Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa on juuri heitä jotka eivät ole kasvaneet aikuisiksi. He jumittavat lapsuudessaan ja käyttäytyvät kun lapsi äitinsä seurassa jankaten anteeksipyyntöä.
Jos äiti ei ole pystynyt luomaan kuin anteeksipyyntöön jumittavan lapsen, katsokoon peiliin. Jokin on mennyt vikaan eikä se ole se, että "lapsi on hankala"'
Niin, onko se äidin syy? Normaali nuori pyristelee kotoa pois ja kodin vaikutuspiiristä muuttaen elämänsä ja arvonsa mieleisekseen. Hankalistakin oloista, vrt korpimökeistä teineinä kauas töihin lähteneet.
En ole psykiatrin tuntija miksi jotkut jäävät jumittamaan lapsuuteensa.
Tähän olisikin mielenkiintoista saada vastaus vanhemmilta, jotka purkivat omat lapsuustraumansa lapsiinsa. Miksi eivät vain voineet päästää irti, "antaa valua kuin vesi hanhen selästä", antaa anteeksi omille vanhemmilleen ja mennä eteenpäin elämässään, kasvattaa omia lapsiaan rakkaudella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleistä pohdintaa kun lainaukset ei onnistu.
Itse en ravaa vanhemmilleni avautumassa traumoistani. Eivät tiedä terapiastani eikä mt-ongelmistani. Tiedän heidän asenteensa niihin ja joutuisin vain kannattelemaan heidän järkytystään "heikosta mielestäni".
Mä kasvoin kodissa jossa lasten tuli olla niinkuin eivät olisi olemassakaan. Hiljaa, kilttejä, näkymättömiä, tahdottomia ja tunteettomia. Vähän niinkuin ohjelmoidut nuket jotka suoritti lapsen roolia ja jos ohjelmaan tuli "virhe" niin nukke laitettiin hyllyyn ja otettiin takaisin kun katsottiin nuken taas toimivan moitteettomasti.
Tästä ohjatusta nukkeidentiteetistä pois kasvaminen ja oman persoonan rakentaminen on ollut pitkä projekti. Vasta pitkälti aikuisena aloin tajuamaan olevani yksilöllinen ihminen joka saa muodostaa omia mielipiteitä ja ilmaista niitä tulematta hyllytetyksi. Omien rajojen hakeminen on vielä käynnissä, tulen vieläkin helposti
Sinun vanhempasi todennäköisesti pyrkivät kasvattaman mahdollisimman hyväkäytöksisen ihmisen yhteiskuntaan. He eikä moni muukaan pyri kasvattamaan lapsia toteuttamaan itseään vapaasti. Kaikki rönsyilevä on muille tietysti raskasta. Niin se olisi ollut sinullekin, jos vanhempasi olisivat huutaneet, olleet ilkeitä, aina silmien edessä ja kauheissa tunnekuohuissa draamailemassa. Sinut on kasvatettu ja normien mukaan vielä oikein hyvin. Eikä he tietenkään näe sitä virheenä van onnistumisena. Sinä vaan, et pidä siitä.
Maailma on täynnä ihmisiä, jotka tulevat haluamaan ja vaatimaan sinulta määrättyä käytöstä ja ajattelua ja suuttuvat, jos eivät saa sitä. Mutta ellet tiedä mitä itse oikeasti haluat, et voi puolustaa sitä mitä sinä olet ja haluat.
Vierailija kirjoitti:
Sitten on vielä se juttu, että usein lapsilla ei ole käsitystä siitä, mikä tilanne on todella ollut, koska vanhemmat eivät lapsiaan suojellakseen kerro lapsilleen kaikkea sitä ryöhnää, mitä elämä niskaan kaataa.
Joillain tuntuu olevan pakonomainen tarve uskoa, että "lapsuudestaan vinkuvat" ovat kaikki kokeneet "vain" jotain hieman riittämättömiä tunnetaitoja ja vanhempien satunnaista stressiä joka on purettu epäreilusti lapsiin.
Oma äiti KYLLÄ kertoi minulle aivan kaiken. "Ryöhnän" ja muun. Eskari-ikäisestä alkaen kertoi omasta seksielämästään, isän vehkeen koosta ja sänkytaidoista, kännissä avautui itsariyrityksistään, hyväksikäytti minua, välillä rakasti ylenpalttisesti, välillä retuutti ja löi ja haukkui. Äidilläni on vaikea persoonallisuushäiriö, päihdeongelma ja varmaan itsellään vielä paljon omaani rankempi lapsuus mitä hän myös aina muisti ulista marttyyripuolustuksena kun vielä jaksoin olla tekemisissä. Kun vielä kaiken muun lisäksi minun pitäisi lohduttaa äitiä hänen rankasta taustastaan. Isääni en edes tunne, hän hylkäsi lapsensa vaikka tiesi olomme tai ainakin ison osan niistä ja on itsekin päihdeongelmainen.
Suomessakin on paljon vaiettuja ja todella inhottavia kohtaloita. Ei ole kyse mistään ettei saanut uusinta hienointa lelua tai joskus joutui arestiin. Meilläkin oli perheessä köyhyys pienin huolista. Isovanhemmat paikkasivat tilannetta vähän. Myös äidin äiti joka on äitiäni kohtaan edelleen aikuisena hirveä, mutta lapsenlapsille kiltti hössöttävä mummu. En silti aikuisena tapaa häntäkään kun tajusin tuon kuvion miten kohtelee äitiä ja kuinka hänen "kasvatustyönsä" on minun lapsuuteni taustalla.
Kyllä se aika toivotonta on. Kyllä kritiikkiäkin pitää kestää kun se on aivan aiheellista. Meidän kaikkien. Se on tie kehitykseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin keskustelussa on juuri heitä jotka eivät ole kasvaneet aikuisiksi. He jumittavat lapsuudessaan ja käyttäytyvät kun lapsi äitinsä seurassa jankaten anteeksipyyntöä.
Jos äiti ei ole pystynyt luomaan kuin anteeksipyyntöön jumittavan lapsen, katsokoon peiliin. Jokin on mennyt vikaan eikä se ole se, että "lapsi on hankala"'
Niin, onko se äidin syy? Normaali nuori pyristelee kotoa pois ja kodin vaikutuspiiristä muuttaen elämänsä ja arvonsa mieleisekseen. Hankalistakin oloista, vrt korpimökeistä teineinä kauas töihin lähteneet.
En ole psykiatrin tuntija miksi jotkut jäävät jumittamaan lapsuuteensa.
Tähän olisikin mielenkiintoista saada vastaus vanhemmilta, jotka purkivat omat laps
On myös muistettava että nämä korpimökeistä lähteneet joutuivat kasvattamaan omat lapsensa ihan toisessa, itselleen oudossa ympäristössä. Mutta jos sitä ei ymmärrä, ei vaan ymmärrä vaan ihmettelee miksei 50 vuotta sitten kasvatettu lapsia minä rakastan sinua amerikkalaisella lässytyksellä ja yritettiin pitää jopa rajoja. Joka nykyisin tulkitaan ettei vanhemmat rakasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun vanhempani heittäytyisivät marttyyreiksi, itkisivät ja voi että, näinkö sinä meistä ajattelet. Kaikkemme teimme sinun eteesi, uhrauduimme, parhaamme teimme ja näin ikävästi sinä pidät meitä pahoina ihmisinä
Syy käännettäisiin minuun miten kiittämätön ja ikävä ihminen kun en ymmärrä miten he tekivät parhaansa. Lopulta minua vaadittaisiin pyytämään itkevältä äidiltäni anteeksi, koska pahoitin hänen mielensä.
Ihan turha aloittaa mitään rakentavaa keskustelua, koska sellaista ei tule. Äiti itkee ja isä suuttuu. Kaikki kääntyy lopulta minun syykseni. Mitään kritiikkiä ei ole koskaan saanut esittää. Ei puhettakaan siitä, että sanomisissani olisi mitään pointtia. Ei, kiusallani ja kiittämättömyyttäni vain heitä arvostelen, olen syyllinen siihenkin millaisen lapsuuden sain.
Kun keskustelu on tällaista, ei ole mitään järkeä yrittää edes keskustella.
Eli mistä sinä heitä syytät? Onko sinulla oikeisto käsitystä millaista heidän elämänsä oli kun sinä olit pieni vauva? Kuinka paljon he ehkä uhrasivat kaikenlaista sinun vuoksesi? Ehkä äitisi olisi halunnut opiskella, matkustella, muuttaa ulkomaille tai ostaa itselleen vaatteita? Mutta rahat meni sinuun tms. Mitä se vielä paremmin tekeminen sinusta olisi ollut? Se mitä sinä tekisit paremmin kuin he tekivät?
Vanhemmat ovat aina vaan ihmisiä ja puolella heistä on jopa alle 100 äo. Ei ollut mitään nettiä mistä googlata. Ei ollut mitään suuria tutkimuksia, joita lukea. Oletatko, että heidän olisi pitänyt osata jotain Freudia?
Monet ihmiset yrittävät ihan oikeasti parhaansa, harmi vaan ettei se ole välttämättä kovin ihmeellistä. Joten aina voi lohduttaa itseään, kuinka kauheaa olisi jos he olisivat jättäneet kokonaan tekemättä ja laittaneet sinut johonkin laitokseen.
Minusta on outoa jos aikuinen kokee häbeltä lapsena vaaditut hyvät käytöstavat rakkauden puutteena. Mitähän mieltä terapeutit?
Sehän toistui tuossa pitkässä keskustelussa, 70-luvun lapset valttivat että pöytatapoja vaadittiin, ei saanut lukea ruokapöydässä, vieraiita piti käydä kättelemässä jne. Kuinka kamalia vanhemmat olivat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tietysti me kaikki tiedämme kuinka kauheita kohtaloita ihmiset ovat joutuneet kohtaamaan omilta perheenjäseniltään. Mutta mikä saa uskomaan, että nämä samat ihmiset, jotka niitä kauheuksia ovat tehneet muuttuisivat jotenkin hyviksiksi, pyytäisivät anteeksi muuttuisivat muutamasta lauseesta hyväksi ihmiseksi ja sanosivat jotain maagisia sanoja, jolla kaikki korjaantuu!
Kaikkea ei vaan tule koskaan pystymään korjata. Sanoja ei saa sanomattomaksi ja tekoja tekemättömäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju...
Mutta vinkkinä, jos joku on muu on vastaavassa tilanteessa niin ota se vanhempi tai joku muu ihminen mukaan sinne terapiaan.
Äitykkä terapeutin nuhdeltavaksi. Yhdessä kiristätte anteeksipyyntöä kaikesta mahdollisesta.
Äitiys on kamala riski. Ei ihme etteivät nuoret tee lapsia, kuka uskaltaa toisen ihmisen ottaa niin täydellisesti vastuulleen että vielä 50 vuoden päästä on syypää kaikkeen mitä lapselleen on elämän aikana tapahtunut.
Kun nyt ottaisi edes vastuun niistä omista tekemisistään. Mikä siinä on niin pelottavaa? Ei siitä giljotiiniin joudu. Saattaisi helpottaa omaakin oloa, kun itse lakkaisi teeskentelemästä täydellistä, huomaisi että ahaa, minä voin tehdä virheitä, ja jos satutan jotakuta, voin pyytää anteeksi ja mahdollisesti rakentaa parempia ihmissuhteita. Mutta ei näitä selvästi ne suhteet lapsiinsa kiinnosta. Se on lapsen vain sisäistettävä ja hyväksyttävä, jatkettava matkaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mutta oletko sinä valmis kuuntelemaan muita? Vai haluat vain purkaa omaa senhetkistä tunnetilaasi "antamalla kritiikkiä"?
Mitä ihmeitä se psykiatri saa aikaan? Määrää lääkkeet ja parin itsemaksetun käynnin jälkeen pistää lähetteen kela-terapiaan. "
Koit tekstini hyökkäyksenä. Et ole valmis ottamaan apua (tai edes neuvoja) vastaan keneltäkään. Tunnen, tai tunsin, monia kaltaisiasi. Kaikesta vihaisia. Ympäristölleen suorastaan myrkyllisiä.
No kuulehan hyvä ihminen, et sinä minua tunne! Edelleen et tietenkään tunne edes kaltaisiniakaan. Enkä ole kaikesta vihainen: viha on niin lamauttava tunne, että vältän sitä viimeiseen asti.
Mutta sinä et tainnut vastata yhteenkään kysymykseeni?
Opettelisit ensin kuuntelemaan. Pidät niin kovaa ääntä, että kaikki muu jää sen alle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju...
Mutta vinkkinä, jos joku on muu on vastaavassa tilanteessa niin ota se vanhempi tai joku muu ihminen mukaan sinne terapiaan.
Äitykkä terapeutin nuhdeltavaksi. Yhdessä kiristätte anteeksipyyntöä kaikesta mahdollisesta.
Äitiys on kamala riski. Ei ihme etteivät nuoret tee lapsia, kuka uskaltaa toisen ihmisen ottaa niin täydellisesti vastuulleen että vielä 50 vuoden päästä on syypää kaikkeen mitä lapselleen on elämän aikana tapahtunut.
Kun nyt ottaisi edes vastuun niistä omista tekemisistään. Mikä siinä on niin pelottavaa? Ei siitä giljotiiniin joudu. Saattaisi helpottaa omaakin oloa, kun itse lakkaisi teeskentelemästä täydellistä, huomaisi että ahaa, minä voin tehdä virheitä, ja jos satutan jot
Kun heitä ei kiinnosta muut kuin alistussuhteet aikusiin lapsiinsa. Onko sitten aina ollut niin että vanhukset alistaneet nuorempia? Nyt ei enää onnistukaan ja nämä vanhukset ovat aivan hukassa, eivätkä osaa edes tehdä mitään kun lapset katkaisevat välinsä. Jähmettyvät vaan paikoilleensaan ja toteavat mitään ei ole tehtävissä, vaikka todellisuudessa vaikka ja mitä voisi tehdä, jos olisi tunne-elämältään normaali, oikeasti kunnioittaisi omia aikuisia lapsiaan ja uskaltaisi joskus katsoa sinne peiliin ja nöyrtyä. Mutta se on liikaa pyydetty. Tunnekylmiä ja -vammaisia iso osa vanhuksista. Johtuuko sitten sodasta tai mistä, en tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse yritin keskustella äitini käytöksestä kun huomasin että käsikirjoittamansa roolit siirtyivät suoraan seuraavaan sukupolveen. Suosikkilapsen lapsi oli suosikki joka ansaitsi ja tarvitsi aina eniten, minun lapseni tarvitsi ja ansaitsi aina vähiten. Kuvio oli siis täysin sama kuin lapsuudessani jolloin toinen lapsi oli tärkeä ja kultainen, toinen lapsi, eli minä, huonompi ja vähemmän tärkeä.
Itse lapsena sopeuduin alempiarvoiseen rooliin ja kannan traumoja edelleen, mutta lapseni ei siihen rooliin tarvitse sopeutua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jotenkin tosi paljon narsisteja ja luonnevikaisia noissa n. 70v ihmisissä? Ja sellaista ettei kyetä tasavertaiseen keskusteluun etenkään omien aikuisten lasten kanssa.
En tiedä narisistisia mutta aivan vinksahtaneita monella tapaa. Sellaista ihmeellistä syyllistämistä ja itse ollaan niin marttyyriä että! Tärkeintä on se mitä muut ajattelee!Etenkin 70+ naiset pahimpia. Minun täti oli sitä mieltä että pitäisi mennä katsomaan muistisairasta mummoa vanhainkotiin vähän väliä HOITAJIEN takia. Anoppi taas aivan hullu suoraan sanottuna, niin on hienot talot ja julkisivu kunnossa, tekee suureleisesti hyväntekeväisyyttä ja samalla kohtelee aikuisia lapsiaan todella alistavasti ja ihmettelee kun osa reagoi esim ottamalla etäisyyttä. Siitäkin sitten syyllistetään ja haukutaan kun laitetaan ihan terveitä rajoja, eikä haluta kuunnella kun haukkuu omia lapsiaan toin
Tuskin sinä itsekään sen kummempi olet. Ihminen ei vaan tiedä, mitä muut hänestä ajattelee. Kun ei sitä omaa persoonaansa osaa toisten silmin katsoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä oikeesti olette sekaisin. Ettette vaan narsisteja, minä, minä, minä.
Mutta hyvä kun terapeutit kertovat teidän olevan hyviä ja täydellisiä ja vanhojen naisten huonoja. kaikki elämänne vaikeudet äidin syytä. Sääli vaan lapsianne, vanhusviha jää heihin kytemään ja vuoronne tulee.
Ei olisi tullut mieleen viiskymppisenä mennä äidille rähisemään, syyttämään häntä asioista joihin hän ei elämässään edellytyksillään pystynyt muuttamaan. Tai siitä että synnytti liikaa lapsia.
Kun olin lapsi aikuinen veljeni kyllä raivosi, miksi vielä nuo nuoremmatkin olette tehneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju...
Mutta vinkkinä, jos joku on muu on vastaavassa tilanteessa niin ota se vanhempi tai joku muu ihminen mukaan sinne terapiaan.
Äitykkä terapeutin nuhdeltavaksi. Yhdessä kiristätte anteeksipyyntöä kaikesta mahdollisesta.
Äitiys on kamala riski. Ei ihme etteivät nuoret tee lapsia, kuka uskaltaa toisen ihmisen ottaa niin täydellisesti vastuulleen että vielä 50 vuoden päästä on syypää kaikkeen mitä lapselleen on elämän aikana tapahtunut.
Kun nyt ottaisi edes vastuun niistä omista tekemisistään. Mikä siinä on niin pelottavaa? Ei siitä giljotiiniin joudu. Saattaisi helpottaa omaakin oloa, kun itse lakkaisi teeskentelemästä täydellistä, huomaisi että a
Nöyrähän se vanhan pitää olla, kun tyttäretkin ihan maistereita. Hävettäviä muoreja.487
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä oikeesti olette sekaisin. Ettette vaan narsisteja, minä, minä, minä.
Mutta hyvä kun terapeutit kertovat teidän olevan hyviä ja täydellisiä ja vanhojen naisten huonoja. kaikki elämänne vaikeudet äidin syytä. Sääli vaan lapsianne, vanhusviha jää heihin kytemään ja vuoronne tulee.
t. vanhempi, joka ei uskalla katsoa peiliin ja kohdata virheitään
Juuri näin se herne kritiikistä nenukkiin vedetään. Kiitos, kun demonstroit.
Oletteko todella ihan sokeita itseänbe kohtaan? Ette kestä että sivulliset huomaavat sairautenne, ette ajattele terveesti. Lapsenne siellä imevät vanhusvihan.
Minulla on sama ongelma. Tilanne meni niin pitkälle, että ei voida olla tekemisissä, koska mä en pysty olemaan niin kuin mitään ei olis koskaan tapahtunut. Mun lapsuus oli aika kamala ja siitä nyt ei pääse yli tai ympäri. Äiti ei suostu ottamaan asiasta mitään vastuuta tai edes myöntämään mitään.
Alkaa raivokas puolustelu ja marttyyrimainen uhrirääkyminen, jos jostain haluaisi keskustella. On manipuloinut minua omilla tunteillaan aivan pienestä lapsesta asti. En vaan enää jaksa. Asioita ei pystytä selvittämään mitenkään ja se on johtanut siihen, että en pysty olemaan tuollaisen ihmisen kanssa missään tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko jotenkin tosi paljon narsisteja ja luonnevikaisia noissa n. 70v ihmisissä? Ja sellaista ettei kyetä tasavertaiseen keskusteluun etenkään omien aikuisten lasten kanssa.
En tiedä narisistisia mutta aivan vinksahtaneita monella tapaa. Sellaista ihmeellistä syyllistämistä ja itse ollaan niin marttyyriä että! Tärkeintä on se mitä muut ajattelee!Etenkin 70+ naiset pahimpia. Minun täti oli sitä mieltä että pitäisi mennä katsomaan muistisairasta mummoa vanhainkotiin vähän väliä HOITAJIEN takia. Anoppi taas aivan hullu suoraan sanottuna, niin on hienot talot ja julkisivu kunnossa, tekee suureleisesti hyväntekeväisyyttä ja samalla kohtelee aikuisia lapsiaan todella alistavasti ja ihmettelee kun osa reagoi esim ottamalla etäisyyttä. Siitäkin sitten syyllistetään ja haukutaan kun laitetaan ihan terveitä rajoja, eikä haluta kuunnella kun haukkuu omia lapsiaan toin
Kuka haukkuu omaa äitiään kaikkialla ja jokaiselle? Fiksu ihminen?
Minun vanhempani heittäytyisivät marttyyreiksi, itkisivät ja voi että, näinkö sinä meistä ajattelet. Kaikkemme teimme sinun eteesi, uhrauduimme, parhaamme teimme ja näin ikävästi sinä pidät meitä pahoina ihmisinä
Syy käännettäisiin minuun miten kiittämätön ja ikävä ihminen kun en ymmärrä miten he tekivät parhaansa. Lopulta minua vaadittaisiin pyytämään itkevältä äidiltäni anteeksi, koska pahoitin hänen mielensä.
Ihan turha aloittaa mitään rakentavaa keskustelua, koska sellaista ei tule. Äiti itkee ja isä suuttuu. Kaikki kääntyy lopulta minun syykseni. Mitään kritiikkiä ei ole koskaan saanut esittää. Ei puhettakaan siitä, että sanomisissani olisi mitään pointtia. Ei, kiusallani ja kiittämättömyyttäni vain heitä arvostelen, olen syyllinen siihenkin millaisen lapsuuden sain.
Kun keskustelu on tällaista, ei ole mitään järkeä yrittää edes keskustella.