Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Vierailija kirjoitti:

Miten te olette löytäneet rohkeuden puhua? Minä en pysty siihen edes mielikuvituksessani. Pitäisi jotenkin opetella niin pääsisin eteen päin.

Mulla oli sama. Sen avaaminen että olin kärsinyt mielenterveyden häiriöistä oli tosi vaikeaa. Ajatus tuntui aivan mahdottomalta ja tuotti aina kamalasti ahdistusta. Valehtelin vuosia tekeväni sitä sun tätä kunnes oli pakko sanoa että olin sairaslomalla. Siihen ei ensin kiinnitetty paljon huomiota, mutta jossain vaiheessa huomasin, että multa oli udeltu asioita jo sen verran että pystyin alkaa vastailemaan rehellisestikin joihinkin asioihin. Pari vuotta etukäteen en olis uskonut sen voivan olla mahdollista.

Sain sen jälkeen kyllä paljon shaissee niskaan. Kannattaa varautua etukäteen siihen että itsensä puolustamiseen on voimia kun sen aika tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se tässä on ongelmana, että kun lapsi ei tule nähdyksi äitinsä toimesta, jää muodostumatta terve kehityskaari itsensä näkemiseen. Sanan nähdä voi korvata sanalla rakkaus halutessaan.

Sitten lapsi etsii sitä nähdyksi tulemista mistä tahansa ja sietää lähes mitä vaan kohtelua siltä, joka viimein näkee hänet. Onhan lapsi muutenkin opetettu siihen, ettei hänellä ole rajoja, tarpeita tai sanomista omaan elämäänsä.

Avaa hiukan yleisellä tasolla, mitä tarkoitat tuolla "lapsi ei tule nähdyksi äitinsä toimesta". (Suomeksi: äiti ei ole nähnyt lastaan). Mutta mitä tuo tarkoittaa?

Käsittäisin sen niin ettei äiti oikein kiinnostu lapsesta tai siitä kuka siitä on tulossa. Rakkaus ja lämpö ei jostain syystä synny raskausaikana tai sitten syntymän jälkeenkään. Jotain jää puuttumaan, kiint

Äiti käyttää lasta mahdollisesti piian kaltaisena apulaisena, ilmaisena työvoimana, terapeuttina, kuuntelijana, mutta ei koskaan näe lasta omana yksilönään, jolla olisi oma luonne ja omia tarpeita.

Lisäisin vielä tuohon kirjoitukseen, että vaikka äiti tajuaisi lapsen omaksi yksilökseen, ei ole kiinnostunut tutustumaan tuohon yksilöön eikä ota huomioon tuon yksilön tunteita.

Vai tullaanko kehäpäätelmään, että äiti ei silloin pidä lasta yksilönä.