myös hyvin rakentavasti. En ole itse ottanut näitä asioita esille tai vaatinut heiltä mitään, mutta olen kertonut oman kokemukseni kun on sellainen tilanne tullut että lapsuusasioita on heidän toimestaan tullut esille. Olen kertonut että minusta tuntui tältä ja tältä kun tämä ja tuo tapahtui. He eivät ole suhtautuneet empaattisesti vaan todenneet että ei ole heidän vikansa. Ja that's it. Omalla kohdallani kyse on väkivaltakokemuksista ja myös siitä että minut altistettiin toistuvasti ja pitkään lapsille sopimattomille asioille ja vanhemmat olivat henkisesti hyvin epäkypsiä ja epävakaita. En siis ylläty että he eivät pysty käsittelemään asiaa, sillä jos heillä olisi ollut kykenevyyttä alunperinkin niin eihän noita kokemuksia olisi minulle syntynyt - nyt vain ollaan 30 vuotta pidemmällä ja edelleen he eivät ole kykeneviä asettumaan toisen asemaan. 

Käsittelen asiaa terapiassa. Saan sieltä apua ja siellä korjataan ja rakennetaan sitä mitä vanhemmat eivät kyenneet antamaan tai mitä heidän toimintansa vahingoitti. Vanhemmillani on omat kokemuksensa jotka varmasti ovat vaikuttaneet siihen, mutta se ei poista sitä että nuo asiat olisivat olleet heidän vallassaan ja heidän toimintansa on ollut vahingollista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvää keskustelua! Tämä keskustelu osoittaa itse asiassa hyvin sen, miksi ei todella kannata edes yrittää. Liekö sodan peruja se että moni vanhus täysin tunnekylmä ja empatiakyvytön. Kauhea tarve kieltää toisen ihmisen tunteet ja kokemus. Ymmärrän että lähtökohdat on olleet erilaiset. Mutta oman seuransa saa valita, kaikkea ei tarvi kestää. Oma hyvä helpottunut olo kertoo sen että on tehnyt oikein, jos ottanut etäisyyttä tai laittanut välit poikki. 

 

Niin, on hyvin hämmentävää huomata, miten täällä keskustelussa nämä raivoajat kokevat aikuisen lapsen tunteet syytöksenä itseään kohtaan.

Jos tytär 50 v sanoo äidille 80 v että olin silloin lapsena ihan järkyttävän peloissani asiasta x tai itkin salaa suruissani asiaa y ja tunsin pohjatonta yksinäisyyttä niin eihän tässä ole takana se, että haluttaisiin syyttää toista. 

Juuri tämä. Ja tästä on minunkin suhteessani omiin vanhempiin kyse ja ymmärrän tämän kommentin. Vaikka vanhempi ei olisi silloin lapsensa lapsuudessa jotain ymmärtänyt tai tiennyt tai tahattomasti aiheuttanut jotain ikävää lapselle niin kyllä hyvä vanhempi on empaattinen sille lapsen kokemukselle kun saa siitä tietää tai oman kypsymisensä myötä ymmärtää sen paremmin. Omatkaan vanhemmat ei tähän pysty kun olen kertonut kiusaamiskokemuksista - on sanottu vain että ei se heille kuulunut ja se kiusaaminen on niin yleistä. Ei yhden yhtä lisäkysymystä tai muuta millä olisivat näyttäneet että olisivat halunneet tietää enemmän ja vaikka eivät voi menneisyyttä muuttaa niin ainakin osoittaa että tässä hetkessä heitä kiinnostaa kuunnella ja tukea vaikka eivät silloin osanneet.

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt perheterapiassa tyttären kanssa ja välillä yksinkin. Olen tullut hyvin tietoiseksi omista puutteistani. Terapeutti yrittää saada meitä molempia ajattelemaan toisen kannalta asioita, mikä on hyvä, mutta jokseenkin hedelmätöntä, koska tyttärellä ei ole kokemusta vanhemmuudesta. Ymmärrän, että hänellä on kokemus vain lapsena olemisesta ja hän peilaa maailmaa sen kautta. 

Olen pakon sanelemana joutunut jo varhaisesta lapsuudesta asti kantamaan itse murheeni. Äitini oli alkoholisti ja isäni kannatteli koko perhettä. Terapeutti nyt jostain syystä yrittää saada minut kantamaan kaunaa isääni kohtaan, mitä pidän vähän outona. Uskon, että isäni teki parhaansa niillä sen hetkisillä resursseilla ja voimilla, mitä hänellä oli. En kiistä, etteikö hän olisi voinut tehdä toisinkin, mutta ymmärrän hänen ratkaisunsa. En ymmärrä, mitä se minua hyödyttäisi katkeroitua ja alkaa peräämään jotain "oikeutta" nyt jälkikäteen

Ehkä hän yrittää saada sinut kosketuksiin omien tunteidesi kanssa.

Viestistäsi välittyy se kuinka paljon taakkaa edelleen kannat, ja tapasi nähdä kuviot on melko negatiivinen. Omien tunteiden tunteminen tässä hetkessä ilman järkeistämistä on avaimena. Sinun ei tarvitse katkeroitua isääsi kohtaan, vaikka välillä antaisit itsellesi luvan tuntea surua tai vihaisuutta menneistä. Tunteita ei kannata ottaa niin vakavasti, mutta ne tarvitsee luvan olla olemassa. Niissä voi joskus vierailla mutta niiden ei saa antaa hallita.

Surun tunteminen ei tee sinua kaunaiseksi vaan ihan terveeksi tavalliseksi ihmiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Me? Ketkä me?  Onko tämä  jonkun tahon koordinoima trolliketju? 

Varmaankin me sota-ajan aikana syntyneen sukupolven jälkeiset sukupolvet jotka nettiä käytämme.

Mikä joku ulkopuolinen on kertomaan ettei joku vanhempi tee parastaan? Se vanhemman paras yritys voi vaan näyttää siltä ettei yritystä edes ole, jos vanhempi on todella epätasapainossa. Vai mihin tuo väite pohjautuu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt perheterapiassa tyttären kanssa ja välillä yksinkin. Olen tullut hyvin tietoiseksi omista puutteistani. Terapeutti yrittää saada meitä molempia ajattelemaan toisen kannalta asioita, mikä on hyvä, mutta jokseenkin hedelmätöntä, koska tyttärellä ei ole kokemusta vanhemmuudesta. Ymmärrän, että hänellä on kokemus vain lapsena olemisesta ja hän peilaa maailmaa sen kautta. 

Olen pakon sanelemana joutunut jo varhaisesta lapsuudesta asti kantamaan itse murheeni. Äitini oli alkoholisti ja isäni kannatteli koko perhettä. Terapeutti nyt jostain syystä yrittää saada minut kantamaan kaunaa isääni kohtaan, mitä pidän vähän outona. Uskon, että isäni teki parhaansa niillä sen hetkisillä resursseilla ja voimilla, mitä hänellä oli. En kiistä, etteikö hän olisi voinut tehdä toisinkin, mutta ymmärrän hänen ratkaisunsa. En ymmärrä, mitä se minua hyödyttäisi katkeroitua ja alk

"Yrittää saada sinut kosketuksiin omien tunteidesi kanssa"

Miksi? Miksi kukaan yrittää jotain tuollaista, joka on kiinni pelkästään tästä yrittämisen kohteesta, eikä ulkopuolisista.

Vierailija kirjoitti:

On kyllä kummaa edes takas jaappausta tästä aiheesta keskustelu. Molemmat osapuolet on yhtä viallisia, eri tavoilla vain.

Pointti on nimenomaan se että toiset ajattelee että keskustelemisessa on kyse "viallisuuden" etsimisestä. Mielestäni kukaan ei ole viallinen. Ei etsitä oikeaa tai väärää.

On surullista että joku näkee vanhempansa tai lapsensa "viallisena".