Lue keskustelun säännöt.
Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?
23.02.2021 |
Olen siis terapiassa ja käsitellyt mm lapsuutta.
Kommentit (1082)
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat olivat lapsuudessa erehtyväisiä ja hyvä niin. Epäoikeudenmukaisia, epätasapuolisia, loukkaavia.
Mutta entäs kun se sama erehtyväisyys jatkuu edelleen ja kohdistuu koko ajan enemmän ja enemmän myös lapsenlapsiin? Jos omaa väärinkohteluaan ei saa ottaa esiin, koska se on vanhojen kaiveluja, eikö velvollisuus ole kuitenkin pitää omista lapsistaan huolta?
mitä siis tehdä kun ne samat satuttavat toimintamallit siirtyvät nyt isovanhempien käytöksessä lapsenlapsiin? Eikö silloinkaan saa yrittää edes keskustella asioista ja kertoa kokemuksistaan?
Tässä koko ajan unohtuu, että aidosti persoonallisuushäiriöiselle on turha puhua mitään, tilanne vain pahenee. Jos pershäiriöinen mummo manipuloi omia lapsiasi, on heillekään turha puhua mitään: ovat jo tukevasti siellä hovissa. Toive on, että ette kevyesti käytä sitä narsisti-sanaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat olivat lapsuudessa erehtyväisiä ja hyvä niin. Epäoikeudenmukaisia, epätasapuolisia, loukkaavia.
Mutta entäs kun se sama erehtyväisyys jatkuu edelleen ja kohdistuu koko ajan enemmän ja enemmän myös lapsenlapsiin? Jos omaa väärinkohteluaan ei saa ottaa esiin, koska se on vanhojen kaiveluja, eikö velvollisuus ole kuitenkin pitää omista lapsistaan huolta?
mitä siis tehdä kun ne samat satuttavat toimintamallit siirtyv
ät nyt isovanhempien käytöksessä lapsenlapsiin? Eikö silloinkaan saa yrittää edes keskustella asioista ja kertoa kokemuksistaan?
.
Kerro miten? Lapsesi ovat siis tiiviisti mummoon yhteydessä. Kohteleeko hän heitä eriarvoisesti vai suhteessa heidän serkkuihinsa?
Itse olen huomannut sitä myöten kuin lapsenlapset aikuistuvat suhde heihin muuttuu, se heidän nuorimpansa saa sitten enemmän huomiota koska tulee vielä mummolaan.
Sitten voi olla serkuksilla isot ikäerot, toiset jo aikuisia, toiset taaperoita. Ilman muuta elämäni aikana olen enemmän ehtinyt "antaa" isoillw serkuille kuin mitä ehdin nyt vauvana oleville.
Tämä nyt yleistä pohdintaa kun lainaukset ei onnistu.
Itse en ravaa vanhemmilleni avautumassa traumoistani. Eivät tiedä terapiastani eikä mt-ongelmistani. Tiedän heidän asenteensa niihin ja joutuisin vain kannattelemaan heidän järkytystään "heikosta mielestäni".
Mä kasvoin kodissa jossa lasten tuli olla niinkuin eivät olisi olemassakaan. Hiljaa, kilttejä, näkymättömiä, tahdottomia ja tunteettomia. Vähän niinkuin ohjelmoidut nuket jotka suoritti lapsen roolia ja jos ohjelmaan tuli "virhe" niin nukke laitettiin hyllyyn ja otettiin takaisin kun katsottiin nuken taas toimivan moitteettomasti.
Tästä ohjatusta nukkeidentiteetistä pois kasvaminen ja oman persoonan rakentaminen on ollut pitkä projekti. Vasta pitkälti aikuisena aloin tajuamaan olevani yksilöllinen ihminen joka saa muodostaa omia mielipiteitä ja ilmaista niitä tulematta hyllytetyksi. Omien rajojen hakeminen on vielä käynnissä, tulen vieläkin helposti ylikävellyksi kun en oikeasti aina tiedä onko mulla oikeus pitää puoleni vai kiltisti joustaa.
Nyt sitten tasapainoilen jaksanko pitää vanhempiini vielä ne muodolliset velvollisuusvälit vai katkaisenko kokonaan. Muodolliset välit vie voimia, vedän heille edelleen sitä heidän odottamaansa roolia silloin kun tekemisissä olemme. Välien katkaisu taas saisi aikaan ihan valtavan marttyyridraaman joka vetoaa taas siihen että pystynkö pitämään rajani enkä syyllisty ja pyydä vielä itse anteeksi.
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleistä pohdintaa kun lainaukset ei onnistu.
Itse en ravaa vanhemmilleni avautumassa traumoistani. Eivät tiedä terapiastani eikä mt-ongelmistani. Tiedän heidän asenteensa niihin ja joutuisin vain kannattelemaan heidän järkytystään "heikosta mielestäni".
Mä kasvoin kodissa jossa lasten tuli olla niinkuin eivät olisi olemassakaan. Hiljaa, kilttejä, näkymättömiä, tahdottomia ja tunteettomia. Vähän niinkuin ohjelmoidut nuket jotka suoritti lapsen roolia ja jos ohjelmaan tuli "virhe" niin nukke laitettiin hyllyyn ja otettiin takaisin kun katsottiin nuken taas toimivan moitteettomasti.
Tästä ohjatusta nukkeidentiteetistä pois kasvaminen ja oman persoonan rakentaminen on ollut pitkä projekti. Vasta pitkälti aikuisena aloin tajuamaan olevani yksilöllinen ihminen joka saa muodostaa omia mielipiteitä ja ilmaista niitä tulematta hyllytetyksi. Omien rajojen hakeminen on vielä käynnissä, tulen vieläkin helposti
Olen täsmälleen samassa tilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka vaaditte vanhemmiltanne vastuunottoa, oletteko itse ottaneet vastuuta omasta elämästänne? Vanhempannekin ovat vain omat menneisyytensä tuloksia, ja luultavasti heidän menneisyytensä on traumaattisempi kuin sinun. He voivat pyytää anteeksi, etteivät itse saaneet parempia eväitä elämään ja lapsuutenne oli mitä oli, mutta teidän täytyy myös itse olla valmiita vastaamaan omista valinnoistanne lapsuuden jälkeen, eikä syyttää kaikesta huonoa lapsuutta. Muuten ette ole huonoja vanhempianne kummempia, ettekä itsekään valmiita kasvamaan ihmisenä, mitä toki yritätte vaatia muilta.
On otettu, maksettu vuosien terapiat ja lääkkeet, kuntouduttu ja päätetty katkaista pahoinvoinnin ketju olemalla lapseton.
Sitä vaan ei voi muuttaa, että olen olemassa vanhempieni valintojen tuloksena. He päättivät hankkia laps
Ensimmäiset e-pillerit saivat myyntiluvan 60-luvulla, ja sitä ennenkin kondomit olivat olemassa. Mikään pakko ei ole ollut hankkia lapsia pitkään aikaan, sosiaalinen paine kylläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmettelen näitä kommentteja, joissa paheksutaan halua ottaa asiat puheeksi vanhempien kanssa. Ettekö siis halua aidompaa keskusteluyhteyttä lapseenne? Samaan aikaan joka media ja yleinen sauna täynnä ihmisiä valittamassa siitä kuinka vanhukset eivät enää oikein tapaa lapsiaan.
Vierailija kirjoitti:
Tämä nyt yleistä pohdintaa kun lainaukset ei onnistu.
Itse en ravaa vanhemmilleni avautumassa traumoistani. Eivät tiedä terapiastani eikä mt-ongelmistani. Tiedän heidän asenteensa niihin ja joutuisin vain kannattelemaan heidän järkytystään "heikosta mielestäni".
Mä kasvoin kodissa jossa lasten tuli olla niinkuin eivät olisi olemassakaan. Hiljaa, kilttejä, näkymättömiä, tahdottomia ja tunteettomia. Vähän niinkuin ohjelmoidut nuket jotka suoritti lapsen roolia ja jos ohjelmaan tuli "virhe" niin nukke laitettiin hyllyyn ja otettiin takaisin kun katsottiin nuken taas toimivan moitteettomasti.
Tästä ohjatusta nukkeidentiteetistä pois kasvaminen ja oman persoonan rakentaminen on ollut pitkä projekti. Vasta pitkälti aikuisena aloin tajuamaan olevani yksilöllinen ihminen joka saa muodostaa omia mielipiteitä ja ilmaista niitä tulematta hyllytetyksi. Omien rajojen hakeminen on vielä käynnissä, tulen vieläkin helposti
Ootko miettiny/kokeillu mitä tapahtuu jos tapaat heidät ihan normaalisti ilman roolia? Onnistuuko sellainen edes?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi hauska mennä keskustelemaan nelikymppisen terapeutin kanssa lapsuudestaNi. Hän ei edes uskoisi sellaista lapsuutta edes olevan. Ei sähköjä, ei vesijohtoja, lapsia pirtti täyteen, työtä jokaisella kädet täynnä, jo pienet veti kelkalla polttopuita liiteristä. Koulumatka oli oikeasti viisi kilometriä, siitä neljä metsäpolkuja ja 300 metrin lahdenpohjukan ylitys. Kaksi lankkua kulki salmen suulla, siitä mentiin rospuuttoaikaan. Isä sodasta tullut, äiti väsynyt ja huoli arjen tarpeista.
Mitenhän hän hoitaisi traumojani kun varmaan tottunut kultivoituneempia juttuja kuuntelemaan naisimmeisiltä.
Aliarvioit rankasti muut ihmiset.
Aika moni tuon ikäpolven ihminen aliarvioi muut ihmiset. Osaava, ammattitaitoinen psykiatri voi saada ihmeitä aikaan. Mutta se vaatii, että on itse valmis kuuntelemaan muita ja ottamaan vastaan neuvoja. Ei ihminen ole sadassa vuodessa muuttunut miksikään. Maailma onkin muuttunut senkin edestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi hauska mennä keskustelemaan nelikymppisen terapeutin kanssa lapsuudestaNi. Hän ei edes uskoisi sellaista lapsuutta edes olevan. Ei sähköjä, ei vesijohtoja, lapsia pirtti täyteen, työtä jokaisella kädet täynnä, jo pienet veti kelkalla polttopuita liiteristä. Koulumatka oli oikeasti viisi kilometriä, siitä neljä metsäpolkuja ja 300 metrin lahdenpohjukan ylitys. Kaksi lankkua kulki salmen suulla, siitä mentiin rospuuttoaikaan. Isä sodasta tullut, äiti väsynyt ja huoli arjen tarpeista.
Mitenhän hän hoitaisi traumojani kun varmaan tottunut kultivoituneempia juttuja kuuntelemaan naisimmeisiltä.
Aliarvioit rankasti muut ihmiset.
Aika moni tuon ikäpolven ihminen aliarvioi muut ihmiset. Osaava, ammattitaitoinen psykiatri voi saada ihmeitä aikaan. Mutta se vaatii,
Mutta oletko sinä valmis kuuntelemaan muita? Vai haluat vain purkaa omaa senhetkistä tunnetilaasi "antamalla kritiikkiä"?
Mitä ihmeitä se psykiatri saa aikaan? Määrää lääkkeet ja parin itsemaksetun käynnin jälkeen pistää lähetteen kela-terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi hauska mennä keskustelemaan nelikymppisen terapeutin kanssa lapsuudestaNi. Hän ei edes uskoisi sellaista lapsuutta edes olevan. Ei sähköjä, ei vesijohtoja, lapsia pirtti täyteen, työtä jokaisella kädet täynnä, jo pienet veti kelkalla polttopuita liiteristä. Koulumatka oli oikeasti viisi kilometriä, siitä neljä metsäpolkuja ja 300 metrin lahdenpohjukan ylitys. Kaksi lankkua kulki salmen suulla, siitä mentiin rospuuttoaikaan. Isä sodasta tullut, äiti väsynyt ja huoli arjen tarpeista.
Mitenhän hän hoitaisi traumojani kun varmaan tottunut kultivoituneempia juttuja kuuntelemaan naisimmeisiltä.
Aliarvioit rankasti muut ihmiset.
Aika moni tuon ikäpolven ihminen aliarvioi muut ihmiset. Osaava, ammattitaitoinen psykiatri voi saada ihmeitä aikaan. Mutta se vaatii,
Aliarviointia tai ei, viiskymppisille on täysin käsittämätöntä jo 40-luvun elämä. Olipa psykiatri tahi ei. Ja siitä elämästä pitäisi jotain ymmärtää ennenkuin pystyy keskustelemaan vaikkapa 1800-luvun vanhemmista vanhempina. Heistä jotka olivat viiskymppisiä 50-luvulla.
Tietenkin voi paasata tunnelukoista, äitihaavoista, empatian puutteesta hienoilla termeillä.
Pääasia että kaikki maailmassa on äitien syytä. Itse en ole osannut niin vastuuttomaksi heittäytyä, kyllä jotkut ongelmat työpaikoilla tai parisuhteissa tai taloushuolet ovat ihan omiani olleet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta olisi hauska mennä keskustelemaan nelikymppisen terapeutin kanssa lapsuudestaNi. Hän ei edes uskoisi sellaista lapsuutta edes olevan. Ei sähköjä, ei vesijohtoja, lapsia pirtti täyteen, työtä jokaisella kädet täynnä, jo pienet veti kelkalla polttopuita liiteristä. Koulumatka oli oikeasti viisi kilometriä, siitä neljä metsäpolkuja ja 300 metrin lahdenpohjukan ylitys. Kaksi lankkua kulki salmen suulla, siitä mentiin rospuuttoaikaan. Isä sodasta tullut, äiti väsynyt ja huoli arjen tarpeista.
Mitenhän hän hoitaisi traumojani kun varmaan tottunut kultivoituneempia juttuja kuuntelemaan naisimmeisiltä.
Aliarvioit rankasti muut ihmiset.
Aika moni tuon ikäpolven ihminen aliarvioi muut ihmiset. Osaava, ammattitaitoinen psykiatri voi saada ihmeitä aikaan. Mutta se vaatii,
Siksi koska maailma on muuttunut eivät terapeutitkaan ilmeisesti ymmärrä sota-aikana syntyneuöiden, 80+ elämää vaan tämän vaihdevuosia potevan kanssa päivittelevät mitä narsisteja ne vanhempasi oikein olivatkaan kun eivät enemmän eläneet tunteilla vaan arkisissa asioissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mutta oletko sinä valmis kuuntelemaan muita? Vai haluat vain purkaa omaa senhetkistä tunnetilaasi "antamalla kritiikkiä"?
Mitä ihmeitä se psykiatri saa aikaan? Määrää lääkkeet ja parin itsemaksetun käynnin jälkeen pistää lähetteen kela-terapiaan. "
Koit tekstini hyökkäyksenä. Et ole valmis ottamaan apua (tai edes neuvoja) vastaan keneltäkään. Tunnen, tai tunsin, monia kaltaisiasi. Kaikesta vihaisia. Ympäristölleen suorastaan myrkyllisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Te, jotka vaaditte vanhemmiltanne vastuunottoa, oletteko itse ottaneet vastuuta omasta elämästänne? Vanhempannekin ovat vain omat menneisyytensä tuloksia, ja luultavasti heidän menneisyytensä on traumaattisempi kuin sinun. He voivat pyytää anteeksi, etteivät itse saaneet parempia eväitä elämään ja lapsuutenne oli mitä oli, mutta teidän täytyy myös itse olla valmiita vastaamaan omista valinnoistanne lapsuuden jälkeen, eikä syyttää kaikesta huonoa lapsuutta. Muuten ette ole huonoja vanhempianne kummempia, ettekä itsekään valmiita kasvamaan ihmisenä, mitä toki yritätte vaatia muilta.
On otettu, maksettu vuosien terapiat ja lääkkeet, kuntouduttu ja päätetty katkaista pahoinvoinnin ketju olemalla lapseton.
Sitä vaan ei voi muuttaa, että olen olemassa vanhempien
Kumma kun vahinkolapsia syntyy vieläkin vaikka lisääntymisikäiset ovat niin fiksuja. Ja nimenomaan perheisiin jotka minusta ovat vielä hurjempia, narkkiksia, rikollisia, kuin mitä vanhemmat joiden vika on ollut tunnekylmyys.
Tiedän,vanhuksissa on nytkin rikollisia, linnan kundeja, tappajia yms. Heidän lastensa osa on aina kova mutta joskus en saa oikein kiinni mikä se monen keskiluokkaisessa varakkaassa kodissa kasvaneen terapiaa vaativa ongelma oikein on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aliarviointia tai ei, viiskymppisille on täysin käsittämätöntä jo 40-luvun elämä. Olipa psykiatri tahi ei. Ja siitä elämästä pitäisi jotain ymmärtää ennenkuin pystyy keskustelemaan vaikkapa 1800-luvun vanhemmista vanhempina. Heistä jotka olivat viiskymppisiä 50-luvulla.
"Tietenkin voi paasata tunnelukoista, äitihaavoista, empatian puutteesta hienoilla termeillä.
Pääasia että kaikki maailmassa on äitien syytä. Itse en ole osannut niin vastuuttomaksi heittäytyä, kyllä jotkut ongelmat työpaikoilla tai parisuhteissa tai taloushuolet ovat ihan omiani olleet."
Turhaan sinä minulle vaahtoat. Oma maailmankuvasi on varsin mustavalkoinen, ainakin puheistasi päätellen. Mitä et ymmärrä, on se, että ne motivaatiot ja syyt teoille ja tekemättömyydelle ovat edelleen samat, kuin (esimerkiksi) silloin 100 vuotta sitten. Psykiatria on edelleen varsin nuori ala, mielestäni, mutta ei se tarkoita, ettei osaava psykiatri voisi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
"Mutta oletko sinä valmis kuuntelemaan muita? Vai haluat vain purkaa omaa senhetkistä tunnetilaasi "antamalla kritiikkiä"?
Mitä ihmeitä se psykiatri saa aikaan? Määrää lääkkeet ja parin itsemaksetun käynnin jälkeen pistää lähetteen kela-terapiaan. "
Koit tekstini hyökkäyksenä. Et ole valmis ottamaan apua (tai edes neuvoja) vastaan keneltäkään. Tunnen, tai tunsin, monia kaltaisiasi. Kaikesta vihaisia. Ympäristölleen suorastaan myrkyllisiä.
No kuulehan hyvä ihminen, et sinä minua tunne! Edelleen et tietenkään tunne edes kaltaisiniakaan. Enkä ole kaikesta vihainen: viha on niin lamauttava tunne, että vältän sitä viimeiseen asti.
Mutta sinä et tainnut vastata yhteenkään kysymykseeni?
Ei kannata. Puhut siellä terapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Olen yrittänyt puhua lapsuuteni ongelmakohdista sekä äitini että isäni kanssa, mutta sain vain aikaan riidan. Parhaansa yrittivät, mutta kun mä vaan olen ja olen ollut alusta saakka niin hankala. Niin hankala = en ole ollut vanhempieni mukainen kaikessa totteleva täydellisyys.
Sinusta he olivat kauheita ja sinä heistä taas hankala. Onhan se tietysti vaikeaa puhua mistään kun kumpikin näkee se toisen huonoja ja itsensä uhrina. Mieti, jos he haluaisivat puhua siitä kuinka sinä pilasit heidän elämänsä ole alla hankala?
Ei stressi ja vaikeudet ole kiinni tekijän iästä kumpaankaan suuntaan. Keskustelu on täysin turhaa, kun kaikki osapuolet kokevat ja tuntevat olleensa uhreja. Ja sitten on vielä nämä jotka oikeasti eivät vaan muista. Joku alkoholin takia, joku univelan, joku mielenterveysongelmien takia. Se, että itse muistaa ei tarkoita, että kaikkien muidenkin muisti toimii. Niin se vaan todellisuudessa on.
Olen vuosien varrella lukenut paljon tätä palstaa ja iltapäivälehtiä ja ne omaiset voivat kyllä tehdä niiden perheenjäsenten elämästä yhtä helvettiä. Sekä vanhemmat, että lapset.
Se mikä minua usein ihmetyttää on se, että mitä näillä keskusteluilla oikein halutaan saada aikaan. Joku tunnustus? Anteeksipyyntö? Korjausliike?
Pyytävätkö nämä 12 vuotiaina huumeita käyttävät lapset koskaan anteeksi vanhemmiltaan sitä kaikkea stressiä mitä he aiheuttivat? Se on selvää, ettei nämä vanhemmat pyydä anteeksi sitä, että he ryyppäsivät jonkun koko lapsuuden ajan. Onko kukaan ihan oikeasti koskaan ottanut vastuuta siitä omasta käytöksestään ihan minkä ikäisenä tahansa? Voi onko nämä toistuvat toiveet käytännössä aivan turhia, jotka eivät ole koskaan kenellekään toteutuneet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Kun ne vanhemmat pyrkivät kontrolloimaan vielä aikuisten lastensa muistoja lapsuudestaan vaatimalla hyväksymään menneet. Kun sillä lapsella ei aikuisenakaan saa olla omia tunteita, tahtoa, kokemuksia tai mielipiteitä.
Ihan samanlaista kontrollointia, lyttäämistä, mitätöintiä ja vallankäyttöä kuin lapsena.
Tarvitseeko siitä aikuisena enää välittää? Antaa mennä kuin vesi hanhen selästä.
On ihan luonnollista välittää siitä, miten itseä toiset ihmiset kohtelevat. Ei tarvitse "antaa mennä kuin vesi hanhen selästä", hammasta purren omat tunteensa mitätöimällä on varmasti joutunut selviytymään jo ihan liian kauan lapsena, kun muita keinoja ja mahdollisuuksia ei ollut.
Aikuisena kannattaa jättää taakseen tuollaiset haitalliset ihmissuhteet, jos keskustelu ja muutos ei ole mahdollista. Keneltäkään muulta ei odoteta tuollaista kohtelua siedettävän kuin pyhiltä vanhemmilta. Mutta, kuten ketjussakin monet kerrat jo todettu, vanhemmatkin ovat loppupeleissä VAIN ihmisiä. Ei heiltä tarvitse ottaa sen enempää paskaa niskaansa kuin keneltäkään muultakaan. Pelastakaa itsenne.
Vierailija kirjoitti:
Aliarviointia tai ei, viiskymppisille on täysin käsittämätöntä jo 40-luvun elämä. Olipa psykiatri tahi ei. Ja siitä elämästä pitäisi jotain ymmärtää ennenkuin pystyy keskustelemaan vaikkapa 1800-luvun vanhemmista vanhempina. Heistä jotka olivat viiskymppisiä 50-luvulla.
"Tietenkin voi paasata tunnelukoista, äitihaavoista, empatian puutteesta hienoilla termeillä.
Pääasia että kaikki maailmassa on äitien syytä. Itse en ole osannut niin vastuuttomaksi heittäytyä, kyllä jotkut ongelmat työpaikoilla tai parisuhteissa tai taloushuolet ovat ihan omiani olleet."
Turhaan sinä minulle vaahtoat. Oma maailmankuvasi on varsin mustavalkoinen, ainakin puheistasi päätellen. Mitä et ymmärrä, on se, että ne motivaatiot ja syyt teoille ja tekemättömyydelle ovat edelleen samat, kuin (esimerkiksi) silloin 100 vuotta sitten. Psykiatria on edelleen varsin nuori ala, mielestäni, mutta ei se tarkoita, ettei osaava ps
Kyllä olosuhteet muovaavat ihmistä. Mietipä elämää 1900-luvun alussa, ihan varmaan ihmisten ajattelumaailma lastenkin suhteen oli ihan toinen, jolla he kasvattivat 40-luvulla lapsiaan. Esim äitini oli huutolaislapsi, tehtävänä liekuttaa talon vauvaa.
Jo 80+ ihmisten aikaan on maailmanmuutos ollut valtava. Ymmärrän ettei se äitivanha ymmärrä mikä hätä tyttärellä viiskymppisenä, on koulutusta, on rahaa jne ja käy kiukuttelemassa ettei saanut rakkautta lapsena.
Ota heihin etäisyys.